Juuri sinä päivänä minä olin Natashan luona koko illan. Tulin
kotiin hyvin myöhään. Nelly jo nukkui. Aleksandra Semenovnaakin
nukutti, mutta kumminkin hän istui ja valvoi sairaan luona odottaen
minua. Heti alkoi hän kiireisesti kuiskaamalla kertoa minulle,
että Nelly oli ensin hyvin iloinen, vieläpä nauroikin paljon,
mutta sitten muuttui surulliseksi ja huomattuaan, etten minä
vieläkään tullut kotiin, vaikeni ja alkoi mietiskellä. "Sitten
alkoi valittaa päänkipua, alkoi niin kovasti itkeä, etten enää
tietänyt, mitä tekisin", -- pitkitti Aleksandra Semenovna. "Alkoi
puhua minulle Natalia Nikolajevnasta, mutta minä en osannut hänelle
siitä mitään sanoa; hän lopettikin kyselemisen ja sitten vain itki,
siihen itkuhunsa nukkuikin. Niin, hyvästi, Ivan Petrovitsh; tytön
on nyt helpompi, kuten huomasin, ja minun täytyy lähteä kotiin,
niin Filip Filipitshkin käski. Täytyypä minun teille sanoa, että
hän päästi minut vain kahdeksi tunniksi, minäpä jäin ominpäin
pitemmältä. Mitäs siitä, olkaa huoleti minun puolestani; ei hän
uskalla olla vihainen... Yksi seikka vain... Ah, Jumalani, kuulkaas,
kyyhkyläiseni, Ivan Petrovitsh, mitä minun on tehtävä: hän tulee
nykyään alati humalassa kotiin! Jokin asia hänellä on, ei puhele
kanssani, on ikävän näköinen, jokin tärkeä asia hänellä mielessä
lienee; kyllä minä sen näen; iltasin yhtä hyvin on humalassa...
Nyt ajattelen: hän palasi kotiin, ken hänet panee nukkumaan? Niin
minä lähden, lähden, hyvästi. Hyvästi, Ivan Petrovitsh. Katselin
äsken teidän kirjojanne -- miten paljon niitä teillä onkaan, ja
kaikki lienevät syväoppisia; minäpä, höperö, en ole koskaan mitään
lukenut... No niin, huomiseen siis..."
Huomenna Nelly heräsikin jurona ja suruisena, vastaili minulle
vastenmielisesti. Itse hän ei minulle puhunut mitään, näytti
kuin olisi ollut vihassa. Huomasin hänen vain silloin tällöin
pikimmältään, ikäänkuin salaa, katsahtavan minuun; noissa katseissa
oli jotain salaista sydänsurua, vaikka niissä sittenkin piili
hellyyttä, jota en katseissaan tavannut silloin, kun hän suoraan
silmiini katsoi. Juuri sinä päivänä oikutteli hän lääkärille, kun
piti ottaa lääkkeitä; en tiennyt, mitä tästä oli ajateltava.
Nellyn käytös minua kohtaan muuttui kokonaan. Hänen kummalliset
päähänpistonsa, oikullisuutensa, jopa joskus vihaa lähentelevä
ärtyisyytensä -- nuo kaikki jatkuivat siihen päivään saakka, kun hän
luotani muutti, aina siihen asti, kun tarinamme sai niin surullisen
lopun. Etempänä kerron siitä tarkemmin.
Joskus kumminkin sattui hetkiä, jolloin hän taas jonkin aikaa oli
minulle lempeä. Silloin tuntui, ikäänkuin hän olisi kaksinkertaisesti
tahtonut korvata kovuutensa; tällöin hän useimmin itki katkerasti.
Mutta nuo hetket olivat lyhyet, jälleen vaipui hän entiseen
suruunsa ja katsoi taas vihaisesti minuun, tai juonitteli, niinkuin
teki lääkärin aikana, tai äkkiä nähtyään, ettei jokin hänen uusi
vallattomuutensa minua miellyttänyt, alkoi nauraa ja senjälkeen
melkein aina itkeä. Kerran hän riitaantui jo Aleksandra Semenovnankin
kanssa ja sanoi hänelle, ettei ota häneltä mitään. Tästä Aleksandra
Semenovnan aikana häntä nuhdeltuani hän tulistui ja vastasi
vihaisesti, sitte äkkiä vaikeni eikä sitte kahden tunnin aikana
lausunut minulle ainoatakaan sanaa, ei tahtonut ottaa ollenkaan
lääkkeitä eikä edes tahtonut syödä tai juoda; vain lääkäri-vanhus sai
hänet lepytetyksi.
Edellä jo mainitsin, että Nellyn ja lääkärin kesken siitä päivästä
alkaen, jolloin hän lopultakin joi lääkkeen, alkoi jokin ihmeellinen
sympatia. Nelly kovin mieltyi häneen ja aina tervehti lääkäriä
iloisesti hymyillen, vaikka kuinka suruinen olisi ennen hänen tuloaan
ollutkaan. Vanhus taas puolestaan alkoi käydä meillä joka päivä,
vieläpä toisinaan kaksikin kertaa päivässä, silloinkin vielä, kun
Nelly alkoi kävellä ja oli melkein kokonaan parantunut, ja näyttipä,
että tyttö lumosi hänet siinä määrin, ettei hän voinut ainoatakaan
päivää tulla toimeen kuulematta hänen nauruansa ja pilantekoansa
hänen kustannuksellaan, mitkä usein olivat hyvinkin huvittavia.
Hän alkoi tuoda muassaan opettavia kuvakirjoja. Ostipa erään
semmoisen varta vasten Nellylle. Sitten toi hän namusia, konvehteja
sievissä laatikoissa. Tällöin hän tavallisesti astui sisään niin
juhlallisesti, kuin olisi ollut nimipäiväsankari, ja Nelly heti
arvasi, että ukolla on lahjoja muassa. Lahjaansapa hän ei heti
näyttänyt, naureskeli vain veitikkamaisesti, istui Nellyn luo, antoi
viittauksia, että jos eräs nuori neiti osasi käyttäytyä hyvästi ja
ansaitsi hänen poissa ollessaan kunnioitusta, niin semmoinen nuori
neiti on ansainnut hyvän palkinnon. Tällöin hän katsoi Nellyyn niin
avomielisesti ja hyväsydämmisesti, että Nelly, vaikka nauroikin
hänelle, osoitti katseellaan sydämmellistä, hyväilevää kiintymystä
vanhukseen. Lopulta nousi vanhus juhlallisena tuolilta, veti
esille konvehtilaatikon ja antaen sen Nellylle aina lausui: "Minun
tulevalle ja rakkaalle puolisolleni." Tällöin varmaan oli hän Nellyä
onnellisempi.
Sen jälkeen alkoi keskustelu ja aina hän totisena ja vakuuttavasti
kehoitti Nellyä hoitamaan terveyttänsä sekä antoi hänelle vakavia
lääketieteellisiä neuvoja.
-- Kaikkein enimmän täytyy hoitaa terveyttänsä, -- lausui hän
dogmillisella äänellä -- ja ensiksi, sekä pääasiallisesti siksi,
että jäisi elämään, ja toiseksi, että aina olisi terve ja siten
saavuttaisi onnen elämässä. Jos teillä, rakas lapseni, on jotain
suruja, niin unohtakaa ne tai paremmin, koettakaa olla niitä
ajattelematta. Jos teillä ei ole mitään suruja, niin ... myöskään
älkää niitä ajatelko, mutta koettakaa ajatella jotain hauskaa ...
jotain iloista, leikillistä.
-- Mitä leikillistä ja iloista minä ajattelisin? -- kysäsi Nelly.
Silloin tuli lääkäri neuvottomaksi.
-- No, vaikkapa ... jotain viatonta peliä, joka soveltuu teidän
ijällenne; tarkkapa ... no, jotain nyt semmoista...
-- Minä en huoli leikkiä; en pidä leikeistä, -- sanoi Nelly. -- Minä
mieluummin pidän uusista puvuista.
-- Uudet puvut! Hm! No, se ei enää ole kokonaan hyvä. Tulee aina
tyytyä vaatimattomampaan osaan elämässä... Toisekseen ... ehkäpä ...
voi pitää uusista puvuistakin.
-- Teetättekö te minulle paljon uusia pukuja, kun tulen teidän
vaimoksenne?
-- Mikä ajatus! -- sanoi lääkäri ja tahtomattaan jo rypisti otsaansa.
Nelly hymyili veitikkamaisesti, vieläpä muistamatta kerran hymyillen
minuunkin katsahti.
-- No, kyllä minä teetän teille pukuja, jos tulette sen ansaitsemaan,
-- pitkitti lääkäri.
-- Tuleeko minun joka päivä ottaa pulvereita, kun tulen vaimoksenne?
-- No, eihän sitä silloinkaan ole välttämätöntä ottaa joka päivä.
Lääkäri alkoi jälleen hymyillä.
Nelly keskeytti puheen ja alkoi nauraa. Vanhus nauroi hänen kanssansa
ja mielihyvin katsoi hänen iloisuuttansa.
-- Leikillinen äly! -- lausui lääkäri minulle. -- Kumminkin huomaa
vielä oikkuja sekä jonkinlaista ärtyisyyttä?
Lääkäri oli oikeassa. En ollenkaan käsittänyt, mikä Nellylle oli
tullut. Tuntui, ikäänkuin hän ei olisi tahtonut kanssani ollenkaan
puhua, ikäänkuin olisin hänelle jotain pahaa tehnyt. Minusta tämä
tuntui hyvin katkeralta. Muutuin itsekin juroksi enkä eräänä päivänä
virkkanut hänelle ainoatakaan sanaa; mutta seuraavana päivänä minä
häpesin käytöstäni. Useasti hän itki, enkä minä tietänyt mitään
keinoa häntä lohduttaakseni. Erään kerran sitten hän jo itse
keskeytti vaitiolonsa.
Eräänä iltahämäränä kotiin tultuani huomasin, että hän kiireisesti
piilotti päänalaisensa alle kirjan. Se oli kirjoittamani romaani,
jonka hän pöydältäni oli ottanut ja jota hän minun poissa ollessani
lukenut. Miksikä hän salasi tuon asian? Näyttää, ikäänkuin häpeäisi,
ajattelin, mutta en ollut huomaavinani mitään. Neljännestunnin
kuluttua kun menin keittiöön, nousi hän kiireesti vuoteeltaan ja pani
romaanin entiselle paikalleen; palattuani näin sen pöydällä. Pian
kutsui hän minut luoksensa; äänensä vapisi liikutuksesta. Neljään
päivään ei hän ollut puhunut minulle mitään.
-- Menettekö ... tänään ... Natashan luo? -- kysäsi hän katkonaisella
äänellä.
-- Menen, Nelly. Minun välttämättömästi täytyy tavata tänään Natasha.
Nelly vaikeni.
-- Tehän ... paljon ... rakastatte Natashaa? -- kysäsi hän taas
heikolla äänellä.
-- Niin, Nelly, hyvin paljon.
-- Minäkin häntä rakastan, -- sanoi siihen hiljaa Nelly.
Sitten oltiin taas ääneti.
-- Minä tahdon hänen luokseen, tahdon asua hänen kanssansa, -- alkoi
taas Nelly arasti katsahtaen minuun.
-- Ei se käy päinsä, -- Nelly, vastasin minä vähän kummastuneena. --
Onko minun luonani sinun paha olla.
-- Miksikä ei käy päinsä? -- kivahti Nelly. -- Kehoitittehan te
minua menemään elämään hänen isänsä luo; minä en sinne tahdo. Onko
Natashalla palvelija?
-- On.
-- No, lähettäköön sen pois, minä tulen hänelle palvelijaksi. Tahdon
tehdä kaikki hänen työnsä enkä ota mitään palkkaa; tulen rakastamaan
häntä ja keitän hänen ruokansa. Niin te tänään hänelle sanokaakin.
-- Mitä tuulentupia ne ovat, Nelly? Ja mitä sinä luuletkaan
Natashasta: voitko luullakaan, että hän suostuisi pitämään
sinua palvelijanansa? Jos hän sinut ottaakin, niin ottaa kuin
yhtävertaisensa, kuin nuoremman sisarensa.
-- Ei, minä en tahdo yhdenvertaiseksi. Semmoiseksi minä en tahdo...
-- Miksikä et?
Nelly vaikeni. Huulensa vavahtelivat; itku oli valtaamaisillaan hänet.
-- Tuo, jota hän nyt rakastaa, tuohan matkustaa pois ja jättää hänet
yksin? -- kysäsi taas Nelly. Kysymyksensä kummastutti minua.
-- Mistä sinä sen tiedät, Nelly?
-- Puhuittehan te itsekin siitä, ja toissapäivänä, kun Aleksandra
Semenovnan mies kävi täällä aamulla, kysyin minä häneltä; hän minulle
kertoikin kaikki.
-- Kävikö sitten Maslobojev aamulla täällä?
-- Kävi, -- vastasi Nelly luoden katseensa alas.
-- Miksikä sinä et minulle sanonut, että hän kävi?
-- Niin vaan...
Mietin hetkisen. Herra tiesi, miksikä tuo Maslobojev kuleksinee noin
salaperäisenä. Mitä yhteyttä hänellä on asiassa? Tulisi tavata hänet
ja tiedustaa.
-- No mitäpäs sinä siitä, jos tuo hylkääkin Natashan?
-- Rakastattehan te Natashaa paljon, -- pitkitti Nelly katsomatta
minuun. -- Ja jos te rakastatte, niin otattehan hänet vaimoksenne,
kun tuo toinen matkustaa pois.
-- Ei, Nelly, hän ei rakasta minua siten, kuin minä rakastan häntä,
ja minäkin... Ei, sitä ei tule tapahtumaan, Nelly.
-- Minäpä olisin palvellut teitä kumpaakin, te vain olisitte eläneet
ja iloinneet, -- lausui hän miltei kuiskaamalla katse yhä maahan
luotuna.
"Mikä vain tyttöselle on tullutkaan!" ajattelin neuvottomana. Nelly
vaikeni eikä koko illassa virkkanut enää sanaakaan. Kun olin lähtenyt
kotoa, alkoi hän itkeä, itki kaiken iltaa, kuten Aleksandra Semenovna
sanoi, ja niin nukkuikin itkuunsa. Vieläpä yölläkin itki unissaan ja
jotain uneksien puheli.
Siitä päivästä asti hän muuttui vieläkin jurommaksi ja
vaiteliaammaksi eikä enää ollenkaan puhellut kanssani. Tosi kyllä,
minä huomasin hänen luoneen pari, kolme katsetta minuun, ja kuinka
paljon hellyyttä niissä piilikään! Mutta pian tuo hellyytensä
haihtui, ja ikäänkuin varta vasten aiottu sen vastakohdaksi, muuttui
Nelly miltei hetki hetkeltä yhä synkemmäksi, vieläpä lääkärillekin,
joka kovin kummasteli tytön luonteen muutosta. Nyt oli hän jo
kokonaan parantunut taudistaan ja lääkäri antoi hänelle luvan
käydä raittiissa ilmassa, vaikka vielä ei kovin paljoa. Sää oli
kirkas, lämmin. Oli kulumassa piinaviikko, joka tänä vuonna oli
hyvin myöhään, läksin jo aamulla ulos; minun tuli välttämättömästi
käydä Natashan luona, olin kuitenkin päättänyt pian palata takaisin
ottaakseni Nellyn mukaani kävelylle; siksi aikaa jäi hän yksin kotiin.
Mutta en voi sanoin selittää, mikä isku minua kotona odotti.
Kiiruhdin kotiin. Oven ulkopuolella näen avaimen. Astun sisään, --
ei ketään sisällä. Hämmästyksestä jäin paikalleni seisomaan. Sitten
löydän pöydällä paperilapun, siihen oli lyijykynällä piirretty
järeillä, epätasaisilla kirjaimilla:
"Minä läksin teiltä pois enkä tule teille enää koskaan. Mutta
minä rakastan teitä hyvin paljon.