IX.

Kreivitär eli komeasti. Huoneet olivat sisustetut somasti ja

aistikkaasti, vaikk'ei ollenkaan pöyhkeästi. Kaikki kumminkin todisti

väliaikaista tilaa; se oli vain sopiva asunto joksikin ajaksi eikä

varakkaan suvun vakinainen, varmentunut koti kaikkine ylhäisölle

kuuluvine komeuksineen, oikullisuuksineen, joita pidettiin niin

välttämättöminä. Huhu kertoi, että kreivitär muuttaisi kesäksi

maatilalleen (joka jo muuten oli rapistunut ja monin kertaisesti

pantattu) Simbirskin lääniin, ja että ruhtinas seuraa häntä. Minäkin

kuulin sen ja surulla ajattelin: mitä tekee Alesha silloin, kun

Katja matkustaa kreivittären muassa? Natashalle en ollut siitä vielä

puhunut, en rohjennut sitä tehdä; mutta muutamista seikoista päätin,

että nähtävästi oli huhu hänenkin kuuluviinsa jo joutunut. Hän vain

oli vaiti ja kärsi yksinään.

Kreivitär otti minut vastaan oikein hyvin, lempeästi ojensi minulle

kätensä ja vakuutteli, että jo kauan oli halunnut nähdä minua

luonansa. Itse hän kaatoi teetä sirosta hopeaisesta teekeittiöstä,

jonka ympärille me istuimme, minä, ruhtinas ja joku ylhäinen,

vanhanpuoleinen tähtirinta herra hiukan putsattuna, valtiomiehen

käytöstä tavotteleva. Nähtävästi tuota vierasta pidettiin suuressa

arvossa.

Kreivitär oli vasta äsken palannut ulkomailta eikä siis vielä

ollut ehtinyt tänä talvena hankkia suuria tuttavuuksia Pietarissa

eikä saada asettaa oloansa, kuten toivoi ja aikoi. Paitsi tuota

vierasta ei ollut muita ketään, eikä ketään tullut koko illassa.

Etsin katseillani Katarina Feodorovnaa; hän oli Aleshan kanssa

toisessa huoneessa, mutta saatuaan kuulla meidän tulleen, tuli

kohta tervehtimään. Ruhtinas suuteli kohteliaasti hänen kättänsä,

ja kreivitär viittasi hänelle minuun päin. Ruhtinas samassa esitti

meidät toisillemme. Uteliaana tarkastelin häntä; hän oli hentoinen,

vaaleaverinen neito, yllänsä valkea puku; kasvultaan oli hän

matalanläntä, hiljainen ja levollinen ilme kasvoillaan, silmät hyvin

siniset, kuten Alesha sanoi, nuoruuden kukoistuksessa sanan oikeassa

merkityksessä. Odotin kohtaavani kauneuden täydellisyyden, mutta

mikään varsinainen kaunotar hän ei ollut. Säännöllinen, sulavan

soikea muoto, jotenkin säännölliset kasvojen piirteet, tuuhea ja

todella kaunis tukka, joka oli kammattu jokapäiväisen kotoisesti,

hiljainen, terävä katse; jossain muualla kohdatessani hänet olisin

mennyt ohitsensa kääntämättä häneen mitään erityistä huomiota; mutta

näin oli vain ensi katsahduksella, sittemmin sain aikaa sinä iltana

tarkastaa häntä pitemmältä. Jo yksistään se, millä tavoin hän antoi

minulle kättä, kuinka viattoman kohdistetulla huomaavaisuudella hän

katsoi silmiini lausumatta ainoatakaan sanaa, kummastutti minua ja

tahtomattani hymyilin hänelle. Ehkä se tuli siitä, että minä jo

kohta huomasin edessäni puhdassydämmisen olennon. Kreivitär piti

häntä tarkasti silmällä. Puristettuaan kättäni läksi Katja ikäänkuin

hätäillen luotani ja istui Aleshan luo huoneen toiseen päähän.

Tervehtäissään kuiskasi Alesha minulle: "tulin tänne vain minutin

ajaksi, heti lähden _sinne_".

"Diplomaatti" -- en tiedä hänen nimeänsä ja nimitän häntä

diplomaatiksi, jotenkin häntä nimittääkseni -- puhui levollisesti

ja mahtavasti, kehitellen jotain aatetta. Kreivitär kuunteli

häntä tarkkaavasti. Ruhtinas hymyili hyväksymisen ja mairittelun

hymyilyä; puhuja kääntyi usein hänen puoleensa, varmaankin

pitäen häntä arvollisena kuulijana. Minulle tarjottiin teetä ja

jätettiin yksikseni, josta olin hyvin mielissäni. Sillä aikaa minä

tarkastelin kreivitärtä. Ensi vaikutuksen mukaan ei hän minua

oikein miellyttänyt. Hän ehkei ollut enää nuori, mutta minusta

tuntui, ettei hän ollut yli kahdenkymmenen kahdeksan. Kasvonsa

olivat vielä nuorteat ja jolloinkin varhaisemmassa nuoruudessa

varmaankin hyvin kauniit. Tummanruskea tukkansa oli vielä kyllin

tuuhea; katseensa oli erinomaisen lempeä, vaikkakin siinä oli jotain

huikentelevaa ja vallattoman veitikkamaista. Mutta nyt huomasin,

että hän jostain syystä hillitsi itsensä. Tuossa katseessa ilmeni

myöskin paljon älyä, mutta vielä enemmän hyvyyttä ja ilosuutta.

Minusta tuntui, että vallitsevana ominaisuutenansa oli jonkunlainen

huolettomuus, nautinnon jano ja jokin hyväsydäminen itserakkaus,

joka ehkä oli hyvin suurikin. Hän oli ruhtinaan vaikutuksen alainen,

ja tämän vaikutus olikin häneen erinomaisen suuri. Tiesin, että

heidän välillänsä oli jotain, olin myöskin kuullut, että ollessaan

ulkomailla ruhtinas ei ollut kovinkaan mustasukkainen lempijä; ja

sittenkin minusta tuntui, ehkä vielä nytkin tunnen, että heitä

yhdisti ei vain entiset keskinäiset suhteensa, mutta lisäksi jokin

muukin, osaksi salaperäinen, jokin keskinäisen suostumuksen tapainen,

joka perustui johonkin molemmanpuoliseen etuun ... sanalla sanoen,

jotain semmoista heidän välillään täytyi olla. Tiesin senkin,

että tätä nykyä tunsi ruhtinas hänestä itselleen olevan haittaa,

vaikka kuitenkin välinsä pysyi semmoisenaan. Ehkä heitä silloin

yhdistivät yhteiset tuumat Katjan suhteen, jotka tuumat tietysti

olivat alkusin ruhtinaan omia. Sillä perusteella ruhtinas saikin

vältetyksi avioliittoon menemisen kreivittären kanssa, jota tämä

todella oli vaatinut, ruhtinas kun sai kreivittären taivutetuksi

auttamaan rakentaessa Aleshan ja oman tytärpuolensa liittoa. Niin

ainakin minä Aleshan entisistä avomielisistä kertomuksista asian

ymmärsin. Tulihan Aleshankin jotain huomata. Olin samoista Aleshan

kertomuksista myöskin huomaavinani, että vaikka kreivitär olikin

ruhtinaan täydellisen vaikutuksen alainen, oli ruhtinaalla sittenkin

jotain syytä pelätä kreivitärtä. Olipa sen jo Aleshakin huomannut.

Sittemmin sain kuulla, että ruhtinas olisi hyvin mielellään naittanut

kreivittären jollekin ja osaksi juuri sen vuoksi laittoikin hänet

Simbirskin lääniin, toivoen maaseudulta löytävänsä hänelle soveliaan

miehen.

Istuin siinä ja kuuntelin enkä tiennyt keinoa, miten pikemmin saisin

puhutella Katarina Feodorovnaa kahden kesken. Diplomaatti vastasi

johonkin kreivittären kysymykseen asioiden nykyisestä kannasta,

alkavista reformeista ja siitä, onko niitä pelättävä, vai eikö. Hän

puhui paljon ja kauan, levollisesti sekä kuni mahtimies konsanaan.

Hän kehitti aatettansa hienosti ja viisaasti, mutta aatteensa oli

mitä vastenmielisin. Erittäin pani hän painoa siihen, että noiden

reformien ja parannusten koko luonne tuottaa hyvin pian vissejä

hedelmiä; että, nähtyään nuo hedelmät, ihmiset ottavat älyynsä, ja

ettei vain yhteiskunnassa (tietysti, sen tunnetussa osassa) pääse

valtaan tuo uusi henki, vaan kokemuksesta näkevät erehdyksensä sekä

silloin kaksinkertaisella tarmolla alkavat kannattaa vanhoja oloja.

Että vaikka kokemus tuleekin olemaan surullinen, on se sittenkin

oleva suureksi hyödyksi, sillä se opettaa, kuinka tuota pelastavaa

entisyyttä tulee kannattaa, ja antaa sitä varten uusia aineksia;

onkin siis oikein toivottava, että nyt pikemmin jouduttaisiin

varomattomuuden viimeiseen asteeseen. "Ilman _meitä_ ei saateta

olla", päätti hän, "ilman meitä ei ole tähän saakka mikään

yhteiskunta pysynyt pystyssä. Me emme mitään hävitä, mutta päinvastoin

voitamme; me kohoamme pinnalle, kohoamme, ja tunnuslauseenamme tätä

nykyä tulee olla: 'pire ca va mieux ca est!'" Ruhtinas hymyili hänelle

häijysti hyväksyen lausutut mietelmät.

Puhuja oli hyvin tyytyväinen itseensä. Minä olin niin tyhmä,

että aioin sanoa vastaan, sydämmeni oli kuohuksissa. Mutta minut

pysähdytti ruhtinaan myrkyllinen katse; salavihkaa livahti hän

lähelleni, ja minusta tuntui, että ruhtinas varmaan odotti minulta

jotain outoa, poikamaista käytöstä; kenties hän sitä vielä toivoikin,

nauttiakseen siitä, että minä olisin tehnyt jonkun tyhmyyden. Samalla

kumminkin olin vahvasti vakuutettu siitä, ettei diplomaatti olisi

ensinkään huomannut vastaan sanomistani ja, mahdollisesti, ei minua

itseänikään. Tuntui niin ilettävältä istua heidän seurassaan; tästä

vihdoinkin pelasti minut Alesha.

Hän astui hiljalleen luokseni, kosketti olkapäätäni ja pyysi parille

sanalle. Minä arvasin, että hänet oli Katja lähettänyt. Niin

olikin. Kohta istuin hänen vieressään. Ensin hän tarkasteli minua

perinpohjin, aivan kuin olisi itsekseen sanonut: "vai tämmöinen sinä

oletkin". Ensi hetkenä emme kumpikaan löytäneet sanoja, millä alkaa

puhelu. Olin kumminkin vakuutettu, että jahka hän vain alkaa puhua,

niin voisi hän sitä pysähtymättä pitkittää vaikka aamuun saakka.

"Joitakin viisi, kuusi tuntia vain puhelumme kesti", kuten Alesha oli

sanonut, johtui tässä nyt mieleeni. Alesha istui myöskin siinä ja

odotti kärsimättömänä, mitenkä me alamme keskustelumme.

-- Miksikä te ette mitään puhu? sanoi Alesha, hymyillen katsoen

meihin. -- Tulivat yhteen ja ovat vaiti.

-- Ah, Alesha, mimmoinen sinä olet ... kohtahan me, sanoi Katja. --

Meillähän on niin paljon keskenämme puhuttavaa, Ivan Petrovitsh,

etten tiedä mistä alkaakaan. Liian myöhään me tutustumme toisiimme,

sen olisi pitänyt ennen tapahtua, vaikka minä tiesin teidät jo

kauan aikaa. Ja mitenkä mielelläni minä halusinkaan teitä tavata.

Ajattelinpa jo kirjoittaa teille...

-- Mistä olisitte kirjoittanut? kysäsin, tahtomattani hymyillen.

-- Eipä olisi aihetta puuttunut, vastasi hän totisena. --

Vaikkapa siitäkin, että sanooko Alesha totta kertoessaan Natalja

Nikolajevnasta, ettei hän pahastu, kun Alesha jättää hänet yksin näin

pitkäksi ajaksi? No, saako niin tehdä, kuten Alesha tekee? Sanoppas,

miksi sinä nytkin olet täällä, sanoppas?

-- Ah, Jumalani, hetihän minä lähden. Sanoinhan, että viivyn täällä

vain hetkisen katson teitä kumpaakin, mitenkä te tulette puhelemaan

keskenänne, ja sitten lähden sinne.

-- Mitäpä siinä on katsottavaa, no, näin me istumme, -- näitkös? Ja

aina hän on tuollainen, lisäsi Katja hiukan punastuen ja osottaen

Aleshaa sormellaan.

-- "Yhden minutin, sanoo, yhden minutin vain", mutta itse asiassa

istuukin puoliyöhön; sitten onkin jo myöhä. "Hän ei suutu, hän on

niin hyvä", kas niin tuumailee Alesha! No, onko se hyvin, onko se

kunniallisesti?

-- No, ehkä minä sitten lähden, sanoi Alesha valittavalla äänellä, --

mutta minä niin mielelläni olisin teidän seurassanne...

-- Mitä sinä meidän seurassamme teet? Meidän päinvastoin tulee

monesta asiasta saada kahden puhua. Kuuleppas, sinä älä pahastu; se

on välttämätöntä, -- ymmärrähän se.

-- Jos se on välttämätöntä, niin minä ihan paikalla ... mitäpäs

tässä olisi pahastumista. Poikkean vain pikkusen Levinkan luo ja

sieltä kohta samassa Natashan luo. Kuulkaas, Ivan Petrovitsh, jatkoi

hän ottaen hattunsa, -- tiedättehän, että isäni aikoo kieltäytyä

ottamasta rahoja, jotka hän voitti oikeuden käynnissä Ichmeneviä

vastaan.

-- Tiedän; hän puhui minulle siitä.

-- Kuinka jalomielisesti hän siinä menettelee. Nähkääs, Katja ei

usko, että hän tekee jalomielisesti. Puhelkaa siitä Katjan kanssa.

Jää hyvästi, Katja, äläkä suinkaan epäile, etten minä rakasta

Natashaa. Ja minkäpä vuoksi te kaikki tyrkytätte minulle noita

ehtoja, soimaatte minua, pidätte minun toimiani silmällä, -- aivan

kuin olisin valvonnan-alainen! Natasha tietää, että minä rakastan

häntä, luottaa minuun, ja minäkin olen varma, että hän luottaa

minuun. Minä rakastan häntä ilman ehtoja, ilman minkäänlaisia

sitoumuksia. En voi sanoa, miten häntä rakastan. Rakastan vain.

Ei olekaan siis mitään syytä tutkistella minua, niinkuin mitäkin

syyllistä. Kysy Ivan Petrovitshilta, nyt on hän jo täällä ja hän

todistaa sinulle, että Natasha on luulevainen ja hyvin paljon minua

rakastaa, mutta hänen rakkaudessaan on paljon egoismia, sillä hän ei

halua mitään uhrata minun tähteni.

-- Kuinka niin? kysäsin minä kummissani uskomatta korviani.

-- Mitä sinä nyt, Alesha? Katja, miltei huudahti lyöden kätensä

yhteen.

-- Niin juuri, mitäpäs ihmeellistä siinä on? Tietäähän Ivan

Petrovisth. Natasha vain aina vaatii, että olisin hänen kanssaan. Hän

vaikkei sitä sanoin lausukaan, niin kyllä sen huomaa, että hän sitä

tahtoo.

-- Etkö häpeä, etkö sinä häpeä noin puhua? sanoi Katja vihan puna

kasvoillaan.

-- Miksikä siitä häpeäisin? Mimmoinen sinä, Katja, todellakin olet!

Minähän rakastan Natashaa enemmän, kuin hän luuleekaan, mutta jos hän

rakastaisi minua oikealla tavalla, siten, kuin minä rakastan häntä,

niin hän minun tähteni varmaankin oman etunsa uhraisi. Tosi on että

hän itse sallii minun lähteä, mutta näenhän minä hänen kasvoiltaan,

että se on hänelle raskasta, siispä minulle se on sama, vaikka ei

lupaisikaan.

-- Ei, tämä ei ole sanottu vain noin tuostaan, huudahti Katja, sanoen

sen minulle, silmänsä vihasta säihkyen. -- Sinun täytyy, Alesha,

täytyy heti tunnustaa, että tämän kaiken pani mieleesi isäsi. Tänään

kai sai sen päähäsi? Äläkä koetakaan minulle viekastella -- minä sen

kohta näen? Niinkö vai ei?

-- Niin, vastasi Alesha hämillään. -- Mitäpäs sitten? Hän puheli

tänään kanssani lempeästi, ystävän tapaisesti, Natashaa vain yhä

minulle kehui, minä oikein kummastelin sitä, sillä Natasha häntä niin

kovasti loukkasi, mutta hän vain kehuu Natashaa.

-- Ja te, te uskoitte sitä, sanoin minä, -- te, jolle Natasha uhrasi

kaikki, mitä voi uhrata, vieläpä nytkin, vieläpä tänäänkin oli hän

levoton teidän tähtenne, ettei teillä olisi ikävä, ettei jokin

estäisi teidän kohtaamasta Katarina Feodorovnaa! Hän itse sen sanoi

minulle tänään. Ja te syyttä suotta uskotte noita isänne valheellisia

uskotuksia! Ettekö te häpeä?

-- Kiittämätön! Ja eipä hän milloinkaan häpeä! sanoi Katja, tehden

kädellään liikkeen, niinkuin Alesha olisi ollut kokonaan mennyttä

miestä.

-- Mitäs te nyt todellakin! pitkitti Alesha surkealla äänellä. --

Ja aina sinä, Katja, olet tuommoinen! Aina sinä ajattelet minusta

vain pahaa... En puhukaan Ivan Petrovitshista! Te luulette, etten

rakasta Natashaa. En minä sen vuoksi sanonut, että hän on egoisti.

Minä tahdoin vaan sanoa, että hän rakastaa minua liiaksi, niin että

menee jo ylimäärän, ja siitä on minulle sekä hänelle tukala olo.

Isäni ei koskaan saa minua petetyksi, vaikka tahtoisikin. En antau

hänelle. Että Natasha on egoisti, sitä hän ei ollenkaan sanonut sen

sanan huonossa merkityksessä; ymmärsinhän minä sen. Hän, nähkääs,

sanoi aivan tarkalleen siten, kuin minä äsken sanoin: että Natasha

niin liian paljon, niin suuresti rakastaa minua, että se näyttää jo

egoismilta, niin että siitä on minulle sekä hänelle rasitusta, mutta

myöhemmin käy se minulle vielä rasittavammaksi. Mitäs, isänihän sanoi

sen oikein, minua rakastaen, eikä se ollenkaan merkitse sitä, että

hän soi pahaa Natashalle; päinvastoin hän osotti huomaavansa Natashan

rakkauden suureksi, rajattomaksi, mahdottomuuksiin meneväksi.

Katja keskeytti hänet, eikä antanut hänen lopettaa. Hän alkoi

kiihkeästi moittia Aleshaa, näytti toteen, että hänen isänsä

olikin vain siksi alkanut kehua Natashaa, pettääkseen Aleshan

teeskennellyllä hyvyydellään ja tämän kaiken vain purkaakseen

heidän välinsä, näkymättä ja huomaamatta nostattaakseen Aleshan

Natashaa vastaan. Lämmöllä ja viisaasti Katja todisteli, kuinka

suuresti Natasha rakastaa Aleshaa, ettei millainenkaan rakkaus anna

anteeksi semmoista, jota Alesha on Natashaa kohtaan osottanut, ja

että oikea egoisti on juuri Alesha itse. Vähittäin saattoi Katja

hänet mitä suurimpaan suruun ja täydelliseen katumukseen; hän istui

vieressämme katse luotuna alas, enää mitään vastaamatta, kokonaan

lannistuneena, kärsivä ilme kasvoillaan. Mutta Katja oli säälimätön.

Suurimmalla uteliaisuudella tarkastelin häntä. Tahdoin mitä pikemmin

oppia tuntemaan tämän kummallisen tytön. Hän oli vielä aivan lapsi,

mutta jokin kummallinen, täyteen vakuutukseen päässyt lapsi,

jolla on järkähtämättömät elämän säännöt ja kiihkeä, synnynnäinen

rakkaus hyvään ja oikeaan. Jos häntä todella voi sanoa lapseksi,

niin oli hän noita _mietiskeleviä_ lapsia, joita on niin viljalti

meidän perheissämme. Kyllä saattoi huomata, että hän oli jo paljon

mietiskellyt. Hauskaa olisi ollut kurkistaa tuon mietiskelevän pään

sisään ja nähdä, mitenkä siellä aivan kokonaan lapselliset aatteet

sekaantuivat elämän todellisuudesta ja havannoista saatuihin kuviin

(Katjahan jo eli todellista elämää) kuin myöskin aatteihin, jotka

hänelle olivat vielä outoja, kokemattomia, mutta jotka olivat

kohdanneet hänet välillisesti, kirjoista lukemalla, joita varmaan

oli jo viljalti ja joita hän, nähtävästi, piti elämänsä kokemuksina.

Sinä iltana ja sitten myöhemminkin opin tuntemaan hänet. Hänen

sydämmensä oli tunteellinen ja herkkä. Joskus hän ikäänkuin halveksi

käyttää itsehillitsemistaitoa, antaen etusijan totuudelle; jokaista

elämän kohtausta piti hän ehtoperäisenä ennakkoluulona, ja ikäänkuin

ylpeili moisesta vakaumuksestaan, kuten kaikkikin kiihkeäluontoiset

ihmiset, vaikkapa eivät enää olisikaan kovin nuoria. Mutta juuri

se tekikin hänet erikoisen viehättäväksi. Hän hyvin mielellään

mietiskeli ja etsi totuutta, mutta oli siihen määrin epäpedanttinen,

käytökseltään niin lapsellinen, että jo ensi kerralta teidät

saattoi mieltymään kaikkiin hänen omituisuuksiinsa ja mukautumaan

niihin. Johtuivat mieleeni Levinka ja Borinka, ja minusta tuntui,

että kaikki tämä kuului asioiden luonnolliseen menoon. Ja mikä

ihmeellisintä: kasvonsa, joissa minä ensi katsannolla en huomannut

mitään erityistä kauneutta, alkoivat tänä iltana minulle näyttää

yhäti kauniimmilta ja viehättävämmiltä. Tuo naivinen jakaantuminen

lapseksi ja ajattelevaksi naiseksi, tuo lapsellinen, ja suurimmassa

määrin todellinen totuuden ja oikeuden janoominen, samoin horjumaton

uskonsa pyrintöihinsä -- tuo kaikki valasi hänen kasvonsa jollakin

kauniilla vilpittömyyden valolla, antoi sille jotain korkeampaa,

henkistä kauneutta, jotta saattoi alkaa käsittää, ettei ollutkaan

kokonaan helppoa ymmärtää tuon kauneuden koko tarkoitusta, kauneuden,

jota ei ensi kerralla tavallisella ylimalkaisella katseella huomaa.

Nyt minä käsitin, että Aleshan täytyi olla kovin kiintynyt häneen.

Jos ei Alesha itse osannutkaan ajatella ja tehdä johtopäätöksiä,

niin hän rakasti semmoisia, jotka hänen puolestansa ajattelivat,

jopa niin tahtoivatkin, -- ja Katjapa oli ottanut hänet holhontansa

alaiseksi. Alesha oli mieleltään ylevä ja herkkä, taipui kohta

kaikkeen, mikä oli rehellistä ja hyvää, Katjan oli hän oppinut

tuntemaan lapsellisen vilpittömäksi ja miellyttäväksi. Aleshalla ei

ollut hituistakaan omaa tahtoa; Katjalla oli vahva, järkyttämätön ja

innokas tahdonvoima, ja Alesha voi kiintyä ainoastaan semmoiseen,

joka voi hallita ja käskeä häntä. Osaksi juuri tällä tapaa Natashakin

sai hänet itseensä kiintymään, heidän suhteittensa alkuaikoina, mutta

Katja vei voiton tässä Natashalta siitä syystä, että hän itse oli

vielä lapsi ja, kuten näkyi, oli vielä kauan lapsena pysyvä. Tämä

hänen lapsellisuutensa, hänen terävä ymmärryksensä, sekä samalla

myöskin jokin johdonmukaisuuden puute, kaikki tuo oli ikäänkuin

enemmän likeistä Aleshalle. Hän tunsi sen, ja siksi Katja viehätti

häntä yhä enemmän. Olen vakuutettu, että kun he kahden puhelivat

keskenään, silloin Katjan totisten "propaganda"-puheiden ohella asia

ehkä lopulta päättyi leikkiin. Ja vaikka Katja hyvin usein toruskeli

Aleshaa ja piti häntä vallassaan niin nähtävästi tuntui Aleshasta

olonsa Katjan seurassa paremmalta, kuin Natashan luona. Katja ja

Alesha sopivat paremmin toisilleen, ja se oli tärkeintä.

-- Riittää jo, Katja, riittää, jo on kyllin; sinä aina jäät olemaan

oikeassa, minä väärässä. Se on sen vuoksi, kun sinun sielusi on

puhtaampi, kun minun, sanoi Alesha, nousten ylös ja tarjoten kätensä

hyvästiksi. -- Heti menen Natashan luo, en poikkea Levinkallekaan...

-- Ei sinulla ole asiaakaan Levinkalle; ja että sinä nyt tottelet ja

menet, niin teet sinä siinä oikein kiltisti.

-- Ja sinä olet tuhatta kertaa kaikkia kiltimpi, sanoi Alesha

surullisesti. -- Ivan Petrovitsh, tahtoisin sanoa teille pari sanaa.

Poistuimme muutaman askeleen päähän.

-- Tänään minä käyttäydyin kunnottomasti, kuiskasi Alesha minulle --

minä käyttäydyin halpamaisesti, olen syypää koko maailman silmissä,

mutta heidän kahden edessään kaikista eniten. Tänään puolen päivän

jälkeen esitteli isäni minulle Aleksandrinan (erään ranskattaren)

-- hän on aivan lumoava nainen... Minä ... unehduin ja ... no, mitä

siitä puhua, minä en ansaitse kunniata olla näiden kahden seurassa...

Jääkää hyvästi, Ivan Petrovitsh!

-- Hän on hyvä, kelpo ihminen, alkoi Katja kiireesti, heti kun

istuin taas luoksensa, -- mutta hänestä me tuonnempana tulemme

paljon puhumaan, mutta nyt ennen kaikkea tulee meidän päästä

yksimielisyyteen siitä, mitä te arvelette Aleshan isästä. Mitä mieltä

te olette hänestä?

-- Minä pidän häntä hyvin huonona ihmisenä.

-- Niin minäkin. Me siis olemme siitä kumpikin yhtä mieltä, sen

vuoksi onkin meidän helpompi arvostella asioita. Puhutaan nyt Natalja

Nikolajevnasta... Tiedättekö, Ivan Petrovitsh, minä tätä nykyä

olen kuin pimeyden ympäröimänä, minä odotin teitä kuni valkeutta.

Selitättehän te minulle kaikki, sillä kaikkein tärkeimmässä seikassa

voin minä tehdä päätöksiä vain arvelujen mukaan siitä, josta Alesha

minulle on kertonut. Muilta keneltäkään en ole voinut asiasta kuulla.

Sanokaapas ensiksi (tämä on, tärkeintä), mitä te luulette: tulevatko

Alesha ja Natasha yhdessä onnellisiksi, vai eivätkö? Ennen kaikkea

tulee minun se saada selville tehdäkseni lopullinen päätökseni, jotta

tietäisin, miten tekisin.

-- Mitenkä voisi siitä niin varmasti sanoa?

-- Niin, tietysti ei varmasti, keskeytti hän, -- mutta miten teistä

tuntuu, -- sillä te olette hyvin viisas ihminen.

-- Luullakseni eivät he voi tulla onnellisiksi.

-- Miksikä ei?

-- He eivät sovi toisilleen.

-- Niin minä ajattelinkin!

Samassa hän liitti yhteen kätensä, niinkuin olisi syvä suru vallannut

hänen mielensä.

-- Kertokaa minulle tarkemmin. Kuulkaas: minä niin kovin mielelläni

tahtoisin tavata Natashan, sillä minulla on paljon hänelle puhuttavaa

ja luulen, että me voimme hänen kanssaan päättää kaikesta. Nyt minä

yhäti kuvittelen mielessäni, että hänen täytynee olla hyvin viisas,

vakava, totinen ja hyvin kaunis. Niinkö?

-- Niin.

-- Siitä minä olinkin vakuutettu. No, jos hän on semmoinen, niin

mitenkä hän voi rakastua Aleshaan, moiseen pojan hulikkoon?

Selittäkää minulle se; sitä minä usein mietin.

-- Sitä ei voi selittää, Katarina Feodorovna; vaikeata on ymmärtää,

minkä vuoksi ja miten saattaa rakastua. Alesha on lapsellinen.

Mutta tiedättekö, miten voi rakastua lapseen? (Tunsin sydämmeni

sulavan katsoessani häneen ja hänen silmiänsä, jotka katsoivat

minuun tarkkaan, totisina ja malttamattoman tarkkaavasti). -- Ja

mitä enemmän Natashalta puuttuu lapsellisuutta, sanoin, -- mitä

vakavampi hän itse on, sitä pikemmin hän voi rakastua häneen. Alesha

on totuutta harrastava, vilpitön, hyvin naivi, toisinaan ihmeellisen

naivi. Kenties Natasha rakastui häneen -- kuinka sen sanoisinkaan?...

No, ehkäpä säälistä. Jalomielinen sydän voi rakastua säälistäkin...

Muuten minä tunnen, etten minä voi teille mitään selittää, mutta minä

pyydän teitä itseänne -- rakastattehan te häntä?

Asetin hänelle tuon kysymyksen rohkeasti ja tunsin, etten minä tuolla

kysymyksellä voi samentaa hänen kokonaan lapsellisen puhtaan sielunsa

selkeyttä.

-- Toden totta, en vielä tiedä, vastasi hän hiljaa, luoden silmiini

kirkkaan katseensa, -- mutta tuntuu, että rakastan kovin...

-- No, niin, nähkääs. Mutta voitteko selittää, minkä vuoksi

rakastatte?

-- Hänessä ei ole valhetta, vastasi Katja mietittyään. -- Kun hän

katsoo suoraan silmiini ja samassa jotain puhuu minulle, niin se

minua hyvin miellyttää... Kuulkaas, Ivan Petrovitsh, minä tässä

puhelen moisesta asiasta, minä olen tyttö, ja te mieshenkilö; teenkö

minä nyt oikein vai en?

-- Mitäs siinä olisi pahaa?

-- Niin, niin. Tietysti, mitäs pahaa siinä olisi? Mutta nuo (Katja

loi katseensa teekeittiön ääressä istuvaan ryhmään); nuo varmaan

sanoisivat, että se on pahasti tehty. Ovatko he oikeassa vai ei?

-- Ei! Ettehän sydämmessänne tunne, että teette pahoin, siispä...

-- Niin minä aina teen, keskeytti hän, nähtävästi kiirehtien

saadakseen mitä enimmän kanssani puhella. -- Kun jostain asiasta

joudun hämilleni, kysyn heti sydämmeltäni, ja jos se on rauhallinen,

niin olen minäkin rauhallinen. Niin tuleekin aina tehdä. Ja sen

vuoksi minä puhun kanssanne niin avomielisesti, kuin itseni kanssa

puhelisin, että, ensiksi te olette oikein hyvä ihminen ja minä tunnen

teidän entisen suhteenne Natashaan ennen Aleshaa, ja kuinka minä

itkinkään sen kuultuani.

-- Kuka on sen kertonut teille?

-- Tietysti Alesha, oikein kyynelsilmin hän sen kertoi: se oli

häneltä kauniisti tehty ja minua se kovin miellyttää. Minun

luullakseni Alesha pitää teistä enemmän, kuin te hänestä, Ivan

Petrovitsh. Ja juuri tuollaisilla hän minua miellyttää. No, ja

toiseksi minä puhun teille siksi näin suoraan, kuin itseni kanssa,

että te olette hyvin viisas ihminen ja voitte antaa minulle useita

neuvoja ja ohjata minua.

-- Mistäpäs te tiedätte, että minä olen niin viisas, että voin teitä

opettaa?

-- No, mitä te nyt turhia!

Hän vaipui ajatuksiinsa.

-- Minä sanoin sen vain muun ohessa; puhelkaamme nyt pääasiasta.

Neuvokaa minua, Ivan Petrovitsh, minä huomaan nyt olevani Natashan

kilpailija, tiedänhän minä sen; mitä tulee minun tehdä? Minä sen

tähden kysyinkin: tulisivatko he kahden onnellisiksi. Minä ajattelen

sitä yöt ja päivät, Natashan asema on hirveä, hirveä. Alesha ei enää

rakasta häntä ollenkaan, minua taas rakastaa aina enemmän ja enemmän.

Niinkö?

-- Ehkä niinkin.

-- Ja Alesha valehtelee nyt Natashalle. Alesha ei itsekään tiedä,

että lakkaa rakastamasta, ja Natasha varmaan sen tietää. Kuinka

paljon hän saakaan kärsiä!

-- Mitä te aiotte tehdä, Katarina Feodorovna?

-- Minulla on useita tuumia, vastasi hän totisena, -- mutta

kumminkin minä yhä joudun ymmälle. Sen vuoksi minä odotinkin teitä

niin malttamattomana, jotta te ratkaisisitte minulle tuon seikan.

Te tiedätte asian paljoa paremmin, kuin minä. Olettehan te minulle

nyt kuin mikäkin jumala. Kuulkaas, minä ensin ajattelin näin: jos

he rakastavat toisiansa, niin tulee tehdä niin, että he tulevat

onnellisiksi, ja siksi tulee minun uhrautua ja auttaa heitä. Niinhän?

-- Minä tiedän, että te olettekin uhraantunut.

-- Niin, minä tein sen; mutta sitten kun hän alkoi käydä luonani ja

yhä enemmän ja enemmän minua rakastaa, ajattelen, uhrautuako vai ei?

Onhan se hyvin pahoin tehty, eikö niin?

-- Se on luonnollista, vastasin, -- niin tulee olla ... ettekä te ole

syyllinen...

-- En luule; te sanotte niin siksi, kun olette niin hyvä. Minä taas

ajattelen, ettei sydämmeni ole kokonaan puhdas. Jos olisi sydän

puhdas, tietäisin minä, mitä tekisin. Mutta jättäkäämme se asia.

Sitten sain minä kuulla enemmän heidän suhteistaan ruhtinaalta,

äidiltä, Aleshalta itseltään, ja arvasin, etteivät Alesha ja Natasha

ole yhdenvertaisia; nyt te vahvistatte sen luuloni. Minäpä aloinkin

yhä enemmän miettiä, mitä nyt tekisin? Jos he tulevat onnettomiksi,

niin onhan parasta heidän erota; sitten päätin kysyä teiltä tarkemmin

kaikesta ja lähteä Natashan luo ja siellä hänen kanssaan päättää

asian.

-- Mitenkä te päätätte, siinä kysymys?

-- Minä sanon hänelle näin: "rakastattehan te Aleshaa enemmän, kuin

ketään muuta, siksi tulee teidän rakastaa hänen onneansakin enemmän,

kuin mitään muuta: teidän siis tulee hänestä erota".

-- Niin, mutta miltä tuntuu hänen kuulla tuota? Ja jos hän on samaa

mieltä kanssanne, niin onko hänellä voimia täyttää se?

-- Juuri sitä minä ajattelen yötä ja päivää ja ... ja...

Samassa puhkesi hän itkemään.

-- Ette voi uskoa, kuinka minä säälin Natashaa, sopersi hän itkusta

vapisevin huulin.

Siihen ei ollut mitään lisäämistä. Minä vaikenin ja katsoessani

häneen minuakin alkoi itkettää, vaikk'en tiennyt, miksikä oli mieleni

niin hellä. Kuinka rakastettava lapsi hän olikaan! En enää kysäissyt,

minkä vuoksi hän piti itsensä sopivana rakentamaan Aleshan onnen.

-- Pidättehän te musiikista? kysäsi hän hiukan rauhoittuneena, yhä

vielä mietiskelevänä äskeisen itkunsa vuoksi.

-- Pidän, vastasin kummastellen kysymystänsä.

-- Jos olisi aikaa, soittaisin teille Bethovenin kolmannen konsertin.

Minä nyt soitan sitä. Siinä ovat kaikki ne tunteet ... aivan samoin,

niinkuin minä nyt tunnen. Niin ainakin luulen. Mutta jääköön se

toiseen kertaan; nyt tulee meidän keskustella.

Nyt aloimme sommitella, kuinka hän kohtaisi Natashan ja kuinka sen

asian saisi sovitetuksi. Katja sanoi, että hänen toimiaan pidetään

silmällä, vaikka äitipuolensa onkin hyvä ja rakastaa häntä, mutta hän

ei millään tapaa salli hänen tutustua Natalia Nikolajevnaan; siksipä

hän päättikin käyttää viekkautta. Aamusin hän aina käy ajelemassa,

mutta melkein aina kreivittären kanssa. Toisinaan ei kreivitär

lähde, mutta lähettää sijaansa ranskattaren, joka nyt on sairas.

Sattuu usein, että kreivittären päätä kivistää, ja nyt on siis

odotettava siksi, kun hänen päätään alkaa kivistää. Sitä ennen saa

Katja suostutetuksi ranskattaren (tämä oli vanha, seuranaisen virkaa

toimittava), sillä ranskatar on oikein hyvä ihminen. Lopputulos oli

se, ettei edeltäkäsin voinut mitenkään määrätä päivää, jolloin Katja

voisi mennä Natashan luo.

-- Natashaan te tutustutte ettekä tule sitä katumaan, sanoin minä. --

Natashakin haluaa samaa, ja sen yksistään jo siitäkin syystä, jotta

tietäisi, kelle hän luovuttaa Aleshan. Itse asiasta älkää olko kovin

murheissanne. Aika ratkaisee sen teidän avuttannekin. Matkustattehan

te maalle?

-- Niin, kohta, ehkäpä jo kuukauden kuluttua, vastasi hän, -- ja minä

tiedän, että sitä vaatii ruhtinas.

-- Mitenkä luulette, meneekö Alesha teidän muassanne?

-- Juuri sitä minäkin ajattelin! sanoi hän katsoen minuun tarkkaan.

-- Luuletteko hänen lähtevän?

-- Niin luulen.

-- Jumalani, mitä tästä kaikesta tuleekaan -- en osaa arvatakaan.

Kuulkaas, Ivan Petrovitsh, minä tahdon tästä lähtien kirjoittaa

teille kaikesta, tahdon kirjoittaa usein ja paljon. Nyt minä alan

vaivata teitä. Tuletteko meille usein?

-- En voi sanoa, Katarina Feodorovna, se riippuu asianhaaroista.

Kenties en voi tulla teille enää ensinkään.

-- Miksikä?

-- Siihen voi olla monta syytä, mutta pääasiallisesti -- se tulee

riippumaan minun suhteistani ruhtinaaseen.

-- Hän on kunnoton ihminen, sanoi Katja päättävästi. -- Mutta

tiedättekös, Ivan Petrovitsh, entäs, jos minä tulisin teillä käymään!

Olisiko se hyvin vai huonosti tehty?

-- Mitäs te itse siitä ajattelette?

-- Minä luulen, että se ei olisi pahasti. Niin vaan, käväsisin

teillä... lisäsi hän hymyillen. -- Minä sanon sen vuoksi näin, että

paitsi sitä, että kunnioitin teitä, minä pidän teistä hyvin paljon...

Eihän se ole häpeä, että minä kaiken tämän sanon teille?

-- Mitäs häpeätä siinä olisi? Olettepa tekin minulle jo rakas, kuni

sukulainen.

-- Tahdotteko te olla ystäväni?

-- Oi, mielelläni! vastasin minä.

-- Niin, mutta nuopa sanoisivat, että se on häpeä ja ettei nuoren

tytön sovi niin käyttäytyä, lisäsi Katja viitaten taaskin teepöydässä

istujoihin.

Tässä tahdon mainita, että ruhtinas nähtävästi tahallaan jätti meidät

kahden näin kauaksi puhelemaan.

-- Tiedänhän minä hyvin hyvästi että ruhtinas haluaa rahojani, --

sanoi Katja. Minua he pitävät kokonaan lapsena vieläpä sen suoraan

sanovatkin minulle. Minä en ole enää lapsi. Kummallisia ihmisiä: itse

ovat kuni lapset, sanokaas, mitä he puuhailevat?

-- Katarina Feodorovna, en muistanut teiltä kysyä: ketä ovat nuo

Levinka ja Borinka, joiden kanssa Alesha niin usein ajelee?

-- Ne ovat minulle kaukaista sukua. He ovat hyvin ymmärtäväisiä ja

rehellisiä, liian paljon vain puhuvat... Kyllä tunnen heidät...

Hän taaskin naurahti.

-- Onko totta, että te aiotte jolloinkin lahjoittaa heille miljonan?

-- No niin, näette nyt, no, vaikkapa tuo miljonakin, siitäkin

he puhuvat niin paljon, että jo tulee paha olo siitä. Tietysti

minä mielelläni uhraan kaikkeen hyödylliseen, mihinkä minä muuten

käyttäisin niin äärettömät varat, eikö niin? Mutta milloin minä saan

lahjoittaa! Ja he jo niitä nyt jakavat, neuvottelevat, rähisevät,

väittelevät, mihinkä lahjoitukseni parhaiten käyttäisivät, vieläpä

riitelevät sen tähden, niin että oikein kummastuttaa. Liian paljon

hätäilevät. Mutta kumminkin ovat he vilpittömiä, ja ... viisaita.

Opiskelevat vielä. Onhan tämä kumminkin parempi, eikä niinkuin jotkut

toiset elävät. Eikö niin?

Puhelimme vielä monesta seikasta. Hän kertoi minulle melkein koko

elämänsä ja innolla kuunteli minun kertomuksiani. Yhä vain pyysi,

että minä ennen muuta kertoisin hänelle Natashasta ja Aleshasta.

Kello oli jo kaksitoista, kun ruhtinas tuli luokseni ja huomautti,

että on aika sanoa hyvästi. Jätin jäähyväiset. Katja puristi

innokkaasti kättäni ja katsahti minuun merkitsevästi. Kreivitär pyysi

minua heillä käymään. Läksin yhdessä ruhtinaan kanssa talosta.

En saata olla tekemättä kummallista ja, kenties, kokonaan asiasta

poikkeavaa huomautusta. Kolme tuntia kestäneestä keskustelustani

Katjan kanssa sain muun muassa kummallisen, mutta siltä kumminkin

syvän vakuutuksen, että hän on vielä siinä määrin täydelleen lapsi,

ettei ollenkaan tiedä miesten ja naisten välisten suhteiden koko

salaisuutta. Tämä tietämättömyys tuotti omituisen koomillisuuden

muutamille hänen mietelmillensä ja yleensä sille totisuudelle, millä

hän puhui useista hyvin tärkeistä asioista.