Matkamme ei ollut pitkä, Kauppasillalle saakka. Ensin olimme jonkun
aikaa ääneti. Mielessäni pyöri yhä ajatus: mitenkä ruhtinas alkaa
puheen kanssani? Minusta tuntui, että hän koettaa udella minulta,
tiedustella jotain, jota hänen oli tarvis tietää. Mutta hän alkoikin
kaikitta mutkitta ja suoraan kävi asiaan:
-- Minua nyt kovin huolestuttaa eräs seikka, Ivan Petrovitsh, alkoi
hän, -- josta minä ennen kaikkea tahdon puhella teidän kanssanne ja
kysyä neuvoanne: jo kauan sitten olen päättänyt luopua oikeudestani,
jonka voitin oikeuden käynnissämme ja jättää riidanalaiset
kymmenentuhatta Ichmeneville. Mitenkä voisi sen parhaiten tehdä?
"Ei ole totta, ettet tietäisi, mitenkä tekisit", johtui heti
mieleeni. "Etköhän vain aio tehdä minusta pilaa?"
-- Enpä tiedä, ruhtinas, vastasin hänelle mitä yksinkertaisimmin,
-- jossain muussa asiassa, se on kaikessa, mikä kuuluu Natalja
Nikolajevnaan, olen valmis antamaan kaikkia tietoja, joita te tai me
tarvitsemme, mutta tässä asiassa te tietysti tiedätte enemmän, kuin
minä.
-- En, en, paljon vähemmän. Te tunnette hyvin Ichmenevin, ja ehkäpä
myöskin Natalja Nikolajevna teille monasti ilmaisi ajatuksensa
siitä; tämäpä voisi ollakin minulle pääjohtona. Te voitte olla
minulle suurena apuna; asia on hyvin vaikea ratkaista. Minä olen
valmis tekemään myönnytyksiä, olenpa jo varmasti päättänyt tehdä
myönnytyksiä, päättykööt muut asiat miten tahansa; ymmärrättehän?
Mutta kuinka, missä muodossa tehdä myönnytyksiä, -- siinäpä kysymys?
Ukko on ylpeä, itsepäinen; paljon mahdollista, että hän loukkaa vielä
minua hyvyyteni palkaksi ja viskaa minulle nuo rahat takaisin...
-- Suokaa minun kysyä: mitä arvelette niistä rahoista -- ovatko ne
teidän vai hänen?
-- Minä olen oikeudessa voittanut, siis rahat ovat minun.
-- Entä omantuntonne mukaan?
-- Tietysti minä pidän niitä ominani, vastasi ruhtinas jossain
määrin hämmästyneenä häikäilemättömyydestäni. -- Mutta te nähtävästi
ette tietäne asiaa tarkalleen. Minä en syytä vanhusta tahallisesta
petoksesta ja, sanonkin teille suoraan, en ole koskaan syyttänytkään.
Miksikä hän salli tehdä itselleen vahinkoa. Hänen syynsä on se, ettei
tarkkaan pitänyt asioista vaaria, ei huolehtinut hänelle uskotuista
asioista, ja välillämme olleen sopimuksen mukaan oli hän muutamista
semmoisista asioista vastuunalainen. Mutta tiedättekö, ettei asia ole
vielä siinäkään, vaan sen perusjohteena ovat silloiset keskinäiset
solvauksemme, sanalla sanoen, molemminpuolisessa loukatussa
itserakkaudessa. Mahdollisesti minä en silloin olisi ollenkaan
piitannut noista joutavista kymmenestätuhannesta; mutta te tietysti
tiedätte, mistä syystä ja mitenkä silloin koko tuo asia alkoi. Minä
myönnän olleeni silloin epäluuloinen, ehkäpä olin väärässäkin, (se
on, minä olin silloin väärässä), mutta minä en sitä huomannut ja
harmistuneena, loukkaantuneena hänen solvauksistansa en tahtonut
jättää käyttämättä tilaisuutta ja aloin oikeudenkäynnin. Ehkä tuo
kaikki teidän mielestänne ei ole lainkaan ylhäiselle sopivaa. Minä en
tahdo itseäni puolustella; huomautan teille vain, että vihastuminen
ja pääasiallisesti ärsytetty itserakkaus ei vielä ole ristiriidassa
jalosyntyisyyden kanssa, vaan on se luonnollista, ihmisellistä, ja
täytyypä minun vielä uudestaan sanoa teille, että minä hyvin vähän
vain tunsin Ichmeneviä ja täydellisesti uskoin huhut hänen tyttärensä
ja Aleshan välisistä suhteista; näin siis voin uskoa tahallisen
varkaudenkin tapahtuneen...
Mutta se nyt sikseen. Pääasia on nyt se, mitä minun tällä kertaa
tulee tehdä? Kieltäytyäkö rahoista? Mutta jos minä siihen sanon,
että vieläkin pidän voittamani asian oikeana, niin onhan rahoista
kieltäytymiseni silloin sama, kuin jos lahjottaisin ne hänelle.
Lisätkää kaikkeen tähän arkaluontoinen asemani Natalja Nikolajevnan
suhteen... Ukko aivan varmaan viskaa nuo rahat minulle takaisin...
-- Huomaattehan, että itsekin sanotte: _viskaa;_ siis te pidätte
häntä rehellisenä ihmisenä, ja sen vuoksi voitte olla täysin
vakuutettu, ettei hän varastanut rahojanne, ja jos taas asia niin
on, niin mikä estää teitä menemästä hänen luokseen ja selittämästä
suoraan, että pidätte vaatimuksenne laittomana. Se olisi
jalomielisesti tehty ja mahdollisesti ei Ichmenev olisi vastaan
silloin ottamasta omia rahojaan.
-- Hm!... _omia_ rahojaan; siinäpä se juttu onkin; mitäpä te teette
minulle? Mennä ja sanoa hänelle, että pidän vaatimukseni laittomana.
Kun tiesit laittomaksi, niin miksikä kävit oikeutta? -- näin tulee
minulle suoraan sanomaan jokainen. Ja sitä minä en ole ansainnut,
sillä asiani oli laillinen; minä en ole koskaan sanonut enkä
kirjoittanut, että hän on minulta varastanut, mutta että hän oli
varomaton, kevytmielinen eikä osannut hoitaa asioitani, siitä olen
vieläkin vakuutettu. Voittamani rahat ovat epäämättömästi minun,
ja siksi tuntuu kipeältä vetää itse päälleni syytöstä, ja sitten,
sanon teille vieläkin, ukko itse veti päällensä loukkauksen, ja te
pakotatte minua pyytämään häneltä anteeksi tuota loukkausta, -- se
tuntuu raskaalta.
-- -- Minä olen sitä mieltä, että jos kaksi ihmistä haluavat sopia,
niin...
-- Niin on se helppoa, niinkö?
-- Niin.
-- Ei, toisinaan on hyvinkin vaikeata, vielä sitä enemmin...
-- Sitä enemmin, jos asialla on muitakin puolia. Kas, siinä minä
olen samaa mieltä teidän kanssanne, ruhtinas. Natalja Nikolajevnan
ja poikanne välinen asia tulee teidän ratkaista kaikissa niissä
kohdissaan, minkä te voitte ratkaista, ja on ratkaistava niin,
että se täydellisesti voi tyydyttää Ichmenevit. Vasta silloin
voitte puhua oikein Ichmeneville myöskin riita-asiastannekin. Nyt,
niinkauan kun vielä ei ole mitään päätetty, on teillä vain yksi
tie: tunnustaa riita-asianne vääräksi, tunnustaa se peittelemättä,
ja jos tarvittaisiin, julkisestikin, -- se on minun mielipiteeni.
Sanon mielipiteeni suoraan, sillä te olette itse sitä pyytänyt ja
varmaankaan ette tahtoisi, että teille viekastelisin. Se antaa
minulle rohkeuden kysyä teiltä: miksikä te olette niin huolissanne
siitä, mitenkä saisitte Ichmeneville annetuksi nuo rahat? Jos te
pidätte riita-asianne oikeana, niin minkä vuoksi annatte rahat pois?
Suokaa anteeksi uteliaisuuteni, mutta se on likeisessä yhteydessä
toisten asianhaarojen kanssa.
-- Kuinka te luulette? kysäsi hän äkkiä, ikäänkuin ei olisi
kuullutkaan kysymystäni. -- Uskotteko, että ukko Ichmenev
kieltäytyisi kymmenestätuhannesta, jos jättäisi rahat hänelle ilman
minkäänlaisia puheita ja ... ja ... ilman kaikkia noita lievennyksiä!
-- Tietysti hän kieltäytyy.
Suuttumus valtasi minut, oikeinpa vavahdin vihasta. Tuo julkea ja
hävytön kysymyksensä teki minuun saman vaikutuksen, kuin jos ruhtinas
olisi sylkenyt suoraan silmilleni. Harmiini yhdistyi vielä toinenkin:
ylhäisön karkea tapa, millä hän, vastaamatta kysymykseeni ja niinkuin
ei olisi sitä kuullutkaan, sotki sen toisella asialla, varmaankin
huomauttaakseen minua, että olin liiaksi unehuttanut asemani ja
käyttäynyt sopimattoman vapaasti, rohjettuani tehdä hänelle moisia
kysymyksiä. Minä mitä ankarimmin vihasin tuota ylhäisön tapaa ja
kaikin voimin ennen koetin Aleshaa siitä luovuttaa.
-- Hm!... Te olette liiaksi tulinen, eikä maailmassa voi muutamia
asioita sovittaa niin, kuten te kuvittelette, vastasi huudahdukseeni
ruhtinas levollisesti. -- Muuten olen minä sitä mieltä, että tästä
osaksi voisi päättää Natalja Nikolajevna; sanokaa se hänelle. Hän
voisi antaa hyviä neuvoja.
-- En ensinkään, vastasin jyrkästi. -- Te ette äsken tahtonut kuulla,
mitä minä tahdoin sanoa, mutta keskeytitte minut. Natalja Nikolajevna
kyllä ymmärtää, että jos annatte takaisin rahat vakaalla mielellä,
ilman kaikkia noita, kuten sanoitte, _lievennyksiä_, niin merkitsee
se, että tahdotte isälle maksaa tyttärestä, ja tyttärelle Aleshasta,
sanalla sanoen palkitsette rahalla...
-- Hm!... kas, millä tavalla te käsitätte tarkoitukseni, minun
parahin Ivan Petrovitshini! -- Ruhtinas alkoi nauraa. Minkä vuoksi
hän nauroi? -- Ja kumminkin, pitkitti hän, -- meillä on vielä
niin kovin paljon keskenämme puheltava. Mutta nyt ei ole siihen
aikaa. Pyydän vain, että muistatte _yhden seikan:_ asia koskee
suoranaisesti Natalja Nikolajevnaa ja koko hänen tulevaisuuttansa,
ja se kaikki riippuu osaksi siitä, miten ja mitä me teidän kanssanne
siitä päätämme. Teitä siinä välttämättömästi tarvitaan, -- sen
tulette itse huomaamaan. Senpä tähden, jos te vielä pidätte Natalja
Nikolajevnasta, niin ette voikaan kieltäytyä kuulemasta minua, miten
vähän te muutoin minusta pitänettekään. Kas nyt olemme jo perillä ...
â bientôt.