X.

-- Tiedättekös mitä? sanoi minulle ruhtinas, kun nousimme vaunuihin.

-- Mitäs, jos menisimme yhdessä ottamaan illallisen, häh? Mitä

luulette?

-- Todellakin, en tiedä, ruhtinas, vastasin epäröiden. -- Minä en

koskaan syö illallista...

-- No, tietysti _puhelemmekin_ illastaessamme, liitti hän luoden

silmiini terävän ja viekkaan katseen.

Mahdoton oli olla ymmärtämättä! "Hän haluaa ilmaista ajatuksensa

asioista, ja sitähän minä tahdonkin", ajattelin. Minä suostuin.

-- Tuumasta toimeen. Suurelle Merikadulle B:hen.

-- Ravintolaanko? kysäsin vähän hämilläni.

-- Niin. Entäs sitten. Minähän harvoin illastan kotona. Ettekö te

todellakaan tahtoisi, että tarjoaisin teille?

-- Minähän jo sanoin teille, etten koskaan syö illallista.

-- Mutta jos nyt yhden kerran. Sitä paitsi minähän teitä pyydän...

Se on -- maksan puolestasi; olen varma, että hän tahallaan tuon

lisäsi. Suostuin lähtemään, mutta päätin ravintolassa itse maksaa

puolestani. Saavuimme ravintolaan. Ruhtinas otti erityisen kamarin ja

valikoi hyvällä maulla ja asiantuntemisella pari, kolme ruokalajia.

Ruoat olivat kalliita, samoin myöskin pullo hienoa pöytäviiniä, jonka

hän käski tuoda. Katsoin ruokalistaan ja käskin itselleni puoli pyytä

ja ryypyn lafiittia: Ruhtinas nosti suuren kapinan. -- Te ette tahdo

syödä kanssani! Sehän on jo naurettavaa. _Pardon, mon ami_, sehän

on ... ylenmääräistä pikkumaisuutta. Se on alhaisinta itserakkautta.

Tähän tulivat väliin jo miltei säätyedut ja, lyön vetoa, että asia on

niin. Minä vakuutan teille, että te loukkaatte minua.

Minä vain pysyin päätöksessäni.

-- No, kuinka vain haluatte, sanoi hän sitten. -- En tahdo pakottaa

teitä... Sanokaapas, Ivan Petrovitsh, saanko kanssanne puhella

täydellä ystävyydellä?

-- Sitä minä pyydän teiltä.

-- No, niin mielestäni tuommoinen pikkumaisuus vahingoittaa juuri

teitä. Samoin vahingoittavat itseänsä juuri tällä kaikki muutkin

teikäläiset. Te olette kirjailija, teidän tulee tuntea ylimyspiirejä,

ja te vierotte kaikkea. Minä en puhu nyt pyistä, mutta tehän

olette valmis kieltäymään kaikesta yhteydestä meidän seurapiirimme

kanssa, ja sehän on suoranainen vahinko. Paitsi sitä, että te

paljon menetätte, -- no, sanalla sanoen tulevaisuutenne, -- niin

jo yksistään sen tähden, että teidän itsenne tulee tuntea, mitä te

kuvailette, teillähän on novelleissa kreivejä, on ruhtinaita, on

vastaanottohuoneita... Mutta ah, mitäs minä nyt! Teillähän onkin

niissä nyt vain köyhyyttä, kadotettuja sinellejä, tarkastajia, äreitä

upseereita, virkailijoita, vanhoja vuosia ja lahkolaisten elämää,

tiedän, tiedän...

-- Nyt erehdytte, ruhtinas; jos minä en käy nimittämässänne

"ylemmissä piireissä", niin on se siksi, että siellä ensiksikin on

ikävä, ja toiseksi ei ole mitään tekemistä! Ja sitten, minä sittenkin

käyn...

-- Tiedän, ruhtinas R:n luona kerran vuodessa; siellähän minä

teidät ensiksi kohtasinkin. Koko muun ajan vuotta te kangistutte

kansanvaltaisessa kopeudessanne ja kidutte vinnillänne, vaikkeivät

kaikki teikäläiset niin teekkään. Löytyy semmoisiakin seikkailujen

hakijoita, että minuakin ilettää...

-- Minä pyytäisin teitä, ruhtinas, jättämään tämän puheen aiheen ja

olemaan palaamatta luoksemme vinnillemme.

-- Ah, Jumalani, nyt te jo pahastuitte. Mutta toisekseen, itsehän

annoitte minulle luvan puhua kanssanne tuttavanomaisesti. Mutta

anteeksi, en ole vielä millään ansainnut ystävyyttänne. Viini on

jotenkin hyvää. Maistakaapas.

Hän kaatoi minulle puoli lasillista pullostaan.

-- Näette nyt, rakas Ivan Petrovitshini, minä hyvin hyvästi ymmärrän,

mitä nimitetään ystävyydelle sopimattomaksi. Emmehän me kaikki ole

törkeitä ja julkeita teitä kohtaan, kuten te meistä kuvittelette,

no, minäkin hyvin hyvästi käsitän, ettette tekään nyt istu tässä

myötätuntoisuudesta minua kohtaan mutta sen tähden, että minä lupasin

kerallanne _puhella_. Eikö niin?

Hän nauroi taas.

-- Ja kun te valvotte erään tunnetun henkilön etuja, niin te

haluattekin kuulla mitä minä tulen puhumaan. Niinhän? lisäsi hän

häijysti hymyillen.

-- Ette erehtynyt, keskeytin hänet kiivaasti. (Huomasin, että tämä

mies oli niitä, jotka huomattuaan jonkun ihmisen hiukankin olevan

vallassaan kohta antavat tämän tuntea tätä valtaansa. Minähän olin

hänen vallassaan; en voinut lähteä pois kuulematta kaikkea sitä, mitä

hän oli aikeessa minulle sanoa, ja tuon hän tiesi hyvin hyvästi.

Hänen käytöstapansa äkkiä muuttui yhä enemmän ja enemmän julkean

röyhkeäksi ja ivalliseksi.) -- Ette erehtynyt, ruhtinas, juuri sen

tähden minä tänne tulinkin, muuten todellakaan en istuisi ... näin

myöhään.

Teki mieleni sanoa: muuten en mistään hinnasta olisi jäänyt teidän

seuraanne; en kumminkaan sanonut sitä, muutin lauseeni, en pelosta,

mutta kirotun heikkouteni ja kohteliaisuuteni vuoksi. Kuinka

todellakin voi sanoa ihmiselle solvauksen vasten silmiä, vaikka

hän sen olisi ansainnutkin ja vaikka juuri aioinkin sanoa hänelle

solvauksen. Olin huomaavinani, että ruhtinas huomasi sen silmistäni,

sen vuoksi hän ivallisesti katsoikin minuun kaiken aikaa, kun puhuin,

ikäänkuin olisi nauttinut pelkuruudestani ja härsytellyt minua

katseellaan: "Mitä, et uskaltanut, jänistit, sepäs, veliseni". Aivan

varmaan oli asia näin, sillä kun minä olin lopettanut sanomiseni,

purskahti hän nauruun ja jotenkin ylhäisen hyväilevästi taputti

polveani.

"Hauskaa on seurassasi, veliseni", luin hänen katseessaan.

"Odotahan", ajattelin itsekseni.

-- Tänään olen erittäin iloinen! huudahti hän, -- ja totta sanoen en

voi sanoa syytä siihen. Niin, niin, ystäväiseni, niin! Juuri hänestä

minä tahdoinkin puhua. Täytyyhän lopultakin sanoa ajatuksensa; tulla

johonkin päätökseen, ja toivoakseni te tällä kertaa täydelleen

käsitätte minut. Äsken minä puhuin teille niistä rahoista ja tuosta

myssy-isästä, kuusikymmen vuotiaasta lapsesta... No! Ei maksa vaivaa

nyt muistellakaan. Minähän kaiketta tarkoituksetta puhuin siitä!

Ha-ha-haa, tehän olette kirjailija, täytyihän teidän huomata...

Katsoin kummastellen häneen. Eihän hän nähtävästi vielä ollut

humalassa.

-- No, ja mitä tulee tuohon tyttöön, niin todella minä kunnioitan,

oikeinpa rakastan häntä, uskokaa pois; hän on hiukan oikullinen,

mutta "ei piikitöntä ruusua", kuten sanottiin viisikymmentä vuotta

tätä ennen, ja kauniisti sanottiinkin: piikit pistelevät; mutta

sehän onkin viekottelevaa, ja vaikka minun poikani onkin hupakko,

olen hänelle osiksi anteeksi antanut -- hänen hyvän valinta-makunsa

tähden. Lyhyesti, tuollaisista tytöistä minä pidän, ja minulla --

(hän puristi huuliansa paljon merkitsevästi) -- on erityisiä asioita

mielessä ... mutta niistä sitten myöhemmin...

-- Ruhtinas! Kuulkaapas, ruhtinas! huudahdin minä, -- en ymmärrä tätä

pikaista muutosta teissä, mutta ... muuttakaa puhetta, sitä pyydän

teiltä.

-- Taaskin te tulistutte! No olkoon menneeksi ... muutan, muutan!

Yhtä minä vain tahtoisin teiltä kysyä: kunnioitatteko paljonkin tuota

tyttöä?

-- Tietysti, vastasin jyrkästi ja ärtyisästi.

-- No, no ja rakastatte myöskin? pitkitti hän, irvistäen

inhoittavasti, sulkien puoliksi silmänsä.

-- Muistakaa, mitä puhutte! huudahdin minä.

-- No, jo lakkaan! jo lakkaan! Rauhoittukaa! Olen tänään

kummallisimmalla päällä. Tunnen iloa, jota en kaukaan aikaan

tuntenut. Emmekö juo samppanjaa? Mitä sanotte, runoilijani?

-- Minä en tahdo juoda, en tahdo!

-- Älkää puhukokaan! teidän täytyy välttämättömästi pitää tänään

minulle seuraa. Olen niin hyvällä tuulella, ja kun minä olen hyvä

jopa sentimentaalisuuteen asti, niin en voikaan olla onnellinen

yksinäni. Ken voi sanoa, ehkä me vielä pääsemme siihen, että juomme

"sinun maljat", ha, ha, haa! Ei, nuori ystäväiseni, te ette vielä

minua tunne! Minä olen vakuutettu, että te vielä tulette rakastamaan

minua. Minä tahdon, että te jaatte tänään kanssani surun sekä riemun,

ilon ja kyyneleet, vaikka luulen, etten minä ainakaan maksa samalla

mitalla. No, mitä sanotte, Ivan Petrovitsh? Ajatelkaas vain, että jos

ei käy niin, kuten minä tahdon, niin koko minun hyvä innostukseni

menee ohi, katoaa, haihtuu, ja te ette kuule mitään; niin, tehän

olette täällä ainoastaan kuullaksenne jotain. Niinhän? lisäsi hän

luoden minuun julkean katseen. -- No, niinpä siis valitkaa.

Uhkaus oli suuri. Minä suostuin. Tahtoisikohan hän juottaa minut

humalaan? ajattelin. Sivumennen olkoon tässä mainittu eräs huhu

ruhtinaasta, huhu, jonka olin jo kauan sitten kuullut. Hänestä

puhuttiin, että hän, joka aina oli säädyllinen ja moitteeton

seurassa, toisinaan öisin juopottelee, juoden itsensä sikahumalaan,

salassa viettää siveetöntä elämää, ilettävästi ja salaa renttuilee...

Kuulin hänestä hirvittäviä huhuja. Kerrottiin, että Alesha tiesi

isänsä toisinaan juovan ja koetti salata sen kaikilta ja erittäin

Natashalta. Kerran oli Alesha minulle jo sanomaisillaan, mutta

samassa sotki puheen eikä vastannut kysymyksiini. Mutta minä en noita

huhuja Aleshalta kuullutkaan ja, totta sanoakseni, en tätä ennen

uskonut; nyt odotin, mitä oli tuleva.

Viini tuotiin pöytään; ruhtinas kaatoi kahteen lasiin, itselleen ja

minulle.

-- Suloinen, perin suloinen tyttö, vaikka toruikin minua! pitkitti

ruhtinas maistellen viiniä, -- nähkääs, nuo suloiset olennot

ovatkin juuri tällöin suloisia, juuri tällaisina hetkinä... Ja hän

kun varmaan luuli minut häväisneensä, muistattehan, tuona iltana,

musersi tomuksi. Ha, ha haa! Mitenkä hyvin sopiikaan hänelle

puna kasvoillaan! Oletteko naisten tuntija? Toisinaan äkillinen

punastuminen sopii erinomaisesti vaaleille poskille, oletteko sen

huomannut? Ah, Jumalani! Tehän nähtävästi taas vihastutte?

-- Niin vihastunkin! huudahdin minä pidättämättä enää itseäni, --

enkä tahdo, että te nyt puhuisitte Natalia Nikolajevnasta ... se on,

ette puhuisi moisella tavalla. Minä ... minä en sitä salli!

-- Ohoo! No, olkoon menneeksi, teen teille mieliksi, vaihdan aihetta.

Minähän olen myöntyvä ja pehmyt kuin taikina. Puhukaamme teistä.

Minä rakastan teitä, Ivan Petrovitsh, jospa vain tietäisitte, kuinka

ystävällistä, kuinka totista on osanottoni.

-- Ruhtinas, eikö ole parasta puhua asiasta? keskeytin hänet.

-- Se on: _meidän asiastamme_, tahdotte sanoa. Minä ymmärrän teitä

puolesta sanastakin, mon ami, mutta te ette aavistakaan, kuinka

likeltä me kosketamme asiaa, jos puhumme nyt teistä ja, tietysti, jos

te ette keskeytä minua. Siis minä jatkan: minä aioin sanoa teille,

kallein Ivan Petrovitshini, että niin elää, kuten te elätte, on

samaa kuin saattaa itsensä turmioon. Sallikaa minun kosketella tätä

arkatuntoista aihetta; sen teen ystävyyden vuoksi. Te olette köyhä,

otatte kustantajaltanne etukäteen, maksatte velkojanne, lopuilla

elätte puoli vuotta ainoastaan teetä juoden ja värisette vinnillänne

odottaen, milloinka saatte valmiiksi romaaninne kustantajanne

lehteen; niinhän?

-- Vaikka niinkin, mutta se sittenkin...

-- On kunniallisempaa, kuin varastaminen, mairitteleminen, lahjusten

ottaminen, juonien keksiminen, j.n.e. j.n.e. Tiedän, tiedän, mitä

aiotte sanoa, tuo kaikki on jo kauan ollut painettuna.

-- Älkää siis puhukokaan mitään minun asioistani. Jokohan minun tulee

teille, ruhtinas, neuvoa kohteliaisuutta.

-- Niin, tietysti teidän ei sitä tarvitse. Mutta, mikäs auttaa,

jos me kosketamme juuri tuota säädyllistä kieltä. Eihän sitä sovi

kiertää tai karttaa. No, toisekseen, jättäkäämme vinnit rauhaan. En

minäkään niitä mielelläni suosi, ehkä visseissä tapauksissa (ja taas

hän nauroi ilkeästi). -- Mutta kuulkaas, mikä minua kummastuttaa:

mikä halu teillä on pelata toisen henkilön osaa? Kyllähän eräs

teidän kirjailijanne muistaakseni sanoo jossain paikassa, että

ehkä ihmisen suurin urotyö on se, jos hän osaa elämässä tyytyä

toisen henkilön osaa näyttelemään... Muistaakseni jotain sellaista

se oli! Siitä samasta minä kuulin myöskin jossain puhuttavan. --

Onhan Alesha vallannut teiltä morsiamen, tiedänhän minä sen, mutta

te, kuni mikäkin Schiller, heidän puolestansa naulitsette itsenne,

heitä palvelette, olette miltei heidän juoksupoikanaan... Suokaa

minulle anteeksi, rakkaani, mutta tämähän on jonkinlaista häijyä

jalomielisillä tunteilla leikkimistä...

Ja ettei tuo kyllästytäkään teitä, todellakin! Oikein hävettää!

Minäpä teidän asemassanne luulisin kuolevani harmista, ja pääasia:

mikä häpeä, häpeä!

-- Ruhtinas! Te nähtävästi tahallanne toitte minut tänne

solvataksenne minua! huudahdin minä täynnä kiukkua.

-- O, ei, ystäväiseni, ei suinkaan, minä olen tällä hetkellä

paljaastansa vaan käytännön mies ja tahdon edistää onneanne. Sanalla

sanoen, tahdon hyvin sovittaa koko tämän asian. Mutta jättäkäämme

toistaiseksi _koko asia_, ja te kuunnelkaa loppuun, koettakaa olla

tulistumatta vaikka muutaman parin minutin ajan. No, kuinka te

luulette, mitäs jos te ottaisitte vaimon? Näettekös, minähän nyt

puhun kokonaan _syrjä asiasta;_ miksikäs te niin kummastellen minuun

katsotte?

-- Minä odotan, milloinka te lopetatte sanottavanne, vastasin minä,

katsoen häneen todellakin kummastellen.

-- Eihän tässä ole sen enempää lisättävää. Minä juuri tahdoin tietää,

mitä te sanoisitte, jos teille joku ystävistänne, joka suo teille

perusteellista, todellista onnea, eikä mitään utuista onnea, tarjoisi

teille nuoren, kauniin tytön, no ... ja jo jotain kokeneen; minä

puhun teille allegorisesti, mutta ymmärrättehän minua, no, vaikkapa

Natalia Nikolajevnan kaltaisen, tietysti kunnollisen korvauksen

kera... (Huomatkaa, minä puhun syrjä asiasta, enkä meidän); no, mitäs

te siihen sanoisitte?

-- Minä sanon teille, että te ... menetitte järkenne.

-- Ha, ha, haa. Häh! Ettehän vain aio lyödä minua!

Minä todellakin olin valmis hyökkäämään hänen päällensä.

Pitemmältä en voinut sietää. Hän oli silmissäni kuin kyy, kuni

jättiläis-hämähäkki, jonka minä niin mielelläni olisin tahtonut

polkea mäsäksi. Hän nautti pilanteostaan; hän leikki kanssani, kuni

kissa hiirellä, ajatellen, että minä olen kokonaan hänen vallassaan.

Minusta näytti (minä sen muistinkin), että hän löysi jotain huvia,

ehkä jotain hekumaa tuosta julkeudestaan, tuosta hävyttömyydestään,

tuosta kyynillisyydestään, millä hän vihdoin viimeinkin repäsi

edessäni naamarin kasvoiltaan. Hän halusi nauttia kummastuksestani,

kauhustani. Hän halveksi minua täydellisesti ja piti minua pilkkanaan.

Jo ihan alussa minä aavistin, että tämä kaikki oli edellä mietittyä

ja johonkin johtaa; mutta minä olin semmoisessa asemassa, että kävi

miten kävikin, minun täytyi kuulla hänen sanottavansa loppuun. Se

koski Natashan kohtaloa, ja minun täytyi olla valmis kaikkeen ja

kestää kaikki, sillä ehkäpä juuri tällä kerralla sai asia ratkaisun.

Mutta mitenkä jaksaisi kuunnella noita kyynillisiä, hävyttömiä

viittauksia Natashasta, kuinka saattoi välinpitämättömänä niitä

kestää? Kaiken lisäksi ruhtinas hyvin hyvästi ymmärsi sen, etten minä

voi olla häntä kuulematta, ja se teki harmini kahdenkertaiseksi.

"Mutta, tarvitseehan hänkin minua", ajattelin ja aloin vastailla

hänelle jyrkästi ja kursailematta. Hän huomasi sen.

-- Kuulkaapas, nuori ystäväiseni, alkoi hän nyt katsoen totisena

minuun, -- näin meidän ei sovi jatkaa, siis on parasta, että teemme

sovinnon. Minä, nähkääs, aion teille jotain ilmaista, ja teidän

tulee olla niin ystävällinen ja kuunnella loppuun, mitä tahansa

sanoisinkaan. Minä tahdon puhua mieleni mukaisesti ja kuten minua

huvittaa, kuten oikeastaan pitääkin. No, mitäs sanotte, nuori

ystäväiseni, tahdotteko olla kärsivällinen?

Pidätin itseäni ja vaikenin huolimatta siitä, että hän katsoi minuun

niin purevalla ivalla, ikäänkuin olisi vaatinut minua mitä jyrkimpään

vastustamiseen. Hän huomasi, että olin suostunut jäämään, siispä

jatkoikin:

-- Älkää vihastuko minulle, ystäväiseni. Mistäpäs te nyt

suutuittekaan? Ulkomuodosta yksistään, eikö niin? Ettehän te itse

asiassa minulta mitään muuta odottanutkaan, joskin olisin kanssanne

kuinka tahansa puhunut -- joko mairittelevimmalla hellyydellä,

tai kuten nyt, ajatushan olisi aina ollut sama, mikä nytkin. Te

halveksitte minua, eikö niin? Nähkääs, miten paljon minussa on

tuota mieluista teeskentelemättömyyttä, avomielisyyttä, tuota

bonhomie. Minä virkan teille kaikki, yksinpä lapsenoikkunikin.

Niin, mon cher, siispä enemmän bonhomie teidänkin puoleltanne, ja

me pääsemme sovintoon, teemme täydellisen sopimuksen ja loppujen

lopuksi ymmärrämme toisemme täydellisesti. Minua älkää kummeksiko;

minua lopultakin jo kyllästyttää kaikki nuo viattomuudet, kaikki

nuo Aleshan saarnat, kaikki tuo schillerimäisyys, kaikki nuo

ylemmät näkökannat tuossa kirotussa liitossa tuon Natashan kanssa

(joka, muuten on hyvin sievä tyttö), että minä niin sanoen vasten

tahtoanikin olen mielissäni sattumasta saada kerran laskea pilaa

kaikesta tuosta. No, nyt sattui tilaisuus. Samassa minä tahdoin

purkaa teille sydämmeni. Ha, ha, haa!

-- Te kummastutatte minua, ruhtinas, enkä minä käsitä tarkoitustanne.

Te alatte näytellä ilveilijän osaa, teidän odottamaton

avomielisyytenne...

-- Ha, ha, haa! Onhan tuo osaksi oikein! Mitä herttaisin vertailu!

Ha, ha, haa! Minä mellastan, ystäväiseni, minä mellastan, olen

iloinen ja tyytyväinen, niin, ja te, armas runoilijani, teidän

tulee osottaa minulle kaikkea suopeutta. Eiköhän ole parasta, että

ryyppäämme, sanoi hän hyvin itsetyytyväisenä ja kaatoi lasiinsa.

-- Tietäkääs, ystäväiseni, yksin tuo tyhmä ilta, muistattehan

Natashan luona, sapetti minut kokonaan. Tosi, että hän itse oli

hyvin kiltti, mutta minä läksin sieltä hirmuisen vihaisena enkä voi

sitä unhottaa. Tietysti tuleehan se meidänkin aika, jopa kiireesti

lähestyykin, mutta nyt ei puhuta siitä. Muun ohella minä tahdoin

selittää teille, että minulla on eräs luonteen ominaisuus, jota

te ette vielä tunteneet, -- se on: viha kaikkia noita typeriä ja

kokonaan arvottomia naivisuuksia ja paimenlauluja kohtaan; ja yksi

mieluisimpia nautintojani on aina ollut, että alussa itse tekeyn

samanlaiseksi, yhdyn samaan ääneen, hyväillä, rohkaista jotakuta

alati nuorta Schilleriä ja sitten äkkiä kerrassaan ällistyttää hänet;

nostaa äkkiä hänen edessään naamari ja riemastunut naama, vääntää

irvistykseen, näyttää hänelle kieltä juuri samalla hetkellä, kun

hän kaikista vähimmin odottaa moista surpriisia. Mitä? Te ette sitä

ymmärrä, tuntuuko se teistä rumalta, mielettömältä, alentavalta,

niinkö?

-- Tietysti niin.

-- Te olette suorapuheinen. Vaan minkäs sille voi, jos minua itseäni

piinataan. Minäkin olen tyhmän avomielinen, mutta kun luonteeni on

nyt semmoinen. Muuten minua haluttaa kertoa teille muutamia piirteitä

elämästäni. Te ymmärrätte minua parhaiten, ja se on oleva hyvin

huvittava. Niin, ehkä minä tänään olen ilveilijän kaltainen, mutta

onhan ilveilijä avomielinen, eikö niin?

-- Kuulkaas, ruhtinas, nyt on jo myöhäinen ja totta sanoen...

-- Mitä? Jumalani, mikä kärsimättömyys! Ja mihinkäs on kiire? No,

istutaan, jutellaan ystävyydessä, sydämmellisesti, ymmärrättehän,

näin tässä viinimaljan ääressä, kuni hyvät ystävät konsanaan. Te

luulette, että minä olen humalassa: ei siitä haittaa, näin on

parempi. Ha, ha, haa! Todellakin, nämät ystävälliset seurustelut

aina pysyvät niin kauan mielessä, ja kuinka mielellään niitä

muisteleekaan. Te olette paha ihminen, Ivan Petrovitsh. Luonnostanne

ette ole surkeilija, ette tuntehikas. No, mitä merkitsee teille pari

kolme tuntia uhrata tämmöiselle ystävälle, kuin minä olen? Sitä

paitsi koskeehan tämä asiatamme... No, voiko olla tätä ymmärtämättä?

Olettehan kirjailija; teidän tulisi siunata tätä tilaisuutta.

Voittehan tehdä minusta luonnekuvauksen kertomukseenne, ha, ha, haa!

Jumalani, kuinka rakastettavan avomielinen minä tänään olenkaan!

Ruhtinas nähtävästi humaltui. Hänen kasvonsa muuttuivat, niille

ilmaantui jokin vihainen, ilkeä ilme. Voi huomata, että hän halusi

pilkata, pistää, purra, ivata. "Voihan se olla hyväksikin, että hän

on humalassa, humalainen ei punnitse sanojansa" ajattelin. Mutta

hänpä säilyttikin muistinsa.

-- Ystäväiseni, pitkitti hän nähtävästi nauttien käytöksestänsä,

-- tein teille äskettäin erään tunnustuksen, kenties sopimattoman;

sen, että minulle toisinaan tulee vastustamaton halu vississä

tapauksessa näyttää jollekin kieltä. Tämän lapsellisen ja rehellisen

avomielisyyteni vuoksi te vertasitte minut ilveilijään, ja se minua

totisesti huvitti. Mutta jos te moititte minua tai kummeksitte,

että olen teille nyt törkeä, ja ehkäpä myöskin säädytön, kuni raaka

kylänmies, sanalla sanoen äkkiä muutin käytökseni teitä kohtaan,

niin siinä suhteessa olette te kokonaan väärässä. Ensiksi minua

se nyt miellyttää, toiseksi minä en ole kotonani, vaan _teidän_

kanssanne... Se on, minä tarkoitan, että me nyt ryypiskelemme,

kuten hyvät ystävät, ja kolmanneksi -- minä erittäin paljon

pidän oikullisuudesta. Tietäkääs, että minä oikullisuudesta vain

olen ollut metafysiikko, ja filantroopi ja hellin miltei samoja

aatteita, kuin tekin. Siitä tosin on jo hyvin pitkä aika, se oli

nuoruuteni kultapäivinä. Muistan, miten minä silloin humaanisissa

tarkoituksissa tulin tiluksilleni ja tietysti olin ikävään kuolla,

ja uskotteko, mitä minulle silloin tapahtui? Ikävissäni minä aloin

tutustua kaunisten neitosten kanssa... Tehän taas jo rypistätte

kulmianne? O, nuori ystäväni! Mehän nyt olemme ystävällisessä

seurustelussa. Aikansa on seikkailuilla, aikansa on lemmen leikeillä!

Olenhan puhtaasti venäläinen luonne, väärentämätön venäläinen,

oikea patriootti, rakastan elää reilusti, ja sen lisäksi täytyyhän

pitää kiinni ajasta ja nauttia elämästä. Kerran kuolemme ja --

mitäpä siellä enää! No, siispä minä armastelin. Muistan, eräälläkin

paimenella oli mies, soma nuori mies. Tätä miestä minä ankarasti

kuritin ja aioin antaa hänet sotamieheksi (entisiä vallattomuuksia,

hyvä runoilijani!), mutta en antanutkaan sotamieheksi. Hän kuoli

sairashuoneessani... Nähkääs, tilallani oli sairaala, siinä

kaksitoista sairasvuodetta, -- sairaala oli oivallisessa kunnossa;

puhtaus, parkettilattiat. Nyt tosin jo kauan sitten olen sen

hävittänyt, mutta silloin minä siitä ylpeilin; niin, ja miehen minä

vähältä olin kuoliaaksi lyöttää vaimonsa tähden... No, miksi te

taaskin murjotatte? Onko se teistä ilettävää kuulla? Saattaako se

kuohuksiin teidän jalot tunteenne? No, no, rauhoittukaa! Tuo kaikki

on jo ohi. Sen tein silloin, kun olin romaanimainen, halusin olla

ihmiskunnan hyväntekijä, filantroopiyhdistyksen perustaa ... kun

satuin sellaiselle uralle. Silloin pieksätinkin. Nyt en pieksä;

nyt täytyy ilvehtiä; nyt me jokainen ilvehdimme, -- semmoinen aika

tuli... Kaikista eniten minua nyt naurattaa tuo hupsu Ichmenev.

Olen vakuutettu, että hän tunsi koko tuon pieksämishistorian ... ja

mitäs? Hän hyvän sydämmensä vuoksi, joka kaiketi lienee siirapista

luotu, sekä sen vuoksi, että rakastui silloin minuun, vieläpä

itse kiitti minua minun kuulteni, -- päätti olla mitään uskomatta

eikä uskonutkaan; se on, tosiasiaa ei uskonut, ja kaksitoista

vuotta vankkana vuorena minua puolusti siihen asti, kun ei asia

häneen itseensä koskenut. Ha, ha, haa! No, tuohan on kaikki

joutavanpäivästä! Ryypätään, nuori ystäväni! Kuulkaas: rakastatteko

te naisia?

En vastannut mitään. Kuuntelin vain puhettansa. Hän alotti jo toisen

pullon.

-- Minäpä mielelläni juttelen heistä illallispöydässä. Esittelenkö

teille illallisen jälkeen erään m:lle Philiberte'n, -- häh? Mitä

luulette? No, mikä teille taas tuli? Tehän ette huoli katsoakaan

minuun ... hm!

Hän oli vaipua mietteisiinsä. Mutta äkisti hän nosti päänsä, katsahti

merkitsevästi minuun ja pitkitti:

-- Kuulkaas, runoilija ystäväni, minä tahdon ilmaista teille erään

luonnon salaisuuden, joka nähtävästi on teille kokonaan tuntematon.

Olen vakuutettu, että te tällä hetkellä sanotte minua syntipukiksi,

ehkä konnaksi, siveettömyyden ja paheiden hirviöksi. Vaan kuulkaas,

mitä minä teille sanon! Jos vain voisi olla mahdollista (mikä

muuten ihmisluonteen mukaan ei voi olla mahdollista), jos olisi

mahdollista, että meistä jokainen ilmaisisi oman sisimmän itsensä,

vieläpä niin, ettei pelkäisi paljastaa, ei vain sitä, mitä hän

pelkää sanoa, eikä mistään hinnasta sano ihmisille, ei vain sitä,

mitä hän pelkää sanoa parhaimmille ystävillensä, mutta senkin, mitä

joskus pelkää itselleenkään tunnustaa, -- niin tulisi maailmaan

semmoinen löyhkä, että me jok'ikinen tukehtuisimme. Juuri sen vuoksi,

sulkujen välissä sanottuna, ovat hyvät olemassa nuo meidän hienon

ylhäisön seuratavat ja sopivaisuussäännöt. Niissä on syvä aate, --

en sano siveellinen, mutta yksinkertaisesti suojeleva, mukavuutta

edistävä, joka tietysti on vielä parempi, sillä siveellisyyshän itse

asiassa on samanlaista mukavuutta, se tahtoo sanoa, se on keksitty

yksinomaan mukavuuden vuoksi. Siivollisuudesta sanon tuonnempana,

minä nyt sotkeun puheissani, muistuttakaa minua siitä sittemmin.

Päätän puheeni näin: te moititte minua vioistani, hurjistelusta,

siveettömyydestä, mutta kenties minun onkin vain siinä syyni, että

olen _avomielisempi_ toisia, eikä sen enempää; etten salaa sitä,

minkä muut salaavat itseltäänkin, kuten jo ennen sanoin... Siinä

minä teen huonosti, mutta minä nyt niin tahdon. Mutta olkaa huoleti,

lisäsi hän ivallisesti hymyillen, -- minä sanoin "olen syyllinen",

mutta en minä ollenkaan pyydä anteeksi... Huomatkaa myöskin: minä en

tahdo saattaa teitä hämille, en kysele teiltä: eikö teillä itsellänne

ole jotain semmoisia salaisuuksia, joilla voisin omia salaisuuksiani

puolustaa... Minä käyttäydyn säädyllisesti ja jalosti. Yleensä minä

aina käyttäydyn säädyllisesti...

-- Tehän vain joutavia juttelette, sanoin minä katsoen häneen

halveksien.

-- Joutavia juttelen, ha, ha, haa! Sanonko, mitä te nyt ajattelette?

Te ajattelette: miksikä minä toin teidät tänne ja nyt syyttä suotta

ilmaisen teille salaisuuksiani? Niinkö vai ei?

-- Niin?

-- No sen te saatte kohta kuulla.

-- Luonnollisin selitys on se, että joitte melkein kaksi pulloa

ja ... humalluitte.

-- Se tahtoo sanoa: juovuin. Voi olla niinkin. "Humalluitte"! se

kuuluu sievemmältä, kuin juopunut. O, kohteliaisuudesta kukkurillaan

oleva ihminen! Mutta ... emmeköhän me taaskin alkaneet torailla,

vaikka puhe jo kääntyi niin hauskaan aineeseen. Niin, rakas

runoilijani, jos maailmassa vielä löytyy jotain somaa ja suloista,

niin on se naiset.

-- Tiedättekö, ruhtinas, minä en sittenkään käsitä, miksi te juuri

minut valitsitte salaisuuksienne ja lempiseikkailujenne uskotuksi.

-- Hm!... Johan minä teille sanoin, että kohta saatte sen kuulla.

Olkaa huoleti; no, toisekseen olkoon vaikka niinkin, tein sen ilman

minkäänlaisia syitä; te olette runoilija, te ymmärrätte minut,

ja johan siitä teille puhuinkin. Että saa äkkiä poistaa naamarin

kasvoiltaan, saa olla kyynillinen siihen määrään, että ilmaisee

sisimpänsä toiselle niin perinpohjin, ettei näe olevan vähintäkään

syytä hävetä tämän edessä -- siinä piilee erinomainen hekumallisuus.

Kerron teille erään tarinan. Pariisissa oli hullu virkamies, hänet

sittemmin pantiin hulluinhuoneeseen, kun saatiin selville, että hän

oli mielipuoli. No niin, kun hän oli tullut hulluksi, niin nähkääs,

mitä hän keksi itsensä huvittamiseksi: hän riisui kokonaan vaatteensa

aina Aatamin pukuun asti, jätti vain kengät jalkaansa, pani yllensä

leveän, kantapäihin ulettuvan levätin, kääri sen ympärillensä ja

mahtavana, majesteetillisena astui kadulle. No niin, syrjästä katsot,

-- ihminen kuin ihminen, kävelee siinä leveässä levätissä aikansa

ratoksi. Mutta kun sattui kohtaamaan jonkun jossain yksinäisessä

paikassa, niin ettei ketään muita ollut lähiseutuvilla, meni hän

ääneti mitä totisimman ja syvämietteisimmän näköisenä tätä vastaan,

pysähtyi äkkiä tämän eteen, aukaisi levättinsä ja näytti itsensä

kaikessa ... siveydessään. Se kesti vain minutin ajan, sitten hän

kääri levätin ympärillensä ja ääneti, väräyttämättä ainoatakaan

kasvojen lihasta, kulki hämmästyksestä kivettyneen katsojan ohi

mahtavasti, keveästi, kuni Hamletin haamu. Näin hän teki kaikille,

miehille, naisille, lapsille -- ja siinä oli koko hänen huvinsa.

Nähkääs nyt, osan tämmöistä huvia voi myöskin saada ällistyttämällä

jotakuta Schilleriä, näyttämällä hänelle kieltä kun hän semmoista,

kaikkein vähimmin osaa odottaa. "Ällistyttää" -- se on mainio sana?

Sen minä luin jossain teidän nykyaikaisessa kirjallisuudessanne!

-- Niin, tuohan oli mielipuoli, mutta te...

-- Täydessä järjessä?

-- Niin.

Ruhtinas purskahti nauruun.

-- Aivan oikein puhutte, rakkaani, lisäsi hän mitä julkein ilme

kasvoillaan.

-- Ruhtinas, sanoin minä tulistuneena hänen julkeudestaan, --

te vihaatte meitä, siinä samassa myöskin minua, ja kostatte nyt

minulle kaikesta ja kaikkien puolesta. Tuon kaiken te teette

mitä pikkumaisimmasta itserakkaudesta. Te olette kiukkuinen,

pikkumaisuuteen saakka kiukkuinen. Olemme teitä vihastuttaneet ja,

ehkäpä, kaikkein enimmän te äkäilette tuon illan tähden. Tietysti te

ette saattaneet millään tavalla muuten kostaa minulle niin ankarasti,

kuin tällä äärettömällä halveksumisella; te ette välitä edes

tavallisesta kohteliaisuudesta, jota jokaisen ihmisen tulee toiselle

osoittaa. Te haluatte osoittaa minulle selvään, ettette välitä edes

hävetä, reväistessänne edessäni niin odottamatta häijyn naamarinne ja

näyttäissänne itsenne semmoisessa siveettömässä kyynillisyydessä...

-- Minkä vuoksi te tuon kaiken sanotte minulle? kysäsi hän

ra'asti sekä katsoen minuun vihaisesti. -- Tahdotteko osottaa

tarkkanäköisyyttänne?

-- Osottaakseni, että minä ymmärrän tarkoituksenne ja sanoakseni sen

teille suoraan.

-- Quelle idée, mon cher, pitkitti ruhtinas äkkiä taas muuttaen

äänensä entisekseen iloiseksi ja lörpöttelevän avomieliseksi. --

Te eksytitte minut aineestani. Buvons, mon ami, sallikaa minun

kaataa teille. Ja minä kun juuri aioin kertoa teille erään mitä

herttaisimman ja hauskimman seikkailun. Kerron sen teille vain

yleispiirtein. Tunsin jolloinkin erään rouvan; hän ei enää ollut

ensi nuoruudessa, mutta noin vuotta kaksikymmentä seitsemän, --

kahdeksan; ensiluokan kaunotar, soma vartalo, ihana muoto, sievä

astunto. Katseensa oli terävä, kuin kotkalla, mutta aina totinen ja

ankara; hän käyttäytyi mahtavasti ja luotaan eroittavasti. Hänestä

kävi maine, että hän oli kylmä, kuin talvisydän ja pelotteli kaikki

luoksepäästämättömyydellään ja ankaralla hyväntekeväisyydellään.

Todellakin ankaralla. Ei koko lähitienovilla ollut toista niin

ankaraa tuomaria, kuin hän oli. Hän rankaisi ei vain rikoksesta,

mutta pienimmästäkin naisellisesta heikkoudesta, rankaisutuomionsa

oli muuttumaton, vetoamaton. Lähipiirissään oli hänellä ääretön

merkitys. Ylpeimmät ja hyväntekeväisyydessään auliimmat mummotkin

kunnioittivat häntä, etsivätpä hänen suosiotansakin. Hän piti

silmällä kaikkia puolueettoman ankarasti, aivan kuin keskiaikaisen

luostarin abbedissa. Hänen katseensa sai nuoret naiset vapisemaan,

arvostelunsa oli heidän kauhunsa. Ainoastaan yksi huomautus häneltä,

yksi ainoa viittauksensa riitti tappamaan hyvän maineen, -- semmoinen

oli hänen asemansa yhteiskunnassa; mieshenkilötkin pelkäsivät häntä.

Lopulta hän antautui jonkinlaiseen mietiskelevään mystillisyyteen,

vaikka kylläkin rauhalliseen ja korkeaan... Ja mitä luulette? Ei

löytynyt tätä naista irstaampaa irstailijaa, ja minulla oli onni

saavuttaa hänen täydellinen luottamuksensa. Sanalla sanoen -- minä

olin hänen salainen ja salaperäinen rakastelijansa. Suhteemme oli

sovitettu niin ovelasti, niin mestarillisesti, ettei edes hänen

talonväestään ainoallakaan ollut pienintäkään epäluuloa; vain yksi

hänen sisäpiikansa, ranskatar, oli kaikkiin hänen salaisuuksiinsa

pyhitetty, mutta siihenpä piikaan sopikin täydelleen luottaa, tämäkin

otti osaa asiaan... Tämä rouva oli siksi hekumallinen, että itse

markiisi de-Sad olisi voinut ottaa hänestä oppia. Mutta sittenkin

-- voimakkain, läpitunkevin ja järkyttävin tässä kaikessa oli sen

salaperäisyys ja valheellisuuden julkeus.

Kaiken sen pilkkaaminen, jota kreivitär ihmisille saarnasi

korkeimmaksi, ihanteellisimmaksi ja järkkymättömäksi, ja sen

lisäksi tuo sisällinen, pirullinen nauru sekä tietoisuudella

kaiken sen häväiseminen, jota ei sovi häväistä -- ja kaikki tämä

aivan rajattomasti, äärimmäisyyksiin saakka, niin pitkältä, ettei

rikkainkaan mielikuvitus uskaltaisi semmoista mahdolliseksi

ajatella, -- kas, siinä se pääasiallisesti olikin tuon nautinnon

selvin piirre. Niin, se oli itse paholainen ihmishaamussa, mutta

vastustamattoman lumoava hän vaan oli. Vielä nytkin häntä riemulla

muistelen. Tulisimpien nautintojen tuoksinassa alkoi hän äkkiä nauraa

kuni mieletön, ja minä ymmärsin, täydelleen ymmärsin tuon naurun ja

nauroin mukana. Yksistään tuon muisteleminen tuottaa minulle suurinta

nautintoa, vaikka siitä jo onkin kulunut useita vuosia. Vuoden

kuluttua hän jätti minut. Minä en voinut häntä vahingoittaa, vaikka

olisin tahtonutkin. Kukapa olisi sanojani uskonut? Mitäs tämmöisestä

luonteesta sanotte, nuori ystäväni?

-- Hyi, moista ruokottomuutta, huudahdin minä vastenmielisyydellä

kuunnellen tuota tunnustusta.

-- Te ette olisi nuori ystäväni, jos sanoisitte muuten! Niin minä

tiesinkin teidän sanovan. Ha, ha, haa! Odottakaa, mon ami, elätte ja

tulette ymmärtämään, mutta nyt, -- nyt te vielä kaipaatte namusia.

Ei, te ette ole enää runoilija: tuo nainen ymmärsi elämää ja osasi

sitä käyttää hyväkseen.

-- Mutta miksikä alentua moiseksi eläimeksi?

-- Mimmoiseksi eläimeksi?

-- Semmoiseksi, kuin tuo nainen ja te.

-- Ahaa, te nimitätte sen eläimellisyydeksi, se on merkkinä siitä,

että te tarvitsette vielä käsinojaa ja käytte talutusnuorassa.

Tietysti minä tunnustan, että itsenäisyys voi ilmaantua kokonaan

päinvastaisessakin, mutta ... puhukaamme, suoremmin, mon ami ...

täytyyhän teidänkin tunnustaa, että se kaikki on turhaa,

joutavanpäiväistä!

-- Mikäs sitten ei ole turhaa?

-- Turhaa ei ole henkilö, minä itse. Kaikki minua varten ja koko

maailma on minua varten luotu. Kuulkaas, ystäväiseni, minä uskon

vielä siihen, että maailmassa saattaa elää reimasti. Ja se onkin

parhain usko, sillä ilman sitä ei voisi huonostikaan elää --

täytyisi ottaa myrkkyä. Sanotaan jonkun hassun niin tehneenkin. Hän

filosofeerasi siihen asti, että hävitti kaikki, kaikki, vieläpä

kaikki ihmisellisten velvollisuuksien normaaliset ja luonnolliset

laillisuudetkin ja joutui siihen, ettei hänelle jälelle jäänyt

mitään; tulokseksi jäi nolla, ja silloin hän julistikin, että

elämässä parhain seikka on sinihappo. Te sanotte: sehän oli Hamlet,

se oli hirmuinen epätoivo, sanalla sanoen jotain tuommoista

suurenmoista, ettemme me sitä osaa edes uneksiakaan milloinkaan.

Mutta te olette runoilija, minä taas tavallinen ihminen, sen

vuoksi sanonkin, että asiaa on tarkastettava yksinkertaisemmalta,

käytännöllisemmältä kannalta. Minä esimerkiksi olen jo kauan sitten

vapauttanut itseni kaikista siteistä, vieläpä velvollisuuksistakin.

Minä pidän itseni velvoitettuna vain silloin, kun minulle asiasta

on jotain etua. Te tietysti ette voi asioita tarkastaa siltä

kannalta. Teillä on jalat köysissä ja makuaisti sairas. Te juttelette

asioista ihanteen ja hyvyyden kannalta. Mutta, ystäväiseni, minä

olen valmis tunnustamaan kaiken, mitä käskette, mutta minkä minä

sille voin, jos minä varmaan tiedän, että kaiken ihmisellisen

hyvyyden perusteena on suuri egoismi. Mitä jalommalta asia näyttää,

sitä enempi siinä on egoismia. Rakasta itseäsi -- siinä on ainoa

sääntö, jonka minä tunnustan. Elämä on kauppa-asia; rahaa älkää

suotta heitelkö, mutta voittehan maksaa mielittelemisestä, siten te

täytätte kaikki velvollisuutenne lähimmäistänne kohtaan, -- siinä

minun siveys-ohjeeni, jos te välttämättömästi sitä haluatte kuulla,

vaikka sanonkin teille, että mielestäni on parasta olla maksamatta

lähimmäiselleen, vaan osata pakottaa hänet tekemään ilmaiseksi.

Ihanteita minulla ei ole enkä niistä huolikkaan; en vielä koskaan

ole niitä ikävöinyt. Maailmassa saattaa niitä paitsikin elää niin

iloisesti, niin suloisesti ... ja en somme, minä olen hyvin iloinen,

että voin elää sinihapottakin. Jos minä, näes, olisin hiukankin

hyväsydämmisempi, en minä ehkä tulisikaan ilman sitä toimeen, kuten

tuo hassu filosofi (tietysti hän oli saksalainen). Ei! Elämässä on

vielä hyvin paljon suloa! Minua miellyttävät asema, virka, hotelli,

suuret panokset korttipelissä (pidän erittäin korteista). Mutta

pääasia on - naiset ... naiset kaikessa muodossa; pidänpä salaisesta

pimeästä siveettömyydestä, semmoisesta, joka on kummallisinta

ja originellisempaa sekä vaihteen vuoksi hiukan likaisempaa...

Ha, ha, haa! Kun katson teidän kasvojanne, huomaan, mimmoisella

halveksumisella te nyt minuun katsotte!

-- Olette oikeassa, vastasin hänelle.

-- No, olkoon, että te olette oikeassa, mutta kaikessa tapauksessa on

likaisuuskin sinihappoa parempi. Niinkö?

-- Ei, silloin olisi sinihappokin parempi.

-- Minä tahallani kysyin teiltä: "niinkö?" voidakseni nauttia teidän

vastauksestanne; minä tiesin sen jo edeltäpäin. Ei, ystäväiseni, jos

te olette oikea ihmisrakastaja, niin toivokaa kaikille viisaille

ihmisille samaa makua, kuin minulla on, vaikkapa likapöpperönkin

kanssa, muutenhan ei viisaalle ihmiselle kohta jää maailmassa mitään

tehtävää, joten jälelle jäävätkin vain hupsut yksistään. Silloinkos

näiden kelpaa elää! Ja onhan nytkin olemassa sananlasku: hupsuilla

on onni, ja tietäkääs, ei ole mitään sen mieluisampaa, kuin elää

hupsujen kanssa ja aina myöntää heidän olevan oikeassa -- se on

edullista! Älkää olko millännekään siitä, että minä annan arvon

ennakkoluuloille, noudatan vissejä ehtoja, etsin vaikutusvaltaa;

näenhän minä, että elän tyhjässä yhteiskunnassa; mutta niin kauan,

kuin siinä on lämmin, annan minä sille myöten, osotan olevani

kokonaan sen puolella, mutta tilaisuuden tullessa olen valmis

ensimäisenä hylkäämään sen. Tunnen hyvin kaikki teidän uudet

aatteenne, vaikken milloinkaan soimannut itseäni niiden vuoksi,

eikäpä ollut syytäkään. Tunnonvaivoja ei minulla ole milloinkaan

mistään ollut. Minä suostun kaikkeen, olkoon minun vain hyvä

ollakseni, ja tämmöisiä on meitä olemassa legio, ja todella meidän on

hyvä ollaksemme. Maailmassa saattaa kaikki hukkua, me yksistään emme

koskaan hukkaan joudu. Olemme olleet niin kauan, kuin maailmakin on

ollut. Koko maailma saattaa jollain tapaa hajota, mutta me nousemme

pinnalle, me aina uimme pinnalla. Ja sitten: huomatkaa vaikka

yksistään se seikka, kuinka sitkeähenkisiä ovat semmoiset ihmiset,

kuin me olemme. Mehän niin sanoakseni olemme oikein fenomenisen

sitkeähenkisiä; onko se teitä milloinkaan kummastuttanut? Me elämme

kahdeksaankymmeneen, yhdeksäänkymmeneen vuoteen! Meitä siis itse

luontokin suojelee, he, he, hee! Minä välttämättömästi tahdon elää

yhdeksänkymmen vuotiaaksi. Minä en rakasta kuolemaa ja pelkään

sitä. Hiis ties, miten vielä tuleekaan kuolla! Mutta miksikä puhua

siitä! Tuo myrkyttäytynyt filosofi ärsytti minut moisia juttelemaan!

Hiiteen filosofia! Buvons, mon cher. Meillähän alkoi puhe kauneista

tytöistä... Mihinkäs te nyt?

-- Lähden pois, ja aika on jo teidänkin lähteä...

-- No, kaikkeapa! Minä niin sanoakseni aukaisin teille koko

sydämmeni, ja te ette edes tunne niin selvää ystävyyden todistetta.

He, he, hee! Kuinka vähän te rakastatte, rakas runoilijani.

Odottakaapa, minä tahdon vielä pullon...

-- Kolmannen?

-- Kolmannen. Hyveestä minä, rakas kasvattini (sallikaa minun kutsua

teitä tällä makealla nimellä: ken voi sanoa, ehkä minun neuvoni vielä

kelpaakin...). No niin, kasvattini, hyveestä minä jo sanoin teille:

"mitä enemmän hyveessä on hyvyyttä, sitä enempi on siinä egoismia".

Tahdon kertoa teille siitä asiasta mitä hauskimman jutun: kerran

rakastin erästä neitoa ja miltei totisesti rakastinkin. Tekipä hän

minun tähteni suuria uhrauksiakin...

-- Hänkö se oli, jolta te ryöstitte omaisuuden putipuhtaaksi? kysäsin

jyrkästi huolimatta enää pidättää vihaani.

Ruhtinas vavahti, kasvonsa muuttuivat ja hän loi minuun liekehtivän

katseen; siinä oli neuvottomuutta ja raivokkuutta.

-- Malttakaas, lausui hän kuni itsekseen, -- malttakaas, antakaa

minun päästä selville. Olen todellakin humalassa ja voin vain tuskin

ajatukseni saada kokoon...

Hän vaikeni ja tutkivasti, yhä vihaisesti katsoi minuun, pitäen

kättäni kädessään, ikäänkuin olisi pelännyt minun pakenevan. Olin

varma, että hän sillä hetkellä mietti ja tuumiskeli, mitenkä minä

tiesin sen asian, joka melkein kaikilta oli salassa, ja eikö tässä

kaikessa piile jokin vaara. Näin kesti hetkisen aikaa; sitten hänen

muotonsa äkkiä muuttui; entinen naurava, humalaisen iloinen ilme

näkyi uudestaan kasvoillaan. Hän puhkesi nauruun.

-- Ha, ha, haa! Tepäs vasta Talleyrand! Mitäs, minä todellakin olin

hänen edessään kuin kasvoille syljeksitty, kun hän minulle vasten

silmiä tokasi, että minä ryöstin hänen omaisuutensa! Kuinka hän

silloin vinkuikaan, mitenkä haukkuikaan minut! Raivoisa oli naikkonen

ja ... ilman minkäänlaista rajaa. Mutta päättäkää itse, ensiksikin

minä en ollenkaan häneltä ryöstänyt, kuten te juuri sanoitte. Hän

itse lahjoitti minulle rahansa ja silloin ne jo olivat minun.

No, otaksutaan, te lahjoitatte minulle paraimman hännystakkinne

(tätä sanoessaan hän katsahti päälläni olevaan ainoaan, jotenkin

kuluneeseen hännystakkiini, jonka olin kolme vuotta sitten räätäli

Ivan Skornjaginalla teettänyt), minä olen teille kiitollinen, kannan

sitä, äkkiä vuoden kuluttua te riitaannutte kanssani ja vaaditte

sen takaisin, mutta minä olenkin sen pitänyt jo rikki... Se ei ole

jalosti tehty, miksikä kirjoittaakaan? Toiseksi minä, huolimatta

siitä, että rahat olivat minun, olisin välttämättömästi antanut ne

takaisin, mutta ajatelkaas: mistä minä nyt näin äkkiä voin saada

semmoisen summan? Mutta pääasia on se, etten minä voi kärsiä saarnoja

ja schillerimäisyyttä, kuten teille jo sanoin, -- ja siinäpä olikin

koko syy. Ette voi uskoa, mitenkä hän keikaili edessäni huutaen, että

lahjoittaa minulle (minun jo niinkin) rahat. Vihani jo nousi, mutta,

silloin minä äkkiä osasin tehdä oikean päätöksen, minä, nähkääs,

kun en koskaan hätäänny: minä ajattelin, että antamalla hänelle

rahat, ehkä teen hänet onnettomaksi. Minä olisin riistänyt häneltä

suloisuuden olla onneton _minun tähteni_ ja saada kirota minua kaiken

ikänsä. Uskokaa minua, ystäväiseni, sen laatuisessa onnettomuudessa

on jokin korkein nautinto siinä, että saattaa tuntea itsensä kokonaan

olevan oikeassa ja olevansa jalosydämminen ja saada täydellä

oikeudella nimittää sortajaansa heittiöksi. Tämmöistä vihan nautintoa

tietysti tavataan schillerimäisissä luonteissa; kenties hänellä sen

jälkeen ei ollut edes leipääkään, mutta minä olen vakuutettu, että

hän oli onnellinen. Minä en raskinnut riistää häneltä tätä onnea enkä

siis lähettänyt hänelle rahoja takaisin. Sillä tavoin tuli täydelleen

todistetuksi oikeaksi sääntöni, että mitä äänekkäämpi ja suurempi

ihmisellinen jalomielisyys on, sen enempi on siinä mitä ilettävintä

egoismia... Etteköhän te tuota käsitä... Mutta ... tehän aiotte saada

minut kiinni, ha, ha, haa!... Niin, tunnustakaa pois, tahdoittehan

saada kiinni...? O, mimmoinen Talleyrand!

-- Hyvästi, sanoin minä ja nousin ylös.

-- Hetkinen vain! Pari sanaa vain lopuksi! huudahti hän muuttaen

äkkiä ilettävän lörpötyksensä totiseksi puheeksi. -- Kuulkaas

viimeiseni: kaikesta siitä, mitä teille sanoin, on selvä ja selkeä

seuraus (luulen, että itsekin olette sen huomanneet), etten minä

koskaan enkä kellenkään tahdo jättää hyötyäni. Minä rakastan rahaa

ja sitä minä tarvitsen. Katarina Feodorovnalla on sitä paljon; hänen

isänsä piti kymmenen vuotta viini-arentia. Tyttärellä on kolme

miljonaa, ja nuo kolme miljonaa minulle hyvin kelpaavat. Alesha ja

Katja on oivallinen pari; kumpikin ovat ensiluokan hupsuja; sitä

minä haluankin. Sen vuoksi minä välttämättömästi toivon ja tahdon,

että heistä tulisi pariskunta, mitä pikemmin, sen parempi. Parin,

kolmen viikon kuluttua matkustavat kreivitär ja Katja maalle. Aleshan

täytyy päästä heidän muassaan. Varottakaa Natalia Nikolajevnaa,

ettei laittaisi saarnoja eikä schillerimäisyyksiä, ettei noustaisi

minua vastaan. Minä olen äkäinen ja kostonhaluinen; tahtoni minä

saatan perille. Häntä minä en pelkää: epäilemättä kaikki käy tahtoni

mukaan, ja jos nyt edeltä jo varotan, niin tapahtuu se melkein

hänen hyväkseen. Muistakaa, ettei tapahtuisi tyhmyyksiä ja että

hän käyttäytyisi ymmärtäväisesti. Muuten käy hänelle huonosti,

hyvin huonosti. Jo yksistään sen vuoksi tulisi hänen olla minulle

kiitollinen, etten minä tehnyt hänelle, kuten olisi pitänyt

tehdä, s.o. lain mukaan. Tietäkää, runoilijani, että laki turvaa

perhe-rauhan; se takaa isälle pojan kuuliaisuuden ja että ne, jotka

viekottelevat lapsia pyhistä velvollisuuksistansa vanhempiansa

kohtaan, niitä laki ei hellittele. Muistakaa myös se, että minulla

on tuttavuuksia, ja hänellä ei melkein mitään ja ... tottakai te

ymmärrätte, mitä minä olisin voinut hänelle tehdä? Minä en kuitenkaan

tehnyt, sillä hän tähän saakka käyttäytyi ymmärtäväisesti. Olkaa

huoleti: joka hetki jokaista heidän tekoaan valvoivat terävät

silmät tänä puolen vuoden aikana, ja minä tiesin kaikki pienimpään

yksityistapaukseen saakka. Sen vuoksi minä levollisena odotin,

milloin Alesha itse hänet hylkää, mikä jo onkin alkanut; olihan

tuo hänelle mieluinen ajanviete. Minä pysyin hänen silmissään

humaanisena isänä ja minä tarvitsen, että hän ajattelisi minusta

niin. Ha, ha, haa! Kun muistelen, että milten lausunut hänelle

kohteliaisuuksia silloin illalla, hän kun oli niin jalomielinen ja

vaatimaton, että kieltäytyi tulemasta pojalleni vaimoksi; haluaisinpa

minä tietää, millä tavoin hän olisi siksi tullut! Mitä tulee minun

silloiseen käyntiini hänen luonaan, niin se yksinomaan tapahtui

vain siksi, että jo oli aika katkaista tuo side. Minun täytyi vain

saada kaikesta vakuutus omin silmin, omasta kokemuksestani... No,

onko tässä teille kyllin? Vai ehkä te vielä tahdotte kuulla, miksi

minä toin teidät tänne, miksi minä edessänne ilveilin ja olin niin

avopuheinen, kun tämän kaiken olisin saattanut sanoa suoraan kaiketta

avopuheisuudetta, niinkö?

-- Niin.

Pidätin vihaani ja tarkkaan kuuntelin. En voinut hänelle muuta

vastata.

-- Ainoastaan sen vuoksi, ystäväiseni, että olen huomannut teillä

olevan hiukan enemmän ymmärtäväisyyttä ja asioiden arvostelukykyä,

kuin kummallakaan hupsuistamme. Te ehkä jo ennenkin tiesitte, kuka

olen, ehkä arvailitte, teitte päätöksiänne minusta, ja minä päätin

säästää teiltä tuon vaivan ja havainnollisesti näyttää teille, kenen

kanssa olette tekemisissä. Todellisuuden saattama vaikutus -- se on

suuri asia! Ymmärtäkää minua, mon ami. Te tiedätte, kenen kanssa

olette tekemisissä, tyttöä te rakastatte, ja siksipä minä luotan

siihen, että te käytätte kaiken vaikutusvaltanne (teillähän on häneen

semmoinen valta) säästääksenne hänet _muutamilta_ puuhilta. Muuten

tulee puuhia, ja voitte uskoa, ei ollenkaan turhanpäiväisiä. Ja

sitten, kolmas syy avopuheisuuteni oli ... (johan, te sen arvasitte,

rakkaani), niin, minä todellakin halusin syleksiä koko tuolle asialle

ja tehdä sen juuri teidän nähtenne...

-- Ja te saavutittekin tarkoituksenne, sanoin minä vavisten

mielenkuohusta. -- Olen samaa mieltä kanssanne siitä, ettette millään

muulla tavoin olisi voineet minulle ilmaista kaikkea kiukkuanne ja

kaikkea halveksumistanne minua ja kaikkia meikäläisiä kohtaan, kuin

tuolla suorapuheisuudellanne. Te ette vain olleet välittämättä, että

tuo suorapuheisuutenne voi saattaa teidät silmissäni kehnoon valoon,

tepä ette edes hävenneet minua... Te todella olitte tuon viittaan

pukeuneen hullun kaltainen. Te ette pitäneet minua ihmisenä.

-- Oikein arvasitte, nuori ystäväni, sanoi hän nousten ylös, -- te

arvasitte kaikki -- ettepä suotta olekkaan kirjailija. Toivon, että

me erkanemme sovinnossa. Juommeko veljenmaljan?

-- Te olette humalassa ja vain sen tähden en vastaa teille, kuten

ansaitsette...

-- Taaskin pysähdys, -- ette sanoneet, kuinka olisi tullut vastata,

ha, ha, haa! Sallitteko minun maksaa puolestanne?

-- Olkaa huoleti, minä maksan itse.

-- No, epäilemättä. Eihän teillä ole kanssani sama matka?

-- En lähde kanssanne.

-- Hyvästi, runoilijani. Toivon, että ymmärsitte minut...

Hän läksi hiukan horjuvin askelin, katsomattakaan minuun. Palvelija

auttoi hänet vaunuihin. Minä läksin omaa tietäni. Oli jo kolmas tunti

aamulla. Sateli, yö oli pimeä...