Kiiruhdin kotiin. Maslobojevin puhe kovin hämmästytti minua. Herra
ties, mitä tuumia, tulikaan päähäni... Aivan kuin kaiken uhalla
odotti kotona minua eräs tapaus, joka koski minuun kuin sähkökoneesta
lähtenyt sähkövirran isku.
Asuntotaloni portin vastassa seisoi lyhtypatsas. Kun vain olin
päässyt portin alle, hyökkäsi luokseni eräs kummallinen olento
niin äkkiä, että minä oikein kiljahdin. Se oli jokin elävä olento,
pelästynyt, vapiseva, puolihöperö, joka huudahtaen tarttui käteeni.
Kauhistus valtasi minut. Se oli Nelly!
-- Nelly! Mikä sinun on? huudahdin minä, -- rauhoituhan toki!
-- Siellä, ylhäällä ... hän istuu ... meillä.
-- Kuka? Lähtekäämme; lähde minun kanssani.
-- En tahdo, en tahdo lähteä! Minä odotan, kunnes hän menee pois ...
odotan porstuassa ... en tahdo.
Nousin ylös huoneeseeni, jokin outo aavistus oli mielessäni, aukasin
oven ja näin ruhtinaan. Hän istui pöydän luona ja luki romaania.
Siltä ainakin näytti, sillä kirja oli auki.
-- Ivan Petrovitsh! huudahti hän iloissaan. -- Kuinka iloinen
olenkaan, että te viimeinkin tulitte. Olin juuri aikeessa lähteä
pois. Toista tuntia jo teitä odotin. Lupasin tänään kreivittären
suurimmasta ja hartaimmasta pyynnöstä, että tulen tänä iltana
hänen luokseen teidän kanssanne. Hän niin kovin pyysi sitä, hän
niin mielellään tahtoisi tutustua teihin. Ja kun te olette minulle
luvannut, niin päätin pistäytyä teillä aikasemmin, ennenkuin
ehditte minnekään lähteä, ja pyytää teitä keralleni. Ajatelkaas
suruani; tulen teille, teidän palvelijanne ilmoittaa, ettette ole
kotona. Mikäs neuvoksi! Olin vakuuttanut kunniasanallani, että
tulen teidän kanssanne; siksi istuin odottamaan teitä päättäen,
että odotan neljännestunnin. Mutta siinä se nyt oli neljännes --
aukasin teidän kirjoittamanne romaanin ja unohduinkin sitä lukemaan.
Ivan Petrovitsh! Tämähän on täydellisyys! Eihän teitä nyt enää voi
ymmärtää! Saittehan minulle kyyneleet silmiin. Minähän itkin, ja minä
en itke usein...
-- Te siis tahdotte, että minä läksisin? Täytyypä minun sanoa ...
vaikken ollenkaan ole sitä vastaan, mutta...
-- Herran tähden, lähtekää! Mitäpä te minulle teettekään? Minähän
odotin teitä puolitoista tuntia! Sen lisäksi on minulla niin kovin,
niin kovin paljon teille puhumista, -- ymmärrättehän, mistä asiasta?
Te tiedätte koko sen asian paremmin, kuin minä... Kenties me voimme
jotain päättää, sovimme yhteisesti jostain, miettikääpäs! Herran
tähden, älkää kieltäykö.
Ajattelin, että ennen tai myöhemmin minun tulee lähteä. Natasha
kylläkin on nyt yksin, hän kaipaa minua, mutta olihan hän itse
pyytänyt minua mitä pikemmin tutustumaan Katjaan. Sitä paitsi saattaa
Aleshakin olla siellä... Tiesin, ettei Natasha voi saada rauhaa,
ennenkuin tuon hänelle tietoja Katjasta, ja päätin siis lähteä. Mutta
minua epäilytti Nellyn vuoksi.
-- Odottakaa hiukan, virkoin ruhtinaalle ja menin ulos rapuille.
Nelly seisoi siellä pimeässä loukossa.
-- Miksi sinä et tahdo tulla sisälle, Nelly? Mitä hän sinulle teki?
Mitä hän sinulle puhui?
-- Ei mitään... Minä en tule, en tule ... hoki Nelly, -- minä
pelkään...
Jos miten häntä pyytelinkään -- ei mikään auttanut. Sovimme lopulta
siten, että kun vaan minä olen ruhtinaan kanssa lähtenyt, Nelly
menisi huoneeseen ja sulkisi oven jälkeensä.
-- Äläkä päästä sisään ketään, Nelly, vaikka miten kuka pyytäisikään.
-- Menettekö te hänen kanssaan?
-- Menen.
Nelly vavahti ja tarttui käteeni, ikäänkuin olisi aikonut pyytää,
etten läksisi, mutta ei kumminkaan virkkanut sanaakaan. Päätin
kuulustella häntä huomenna tarkemmin.
Pyydettyäni ruhtinaalta anteeksi, aloin pukeutua. Ruhtinas vakuutteli
minulle, ettei sinne lähtiessä huoli mitään erityisiä pukuja ja
laitoksia.
-- Ehkä nyt jotain vähän uudempaa! lisäsi hän tarkastaen minua
inkvisiittorin katseella ylhäältä alas, -- ymmärrättehän, säätymme ei
ole kokonaan vapaa tapain orjuudesta ... eihän niistä sovi kokonaan
olla erillään. Semmoista täydellisyyttä te ette tule vielä kaualla
aikaa seurapiirissämme tapaamaan, liitti hän puheensa lopuksi
mielihyvällä huomattuaan, että minulla oli hännystakki.
Samassa me läksimme. Vieläkin pysähdyin rapuilla, palasin
huoneeseeni, jonne Nelly jo oli pujahtanut, ja sanoin hänelle
hyvästi. Hän oli kovin levoton. Kasvonsa olivat siniset. Pelkäsin
pahinta hänen suhteensa, oli niin raskasta jättää hänet yksin.
-- Millainen kummallinen palvelija teillä on, sanoi ruhtinas rappuja
alas mennessämme. -- Onhan tuo pieni tyttö teidän palvelijanne?
-- Ei ... hän ... asuu luonani jonkun aikaa.
-- Kummallinen tyttö. Minä olen varma, että hän on höperö.
Ajatelkaas, alussa vastaili minulle hyvin, mutta sitten, kun näki
minut paremmin, hyppäsi luokseni, kiljahti, alkoi vavista, tarttui
minuun kiinni ... jotain aikoi sanoa, eikä voinut. Täytyypä minun
tunnustaa, että aloin jo peljätä, aioin jo paeta, mutta, Jumalan
kiitos, hän läksikin minua pakoon. Mitenkä te vain voitte tulla
toimeen hänen kanssaan?
-- Hän on kaatuvatautinen, vastasin minä.
-- Ahaa, vai niin! No, ei se sitten ole niin kumma ... jos hän on
kaatuvatautinen.
Samassa sovittelin mielessäni yhteen seuraavat asiat. Että
Maslobojevin eilinen käynti huoneessani, vaikka hän tiesi minun
olevan poissa kotoa; että tämänpäiväinen käyntini Maslobojevin
luona; että Maslobojevin tämänpäiväinen kertomus, jonka hän
jutteli humalapäissään ja vastenmielisesti; että hänen kutsunsa
luokseen tänään kello seitsemäksi, hänen vakuuttelemisensa olla
uskomatta hänen viekastelemisiaan, ja viimeksi, että ruhtinas odotti
minua puolitoista tuntia ja vielä, ehkä tietäen, että minä olen
Maslobojevin kesteissä, ja Nellykin pakeni häntä ulos, -- että näillä
kaikilla täytyi olla jotain yhteyttä keskenään. Syytä olikin kyllin
ajatella näitä.
Portin edessä odottivat meitä ruhtinaan vaunut. Istuimme niihin ja
läksimme ajamaan.