Lyönnilleen kello seitsemän illalla jouduin Maslobojevin luo. Hän
otti minut vastaan äänekkäällä huudolla ja avosylin. Tietysti hän
oli puolihumalassa. Mutta eniten minua kummastuttivat ne erinomaiset
valmistukset, joita oli tehty minun vastaanottoani varten. Siro
tompakkinen teekeittiö kiehua porisi pienellä pyöreällä pöydällä,
jolle oli levitetty kaunis ja kallishintainen pöytävaate. Teeastiat
olivat kristallia, hopeata ja posliinia. Toisella pöydällä, joka oli
peitetty toisenlaisella, yhtä kalliilla liinalla, oli lautasilla
oivallisia konvehteja, kijeviläistä hilloa sekä vetelässä että
kuivassa muodossa, marmeladia, pastilleja, hyytelöä, ranskalaisia
hilloja, apelsiineja, omenia ja useaa eri lajia pähkinöitä, --
sanalla sanoen, täydellinen hedelmäkauppa. Kolmannella pöydällä,
joka oli katettu lumivalkealla liinalla, oli mitä erilaisimpia
ruoka-aineksia: kaviaria, juustoa, pasteijaa, makkaraa, savustettua
kinkkua, kalaa ja rivi somia kristallipulloja monenlaisine juomineen,
kaikki mitä somimman värisiä -- vihertäviä, punertavia, ruskottavia,
kullan keltaisia. Kaiken tämän täytteenä syrjempänä eri pöydällä,
joka niinikään oli katettu valkoisella liinalla, oli kaksi maljaa
täynnä sampanjaa. Sohvan edessä pöydällä seisoi kolme pulloa:
soternia, lafiittia ja konjakkia -- kaikki oikeata jelisejeviläistä
ja hyvin kallista. Teepöydän takana istui Aleksandra Semenovna
yksinkertaisessa kylläkin, mutta siltä siistissä ja hyvällä aistilla
valitussa puvussa. Hän tiesi, mikä hänelle sopi, ja nähtävästi oli
siitä ylpeä; tervehtiessään minua nousi hän joltisen juhlallisesti
ylös. Tyytyväisyys ja iloisuus päilyi hänen nuorekkailla kasvoillaan.
Maslobojev istui puettuna somiin kiinalaisiin tohveleihin, kalliisen
kauhtanaan ja puhtaaseen, komeaan paitaan. Paidassa hänellä oli
kaikkialla, mihin vain suinkin sopi, muodinmukaisia nappeja.
Tukkansa oli voideltu ja muodin mukaisesti kammattu siloiseksi,
sivujakaukselle.
Olin niin hämmästynyt, että seisahduin keskelle lattiaa ja katsoin
suu auki vuoroin Maslobojeviin, vuoroin Aleksandra Semenovaan, jonka
itsetyytyväisyys nousi korkeimmilleen.
-- Mitä, Maslobojev, onko sinulla tänään juhlat? kysäsin minä lopulta
levottomasti.
-- Eikä, sinä olet ainoa vieraamme, vastasi hän juhlallisesti.
-- Entäs nämät (viittasin minä ruokapöytiin), näillähän voi ravita
kokonaisen rykmentin!
-- Ja juottaakin, -- pääseikan unehutit: juottaa! lisäsi Maslobojev.
-- Onko tämä kaikki yksin minua varten?
-- Sinulle sekä Aleksandra Semenovnalle. Tämän kaiken on hän keksinyt.
-- Äläppäs, kas vaan! Johan sen arvasin! huudahti Aleksandra
Semenovna punehtuen, mutta siltä aina yhtä tyytyväisen muotoisena. --
Ei saisi ottaa vierasta kunnollisella tavalla vastaan; minä muka olen
siihen syypää!
-- Aivan aamusta asti, ajatteles, aamusta asti, kun vain kuuli, että
sinä tulet iltasella, oli puuhassa; oikein oli tuskissa...
-- Taasen valehteli! Ei ensinkään aamusta aikain, mutta eilen
illasta. Sinä kun tulit kotiin eilen illalla, heti sanoit, että he
tulevat vieraaksi koko illaksi.
-- Senpäs te kuulitte väärin.
-- Enpäs ensinkään kuullut väärin, asia oli niin. Minä en koskaan
valehtele. Ja miksikäs ei ottaa vierasta vastaan kunnollisesti?
Elämme, elämme, ketään meillä ei käy, vaikka meillä on kaikkea.
Nähkööt kunnon ihmiset, että mekin osaamme ihmisten tavoin elää.
-- Ja mikä on pääasia -- tietäkööt, mikä oivallinen emäntä
ja järjestyksen toimittaja te olette, liitti Maslobojev. --
Ajatteleppas, hyvä ystävä, mikä minulle tässä sattui. Työnnettiin
ylleni hollantilainen paita, nappeja pistettiin ylt'yleensä,
tohvelit, kiinalainen kauhtana, omin käsin kampasi ja voiteli tukkani
-- oikealla pergamootilla; tahtoi vielä joillakin hajuvesillä minua
valella -- krem-brulella, mutta silloin en enää kärsinyt, nousin
kapinaan, näytin aviovaltaani...
-- Eikä ollenkaan pergamootia, mutta parhainta ranskalaista
hiusvoidetta, oikeassa kirjaillussa marmoripurkissa! ehätti
Aleksandra Semenovna punastuneena sanomaan. -- Ajatelkaas, Ivan
Petrovitsh, ei päästä teaatteriin, ei tanssiaisiin, lahjottelee
vain pukuja minulle; mitä iloa minulle niistä on? Pukeudun ja
kävelen huoneessa yksinäni. Tässä tuonnoin sain suostumaan, olimme
jo valmiina lähteäksemme teaatteriin: käännyin vain kiinnittämään
rintaneulaa, hänpä samassa meni kaapin luo -- yksi toisensa jälkeen,
ja jo olikin hiivana. Siihen jäi menomme. Ei niin ketään käy meillä
vieraana; aamusin vain käy asioilla joitakin ihmisiä; minut silloin
käskevät pois. Ja kumminkin on meillä teekeittiöt, on astiat, on
oivallisia kuppeja -- kaikkea löytyy, kaikki on lahjoitettua.
Ruoka-aineitakin meille kannetaan, melkein vain ainoastaan viinejä
ostamme ja jotain hiusvoidetta ja juomahankintaa -- pasteijaa,
kinkkua ja konvehteja ostimme teitä varten! Vaikka edes joku
näkisi, miten me elämme! Kokonaisen vuoden ajan ajattelin: kunhan
tulee vieras, oikea kunnon vieras, silloin me kaikki näytämme ja
tarjoilemme: silloin ihmiset kiittävät sekä itsellämmekin on hauska
olla; mutta että minä tuon hupsun pään voitelin, niin ei hän nyt sitä
ansaitsisi; tahtoisi aina olla likaisena. Nähkääs millainen kauhtana
on yllään -- sekin on lahjoitettu; mutta onko hän sen veroinen? Hän
ei välittäisi muusta kuin humalassa olosta. Saattepa nähdä, että hän
teillekin ennen teetä tarjoaa viinaa.
-- Mitäs; hyvä asiahan se todella onkin; ryypätäänpäs, Vanja,
kullankeltaista ja hopeanväristä, ja sitten virkistynein sieluin
käydään käsin muihin juomiin.
-- Kas, senhän arvasinkin!
-- Älkää olko millännekään, Sashenka, kyllä teetäkin juomme, konjakin
kanssa, teidän terveydeksenne.
-- Niinpä arvasinkin! huudahti emäntä lyöden käsiänsä yhteen. -- Tee
on oikeata khanilaista, kuuden ruplaista, toissa päivänä kauppias
lahjoitti, ja hän aikoo juoda sitä konjakin kanssa. Älkää totelko
häntä, Ivan Petrovitsh, minä teille heti kaadan teetä ... saattepa
nähdä, miten mainiota se on!
Hän alkoi puuhailla teekeittiön ääressä. Nähtävästi minua aiottiin
pidättää koko illan. Aleksandra Semenovna oli koko vuoden odottanut
vierasta ja nyt aikoi minusta sen korvata. Tuo kaikki ei käynyt
yhteen minun laskujeni kanssa.
-- Kuules, Maslobojev, sanoin minä käyden istumaan, -- enhän minä
ensinkään tullut luoksesi vieraihin; tulin asialle: itse sinä minut
kutsuit jotain sanoaksesi...
-- No, asia asiana, mutta ystävällinen seurustelu on myöskin
paikallaan.
-- Ei, ystäväiseni, älä siihen luotakaan. Puoli yhdeksän sanon
hyvästin. On välttämätön asia; olen luvannut...
-- En luule. Kuules, mitä sinä teet minulle? Ja mitä sinä teet
Aleksandra Semenovnalle? Katsoppas häntä, miten on hämmästynyt. Minkä
vuoksi hän minut rasvasi -- olenhan pergamootilla putsattu, ajatteles
sitä!
-- Sinä yhä lasket leikkiä, Maslobojev. Minä lupaan Aleksandra
Semenovnalle, että ensi viikolla, no, vaikkapa perjantaina, tulen
teille päivälliselle; mutta nyt olen luvannut, tai, paremmin sanoen,
minun täytyy mennä erääseen paikkaan. Ole hyvä ja sano, mitä sinä
aioit minulle ilmoittaa.
-- Ettekö todellakaan ole muuta, kuin puoli yhdeksään! huudahti Anna
Semenovna aralla, valittavalla äänellä, miltei itkien, tarjoten
minulle lasin oivallista teetä.
-- Olkaa huoleti, Sashenka; se on vain turhaa puhetta, ehätti
Maslobojev. -- Hän jää meille, turhaa kaikki. Mutta kuules, Vanja,
sanoppas minulle, missä sinä yhä käyt? Mitä asioita sinulla on? Voiko
saada tietää? Sinähän joka päivä käyt jossain, etkä työskentele...
-- Mitä sinä sillä tiedolla teet? Muuten ehkä sanonkin sinulle
sittemmin. Mutta selitäppäs sinä, miksi sinä tulit minun luokseni
eilen, vaikka minä olin sanonut sinulle, muistathan, etten minä ole
silloin kotona?
-- Sitten jälkeenpäin muistin, eilen unehutin. Asiasta todella
tahdoin kanssasi puhella, mutta ennen kaikkea täytyi saada Aleksandra
Semenovna rauhoittumaan. "Näes", sanoo, "on ihminen, löysi ystävän,
mikset kutsu meille?" Jopa, veliseni, minua sinun tähtesi on
neljä vuorokautta ripitetty. Pergamootin tähden minulle tietysti
toisessa maailmassa annetaan neljäkymmentä syntiä anteeksi, niinpä
ajattelinkin, miks'ei viettää iltaa ystävyydessä? Tuumasta toimeen:
kirjoitin, että, muka on semmoinen asia, että jollet tule, niin
kaikki laivamme hukkuvat.
Pyysin, ettei hän vasta niin tekisi, parasta kun edeltäpäin sanoo
asian. Eikä tuo hänen selityksensä minua ollenkaan tyydyttänyt.
-- No, mutta miksi sinä äsken minua pakenit? kysäsin.
-- Taanoin oli minulla todella asiaa, en tuonkaan vertaa valehtele.
-- Eikö se ollut ruhtinaan kanssa?
-- Miellyttääkö teitä tee? kysäsi sima äänellä Aleksandra Semenovna.
-- Erinomaista, Aleksandra Semenovna, mainiota! En ole vielä koskaan
juonut tällaista.
Aleksandra Semenovnan kasvot oikein loistivat tyytyväisyydestä ja hän
kiiruhti kaatamaan teetä lisään.
-- Ruhtinas! huudahti Maslobojev. -- Tuo ruhtinaspa on aika kelmi,
suuri veijari ... no! Kuules, veliseni, mitä minä sanon sinulle:
vaikka minä itse olen hyvä veijari, kainostelisin sittenkin olla
hänen nahassaan! Se siitä; suu kiinni! Ainoastaan sen verran minä
voin hänestä sanoa.
-- Ja minäpä aivan kuin vartavasten tulin luoksesi, kysyäkseni muun
muassa hänestä. No sen ehtii vielä. Mutta miksikä sinä eilen minun
poissa ollessani annoit Helenalleni makeisia, miksi hänen edessään
tanssit? Ja mistä asiasta sinä hänen kanssaan puolitoista tuntia
puhelit?
-- Helena on pikku tyttö, kahdentoista tai yhdentoista vanha,
asuu väliaikaisesti Ivan Petrovitshin luona, selitti Maslobojev
Aleksandra Semenovnalle. -- Katso, Vanja, katsos tuota, pitkitti
Maslobojev osottaen sormellaan Aleksandra Semenovnaa, -- kuinka
hän punastuikaan kuultuaan, että minä vein tuntemattomalle tytölle
namusia, miten punottaakaan, mitenkä vavahtikaan, aivan kuin me
olisimme äkkiarvaamatta pistoolilla ampuneet ... kas, kas silmäsiään,
ne säkenöivät kuni tuliset hiilet. Älkääpäs ensinkään, Aleksandra
Semenovna, koettako salata! Mustasukkainen olette. Jos en olisi
selittänyt, että se on yksitoistavuotias tyttö, olisi kohta tukasta
kiskonut, ei edes hiusvoidekaan olisi minua pelastanut!
-- Ei se nytkään pelasta!
Tämän sanottuaan Aleksandra Semenovna yhdellä hyppäyksellä harppasi
teepöydästä luoksemme ja ennenkun Maslobojev ehti suojella päätään,
tarttui hänen tukkaansa ja riuhtoi siitä koko lailla.
-- Tuossa sinulle, siinä saat! Uskallatko vieraan aikana sanoa minua
mustasukkaiseksi, vieläkö uskallat, vieläkö, vieläkö!
Hänen kasvonsa tulivat aivan punaisiksi ja vaikka hän leikillään oli
tekevinään, sattui kumminkin Maslobojeviin koko lailla.
-- Kaikkea joutavaa puhuu! sanoi Aleksandra Semenovna totisena
minulle.
-- Nyt näit, Vanja, mimmoinen on eloni! Siitä syystä on
välttämättömästi saatava ryyppy! päätti Maslobojev korjaellen
tukkaansa, ja melkein juosten meni hän pullon luo. Mutta Aleksandra
Semenovna ehti ennen häntä, kiiruhti pöydän luo, kaatoi ryyppyyn ja
tarjosi hänelle, vieläpä lempeästi nipisti häntä poskeen. Maslobojev
ylpeänä iski minulle silmää, napsautti kielellään ja juhlallisesti
joi ryyppynsä.
-- Makeisista on vaikea sanoa varmaa, alkoi Maslobojev istuen
viereeni sohvalle, -- Minä ostin ne toissa päivänä hutikassa
ollessani vihannespuodista, miksikä -- sitä en tiedä. No, ehkäpä
vain kannattaakseni kotimaista kauppaa ja teollisuutta, en voi
varmaan sanoa. Muistan vain, että minä silloin hutikassa astuin
katua pitkin, kaaduin likaan, revin tukkaani ja itkin, etten kykene
mihinkään. Minä tietysti unhotin makeiset, ja niin ne jäivät taskuun
eiliseen saakka, kun istuessani sohvaasi istuin niiden päälle.
Tanssiinkin on syynä samainen humaluuteni, sillä eilenkin minä olin
tavallisessa hutikassa, ja hutikassapa minä, milloin olen tyytyväinen
kohtalooni, toisinaan tanssin. Siinä koko juttu; ehkä lisäksi vielä
tuo orpo herätti minussa sääliä, ja sitä paitsi, hän ei tahtonut
kanssani puhella, tuntui olevan vihainen. Minä aloinkin tanssia
ilahduttaakseni häntä, makeisia tarjoilin.
-- Etköhän vain lahjonut häntä urkkiaksesi häneltä joitakin tietoja,
ja tunnusta pois suoraan: sinä tahallasi tulit asuntooni tietäen,
etten minä ollut kotona, puhellaksesi hänen kanssaan kahden kesken,
jotain kuullaksesi, niinkö? Minähän tiedän, että sinä istuit hänen
kanssaan puolentoista tuntia, vakuutit hänelle, että tunsit hänen
äiti-vainajansa ja jotain kyselit.
Maslobojev siristi silmiänsä ja viekkaasti naurahti.
-- Eipäs tuollainen aate olisi ollut hullumpi, sanoi hän. -- Ei,
Vanja, ei se ollut sitä. Ja, no, miksikäs ei tilaisuuden sattuessa
kysyäkin; mutta en minä silloin sitä tarkoittanut. Kuules, vanha
ystävä, vaikka minä nyt olenkin hyvässä hutikassa, tapani mukaan,
muista kumminkin, että _pahassa aikeessa_ ei Filip sinua koskaan
petä, _pahassa aikeessa_, kuule.
-- Entä ilman pahaa aikomusta?
-- No ... ei ilman pahaakaan aikomusta. Mutta jääköön se hitoille,
ryypätään, ja sitte puhumme asiasta! Asiahan on joutavanpäiväinen,
pitkitti Maslobojev ryypättyään. -- Bubnovalla ei ollut mitään
oikeutta pitää tuota tyttöä; olen saanut tietää kaikki. Ei siinä
ollut minkäänlaista ottotyttäreksi ottamista, tai muuta semmoista.
Tytön äiti oli velkaa Bubnovalle, tämäpä ottikin tytön luokseen.
Vaikka Bubnova onkin veijari, julmuri, on hän siltä hupakko
naikkonen, kuten naiset yleensä. Vainajalla oli hyvä passi; siis
kaikki puhdasta ja selvää. Helena voi elää sinun luonasi, vaikka
olisikin hyvin hyvä, jos joku perheellinen ja hyvä ihminen ottaisi
hänet kasvattaakseen. Mutta nyt toistaiseksi olkoon tyttö luonasi. Ei
se mitään tee. Minä sovittelen kaikki sinulle valmiiksi, niin ettei
Bubnova uskalla sormellaankaan liikuttaa. Äiti-vainajasta minä en
saanut melkein minkäänlaista varmaa tietoa. Hän on jonkun Salzmanin
leski.
-- Niin on; niin minulle Nellykin sanoi.
-- No, se asia on siis lopussa. Ja nytpä, Vanja, alkoi Maslobojev
jonkinlaisella juhlallisella äänellä, -- minulla on sinulle eräs
pieni pyyntö. Täytäthän sinä sen. Kerro minulle mahdollisimman
tarkkaan, mimmoisia asioita sinä toimitat, missä käyt, missä viivyt
päiväkausin? Vaikka minä osiksi olen kuullutkin ja tiedän, täytyy
minun tietää paljon tarkemmin.
Moinen juhlallisuus minua hämmästytti, saattoipa jonkinlaista
rauhattomuuttakin mieleeni.
-- Miksikä niin? Mitä sinä sillä tiedolla teet? Sinä kyselet niin
juhlallisesti...
-- No niin, Vanja, pitemmittä puheitta: minä tahdon osottaa sinulle
palveluksen. Näes, ystäväiseni, jos minä viekastelisin sinulle,
osaisin minä urkkia tiedot ilman juhlallisuuttakin. Sinäpä luulet,
että minä viekastelen -- äsken mainitsit namusista; kyllä minä
ymmärrän tarkoituksesi. Mutta kun minä puhun juhlallisesti, en siis
etsi omaa etuani, mutta sinun. Sinä älä siis epäile, vaan puhu
suoraan, selvä totuus...
-- Millaisesta palveluksesta on puhe? Kuules, Maslobojev, miksikä
sinä et tahdo kertoa minulle jotain ruhtinaasta? Minä tarvitsen
tietoja hänestä. Sillä tapaa sinä tekisit minulle palveluksen.
-- Ruhtinaasta? Hm!... No, olkoon menneeksi, sanon suoraan: minä nyt
kuulustelenkin sinua ruhtinaan vuoksi.
-- Mitenkä?
-- Kas näin; minä, veliseni, huomasin, että hän on jotenkin
sotkeutunut sinun asioihisi; muun muassa hän minulta kyseli sinusta.
Mitenkä hän sai tietää sen, että me olemme tuttuja keskenämme, se ei
kuulu sinuun. Mutta pääasia on tämä: ole varoillasi tuon ruhtinaan
suhteen. Hän on Juudas, pettäjä, vieläpä huonompi sitä. Senpä vuoksi
kun minä näin, että hän sekaantuu asioihisi, vapisin minä sinun
tähtesi. Toisekseen, enhän minä tiedä mitään; senpä vuoksi pyydänkin
sinun kertoman, jotta voisin saada selkoa... Ja juuri sen tähden minä
tänään sinut luokseni kutsuinkin. Kas, siinä se nyt on se tärkeä
asia; suoraan sanonkin sinulle.
-- No, sanothan sinä minulle ainakin jotain, vaikka sen, minkä tähden
juuri minun tulee varoa ruhtinasta.
-- Hyvä; olkoon menneeksi; minuahan toisinaan jotkut käyttävät
asioillaan. Ja ajatteles itse: jotkut uskovat minulle asioitansa
sen vuoksi, kun minä en ole lörppö. Mitenkäs minä sinulle sitten
kertoisin? Älä siis pane pahaksesi, jos sinulle kerron yleisin
piirtein, liian yleisin piirtein, vain näyttääkseni, millainen muka
heittiö hän on. Mutta alappas sinä ensin oma asiasi.
Ajattelin, ettei minulla ollut vähintäkään syytä salata mitään
Maslobojeviltä. Natashan asia ei ollut mikään salaisuus, sitä paitsi
sopi Maslobojevin puolelta odottaa jotain Natashan hyväksi. Tietysti
muutamista seikoista minä katsoin parhaaksi vaijeta. Maslobojev
kuunteli erittäin tarkkaavasti kaikkea sitä, mikä koski ruhtinasta;
useissa kohdin hän keskeytti minut, useita seikkoja kyseli uudelleen,
ja näin tulin hänelle kertoneeksi jotenkin tarkkaan. Kertomukseni
kesti puolen tuntia.
-- Hm! Viisas pää on tuolla tytöllä, sanoi Maslobojev, -- ja vaikkapa
hän ei kokonaan oikein olisi arvannutkaan ruhtinaasta, niin ainakin
on se hyvä, että hän jo heti alussa huomasi, kenen kanssa oli
tekemisissä, ja keskeytti pitemmän tuttavuuden. Oikein reippaasti
tehty, Natalja Nikolajevna! Juon hänen terveydekseen! (Maslobojev
ryyppäsi.) Tässä ei tarvittu ainoastaan ymmärrystä, mutta vielä
enemmän sydäntä, ettei sallisi itseänsä pettää. Eikä sydän harhaan
vienytkään. Tietysti asiansa tyttö menetti: ruhtinas saa tahtonsa
täytetyksi ja Alesha hylkää tytön. Yhtä on sääli, Ichmenevia, --
kymmenentuhatta maksoi tuolle lurjukselle! Kuka Ichmenevin asiaa
ajoi, kuka puuhasi? Itse kaiketikin! Oih! Semmoisia ovat nuo
kiivasmieliset ja jalosydämmiset! Ei ole moisesta väestä minnekään!
Ruhtinaan suhteen olisi ollut meneteltävä kokonaan toisin. Minä
olisin hankkinut Ichmeneville semmoisen asianajajan että oikein, --
oh-hoih!
Harmissaan löi Maslobojev nyrkillään pöytään.
-- Kuules, mitäs se ruhtinas nyt aikoo?
-- Sinä vain yhä siitä ruhtinaasta. Mitäpäs hänestä sanoisi; enpä
ole mielissäni, että aloin puhua. Minähän, Vanja, tahdoin vain
sinua varottaa tuon lurjuksen suhteen, jotta, niin sanoakseni,
varjelisin sinua hänen vaikutukseltaan. Ken hänen kanssaan joutuu
tekemisiin, se ei ole vaaratta. Sinä siis pidäkin silmäsi auki;
siinä kaikki. Ja sinä kun luulit, että minä sinulle ehkä minkälaisia
pariisilaisia salaisuuksia tahdon ilmaista. Heti huomaa, että olet
romaanien kirjoittaja! No, mitä voi puhua lurjuksesta? Lurjus on
aina lurjus... Jos esimerkiksi kerron sinulle erään hänen juttunsa,
tietysti mainitsematta paikkoja, kaupunkeja, henkilöjä, siis ilman
kalentaarisia tarkkuuksia. Sinä tiedät jo, että hän ensi nuoruutensa
aikoina, kun oli pakoitettu vielä toimeen tulemaan kansliatyöllä,
nai rikkaan kauppiaan-tyttären. No, tuolle vaimolleen ei hän ollut
kovinkaan kohtelias, ja vaikka asia nyt ei koske vaimoa, niin
huomautan, Vanja ystäväiseni, että ruhtinas koko ikänsä keinotteli
moisella tavalla. Tässä vielä tapaus! Hän matkusti ulkomaille.
Siellä...
-- Maltas, Maslobojev, mistä matkastaan sinä puhut? Minä vuonna?
-- Tasan yhdeksänkymmentä yhdeksän vuotta sitten ja lisäksi kolme
kuukautta. No niin, siellä hän maanitteli erään tytön eräältä isältä
ja vei tytön mukanaan Pariisiin. Ja miten vielä teki! Isä oli jokin
tehtailija tai oli osallisena jossain semmoisessa liikkeessä. En
osaa varmaan sanoa. Minä, näes, vaikka sinulle kerronkin, teen sen
omien päätelmieni ja muiden tosiseikkojen perusteella. Ruhtinas
siis pettikin tuon isän, tuppaantui hänen kanssaan osalliseksi
liikkeeseen. Petti täydelleen ja otti häneltä rahat. Rahoista
tietysti oli ukolla jotkin kirjalliset todisteet. Mutta ruhtinaspa
tahtoi saada rahat niin, ettei maksaakaan huolisi, taikka kuten me
sanomme, -- suorastaan varastaa. Ukolla oli tytär ja kaunotar olikin,
ja tuota tytärtä rakasti eräs ihanteellinen ihminen, Schillerin
velimies, runoilija ja samalla kauppias, nuori ajattelija, sanalla
sanoen, oikea saksa, Feferkuchen joku.
-- Mitä, onko hänen sukunimensä Feferkuchen?
-- No, ehkäpä ei juuri Feferkuchen, hiisi hänet vieköön, eikä se
kuulukaan asiaan. Se vaan on niin, että ruhtinas saavutti tyttären
suosion, saavuttipa sen siinä määrin, että tyttö rakastui häneen
aivan kuin mieletön. Ruhtinas tavotteli silloin kahta seikkaa:
ensiksi vallata tyttö ja toiseksi velkakirjansa, jotka oli ukolle
antanut tältä saamistaan rahoista. Ukon kaikkien laatikkojen avaimet
olivat tyttärellä. Ukko rakasti tytärtänsä aivan rajattomasti, niin
paljon, ettei tahtonut päästää tytärtään mieheläänkään. Ihan totta.
Kaikille kosijoille oli mustasukkainen, ei voinut käsittää, mitenkä
voisi tyttärestään erota. Pois ajoi Feferkucheninkin, semmoinen ukon
höperö, englantilainen...
-- Englantilainenko? Missäs se kaikki tapahtui?
-- Minähän sanoin häntä englantilaiseksi vain vertauksen vuoksi,
ja sinä isket siihen kiinni. Se tapahtui Santa-fe-de-Bogodan
kaupungissa, vai liekö Krakovassa, mutta varmimmin kaikista, että se
oli Nassaun ruhtinaskunnassa, niinkuin on seltterivesipullon kylkeen
kirjoitettu, ihan varmaan Nassaussa; oletko nyt jo tyytyväinen?
No, niin siis ruhtinas suostutteli tytön ja vei hänet isän kotoa;
mutta ruhtinaan tahdosta ja käskystä otti tyttö mukaansa joitakin
asiapapereita. Näes, Vanja, onhan sitä semmoista rakkautta!
Oh, Jumalani, ja tyttö kumminkin oli kunniallinen, rehellinen,
jalosydämminen! Tosi, että ehkä hän ei papereista suuriakaan
ymmärtänyt. Yksi asia häntä huolestutti: isän kirous. Ruhtinas tiesi
siihenkin keinon: antoi tytölle asianmukaisen, laillisen sitoumuksen
siitä, että antaa itsensä vihkiä tytön kanssa. Näin sai uskotelluksi
tytölle, että he nyt matkustavat vain vähäksi ajaksi huvittelemaan,
mutta kun ukon viha lauhtuu, hekin palaavat vihittyinä ukon luo
ja asuvat sitten ikänsä kolme yhdessä, rauhassa ja rakkaudessa
varoja kartuttavat ja niin edespäin loppumattomiin. Tyttö pakeni,
isä kirosi hänet ja teki vararikon. Tytön jälkeen Parisiin läksi
Frauenmilchenkin, jätti kaikki, kauppansakin jätti; kovin oli tyttöön
rakastunut.
-- Seis! Mimmoinen Frauenmilchen?
-- No, tuo, mikä se olikaan! Feyerbach ... ptyh, mokoma: Feferkuchen!
No niin, ruhtinaan tietysti ei sopinut naida: mitäs muka ruhtinatar
Hlestakov sanoo? Mitenkä parooni Pomoikin siitä arvelee? Siis
täytyi pettää. No, pettikin liian julkeasti. Ensiksi, ehkä liene
lyönytkin häntä, toiseksi, tahallaan kutsui luokseen Feferkuchenin,
se kävikin, tuli naisen ystäväksi, no, surkeilivat yhdessä, illat
pitkät yhdessä istuivat, onnettomuuttansa, itkivät, mies lohdutteli
-- tietysti, kuten hurskaat ainakin. Ruhtinas tahallaan laittoikin
asiat näin: tapaa heidät kerran myöhään ja keksiikin, että he pitävät
yhteyttä, alkoi siitä juonitella: omin silmin, näin, sanoo. No
niinpä työnsikin heidät kummankin pellolle, itsepä matkusti joksikin
ajaksi Lontooseen. Nainenpa olikin jo toisaanne päin, kohta syntyi
hänelle tyttö ... no, tuota, tarkoitin: poika syntyi, pikkunen
poika. Volodkaksi ristittiin. Feferkuchen oli kummina. Sen jälkeen
läksi hän lapsineen Feferkuchenin seurassa. Tällä oli hiukan varoja.
Matkustivat Sveitsin, Italian ... sanalla sanoen, kävivät kaikissa
runollisissa maissa, niinkuin pitääkin. Nainen yhä vain itki, ja
Feferkuchen surkeili, ja niin kului useita vuosia, tyttö kasvoi.
Ruhtinaan olisi kaikin puolin ollut hyvä olla, yksi asia oli paha:
naimalupaus-kirjaa ei saanut naiselta pois. "Kunnoton mies sinä olet,
sanoi nainen ruhtinaalle jäähyväisiksi, -- sinä ryöstit rahani,
veit kunniani ja nyt hylkäät minut. Hyvästi! Naimasitoumustasi minä
en kumminkaan sinulle anna. En sen vuoksi ole sitä antamatta, että
tahtoisin jolloinkin sinulle tulla, mutta siksi, että sinä pelkäät
kirjallista todistusta. Siispä se jääköönkin ijäksi minun käsiini".
Sanalla sanoen, nainen intoili, mutta ruhtinas sittenkin pysyi
rauhallisena. Yleensä moisten lurjusten on mainiota olla tekemisissä
niin sanottujen ylevämielisten olentojen kanssa. He ovat niin jaloja,
että heidät aina voi helposti peijata, ja toiseksi, he tyytyvät
aina ylevään ja jaloon halveksumiseen, sen sijaan että panisivat
käytännössä lain toimeen, jos milloin vain sen voi panna. Samoin tuo
äitikin: osotti vain ylpeätä halveksumista, vaikka todistuskappaleen
jättikin itselleen; ruhtinas taas varsin hyvin tiesi, että nainen
ennemmin lopettaa päivänsä hirressä, kuin käyttää todistetta
asiaan. Sen vuoksi olikin jonkin aikaa levollinen. Vaikka nainen
sylkäsikin ruhtinaan kirottuun naamaan, jäi kumminkin Volodka hänen
vastuksikseen -- entäpäs, jos olisi kuollut, mihinkä poika olisi
jäänyt? Sitäpä ei äiti ajatellut ollenkaan. Bruderschaft myöskin
rohkaisi häntä eikä ajatellut sen pitemmälle; Schilleriä lukivat
kumpikin. Viimein Bruderschaft jostain syystä sairastui ja kuoli.
-- Tuoko Feferkuchen?
-- No, hänpä juuri, hiis hänet! -- Nainenpa...
-- Maltas! Montako vuotta he matkustelivat?
-- Täsmälleen kahteensataan. Niin, nainen palasi Krakovaan. Isäpä
ei ottanutkaan vastaan, kirosi, tytär kuoli, ruhtinas iloissaan
ristinmerkillä siunasi itsensä. Minä olin siellä, simaa join,
viiksejä pitkin virtasi, suuhun ei sattunut, minulle annettiin potku,
ja siitä tuli aika sotku ... ryypätään, Vanja, veliseni!
-- Minä arvelen, että sinä, Maslobojev, ajat juuri näitä ruhtinaan
asioita.
-- Sitäkö sinä välttämättömästi tahtoisit?
-- En vain käsitä, mitä sinä siinä asiassa saat toimeen!
-- Asia on, näes, se, että kun nainen kymmenen vuoden kuluttua taas
palasi Madridiin vieraalla nimellä, niin täytyi kaikki tuo saada
tietää, niin Bruderschaftista, kuin ukosta, samoin pikkusesta, ja
kuoliko nainen, ja eikö ole papereita, ja niin pois päin, aina
loppumattomiin. Ja sitten vielä jostain muusta. Ruhtinas on häijyin
ihminen, varo häntä, Vanja, mutta Maslobojevista sinä ajattele tätä:
älä koskaan sano häntä konnaksi! Sillä vaikka hän onkin konna (minun
luullakseni, ei ole olemassa ihmistä, joka ei olisi konna), niin ei
hän suo sinulle pahaa. Minä olen nyt kovassa hutikassa, mutta muista:
jos jolloinkin, ennemmin tai myöhemmin, nyt tai tulevana vuonna,
sinusta näyttää, että Maslobojev sinua vastaan jotain viekasteli (älä
suinkaan unehuta tätä sanaa, _viekasteli_), -- niin tiedä, ettei
se ollut pahassa tarkoituksessa. Maslobojev pitää sinua silmällä.
Sen vuoksi älä usko epäluuloja, paras on, että tulet ja sanot asian
suoraan, veljellisesti Maslobojeville itselleen. No, tahdotko nyt
naukata?
-- En.
-- Entäs haukata?
-- En, veli hyvä, suo anteeksi...
-- No, niin korjaukin sitten tiehesi, kello on neljännestä vailla
yhdeksän, ja sinähän olet hätäpussi. Nyt on aika sinun mennä.
-- Mitä? Kuinka? Joi itsensä humalaan ja nyt ajaa vieraan pois!
Aina hän on mokoma! Voi sinua hävytöntä! sanoi Aleksandra Semenovna
milt'ei kyynelsilmin.
-- Jalkamies ei ole ratsastajan toveri! Aleksandra Semenovna, me
jäämme kahden ja käymme jumaloimaan toisiamme. Tämäpä tässä on
kenraali! Ei, Vanja, minä valehtelin; sinä et ole kenraali, minähän
olen -- lurjus! Katso, minkä näköinen minä nyt olen. Mikä minä olen
sinun suhteesi? Anna anteeksi, Vanja, älä pane pahaksesi, ja suo
päästää tunteeni...
Hän tarttui kaulaani ja alkoi itkeä. Minä aloin tehdä lähtöä.
-- Ah, Jumalani! Ja meillä kun on illallinenkin valmis, puheli
Aleksandra Semenovna suurimmassa surussa. Tulettekohan perjantaina?
-- Tulen, Aleksandra Semenovna, toden totta tulen.
-- Te ehkä halveksitte, hän kun on tuommoinen -- humalainen. Älkää
katsoko ylen, Ivan Petrovitsh, hän on hyvä, oikein hyvä, ja teitä
hän niin paljon rakastaa! Minulle hän puhuu teistä yöt päivät, yhä
vain teistä. Vartavasten osti teidän teoksenne minulle; en ehtinyt
vielä lukea; huomenna alan. Ja miten hyvältä minusta tuntuu, kun te
tulette meille! En näe ketään, ei kukaan käy meillä istumassa. Meillä
on kaikkea kyllin, sittenkin yksin istumme. Nytkin tässä istuin, yhä
kuultelin, aina vaan kuuntelin, kun te puhuitte, ja kuinka hyvästi se
on... Siis hyvästi perjantaihin!