V.

Aamulla kertoi Nelly minulle Maslobojevin eilisestä käynnistä

jotenkin kummallisia asioita. Ja olihan jo se kumma, että Maslobojev

tuli sinä iltana, sillä tiesihän hän aivan varmaan, etten minä

silloin ole kotona; minä olin viime kerralla toisemme kohdatessamme

sen hänelle sanonut, ja nyt hyvin muistinkin sen. Nelly kertoi,

ettei hän ensin tahtonut aukaista ovea, sillä hän pelkäsi -- kello

oli jo kahdeksan illalla. Mutta Maslobojev oli pyytänyt oven takaa

vakuuttaen, että jos hän ei saa nyt jättää minulle kirjettä, niin käy

muka huomenna minulle hyvin pahasti. Kun Nelly hänet päästi sisään,

kirjoitti Maslobojev heti kirjeen, lähestyi Nellyä ja istui hänen

luokseen sohvalle. "Minä nousin pois enkä tahtonut hänen kanssaan

puhella", -- kertoi Nelly -- "minä pelkäsin häntä kovin; hän alkoi

puhua Bubnovasta, mitenkä hän oli vihainen, ettei hän enää uskalla

minua ottaa, ja alkoi kehua teitä; sanoi, että on teidän hyvä

ystävänne ja tunsi teidät jo pikku poikana. Silloin aloin minä hänen

kanssaan puhella. Hän tarjosi namusia, kehoitti niitä ottamaan; minä

en huolinut niitä; silloin alkoi hän uskotella minulle, että hän on

hyvä ihminen, osaa laulaa ja tanssia; hyppäsi ylös ja alkoi tanssia.

Minua nauratti. Sitten sanoi, että hän istuu vielä vähän aikaa, --

odotan Vanjaa, ehkä tulee kohta, -- ja yhä pyysi, etten pelkäisi

häntä ja istuisin viereensä. Minä istuin, mutta en tahtonut mitään

puhua. Silloin hän sanoi minulle, että hän tunsi äitini ja vaarini

ja ... silloin minä aloin puhella. Hän istui kauan aikaa"...

-- Mistä asiasta te puhelitte?

-- Puhelimme äidistä ... Bubnovasta ... vaarista. Hän viipyi kaksi

tuntia.

Näytti, ikäänkuin Nelly ei olisi tahtonut sanoa, mistä he olivat

puhelleet. Minä en kysellyt, sillä toivoin saavani tietää sen

Maslobojeviltä. Minusta vain tuntui, että Maslobojev tahallaan tuli

minun poissa ollessani tavatakseen Nellyn yksin. "Miksikä hän niin

teki?" ajattelin.

Nelly näytti minulle kolmea konvehtia, jotka Maslobojev oli hänelle

antanut. Ne olivat polttosokerisia, viheriän ja punaisen paperin

sisässä, mitä huonointa lajia ja varmaankin ostetut joltain

pikkukauppiaalta. Nelly nauroi niitä minulle näyttäessään.

-- Miksikä sinä et syönyt niitä? kysäsin minä.

-- En huoli niistä, vastasi hän totisena, rypistäen kulmiansa. -- En

minä niitä häneltä ottanutkaan; hän itse jätti ne sohvalle...

Tänään oli minulla paljon kävelemistä. Tahdoin sanoa Nellylle hyvästi.

-- Onko sinun ikävä yksinäsi? kysäsin häneltä lähtiessäni huoneeseeni.

-- On ja ei ole. On ikävä sen vuoksi, kun te olette kauan poissa.

Tätä sanoessaan katsahti hän minuun hellästi. Kaiken aamua oli hän

katsonut minuun yhtä hellästi ja hän näytti niin iloiselta, niin

lempeältä ja samalla oli hänessä jotain kainoa, jopa arkuuttakin,

ikäänkuin hän olisi peljännyt jollakin tapaa tuottavansa minulle

harmia, kadottavansa mieltymykseni ja ... liiaksi ilmaisevansa

tunteensa, ikäänkuin häveten sitä.

-- Minkä vuoksi ei sinulla ole ikävä? Sanoithan, että sinulla "on

ikävä sekä ei ole?" kysäsin, tahtomattanikin hymyillen hänelle, --

siksi rakkaaksi ja kalliiksi oli hän minulle käynyt.

-- Itsepä minä tiedän, miksi ei ole, vastasi hän myhähtäen ja jotain

taas kainosteli.

Puhelimme avonaisen oven kynnyksellä. Nelly seisoi edessäni silmät

maahan luotuina, pitäen toisella kädellään olkapäästäni, toisella

nyppien takkini hihaa.

-- Mitä, onko se salaisuus? kysäsin.

-- Ei ... ei ollenkaan ... minä ... minä aloin poissa ollessanne

lukea teidän kirjaanne, lausui hän puoliääneen ja kohotettuaan minuun

hellän, tutkivan katseen punastui kovasti.

-- Ahaa, vai niin! Mitäs, miellyttääkö se sinua?

Tunsin neuvottomuutta kuni kirjan tekijä, jota itsellensä kiitetään,

mutta minäpä olisin Jumala ties, mitä antanut, jos olisin voinut

tällä hetkellä suudella häntä. Mutta jostain syystä pidin sen

sopimattomana. Nelly oli vaiti.

-- Miksi, miksi hän kuoli? kysäsi hän hyvin suruisen näköisenä,

hätäisesti katsahdettuaan minuun ja äkkiä taas luoden katseensa alas.

-- Kuka niin?

-- Tuo nuori, keuhkotautinen ... siinä kirjassa?

-- Mitenkäs muuten, sen piti niin käydä, Nelly.

-- Ei ollenkaan pitänyt käydä niin, sanoi Nelly miltei kuiskaamalla,

ja äkkiä, oikullisesti, miltei vihaisesti pahastuneena ja vielä

tuikeammin katsoi maahan.

Kului siten hetkisen aikaa.

-- Mutta hän ... no, nuo toisetpa ... tyttö ja ukko, kuiskasi Nelly

jatkaen, kuten näytti, vielä innokkaammin hihani nyppimistä, --

tulevatko he elämään yhdessä? Eivätkö he tule köyhiksi?

-- Ei, Nelly, tyttö matkustaa kauas; menee miehelään

tilanomistajalle; ukko jää yksin, vastasin minä kovasti pahoillani,

todellakin olin pahoillani, etten voi hänelle sanoa jotakin

lohdullista.

-- No, niin... Kas, vai sillä tavoin! Uh, mimmoisia!... Minä en huoli

nyt enää lukeakaan!

Samassa työnsi hän vihaisesti käteni pois, kääntyi äkkiä pois

minusta, meni pöydän luo ja asettui kasvot nurkkaan päin,

katse maahan luotuna. Hän oli kokonaan punastunut ja hengitti

säännöttömästi, aivan kuin olisi hyvin kovasti pahastunut.

-- Nelly, miksikä sinä suutuit! lausuin minä, lähestyen häntä. --

Eihän se kaikki ole niin, kuin on kirjoitettu, se on keksittyä;

miksikäs sinä suutut! Voi sinua, sinä tunteellinen tyttö!

-- En minä suuttunut, lausui hän arasti, kohottaen minuun kirkkaan,

rakkautta ilmaisevan katseen; sitten äkkiä tarttui hän käteeni,

painoi kasvonsa rintaani vasten ja alkoi itkeä.

Mutta samassa hän jo nauroikin -- itki ja nauroi vuoroon. Minuakin

sekä nauratti, että myöskin -- tuntui suloiselta. Hän ei vain millään

kurin tahtonut irroittaa kasvojansa minusta, ja kun minä tahdoin

nostaa päänsä olastani, painoi hän yhä vahvemmin päätänsä olkaani ja

nauroi yhä kovemmin.

Lopultakin päättyi tämä tunteellinen näytelmä. Sanoimme hyvästit

toisillemme, minun oli kiiruhdettava. Nelly aivan punottavana ja

ikäänkuin hiukan häveten, silmät tähtösinä loistaen, kiiruhti

jäljissäni aina rapuille saakka ja pyysi minua palaamaan pikemmin

kotiin. Minä lupasin välttämättömästi palata päivälliselle ja

mahdollisesti ehkä ennemminkin.

Ensin läksin Ichmenevien luo. Kumpikin heistä sairasteli. Anna

Andrejevna oli aivan sairas; Nikolai Sergeitsh istui yksikseen

työhuoneessaan. Hän oli kuullut tuloni, mutta minä tiesin, ettei hän,

tapansa mukaan, tule ennen, kuin neljännestunnin kuluttua antaakseen

meille aikaa puhella keskenämme. En tahtonut saattaa Anna Andrejevnaa

levottomaksi, siksipä koetin mahdollisuuden mukaan lievimmässä

muodossa kertoa eilisillan tapahtumista, kertoen kumminkin

todellisessa muodossaan. Kummakseni mummo, vaikka pahastuikin,

tuntui kumminkin kummastuksetta ottavan vastaan tiedon mahdollisesta

eroamisesta.

-- No, isäseni, sitähän minä luulinkin, virkkoi mummo. -- Kun te

silloin meiltä olitte lähtenyt, mietiskelin minä kauan ja tulin

siihen vakaumukseen, ettei sitä tule tapahtumaan. Emme ole ansainneet

Herralta Jumalalta sitä armoa, ja onhan tuo mieskin häijy; mitä

hyvää voisi häneltä odottaa. Onko se leikin asia -- ottaa meiltä

suotta päiten kymmenentuhatta, hän tietää hyvin, että syyttä ottaa,

ja kumminkin ottaa. Viimeisen leipäpalan ottaa; Ichmenevka meiltä

myydään. Natasha on oikeassa ja viisas, kun ei luota heihin. Ja

tiedättekös vielä mitä, isäseni, pitkitti mummo, alentaen ääntään,

-- miehenipä mitä meinaa! Ihan kokonaan on noita häitä vasten.

Ajatuksensa jo ilmaisee: en salli sitä, sanoo! Ensin minä luulin,

että hän vain suottapäiten loruaa; ei, ihan tosissaan Kuinkapa

silloin käy Natashan, kyyhkyläiseni? Kiroaahan isänsä hänen kokonaan.

No, entäs tuo, Alesha, mitäs hän?

Tällä tavoin hän vielä pitkältä kyseli minulta ja, tapansa mukaan,

voihki ja valitteli jokaisen vastauksen jälkeen. Tulin huomanneeksi,

että hän viime aikoina näytti olevan hämmennyksissä kokonaan.

Jokainen uutinen vaivasi hänen mieltänsä. Suru Natashasta järkytti

hänen sekä mielensä että terveytensä.

Ukko astui sisään yönutussa ja tohvelit jalassa; hän valitti

vilustumista, kumminkin katsoi hän hellästi vaimoonsa ja kaiken

aikaa, minkä heillä olin, vaali vaimoansa kuni parhain lapsenpiika,

katsoi hänen silmiinsä, vieläpä arkailikin häntä. Hänen katseessaan

oli hyvin paljon hellyyttä. Hän oli peloissaan vaimonsa sairaudesta,

tunsi kadottavansa kaiken elämänsä, jos vielä hänetkin kadottaa.

Viivyin heillä tunnin ajan. Hyvästi sanoessaan tuli ukko kanssani

eteiseen ja alkoi puhua Nellystä. Ukolla oli totiset tuumat ottaa

Nelly taloon tyttären sijaan. Hän alkoi kanssani neuvotella, kuinka

saisi Anna Andrejevnan siihen suostumaan. Erityisellä uteliaisuudella

kyseli hän minulta Nellystä, ja enkö ole hänestä jotain uutta

saanut tietää. Kerroin kiireimmiten asian. Kertomukseni teki häneen

vaikutuksen.

-- Kyllä me vielä siitä juttelemme, sanoi hän päättävästi, -- mutta

nyt kunnes ... no, samapa se, minä tulen sinun luoksesi, kunhan tässä

vain vähäisen tulen terveemmäksi. Sitten päätämme asiasta.

Kello löi juuri kaksitoista, kun jouduin Maslobojevin luo.

Suurimmaksi kummakseni ensimmäinen henkilö, jonka kohtasin, oli

ruhtinas. Hän pani eteisessä päällysnuttuaan ylleen, ja Maslobojev

ahkerasti hyörien auttoi häntä ja tarjosi hänelle kepin. Maslobojev

oli minulle jo puhunut tuttavuudestaan ruhtinaan kanssa, mutta

sittenkin tämä kohtaus kummastutti minua äärettömästi.

Ruhtinas minut huomattuaan näytti tulevan hämilleen.

-- Kas, tehän se olette! huudahti hän jokseenkin innokkaasti. --

Ajatelkaas, millainen yhtymys! Toisekseen, minä juuri äsken sain

herra Maslobojeviltä kuulla, että te tunnette toisenne. Olen iloinen,

erinomaisen iloinen, että tapasin teidät; minä nimittäin halusin

nähdä teitä ja toivon mitä pikemmin pääseväni tulemaan teille;

sallittehan? Minulla on teille pyyntö: auttakaa minua, selittäkää

meidän nykyinen asemamme. Te varmaankin ymmärrätte, että minä puhun

eilisestä... Te olette hänen ystävänsä, te olette seurannut koko

asian kulkua; te voitte vaikuttaa... Kovin on sääli, etten voi

kanssanne nyt jo... On asioita! Näinä päivinä ja ehkäpä hyvinkin

kohta saan onnen olla luonanne. Mutta nyt.

Hän puristi oudon vahvasti kättäni, vaihtoi silmäyksen Maslobojevin

kanssa ja läksi.

-- Sanoppas sinä minulle Herran nimessä ... aloin puhua, astuen

kamariin.

-- Minä en sano sinulle mitosen mitään, keskeytti minut Maslobojev,

ottaen hätäisesti hattunsa ja mennen eteiseen, -- asiat vaativat!

Minä, veliseni, juoksen, olen myöhästynyt!...

-- Sinähän itse kirjoitit minulle, että kello kaksitoista.

-- Mitäs siitä, jos kirjoitinkin? Minä kirjoitin eilen sinulle, mutta

tänään kirjoitettiin minulle, vieläpä niin, että otsa rutisi, --

semmoiset ovat asiat! Minua odotetaan. Suo anteeksi Vanja. Ainoa,

mitä voin sinulle tyydytykseksi tarjota, on se, että pieksät minua

siitä, kun sinua suotta vaivasin. Jos tahdot saada tyydytystä, niin

lyö päälle, mutta tee se Herran tähden pikemmin! Älä pidätä, on

asioita, minua odotetaan.

-- Mistäpäs syystä minä sinua löisin? Jos on asiaa, niin mene vaan,

sattuuhan jokaiselle odottamattomia asioita. Mutta...

-- Ei, siitä "muttasta" minä sitten sinulle sanon, keskeytti hän,

kiirehtien eteiseen ja pannen päällysnuttua ylleen; hänen muassaan

aloin minäkin pukea nuttua ylleni. -- On minulla asiaa sinullekin;

hyvin tärkeä asia onkin, sen vuoksi minä sinua kutsuinkin; se

suorastaan koskee sinua ja sinun etujasi. Mutta kun nyt yhdeksässä

minutissa sitä on mahdoton kertoa, niin, Jumalan tähden, sinä lupaa,

että tulet luokseni tänään juuri kello seitsemän, ei ennen, eikä

myöhempään. Silloin olen kotona.

-- Tänään, sanoin epäröiden, -- veliseni, minä arvelin tänä iltana

pistäytyä...

-- Pistäy, veliseni, nyt heti sinne, minne aioit illalla mennä, ja

tule illalla minun luokseni. Sillä, Vanja, sinä et osaa aavistaakaan,

mimmoisia asioita minä sinulle kerron.

-- No, olkoon menneeksi; mitähän tuo olisi? Voinpa sanoa, sinä

herätit uteliaisuuteni.

Nyt olimme jo astuneet tulos portista ja seisoimme käytävällä.

-- Tuletko siis? kysäsi hän päättävästi.

-- Sanoinhan, että tulen.

-- Ei, mutta annappas kunniasanasi.

-- Kas, mokomaa! No, minä annan kunniasanani.

-- -- Mainiosti ja jalomielisesti. Minne matka?

-- Tänne, vastasin minä osottaen oikealle.

-- No, ja minulla on tänne, sanoi hän osottaen vasemmalle. --

Hyvästi, Vanja! Muista, kello seitsemän!

"Kummallista", ajattelin katsoen hänen jälkeensä.

Illalla aioin käydä Natashan luona. Mutta kun nyt lupasin

Maslobojeville, niin päätin lähteä nyt heti Natashan luo. Olin

vakuutettu siitä, että tapaan siellä Aleshan. Hän todellakin oli

siellä ja kovin ilostui, kun minä astuin huoneeseen.

Hän oli erittäin herttainen, erinomaisen hellä Natashalle, ja

oikeinpa tuli iloiseksi minut tavatessaan. Natasha kyllä koetti

näyttää iloiselta, mutta hyvin voi huomata, että se kävi yli hänen

voimiensa. Kasvonsa olivat kärsivät ja kalpeat; viime yönä oli hän

nukkunut huonosti. Aleshaa kohtaan näytti hän olevan erittäin lempeä.

Vaikka Alesha puhuikin paljon, kertoeli kaikenlaista, nähtävästi

tahtoen ilahduttaa Natashaa ja saada hymyilyn hänen huulillensa,

jotka väkisten vastustivat hymyilyä, kumminkin tuntuvasti vältti

hän puhua Katjasta ja isästänsä. Varmaankaan ei ollut eilinen

sovitusyrityksensä onnistunut.

-- Tiedätkös mitä? Alesha niin mielellään tahtoisi lähteä täältä,

mutta pelkää, kuiskasi minulle Natasha kiireisesti, kun Alesha meni

jotain Mavralle sanomaan. -- Minä pelkään itse hänelle sanoa, että

hän läksisi; sillä kenties hän silloin ei uhallakaan lähde, mutta

enin kaikkea pelkään, että hän ikävystyy ja sen vuoksi kokonaan

kylmenee minulle! Mitä on nyt tehtävä?

-- Ah, Herrani, millaiseen asemaan te saatattekaan itseänne! Ja

mitenkä epäileviä te olette, kuinka te toistanne vakoilette! Eikös

olisi parasta selvittää välit kerrassaan ja se siitä. Tämmöinen elämä

voi ehkä todellakin käydä hänelle ikäväksi.

-- Mitäpäs minun on tehtävä? huudahti Natasha säikähtyneenä.

-- Odotahan, minä sovitan teille tämän asian... Minä pistäyn

keittiöön, pyytääkseni muka Mavran pyyhkimään lian päällyskengistäni.

-- Ole varovampi, Vanja! sanoi Natasha jälkeeni.

Kun vaan ehdin Mavran luo, kiiruhti Alesha heti luokseni, ikäänkuin

olisi minua odottanut.

-- Ivan Petrovitsh, kyyhkyläiseni, mitä on minun tehtävä? Neuvokaapas

minulle: jo eilen lupasin, että tänään, juuri tähän aikaan menen

Katjan luo. Enhän minä saata jättää menemättä! Minä rakastan Natashaa

äärettömästi, olen valmis vaikka tuleen hänen tähtensä, mutta

pitäähän teidän myöntää, että on aivan mahdotonta jättää Katjan luona

käynti kokonaan...

-- Mitäs, menkää siis sinne...

-- Entäs Natasha? Sitenhän pahoitan hänen mielensä. Ivan Petrovitsh,

keksikää jokin keino avukseni...

-- Minun luullakseni on parasta teidän mennä. Tiedättehän, miten

paljon Natasha rakastaa teitä -- hänestä alkaa tuntua, että teillä on

ikävä hänen seurassaan ja että te pakoitatte itsenne olemaan hänen

kanssaan. Paras on olla niin, ettei tunne mitään pakkoa. Muuten,

lähtekää kanssani, minä autan teitä.

-- Kyyhkyläiseni, Ivan Petrovitsh! Kuinka hyvä te olette!

Menimme kamariin; hetkisen kuluttua sanoin Aleshalle:

-- Minä juuri kohtasin teidän isänne.

-- Missä? ehätti hän kysymään säikähtyneenä.

-- Kadulla, aivan sattumalta. Hän pysähtyi hetkiseksi puhelemaan

kanssani, pyysi taas olemaan tuttuja. Kyseli teistä: enkö minä

tietäisi, missä te nyt olette? Hän tahtoo välttämättömästi tavata

teitä, jotain sanoakseen teille.

-- Ah, Alesha, mene hänen luoksensa, ehätti Natasha sanomaan, arvaten

tarkoitukseni.

-- Mutta ... missäs minä hänet tapaisin? Liekö hän kotona?

-- Ei, muistaakseni hän sanoi, että hän menee kreivittären luo.

-- No, mitä nyt tekisin ... lausui Alesha yksinkertaisesti, katsoen

surullisesti Natashaan.

-- Ah, Alesha, mitäpäs tässä miettiä, sanoi Natasha. -- Oikeinko

sinä todella tahdot katkaista tuttavuutesi siellä rauhoittaaksesi

minua. Onhan se lapsellista. Ensiksikin on se mahdotonta, ja

toiseksi olet sinä oleva suorastaan kiittämätön Katjalle. Olettehan

ystävyksiä; sopiiko noin jyrkästi katkaista ystävyyden siteet. Ja

sitten, sinä teet minulle vääryyttä, jos luulet, että minä olen niin

luulevainen. Mene, viipymättä mene, minä pyydän sinua! Isäsikin tulee

rauhallisemmalle mielelle.

-- Natasha, sinä olet enkeli, mutta minä en ole sormesi arvoinenkaan!

huudahti Alesha riemuissaan ja katuvana. -- Sinä olet niin hyvä,

mutta minä ... minä ... no, kuule siis! Minä juuri tuolla keittiössä

pyysin Ivan Petrovitsia auttamaan minua, jotta pääsisin luotasi.

Hän on tämän keksinytkin. Mutta älä tuomitse minua, Natasha,

enkelini! Minä en ole ollenkaan syyllinen, sillä minä rakastan sinua

tuhatta vertaa enemmän kuin kaikkea muuta maailmassa ja sen vuoksi

keksin uuden ajatuksen: sanoa kaikki Katjalle ja viipymättä kertoa

hänelle koko meidän nykyinen asemamme sekä kaikki se, mitä illalla

tapahtui. Hän keksii jotain pelastukseksemme, hän on meille täydestä

sydämmestään uskollinen...

-- No, niinpä menekin, sanoi Natasha hymyillen -- ja kuules,

ystäväni, minäkin niin mielelläni tahtoisin tutustua Katjaan.

Mitenkä, se kävisi päinsä?

Aleshan riemulle ei ollut rajoja. Samassa alkoi hän tehdä ehdotuksia,

miten saattaisi tutustua. Hänen mielestään voi se tapahtua hyvin

helposti: Katja löytää keinon. Alesha kehitti aatettansa lämmöllä,

innostuneesti. Lupasi jo tänään tuoda vastauksenkin, kahden tunnin

kuluttua jo, ja sitten hän istuu koko illan Natashan luona.

-- Tuletko todellakin? kysäsi Natasha Aleshan lähtiessä.

-- Epäiletkö sinä? Hyvästi, Natasha, hyvästi, sinä minun rakkaani,

-- ijäti rakastamani! Jää hyvästi, Vanja! Ah, Jumalani, minä

huomaamattani sanon teitä Vanjaksi; kuulkaas, Ivan Petrovitsh, minä

rakastan teitä -- miksi me emme ole keskenämme _sinuja_? Olkaamme

_sinuja_.

-- Olkaamme vaan.

-- Jumalan kiitos. Tuo on minulle sata kertaa tullut mieleen. Minä

en vaan rohjennut sitä sanoa teille. Kas nyt taas sanoin: _teille_.

On, näes, niin vaikeata sanoa sinä. Muistaakseni, jossain Tolstoin

teoksessa on tuo asia somasti kerrottu: kaksi ihmistä lupasivat

puhutella toisiaan _sinuksi_, mutta eivät mitenkään voi sitä tehdä

ja siksi välttävät semmoista lausetapaa, jossa tulisi käyttää

asemosanoja. Ah, Natasha! Emmekö jolloinkin lue uudestaan "Lapsuus ja

nuoruus" kertomusta; onhan se niin kaunis!

-- No, mene, mene, kehoitti Natasha nauraen, -- iloissaan unohtui

tänne puhelemaan.

Alesha suuteli Natashan kättä ja läksi kiireesti.

-- Näetkös, näetkös, Vanja! sanoi Natasha ja alkoi itkeä.

Viivyin hänen luonaan pari tuntia, lohdutin häntä ja sain hänet

vakuutetuksi kaikesta. Tietysti hän oli aivan oikeassa, kaikki

pelkonsa oli oikeutettua. Sydämmeni oli täynnä surua, kun ajattelin

hänen nykyistä asemaansa; minä pelkäsin hänen puolestaan. Mutta mikäs

neuvoksi?

Minä kummeksin myöskin Aleshan käytöstä: hän rakasti Natashaa yhtä

paljon kuin ennenkin, kenties katumuksen ja kiitollisuuden tunteen

valtaamana vielä enemmän, kiihkoisammin. Mutta samalla otti uusi

rakkaus vanhan sijan hänen sydämmessänsä. Miten tämä oli päättyvä, --

sitä oli mahdoton edeltäpäin sanoa. Minä olin hyvin utelias näkemään

Katjaa. Lupasin uudelleen Natashalle tutustua Katjaan.

Näytti, ikäänkuin Natasha olisi viimein muuttunut iloiseksi:

Muun muassa kerroin hänelle kaikki Nellystä, Maslobojevista,

Bubnovasta, kuinka tänään Maslobojevin luona kohtasin ruhtinaan,

ja määrätystä yhtymisestämme seitsemän aikaan. Tuo kaikki huvitti

häntä sanomattomasti. Vanhuksista minä puhuin hänelle vain vähän ja

Ichmenev-ukon käynnistä luonani en toistaiseksi virkkanut mitään;

Nikolai Sergeitshin aikoma kaksintaistelu ehkä olisi pelästyttänyt

Natashaa. Hänestäkin tuntui kummalliselta ruhtinaan suhde

Maslobojeviin ja ruhtinaan erinomainen halu tutustua kanssani, vaikka

nykyinen asema antoikin kaikkeen tuohon riittävän selityksen...

Kello kolmen aikaan minä palasin kotiin. Nelly otti minut vastaan

iloisin kasvoin...