Hetkisen aikaa pysyimme kaikki ääneti. Natasha istui ajatuksissaan,
murheisena ja lannistuneena. Koko hänen energiansa oli kerrassaan
kadonnut. Hän tuijotti suoraan eteensä mitään näkemättä, ikäänkuin
olisi unohtanut itsensä, ja piteli Aleshan kättä omassaan. Alesha
itki suruansa hiljaa, toisinaan katsahtaen Natashaan aralla
uteliaisuudella.
Lopulta alkoi Alesha arasti lohdutella Natashaa, pyyteli häntä
olemaan suuttumatta, syytti itseänsä; hyvin huomasi, että hän hyvin
mielellään tahtoi tehdä isänsä syyttömäksi ja että juuri se asia oli
erittäin hänen sydämmellänsä; useamman kerran hän alkoi siitä puheen,
mutta ei uskaltanut selvään ilmaista ajatustansa peläten herättää
uudestaan Natashan suuttumusta. Hän vannoi Natashalle ainaista,
muuttumatonta rakkautta ja innolla puolustihe kiintymyksestään
Katjaan; lakkaamatta toisti, että hän rakasti Katjaa, sisarenansa,
niinkuin rakasta, hyvää sisarta, jota ei voi kokonansa hyljätä; että
se olisikin tyhmästi ja armottomasti tehty häneltä, ja yhä vain
vakuutti, että jos Natasha oppii tuntemaan Katjan, niin he kumpikin
heti tulevat ystävyksiksi, eivät milloinkaan erkane, ja silloin ei
enää tule olemaan millaisiakaan väärinkäsityksiä. Tuo tuuma häntä
erinomaisesti miellytti. Poika parka ei ensinkään valehdellut. Hän
ei ymmärtänyt Natashan pelkoa, eikä muutenkaan yleensä ymmärtänyt,
mitä äskettäin Natasha oli ruhtinaalle puhunut. Sen hän käsitti, että
he olivat riitaantuneet, ja se, se juuri erittäin, painoi kuni kivi
hänen sydäntänsä.
-- Syytätkö sinä minua isäsi vuoksi? kysäsi Natasha.
-- Voinko minä sinua syyttää, vastasi hän katkeralla mielellä, -- kun
olen itse kaikkeen syypää? Minähän se sinut saatoin noin vihastumaan,
ja vihassasi sinä isääni syytit, sillä sinä tahdot minua puolustaa:
sinä aina puolustat minua, vaikk'en minä sitä ansaitse. Tuli löytää
syyllinen, sinäpä ajattelitkin, että se oli hän. Mutta hän, oikein
totta, ei ole syyllinen! huudahti Alesha innostuksella. -- Sitäkö
varten hän tänne tuli! Sitäkö osasi odottaa!
Mutta huomattuaan, että Natasha katsoo häneen surullisesti ja
moittivasti, hän samassa peljästyi.
-- En, en minä tahdo puhua siitä, suo anteeksi, sanoi hän. -- Minä
olen syypää kaikkeen!
-- Niin, Alesha, lausui Natasha katkeralla mielellä. -- Nyt on
isäsi astunut välillemme ja häirinnyt kaiken rauhamme, häirinnyt
sen elinijäksemme. Sinä olet aina luottanut minuun enemmän, kuin
kehenkään muuhun; nyt on hän vuodattanut sinun sydämmeesi epäluulon
minua vastaan, vuodattanut epäilystä; sinä syytät minua; hän otti
minulta puolen sydäntäsi. Musta kissa on välillämme juossut.
-- Älä sano niin, Natasha. Miksi sinä sanot "musta kissa?"
Alesha loukkaantui tuosta lauseesta!
-- Valehyvyydellänsä, valheellisella jalomielisyydellänsä veti hän
sinut puoleensa, jatkoi Natasha, -- ja käy nyt yhä enemmän ja enemmän
sinua nostattamaan minua vastaan.
-- Minä vannon, ettei hän sitä tee! huudahti Alesha vielä suuremmalla
innolla. -- Hän oli ärtynyt sanoessaan, että "kiirehdimme" -- saatpas
nähdä, huomenna, näinä päivinä, hän katuu, ja jos hän niin kovin
suuttui, että hän todellakin tahtoo purkaa liittomme, niin minä, sen
vannon, en tottele häntä. Minulla kenties riittää siihen voimia...
Ja tiedätkös, kuka meitä auttaa? huudahti hän äkkiä riemastuneena
keksimästään ajatuksesta. -- Katja auttaa meitä! Sinä tulet näkemään,
sinä huomaat, mikä suloinen olento hän on! Sinä näet, ettei hän tahdo
olla sinun kilpailijanasi ja eroittaa meitä! Ja kuinka väärin sinä
äsken teit, kun sanoit, että minä olen semmoinen, joka voi jo häiden
jälkeisenä päivänä lakata sinua rakastamasta! Kuinka katkeraa oli
minun sitä kuulla! Ei, minä en ole semmoinen, ja joskin minä usein
kävin Katjan luona...
-- Lakkaa jo, Alesha; saat sinä käydä hänen luonaan kuinka usein vaan
haluat. En minä siitä äsken puhunut. Sinä et ymmärtänyt kaikkea.
Ole onnellinen kenen kanssa vain haluat. Enhän minä voi sinun
sydämmeltäsi vaatia enempää, kuin sen, mitä se voi minulle antaa...
Mavra tuli sisään.
-- Mitä, tuodaanko tee sisään, vai? Kaikkeapas, teekeittiö on
kiehunut kaksi tuntia; kello on yksitoista.
Hän puhui töykeästi ja vihaisesti; nähtävästi oli hän hyvin pahalla
päällä ja oli vihainen Natashalle. Asia oli se, että hän viime
päivät, aina tiistaista asti, oli niin iloissaan siitä, että hänen
emäntänsä (jota hän kovin rakasti) menee miehelään, jonka tiedon
hän jo ehti levittää koko taloon, kaupunkipiiriin, puodissa,
talonmiehelle. Hän kehuskeli siitä ja hyvin juhlallisesti kertoeli,
että ruhtinas, mahtava mies, kenraali, upporikas, itse ajoi pyytämään
hänen neitinsä suostumusta, ja hän, Mavra, omin korvin sen kuuli,
ja nyt äkkiä tuo kaikki raukeni tyhjiin. Ruhtinas oli lähtenyt pois
vihaisena, ei edes teetä oltu tarjottu, ja tietysti kaikkeen oli
neiti syypää. Mavra kuuli, kun neiti niin röyhkeästi puheli ruhtinaan
kanssa.
-- Miksei ... tuo vaan, vastasi Natasha.
-- No, entäs ruokaa, annetaanko sitä, vai?
-- No, tuo ruokaakin.
Natasha joutui hämilleen.
-- Valmistettiin, varustettiin, pitkitti Mavra -- eilisestä aikain
uuvuksiin itseni juoksin. Nevskiltä kävin viiniä hakemassa, ja nyt...
Hän läksi huoneesta paiskaten äkäisesti oven jälkeensä kiinni.
Natasha punastui ja loi minuun oudon katseen.
Kohta tuotiin teetä ja ruokaa; oli siinä lihaa, jotain kalaa,
pari pulloa oivallista Jelisejevin viiniä. "Miksikähän näitä on
valmistettu?" ajattelin minä.
-- Kas, Vanja, mimmoinen minä olen, -- sanoi Natasha mennen pöydän
luo, joutuen hämilleen minunkin tähteni. -- Minähän aavistin, että
tänään on näin käyvä, kuten kävikin, mutta sittenkin ajattelin,
että ehkä kenties ei päätykään asia niin. Alesha tulee tänne, tekee
sovintoa, ja me sovimme; kaikki epäilykseni näkyvät turhiksi, minut
saadaan vakuutetuksi ja ... kaiken varalta minä valmistin ruokaa.
Mitäs, ajattelin, pidämme puhetta, istumme...
Natasha parka! Kuinka hän punastuikaan tuota sanoessaan. Alesha
riemastui ikihyväksi.
-- Siinä nyt näet, Natasha! huudahti hän. -- Itsekään et uskonut
itseäsi; pari tuntia sitten et vielä uskonut epäilyksiäsi! Ei,
tämä kaikki täytyy korjata; minä olen syypää, minä olen kaikkeen
syyllinen, minäpä kaikki parannankin. Natasha, salli minun nyt
heti lähteä isäni luo. Minun täytyy saada nähdä häntä; hänet on
pahoitettu, on loukattu; häntä täytyy lohduttaa, minä sanon hänelle
kaikki, kaikki omasta puolestani, ainoastaan omasta puolestani;
sinä et tule siihen ollenkaan sekoitetuksi. Minä korjaan kaikki.
Älä pahastu minulle siitä, että niin kovin tahdon hänen luoksensa
ja tahdon sinut jättää. Ei sen vuoksi, vaan: minun on sääli häntä;
hän todistaa itsensä syyttömäksi sinun edessäsi; saatpas nähdä...
Huomenna, aamun koittaessa, olen taas täällä, olen koko päivän
täällä, en mene Katjan luo.
Natasha ei pidättänyt häntä, kehoittipa itsekin, että hän lähtisi.
Natasha pelkäsi kovin sitä, että Alesha käy nyt tahallaan _yli
voimiensa_ istumaan hänen luonansa kaiket päivät ja ikävystyy häneen.
Hän pyysi vain, ettei Alesha puhuisi mitään hänen nimessään ja
koetti iloisemmin hymyillä Aleshalle jäähyväisiksi. Alesha oli jo
lähtemäisillään, mutta äkkiä lähestyi Natashaa, otti käsiinsä hänen
kummankin kätensä ja istui hänen viereensä. Hän katsoi Natashaan
sanomattomalla hellyydellä.
-- Natasha, ystäväni, enkelini, älä ole minulle vihainen, älkäämme
koskaan riidelkö. Ja lupaa minulle, että aina ja kaikessa uskot
minua, minä lupaan sen sinulle. Kuules, enkelini, minä kerron nyt
sinulle. Kerran me riitaannuimme sinun kanssasi, en muista, minkä
vuoksi, se oli minun syyni. Me emme puhuneet toisillemme. Minä en
tahtonut ensiksi anteeksi pyytää, vaikka minua kovin suretti. Minä
kuljeskelin kaupungilla, harhailin kaikkialla, kävin tuttujeni
luona, mutta sydän tuntui niin raskaalta, niin raskaalta... Johtuipa
silloin mieleeni: entäpäs jos sinä sairastuisit ja kuolisit. Ja kun
minä sitä ajattelin, jouduin minä semmoiseen epätoivoon, ikäänkuin
olisin todella sinut ijäksi kadottanut. Mieleeni tuli yhä kauheampia,
yhä raskaampia ajatuksia. Ja siinä minä vähin erin aloin itselleni
kuvailla, että minä olin tullut haudallesi, lankesin siihen
taintuneena, syleilin sitä ja tyrmistyin surusta. Minä kuvittelin
itselleni, kuinka minä suutelisin tuota hautaa, kuinka kutsuisin
sinua haudasta, vaikka hetkiseksi vain, ja rukoilisin Jumalalta
ihmettä, että sinä vaikkapa hetkiseksi nousisit eteeni; kuvittelin,
kuinka minä kiiruhtaisin sinua syleilemään, puristaisin sinut
rintaani vasten, suutelisin ja, kaiketi -- samassa kuolisin siitä
autuudesta, että vaikka silmänräpäyksen ajan sain vielä kerran, kuten
muinoin ennen, syleillä sinua. Ja kun minä tätä kuvittelin, minä
äkkiä ajattelin: minä olisin valmis silmänräpäyksen ajaksi pyytämään
sinua Jumalalta, ja kumminkin olit sinä kanssani kuusi kuukautta,
ja näinä kuutena kuukautena kuinka monasti me riitaannuimmekaan,
kuinka monta päivää olimme toisillemme mitään puhumatta! Kokonaisia
päiviä olimme epäsovussa ja halveksimme onneamme, mutta nyt vain
hetkiseksi kutsun sinua haudasta ja siitä hetkisestä annan mielelläni
elämäni!... Kun tuota kaikkea muistelin, en voinut enää itseäni
pidättää, vaan kiiruhdin pian luoksesi, mutta sinäpä jo odotit minua,
ja kun me riitamme jälkeen syleilimme toisiamme, muistan, että
minä vahvasti painoin sinut rintaani vastaan, ikäänkuin todellakin
kadottaisin sinut, Natasha! Älkäämme milloinkaan riidelkö! Se on aina
minulle niin vaikeata! Ja voiko ajatellakaan, että minä jättäisin
sinut!
Natasha itki. He syleilivät hellästi toisiansa ja Alesha vielä kerran
vakuutti, ettei hän koskaan hylkää Natashaa. Sitten hän kiiruhti
isänsä luo. Hän oli vahvasti vakuutettu, että saa kaikki sovitetuksi,
kaikki korjatuksi.
-- Kaikki on lopussa! Kaikki on mennyt! sanoi Natasha puristaen
kättäni. -- Hän rakastaa minua, eikä koskaan lakkaa rakastamasta;
mutta hän rakastaa myöskin Katjaa ja jonkun ajan kuluttua tulee
rakastamaan häntä enemmän kuin minua. Mutta tuo kyykäärme, ruhtinas,
ei torku, ja silloin...
-- Natasha! Minäkin uskon, ettei ruhtinas ole rehellinen, mutta...
-- Sinä et usko kaikkea, mitä minä hänelle sanoin! Minä huomasin sen
kasvoistasi. Mutta odotahan, tulet itse näkemään, olinko oikeassa
vai en? Minähän vasta puhuin päällisin puolin, mutta Jumala tietää,
mitä hänellä vielä on mielessä! Hän on kauhea ihminen. Minä käyskelin
nämät neljä päivää tässä huoneessa ja arvasin kaikki. Ruhtinaan juuri
täytyy vapauttaa, keventää Aleshan sydän surusta, joka haittasi
hänen elämäänsä, vapauttaa hänet rakkauden velvollisuudesta minua
kohtaan. Ruhtinas keksi tuon kosimisen senkin tähden, että voisi
vaikutuksellaan tunkeutua meidän väliimme, ja lumotakseen Aleshan
jalomielisyydellään ja sydämmellisyydellään. Se on totta, on, Vanja!
Alesha on juuri semmoinen luonne. Hän olisi tullut minun vuokseni
rauhalliseksi, levottomuutensa tähteni olisi haihtunut. Alesha olisi
ajatellut: hänhän on jo minun vaimoni, minuun ikuisesti yhdistetty,
ja tahtomattansa olisi kääntänyt enemmän huomiota Katjaan. Ruhtinas
nähtävästi oppii tuntemaan tuon Katjan ja arvasi, että hän on Aleshan
pari, että hän voi Aleshaa viehättää voimakkaammin, kuin minä. Oih,
Vanja! Sinuun yksin minä nyt luotan: ruhtinas tahtoo jostain syystä
paremmin kanssasi tutustua. Älä kiellä sitä, ja koeta, ystäväni,
Jumalan tähden mitä pikemmin päästä kreivittären luo. Tutustu tuohon
Katjaan, katso häntä tarkemmin ja kerro minulle, mikä hän on. Minä
tarvitsen sinun silmääsi siellä. Ei kukaan minua ymmärrä niin, kuten
sinä, ja sinä käsität, mitä minä tahdon. Tarkasta myöskin, missä
määrin he ovat ystävyydessä keskenään, mitä on heidän välillään,
mistä he puhelevat, Katjaa, Katjaa, pääasiallisesti tarkasta... Osota
minulle vielä tämä kerta, rakas Vanja, lemmittyni, osota minulle
vielä tämä kerta ystävyytesi! Sinuun, ainoastaan sinuun minä nyt
luotan!
* * * * *
Kun minä palasin kotiin, oli kello yksi yöllä. Nelly aukasi unisena
minulle oven. Hän hymyili ja katsoi minuun iloisena. Tyttö parka
oli kovin harmistuneena itselleen siitä, että oli nukkunut. Hän
vain tahtoi odottaa tuloani. Hän sanoi, että joku oli käynyt minua
kysymässä, istui hänen kanssaan ja jätti minulle pöydälle kirjeen.
Se oli Maslobojeviltä. Hän kutsui minua luoksensa huomenna kello
yhden aikaan. Tahdoin kysyä Nellyltä, mutta lykkäsin sen huomiseen;
käskin hänen nyt mennä nukkumaan; tyttö parka olikin jo väsynyt minua
odottaessaan, oli nukkunut puoli tuntia ennen tuloani.