Hän nousi ja alkoi seisoaltaan puhua, liikutukseltaan sitä ollenkaan
huomaamatta. Koko näytös muuttui hyvin juhlalliseksi.
-- Muistelkaa itse tiistaisia sanojanne, alkoi Natasha. -- Te
sanoitte: minä tarvitsen rahaa, tasaisia teitä, merkitystä ylhäisissä
piireissä, -- muistatteko?
-- Muistan.
-- No, niinpä, siis, saadaksenne rahaa, saavuttaaksenne kaikkea
etsimäänne edistystä, jotka käsistänne pois luistivat, tulitte te
tänne tiistaina ja keksitte tuon kosimisen siinä uskossa, että tuo
ilveily auttaa teitä tavottamaan sen, mikä teiltä pois luisti.
-- Natasha, huudahdin minä, -- ajattele, mitä sinä sanot!
-- Ilveily, edut! lausui ruhtinas hyvin loukatulla arvollisuudella.
Alesha istui tuskan nujertamana, mitään käsittämättä.
-- Niin, niin, älkää keskeyttäkö minua, minä päätin sanoa kaikki,
jatkoi kiihoittuneena Natasha. -- Te muistatte; Alesha ei totellut
teitä. Kokonaisen puolen vuoden ajan te koetitte voimianne
vieroittaaksenne hänet minusta. Hän ei taipunut tahtoonne. -- Ja
nyt äkkiä tuli hetki, kun ei aika enää sietänyt odotusta. Päästää
tilaisuus ohi, samoin morsian, rahat, pääasia -- rahat, kokonaista
kolme miljonaa myötäjäisiä voivat luistaa teiltä kautta sormienne.
Jäi ainoa keino: että Alesha rakastuisi siihen, jonka te hänelle
morsiameksi olitte valinnut; te ajattelitte: jos rakastuu, niin
ehkäpä jättää minut...
-- Natasha, Natasha! mitä sinä sanot, huudahti tuskallisesti Alesha.
-- Ja niin te teittekin, pitkitti Natasha, huolimatta Aleshan
keskeyttämisestä, -- mutta -- taas tässäkin sama, entinen juttu!
Kaikki voisi käydä hyvin, mutta minä olen haittana! Yksi seikka voi
vaan tuottaa teille toivoa: te, kuten kokenut ja viekas ihminen
ainakin, ehkä jo silloin huomasitte, että Aleshasta toisinaan tuntui
ikäänkuin raskaalta entinen kiintymyksensä. Te ette voinut olla
huomaamatta, että hän alkaa minua hylkiä, tuntea ikävää, viisin
päivin olla luonani käymättä. Ehkäpä ikävystyy kokonaan ja hylkääkin,
kun äkkiä tiistaina Aleshan päättävä teko hämmästytti teidät
kokonaan. Mitä oli teidän tehtävä!...
-- Sallikaapas, huudahti ruhtinas, -- päin vastoin tuo tosiasia...
-- Minä sanon, keskeytti jyrkästi Natasha, -- te kysyitte itseltänne
sinä iltana: "mitä nyt on tehtävä?" ja päätitte sallia poikanne ottaa
minut vaimokseen, ei todellisuudessa, mutta niin vain, _sanoilla_,
saadaksenne vaan hänet rauhoittumaan. Hääpäivän, ajattelitte, voi
siirtää mihin asti tahansa, mutta uusi rakkaus on jo alkanut, te
sen huomasitte. Ja niinpä siis tuolle uuden rakkauden alulle te
perustittekin kaiken tulevaisuuden toiveenne.
-- Romaanit, romaanit, lausui ruhtinas puoliääneen, ikäänkuin
itsekseen, -- yksinäisyys, haaveilut ja romaanien lukeminen!
-- Niin, juuri tuohon uuteen rakkauteen te kaiken toivonne
perustitte, toisti Natasha kuulematta ja välittämättä ruhtinaan
sanoista, ollen kuni kuumeessa ja yhä kiihtyvällä innolla
pitkittäen, -- ja millaiset edellykset tuolle uudelle rakkaudelle!
Sehän alkoi jo silloin, kun Alesha vielä ei tuntenut tuon tytön
kaikkia ominaisuuksia. Juuri silloin, kun hän tuona iltana avaa
sydämmensä tuolle tytölle, ilmoittaa, ettei voi häntä rakastaa,
sillä velvollisuus ja toinen rakkaus sen estävät häneltä, -- tuo
tyttö ilmaisee äkkiä hänelle niin paljon jaloutta, niin paljon
myötätuntoisuutta häntä ja kilpailijatansa kohtaan, niin paljon
sydämmellistä anteeksiantoa, että Alesha, vaikka tunsikin tytön
kauniiksi, ei tähän saakka voinut otaksuakaan, että hän olisi niin
ihana! Alesha silloin tultuaan minun luokseni, ei muusta puhunutkaan,
kuin Katarina Feodorovnasta; niin suuresti oli hän Aleshaa
hämmästyttänyt. Siispä jo huomenna täytyi hänen välttämättömästi
saada tavata uudestaan tuo ihana olento, vaikkapa vain yksistään
kiitollisuuden tunteen kehoittamana. Ja miksikä ollakaan menemättä
hänen luoksensa? Eihän tuo entinen enää kärsi, hänen kohtalonsa on
ratkaistu, onhan hänelle luvattu koko elämän aika, miksei tälle
muutama hetkinen... Ja olisipa tuo Natasha kovin mustasukkainen, jos
noiden muutaman hetkisen tähden olisi luulevainen. Ja niin tuolta
Natashalta anastetaan huomaamatta päivä, toinen, kolmas... Tällä
ajalla tuo tyttö osottautuu hänelle kokonaan odottamattomassa,
uudessa valossa; hän on niin jalomielinen, innostunut ja samalla niin
naivisen lapsellinen ja siinä niin yhtäläinen luonteeltaan Aleshan
kanssa. He vannovat toisilleen ystävyyttä, veljeyttä, eivät lupaa
elämässään erota. _"Jonkun viisi- kuusituntisen puhelun"_ aikana koko
sielunsa on valmis ottamaan vastaan uusia tunteita ja koko sydämmensä
antautuu. Tulee viimein aika, -- niin te ajattelette -- Alesha vertaa
entistä rakkauttansa uuteen rakkauteensa, vertaa niitä vereksiin
tunnelmiinsa: tuolla on kaikki tuttua, jokapäiväistä; tuolla ollaan
niin totisia, vaativaisia; tuolla ollaan mustasukkaisia, moititaan,
kyynelöidään. Mutta jos käydäänkin hänen kanssaan leikkimään,
pelailemaan, niin se ei tapahdu kuni vertaisen kanssa, vaan kuni
lapsen ... mutta pääasia: kaikki on niin vanhaa, tunnettua...
Kyyneleet ja katkera puistutus ahdistivat Natashaa, mutta hän pidätti
ne vielä hetkiseksi.
-- Mitäpäs sitten? Sitten vain aikaa; eihän häät Natashan kanssa ole
määrätyt heti vietettäviksi; aikaa on paljon ja kaikki muuttuu...
Sillä aikaa tekevät teidän sananne, viittauksenne, selityksenne,
kaunopuheliaisuutenne tehtävänsä... Saahan valehdellakin tuosta
harmillisesta Natashasta, saa esittää hänet niin epäedullisessa
valossa ja ... kuinka se kaikki päättyy on tietämätöntä, mutta voitto
on oleva teidän! Alesha! Älä syytä minua, ystäväiseni! Älä sano,
etten minä ymmärrä rakkauttasi ja en osaa sille antaa täyttä arvoa.
Tiedänhän minä, että sinä nytkin rakastat minua ja ehkäpä et nyt
käsitä valituksiani. Minä tiedän tehneeni kovin, kovin pahoin, kun
nyt kaiken tämän toin ilmi. Mutta minkä minä sille voin, jos minä
sen kaiken ymmärrän ja yhä enemmän rakastan sinua ... kokonaan ...
mielettömästi!
Hän peitti käsillään kasvonsa, heittäytyi tuolille ja alkoi itkeä
kuni lapsi. Huudahtaen kiirehti Alesha hänen luoksensa. Alesha ei
koskaan voinut kyynelittä nähdä Natashan kyyneleitä.
Näytti siltä, että Natashan itku pelasti ruhtinaan pulasta:
Natashan kaiken innostuksen tuon pitkän selityksen kestäessä,
kaiken ruhtinasta kohdanneen katkeruuden, joka jo paljaasta
säädyllisyydestä olisi pakottanut loukkaantumaan, tämän kaiken voi
nyt selittää mielettömän mustasukkaisuuden tuottamaksi, tai loukatun
rakkauden taikka sairauden saattamaksi. Tulipa sen johdosta osottaa
myötätuntoisuuttansa.
-- Rauhoittukaa, Natalia Nikolajevna, lohdutteli ruhtinas, -- tämä
kaikki johtuu kiihkeydestä, mietiskelemisestä, yksinäisyydestä... Te
olitte kovin pahastunut Aleshan kevytmielisen käytöksen vuoksi...
Mutta eihän se häneltä ollut muuta, kuin kevytmielisyyttä. Tärkein
seikka, josta te erittäin huomautitte, tiistainen tapahtuma, olisi
pikemmin oleva todisteena teille hänen rajattomasta kiintymyksestään
teihin, mutta te päinvastoin ajattelitte...
-- Oi, älkää puhuko minulle, älkää edes nyt minua piinatko! keskeytti
Natasha katkerasti itkien. -- Minulle sanoi sydämmeni kaikki, ja
jo aikaa sitten sanoikin! Luuletteko te todellakin, etten minä
ymmärrä, että Aleshan entinen rakkaus on ohi mennyttä. Täällä, tässä
huoneessa, yksin ... kun hän jätti, unehutti minut ... minä kaikki
nuot hetket elin ... kaikki punnitsin... Mitäpäs minä olisinkaan
voinut tehdä! Minä en syytä sinua, Alesha... Miksikä te minulle
valehtelette? Luuletteko te oikein todella, etten minä ole koettanut
itse itselleni valehdella!... Oi, niin usein, niin monasti! Enkö minä
olisi ottanut huomioon hänen äänensä jokaista värettä? Enkö minä
olisi oppinut lukemaan hänen kasvoistansa, hänen silmistänsä? Kaikki,
kaikki on murtunut, kaikki kuollut, haudattu... Oi, minua onnetonta!
Alesha, polvillaan ollen hänen edessään, myöskin itki.
-- Niin, niin, se on minun syytäni! Kaikki se on minun tähteni! sanoi
Alesha itkunsa välistä.
-- Ei, älä syytä itseäsi, Alesha ... sen ovat muut meidän
vihollisemme tehneet. Se on heidän työtään ... heidän!
-- Mutta sallikaahan minun viimeinkin, alkoi ruhtinas hiukan
maltittomana, -- millä perusteella te minun syykseni luette kaikki
nuo ... rikokset? Nehän ovat vain teidän arvelultanne, jotka eivät
ole mitenkään todistettuja...
-- Todistuksia! huudahti Natasha, nousten äkkiä seisomaan, -- te
tahdotte todistuksia, te kavala ihminen! Te ette voinut, ette
saattanut muuten toimia tullessanne tänne tarjouksinenne! Teidän
täytyi rauhoittaa poikaanne, nukuttaa hänen omatuntonsa, jotta hän
vapaammin ja rauhallisemmin kokonaan antautuisi Katjalle; muuten hän
aina olisi muistellut minua, ei olisi myöntynyt ehdotukseenne, mutta
te kyllästyitte odottamaan. Mitä, eikö se ole tosi?
-- Täytyypä minun tunnustaa, vastasi ruhtinas katkera iva-hymy
huulillaan, -- jos minä olisin tahtonut teitä pettää, olisin minä
todellakin niin tehnyt; te olette hyvin ... teräväjärkinen, mutta
ensin täytyy näyttää toteen ja vasta silloin loukata ihmisiä moisilla
syytöksillä...
-- Näyttää toteen! Entäs koko teidän entinen käytöksenne, kun
te koetitte ryöstää Aleshaa minulta! Se, joka neuvoo poikaansa
halveksimaan ja leikkimään tämmöisillä velvollisuuksilla maallisten
etujen vuoksi, rahan tähden, -- se turmelee hänet! Mitä te äsken
puhuitte rapuista ja huonosta asunnosta? Ettekö te itse lakkauttaneet
rahat, jotka ennen hänelle annoitte, pakottaaksenne meitä puutteella
ja nälällä eroon? Teidän syystänne on tämmöinen asunto, tämmöiset
rappuset, ja te syytätte nyt häntä, te, ulkokullattu ihminen!
Ja mistä te äkkiä saitte silloin, sinä iltana, semmoisen innon,
semmoisia uusia, teille kokonaan vieraita vakuutuksia? Ja minkä
vuoksi minä teille tulin niin tarpeelliseksi? Minä astuskelin täällä
nämä neljä päivää; minä tarkoin mietiskelin kaikki, punnitsin kaikki,
jokaisen teidän sananne, kasvojenne ilmeen, ja tulin vakuutetuksi,
että se kaikki oli teeskentelyä, kaikki solvaavaa, halpamielistä, ja
kelvotonta ilveilyä, narripeliä... Minä tunnen teidät, kauan aikaa
olen tuntenut! Joka kerta, kun Alesha tuli teidän luotanne, arvasin
minä hänen kasvoiltansa, mitä olitte hänelle puhuneet, vakuuttaneet;
kaiken vaikutuksenne häneen olen oppinut tuntemaan! Ei, ette te minua
voi pettää! Ehkä teillä on vielä joitakin tarkoituksia, ehkäpä minä
en vielä kaikkein tärkeintä sanonutkaan; sama se! Te olette pettänyt
minua -- se on pääasia! Se teille pitikin suoraan vasten kasvoja
sanoa!
-- Sekö vain? Siinäkö koko todisteet? Mutta ajatelkaa, te raivoisa
nainen: sillä tempullahan (kuten te nimitätte tiistaillista
tarjoustani) minä liian paljon sidoin itseäni. Se olisi ollut liian
kevytmielistä minulle...
-- Millä, millä te sidoitte itseänne? Mitä teille merkitsee
pettää minua? Ja mitä muka on sortaa jotain tyttöä! Hän hän on
onneton karkulainen, isänsä hylkäämä, turvaton, _itsensä uhrannut,
epäsiveellinen!_Maksaako vaivaa hänen suhteensa kursailla, jos tuo
ilveily voi tuottaa vaikkapa jonkunkaan, vaikkapa pienimmänkään
hyödyn!
-- Mihinkä asemaan te itsenne asetatte, Natalia Nikolajevna,
ajatelkaapas! Te ehdottomasti väitätte, että minä olen teitä
loukannut. Mutta tuo loukkaus on niin törkeä, niin halpamainen, etten
minä ymmärrä, kuinka voi sitä edes otaksua, sitä vähemmin pysyä siinä
väitteessä.
Täytyy olla jo kaikkeen totutettu, että niin helpolla voi sitä
luulla, älkää panko pahaksenne. Minä luulen olevani oikeassa
moittiessani teitä, sillä tehän ärsytätte poikaani minua vastaan: jos
hän ei jo nyt noussut minua vastaan, niin sydämmensä kumminkin on
minua vastaan...
-- Ei, isä, ei! huudahti Alesha, -- jos minä en noussut sinua
vastaan, niin uskon, ettet sinä voinut solvata, enkä voikaan uskoa
mahdolliseksi, että niin saattaa solvata!
-- Kuuletteko? huudahti ruhtinas.
-- Natasha, minä se olen kaikkeen syypää, älä syytä häntä. Se on
syntiä ja kauheata!
-- Kuuletko, Vanja? Hän on jo minua vastaan! huudahti Natasha.
-- Jo on kyllä! sanoi ruhtinas, -- täytyy lopettaa tämä ikävä
näytelmä. Tämä sokea ja raivoisa mustasukkaisuuden puuska, mikä on
mennyt yli kaikkien rajojen, kuvaa minulle aivan uudessa valossa
teidän luonteenne. Olen saanut varoituksen. Olemme kiirehtineet,
todellakin kiirehtineet. Te ette edes huomaakaan, mitenkä minua
loukkasitte; teidän mielestänne ei se merkitse mitään. Olemme
kiirehtineet ... kiirehtineet ... tietysti sanani täytyy pysyä
pyhänä, mutta ... minä olen isä ja toivon onnea pojalleni...
-- Te otatte sananne takaisin, huudahti Natasha mitä kiihkeimmin,
-- olette mielissänne saamastanne tilaisuudesta! Mutta tietäkää,
että minä itse jo kaksi päivää tätä ennen, täällä, yksinäni, päätin
vapauttaa poikanne lupauksestansa, ja nyt sen sanon uudestaan
kaikkien kuullen. Minä kieltäyn!
-- Se on, ehkä te tahdotte herättää hänessä hänen kaiken entisen
levottomuutensa, velvollisuuden tunteen, kaiken "ikävän omiin
velvollisuuksiinsa" (kuten te äsken nimititte), tarkoituksessa
sillä uudestaan kiinnittää hänet itseenne entisekseen. Sehän on
teidän teorianne mukaista; sen vuoksi minä niin puhunkin; mutta jo
riittää; aika ratkaiskoon. Minä tahdon odottaa levollisempaa hetkeä,
selittääkseni teille kantani. Minä toivon, ettemme me kokonaan
katkaise suhteitamme. Samoin toivon myöskin, että te opitte paremmin
arvostelemaan minua. Jo tänään päätin ilmoittaa teille suunnitelmani
vanhempienne suhteen, josta te olisitte huomannut ... mutta kyllin
nyt! Ivan Petrovitsh, lisäsi ruhtinas lähestyen minua, -- nyt enemmän
kuin koskaan on minulle suuresta arvosta tutustua kanssanne likemmin,
puhumattakaan siitä, että se on ollut toivoni jo kauan aikaa.
Toivon, että te ymmärrätte minut... Näinä päivinä tulen luoksenne;
sallittehan sen?
Minä kumarsin. Minustakin tuntui, ett'en enää voi välttää hänen
tuttavuuttansa. Hän puristi kättäni, ääneti kumarti Natashalle ja
läksi pois, ollen muka hyvin loukkaantunut.