Hän todella hyökkäsi sisään loistavin kasvoin, iloisena,
riemuitsevana. Selvään näkyi, että hän oli viimeiset neljä
päivää viettänyt ilossa ja onnessa. Häneen ikäänkuin olisi ollut
kirjoitettu, että hän halusi meille jotain ilmoittaa.
-- Tässä olen minäkin! huusi hän täydestä kurkusta. -- Tässä se,
jonka olisi pitänyt ennen muita olla täällä. Mutta heti kuulette
kaikki, kaikki, kaikki! Äsken, isä, emme ehtineet paria sanaa
vaihtaa, ja minun kun piti niin paljon sinulle sanoa. Hän, näes, vain
parhaimpina hetkinänsä sallii minun sanoa hänelle: _sinä_, keskeytti
Alesha, kääntyen minuun, -- jumaliste, toisin ajoin kieltää sen! Ja
mimmoinen taktiikki toisinaan hänellä on: itse alkaa minua nimittää
te. Mutta tästä päivästä minä tahdon, että hänellä aina tulisi
olemaan parhaimmat hetket, ja niin teenkin! Yleensä minä muutuin
näinä neljänä päivänä kokonaan, kokonaan muutuin ja kaikki kerron
teille. No, siitä sittemmin. Mutta pääasia nyt: tuossa on hän! Tuossa
hän! Taasen! Natasha, kyyhkyläiseni, terve, minun enkelini! puhui
Alesha, istuen Natashan viereen ja ahneesti suudellen hänen kättänsä,
-- -- mitenkä minä sinua ikävöinkään näinä neljänä päivänä. Vaan
mitäs tehdä! En voinut tulla! En saanut tilaisuutta. Minun rakkaani!
Sinä ikäänkuin laihduit vähäsen, olet tullut kalpeaksi...
Riemastuneena suuteli hän Natashan käsiä, katsoi kauneilla silmillään
häneen ahnaasti, ikäänkuin ei olisi voinut saada kyllikseen katsoa.
Minä vilkasin Natashaan ja huomasin hänen kasvoistaan, että meillä
kummallakin oli samat ajatukset: Alesha oli aivan syytön. Ja
milloinpa, mitenkä tämä _viaton_ voisikaan tulla syylliseksi? Heleä
puna nousi äkkiä Natashan kalpeille poskille, ikäänkuin kaikki veri,
joka oli kokoontunut hänen sydämmeensä, olisi äkkiä hyökännyt päähän.
Hänen silmänsä säkenöivät ja hän katsahti ylpeästi ruhtinaaseen.
-- Missäpäs sinä olit ... näin monta päivää? lausui Natasha
pidätetyllä ja katkonaisella äänellä. Hän hengitti raskaasti ja
epätasaisesti. Jumalani, kuinka paljon hän tuota rakastikaan!
-- Sepä se, että minä todella ikäänkuin olisin syyllinen sinun
edessäsi; sanoinko: _ikäänkuin!_ Tietysti minä olen syyllinen,
sen tiedän itsekin, siksi tulinkin, kun tiedän. Eilen sekä tänään
sanoi Katja minulle, ettei nainen voi antaa anteeksi tämmöistä
huolimattomuutta (hän, näes, tietää kaikki, mitä meillä täällä
tiistaina tapahtui; jo seuraavana päivänä minä hänelle kerroin).
Minä kiistelin hänen kanssaan, näytin hänelle toteen, sanoin, että
sen naisen nimi on _Natasha_, ja että koko maailmassa löytyy ehkä
yksi ainoa hänen vertaisensa: se on Katja; ja minä tulin tänne
tietysti siinä varmassa tiedossa, että minä väitin oikein. Voiko
tämmöinen enkeli, kuin sinä olet, olla antamatta anteeksi? "Ei
käynyt, siis välttämättömästi jokin este oli, eikä suinkaan lakannut
rakastamasta", -- kas, sillä tapaa ajattelee minun Natashani! Ja
voiko lakata sinua rakastamasta? Onko se mahdollista? Koko sydämmeni
on sairas sinun tähtesi. Ja sittenkin minä olen syypää! Mutta kun
kuulet kaikki, sanot sinä ensimäisenä minua syyttömäksi! Heti kohta
kerron kaikki, minun täytyy purkaa sydämmeni teille kaikille; sen
vuoksi tulinkin. Ajattelin jo tänään (olin puoliminuttisen vapaa)
kiiruhtaa luoksesi, suudellakseni sinua pikimmiten, mutta siihenkin
tuli este: Katja heti vaati minua luoksensa mitä tärkeimmissä
asioissa. Se oli jo ennen sitä, kun minä istuin kärryissä, isä, ja
sinä näit minut; silloin minä jo toista kertaa, toisen kutsun mukaan,
läksin Katjan luo. Meillehän, näes, nyt päivät pitkään pikajuoksijat
talosta taloon kirjeitä kuljettavat. Ivan Petrovitsh, teidän
kirjeenne minä vasta viime yönnä sain luetuksi, ja te olette aivan
oikeassa kaikessa siinä, mitä kirjoititte. Mutta mikäs neuvoksi:
fyysillinen mahdottomuus! Niin ajattelinkin: huomisiltana selitän
kaikki, sillä mahdotonta oli enää tänä iltana olla tulematta sinun
luoksesi, Natasha.
-- Mikä kirje se oli? kysyi Natasha.
-- Hän kävi luonani, ei tavannut tietysti minua, ja pöydälleni
jättämässään kirjeessä ankarasti torui minua siitä, etten käy sinun
luonasi. Ja hän onkin aivan oikeassa. Se tapahtui eilen.
Natasha katsahti minuun.
-- Jos sinulla kerran oli aikaa olla aamusta iltaan Katarina
Feodorovnan luona ... alotti ruhtinas.
-- Tiedän, tiedän, mitä sinä sanot, keskeytti Alesha: -- "jos voit
olla Katjan luona, niin piti sinulla olla kaksinkertainen syy
täällä käydä." Olen aivan samaa mieltä kanssasi, vieläpä lisään
siihen puolestani: ei vain kaksinkertainen, mutta miljonankertainen
syy. Mutta ensiksi, löytyyhän elämässä kummallisia, odottamattomia
tapahtumia, jotka sekoittavat ja panevat ylösalaisin kaiken. No,
niinpä minullekin sattui semmoisia tapahtumia. Sanoinhan minä, että
näinä päivinä minä kokonaan muutuin, kaikkineni, kynsiini saakka; sen
mukaan piti siis olla tärkeitä seikkoja!
-- Ah, Jumalani, mitä sinulle sitten tapahtui? Älä enää väsytä!
huudahti Natasha hymyillen Aleshan innolle.
Todellakin hän tuntui hiukan naurettavalta -- hän hätäili; sanoja
tuli suustansa satamalla, tiheään, järjestyksettä, jonkinlaisella
hälinällä. Hänellä oli suuri halu puhua, puhua ja kertoa. Mutta
kertoessaan ei hän jättänyt kumminkaan Natashan kättä ja lakkaamatta
nosti sen huulillensa, ikäänkuin ei olisi voinut saada kylläänsä
suutelemisesta.
-- Siinäpä se juuri asia onkin, mitä minulle tapahtui, pitkitti
Alesha. -- Ah, ystäväiseni! Mitä minä olen nähnyt, mitä tehnyt,
millaisia ihmisiä oppinut tuntemaan! Ensiksi, Katja -- hän on
ilmeinen täydellisyys! Minä en ole häntä ollenkaan, en ollenkaan
tähän saakka tuntenut! Silloinkin tiistaina, kun minä hänestä
puhuin sinulle, Natasha -- muistathan, minä kun vielä semmoisella
riemastuksella hänestä puhuin, niin, no, silloinkaan minä en vielä
häntä tuntenut. Hän itse salasi minulta itsensä aina tähän päivään
saakka. Mutta nyt olemme me täydelleen oppineet tuntemaan toisemme.
Me olemme jo _sinuja_ keskenämme. Mutta alkaakseni alusta: ensiksi,
Natasha, jos sinä vain olisit voinut kuulla, mitä hän puhui sinusta,
kun minä seuraavana päivänä, keskiviikkona kerroin hänelle, mitä
meidän kesken täällä tapahtui... Ah, sivumennen sanoen: minä
muistelen, millainen tyhmyri minä olin silloin keskiviikkoaamuna!
Sinä otat minut vastaan riemulla, olet kokonaan syventynyt uuteen
eloomme; sinä tahdot puhella kanssani kaikesta siitä, sinä olet
surullinen ja samalla, kumminkin lasket leikkiä kanssani; mutta minä
-- teeskentelen itsestäni tuommoista tukevaa ihmistä! Oo, tyhmyri,
tyhmyri! Näes, toden totta, minä tahdoin kuvitella, kehasta, että
pian tulen aviomieheksi, vakavaksi ihmiseksi, ja löysinpä, kenelle
kehuskella, -- sinulle. Ah, kuinka sinä varmaankin silloin lienet
nauranut minulle, ja kuinka hyvin olinkin ansainnut naurusi!
Ruhtinas istui ääneti ja ivallisesti; hymyillen katsoi Aleshaan.
Saattoi luulla hänen olevan iloissaan siitä, että poikansa todistaa
oman kevytmielisyytensä ja tyhmyytensä. Tarkastin ruhtinasta pitkin
iltaa ja sain täyden vakuuden siitä, ettei hän ollenkaan rakasta
poikaansa, vaikka puhuttiinkin hänen mitä hellimmin poikaansa
rakastavan.
-- Täältä lähdettyäni ajoin Katjan luo, pitkitti Alesha kertomustaan.
-- Minä jo sanoin, että vasta sinä aamuna opimme täydelleen tuntemaan
toisemme, ja se tapahtuikin jotenkin kummallisesti ... enpä oikein
muistakaan... Joitakin helliä sanoja, joitakin tunnekokemuksia,
suoraan ilmaistuja ajatuksia ja me -- olimme tulleet tutuiksi koko
elinajaksi. Natasha, sinun tulee oppia tuntemaan hänet! Entäs,
mitenkä hän kertoi ja selitti sinusta! Kuinka innokkaasti todisti,
minkämoisen aarteen olen saanut, saatuani sinut! Vähin erin selitti
hän minulle omat aatteensa ja käsityksensä elämästä; kuinka vakava
ja innostunut neito hän onkaan! Hän puhui velvollisuudestamme,
tarkoituksestamme, siitä, että meidän jokaisen tulee palvella
ihmiskuntaa, ja kun me vihdoin viisi- tai kuusituntisen keskustelumme
jälkeen jouduimme kumpikin samaan lopputulokseen, lopetimme
keskustelumme siten, että vannoimme toisillemme ikuista ystävyyttä
sekä että koko elämämme ajan tulemme yhdessä toimimaan!
-- Missä toimessa? kysyi ihmeissään ruhtinas.
-- Minä olen niin kokonaan muuttunut, isä, että tämän kaiken tietysti
täytyy sinua kummastuttaa; vieläpä edeltäkäsin jo aavistan kaikki
sinun vastaväitteesi, vastasi Alesha juhlallisesti. -- Te kaikki
olette käytännöllisiä ihmisiä, teillä on niin paljon elämän varrelta
saatuja sääntöjä, totisia, ankaroita; kaikkea uutta, kaikkea nuorta,
verestä, te katsotte epäilevästi, vihaten, pilkaten. Mutta nyt minä
en enää ole se, jollaiseksi minut tunsitte muutama päivä sitten.
Minä olen toinen ihminen. Rohkeasti katson minä silmiin jokaista ja
kaikkea maailmassa. Jos minä tiedän, että vakaumukseni on oikea,
seuraan minä sitä viimeiseen äärimmäisyyteen; ja jos minä en eksy
tieltä, niin olen kunniallinen ihminen. Siinä on minulle kyllin.
Sanokaa sitten, mitä tahdotte, minä olen itsestäni varma.
-- Ohoo! sanoi ruhtinas pilkallisesti.
Natasha katsoi meihin levottomasti. Hän pelkäsi Aleshan suhteen.
Alesha usein viehättyi puhumaan pitkältä, eikä suinkaan edukseen, ja
Natasha tiesi sen. Hän ei olisi tahtonut, että Alesha olisi tehnyt
itsensä naurettavaksi meidän kuultemme, varsinkaan ei isänsä kuullen.
-- Mitä sinä nyt, Alesha! Tämähän on jo jotain filosofiaa, sanoi
Natasha, -- varmaankin on sinua joku neuvonut ... parasta olisi jos
kertoisit asiasta.
-- Niinhän minä kerronkin! huudahti Alesha. -- Asia on tämä:
Katjalla on kaksi kaukaista sukulaista, jonkinlaisia serkkuja,
Levinka ja Borinka, toinen on ylioppilas, mutta toinen vain
tavallinen nuori mies. Katja seurustelee heidän kanssaan, mutta
he ovatkin erinomaisia ihmisiä! Kreivittären kotona he eivät käy
miltei koskaan, periaatteen vuoksi. Kun me Katjan kanssa puhelimme
ihmisen tarkoituksesta, kutsumuksesta ja kaikesta siitä, mainitsi
Katja heidät ja viipymättä antoi minulle heille vietäväksi kirjeen;
minä heti kiiruhdin tutustumaan heihin. Sinä iltana me jo kokonaan
yhdyimme mielipiteissämme. Siellä oli noin kaksitoista henkeä
kaikenlaista väkeä, -- ylioppilaita, upseereja, taiteilijoita; oli
eräs kirjailijakin ... kaikki he tuntevat teidät, Ivan Petrovitsh, se
tahtoo sanoa, he ovat lukeneet teidän teoksianne ja odottavat teiltä
paljon tulevaisuudessa. Niin he itse minulle sanoivat. Minä sanoin
heille, että tunnen teidät ja lupasin teidät heille tutustuttaa.
Kaikki he ottivat minut vastaan veljellisesti, avoimin sylin, jo
heti minä sanoin heille, että kohta tulen naineeksi mieheksi; ja
he pitivätkin minua naineena miehenä. He asustavat viidennessä
kerroksessa, katon rajassa, kokoontuvat mahdollisimman usein, mutta
pääasiallisesti keskiviikkoisin, ja aina Levinkan ja Borinkan luona.
Kaikki he ovat verestä nuorisoa, kaikki he palavasti rakastavat,
koko ihmiskuntaa; me kaikki puhuimme meidän nykyisyydestämme,
tulevaisuudestamme, tieteistä, kirjallisuudesta; puhuimme niin
kauniisti, niin suoraan, yksinkertaisesti... Siellä käy myöskin eräs
kimnasisti. Kuinka he kohtelevat toisiansa, kuinka jaloja he ovat!
Tähän saakka en ole muita semmoisia nähnyt! Missä minä tähän saakka
kävinkään? Mitä olen nähnyt? Miten olen kasvanut. Yksin vain sinä,
Natasha, puhuit minulle jotain sen tapaista. Ah, Natasha, sinun
täytyy välttämättömästi tutustua heihin; Katja on jo tutustunut. He
miltei jumaloimalla puhuvat Katjasta, ja Katja jo sanoikin Levinkalle
ja Borinkalle, että kun hän saa käsiinsä omaisuutensa, niin hän
välttämättömästi heti uhraa miljonan yhteiskunnan hyväksi.
-- Ja sen miljonan käyttäjiksi varmaankin tulevat Levinka ja Borinka
ja koko heidän joukkonsa? kysäsi ruhtinas.
-- Ei ole totta, ei ole totta; häpeä on puhua niin, isä! huudahti
innolla Alesha. -- Minä aavistan sinun ajatuksesi! Mutta tuosta
miljonasta meillä todella oli puhetta, ja kauan aikaa pohdittiin,
kuinka se käytettäisiin. Viimein päätettiin, että ennen kaikkea
yhteiskunnan valistamiseksi...
-- Niin, minä en todellakaan ole tähän saakka tuntenut Katarina
Feodorovnaa, huomautti ruhtinas ikäänkuin itsekseen, yhä samalla
ivallisella hymyllä. -- Minä, toisekseen, uskoin hänestä paljon,
mutta tätä...
-- Mitä tätä! keskeytti Alesha, -- mikä sinusta on niin kummaa? Että
se menee vähän pois teidän järjestyksestänne? Ettei tähän saakka
vielä kukaan ole uhrannut miljonaa, mutta hän uhraa? Sekös, vai mikä?
Mutta entäs, jos hän ei tahdo elää muiden kustannuksella, sillä
eläminen noilla miljoneilla on samaa, kuin elää muiden kustannuksella
(minä sain sen vasta nyt tietää). Hän tahtoo olla hyödyksi isänmaalle
ja kaikille ja kantaa roponsa yhteiseksi hyväksi. Rovosta me jo
mallilehdistä luimme, ja kun tuo ropo haiskahti miljonalta, niin eikö
se olisikaan oikein? Ja mikä pitää yllä tuota kehuttua järkevyyttä,
johon minä niin vahvasti uskoin? Miksi sinä, isä, noin katsot minuun?
Ikäänkuin näkisit minussa narrin, höperön! No, vähätpä siitä, olkoon
höperö! Jospa sinä, Natasha, olisit kuullut, mitä siitä Katja sanoi:
"äly ei ole pääasia, mutta se, mikä sitä ohjaa, -- luonne, sydän,
jalot ominaisuudet, kehitys". Mutta pääasia siitä asiasta on olemassa
Besmiginin nerokas lause. Besmigin -- se on Levinkan ja Borinkan
tuttu, ja, meidän kesken sanottuna, nero ja todella genialinen
nero! Vasta eilen hän sanoi puheen jatkoksi: "hupsu, joka tunnustaa
olevansa hupsu, ei enää ole hupsu!" Kas sitä totuutta! Semmoisia
lauseita saa häneltä yhä kuulla. Hän levittelee totuuksia.
-- Todellakin genialista! huomautti ruhtinas.
-- Sinä vain yhä pilkkaat. Mutta enhän minä ole milloinkaan mitään
semmoista kuullut, enkä koko teidän seurapiiriltänne myöskään koskaan
kuullut. Teillä päinvastoin tuo kaikki ikäänkuin salataan aina vain
alemmaksi maahan, että kaikki vartalot, kaikki nenät ehdottomasti
tulisivat jonkinlaisten mittakaavojen, jonkinlaisten sääntöjen
mukaisiksi, -- ikäänkuin se olisi mahdollista! Ikäänkuin se ei olisi
tuhatta kertaa mahdottomampi, kuin se, mistä me puhumme ja mitä
mietimme. Ja meitä kun vielä sitten nimitetään utopialaisiksi! Jospa
kuulisit, kuinka he eilen minulle puhuivat...
-- Mitä, mistä te puhutte ja mietitte? Kerrohan, Alesha, minä en
tähän asti ole vielä oikein käsittänyt, sanoi Natasha.
-- Yleensä kaikesta, mikä johtaa progressiivisiin tuloksiin,
humanisuuteen, rakkauteen; tuosta kaikesta puhutaan nykyisten
ajankysymysten johdosta. Me puhumme julkisen sanan vapaudesta,
alkavista reformeista, rakkaudesta ihmiskuntaa kohtaan,
nykyaikaisista toimimiehistä; me arvostelemme heitä, luemme. Mutta
pääasia on, että me lupasimme toisillemme olla keskenämme kokonaan
avomielisiä ja suoraan puhua toinen toisellemme kaikki omasta
itsestämme, ollenkaan kainostelematta. Ainoastaan avomielisyys,
ainoastaan suorapuheisuus voi saavuttaa tarkoituksen. Sitä
erittäinkin koettaa Besmigin toteuttaa. Minä kerroin siitä Katjalle,
ja hän on aivan samaa mieltä Besmiginin kanssa. Ja sen vuoksi me
kaikki lupasimme Besmiginin johdolla toimia rehellisesti ja suoraan
koko elämämme ajan, ja mitä meistä puhutaankaan, kuinka meitä
tuomitaankaan, -- ei hämmästyä mistään, ei hävetä innostustamme,
viehätystämme, meidän erehdyksiämme, vaan mennä suoraan. Jos
sinä tahdot, että sinua kunnioitetaan, niin ensiksi, ja se onkin
pääasia, kunnioita itse itseäsi, ainoastaan siten, ainoastaan itsesi
kunnioittamisella sinä pakotat muutkin sinua kunnioittamaan. Niin
sanoo Besmigin, ja Katja on aivan samaa mieltä. Yleensä me nyt
sovittelimme vakaumuksiamme ja päätimme oppia tuntemaan itse itseämme
erikseen, ja kaikki yhdessä jutella toinen toisellemme toinen
toisestamme...
-- Mitä sekamelskaa se on! huudahti ruhtinas levottomasti. -- Ja ken
on tuo Besmigin? Ei, tätä ei sovi näin jättää...
-- Mitä ei sovi jättää? puuttui taas puheeseen Alesha. -- Kuule,
isä, minkä vuoksi minä siitä puhun nyt sinun läsnä ollessasi? Sen
vuoksi, että tahdon ja toivon saattavani sinutkin meidän piiriimme.
Minä siellä annoin lupauksen sinunkin puolestasi. Sinä naurat; no,
sen minä arvasinkin, että sinä käyt nauramaan! Mutta kuule! Sinä
olet hyvä, jalomielinen; sinä tulet käsittämään asiamme. Ethän sinä
tunne, et ole nähnyt yhtäkään niistä ihmisistä, et kuullut heidän
itsensä puhetta. Olkoon, että sinä tuosta kaikesta olet kuullut,
olet kaikki oppinut, sinä olet hirveän oppinut; mutta heitä itseään
et ole nähnyt, et heillä käynyt, niin mitenkä sinä voit päättää
heistä oikein! Sinä vain kuvittelet, että tiedät. Ei, käyppäs
heillä, kuuntele heitä, ja sitten, -- ja sitten minä lupaan sinun
puolestasi, että sinä tulet olemaan meidän miehiä! Mutta pääasia,
minä tahdon käyttää kaikkia keinoja pelastaakseni sinut turmiosta
sinun seurapiirissäsi, johon sinä olet niin kiintynyt, ja myöskin
sinun tähänastisesta vakaumuksestasi.
Ruhtinas kuunteli tätä sanatulvaa ääneti ja mitä myrkyllisimmästi
hymyillen, kiukku oli hänen kasvoillansa. Natasha tarkasti häntä
peittelemättömällä inholla. Ruhtinas huomasi sen, mutta oli
olevinaan, ikäänkuin ei olisi huomannutkaan. Ja heti kun vaan
Alesha päätti puheensa, alkoi ruhtinas äkkiä rajusti nauraa. Hän
oikein kaatui tuolin selkämää vasten, ikäänkuin ei olisi voinut
pysyä pystyssä. Mutta naurunsa oli kokonaan teeskenneltyä. Kyllin
selvään huomasi, että hän nauroi vain sen vuoksi, jotta saisi mitä
kovimmin loukata ja solvaista poikaansa. Alesha todella pahastuikin;
kasvoillaan kuvastui ääretön suru. Mutta hän odotti kärsivällisesti,
milloin päättyy isänsä iloisuus.
-- Isä, alkoi hän suruisesti, -- miksikä sinä naurat minulle? Minä
lähestyin sinua suoraan ja avomielisesti. Jos minä sinun mielestäsi
puhun tyhmyyksiä, ohjaa minua, mutta älä naura minulle. Ja mitä tässä
on naurettavaa? Sekö, mikä nyt on minulle pyhää, jaloa? No, olkoonpa,
että minä eksyn, älköön asia olko niin, olkoon se erehdystä, olkoon,
että minä olen höperö, niinkuin sinä monasti olet minua nimittänyt;
mutta jos minä erehdynkin, niin erehdyn totisella, rehellisellä
mielellä, minä en ole kadottanut jalomielisyyttäni. Minä olen
innostunut korkeista aatteista. Olkoot ne erehdyttäviä, mutta niiden
perustus on pyhä. Olenhan minä sinulle sanonut, ettet sinä eikä
yksikään teikäläisistä minulle ole vielä sanonut mitään semmoista,
joka olisi minua ohjannut, viehättänyt itseänsä seuraamaan. Kumoa
heidän mielipiteensä, sano minulle jotain parempaa, kuin he ovat
sanoneet, ja minä seuraan sinua, mutta älä naura minulle, sillä se
minua kovin pahoittaa.
Alesha lausui tämän erinomaisen ylevästi ja totisen arvokkaasti.
Natasha seurasi hänen puhettansa myötätuntoisuudella. Ruhtinas oikein
ihmetellen kuunteli poikaansa ja samassa muutti puhetapansa.
-- En minä ollenkaan tahtonut loukata sinua, ystäväiseni, vastasi
ruhtinas, -- päinvastoin minä säälin sinua. Sinä valmistaudut
ottamaan semmoisen askeleen elämässäsi, jolloin sinun olisi jo aika
jättää kevytmielinen poikamaisuus. Se on minun ajatukseni. Minä
nauroin tahtomattani, enkä ollenkaan tahtonut sinua loukata.
-- Miksikä se minusta tuntui siltä? pitkitti Alesha katkeralla
mielellä. -- Miksi minä jo kauan olen ollut huomaavinani, että sinä
olet minulle vihainen, kylmän ivallinen, etkä kuni isä pojallensa?
Miksi minusta tuntuu, että jos minä olisin sinun sijassasi, en minä
niin loukkaavasti ivaisi omaa poikaani, niinkuin sinä minua nyt.
Kuule: selvittäkäämme välimme nyt heti avomielisesti, selvittäkäämme
ainaiseksi, niin ettei jäisi minkäänlaista väärinkäsitystä. Ja...
minä tahdon sanoa koko totuuden: kun minä tulin tänne, tuntui
minusta, että täälläkin on tapahtunut jokin hämminki; minä olisin
jotenkin muuten odottanut kohtaavani teidät yhdessä. Niinkö, vai
ei? Jos niin on, niin eikö ole parasta, että jokainen tuo ilmi
ajatuksensa? Kuinka paljon pahaa voikaan välttää, jos vain on
avomielinen!
-- Puhu, puhu, Alesha! sanoi ruhtinas. -- Se, mitä sinä meille
ehdottelet, on hyvin viisasta. Ehkäpä juuri siitä olisi pitänyt
alkaakin, lisäsi hän katsahdettuaan Natashaan.
-- Älkää vihastuko minulle, jos olen avomielinen, alkoi Alesha. --
Sinä itse tahdot sitä, itse vaadit siihen. Kuule. Sinä suostuit
avioliittooni Natashan kanssa; sinä annoit meille sen onnen ja sen
vuoksi voitit oman itsesi. Sinä olit jalomielinen, ja jokainen meistä
antoi arvon jalolle työllesi. Mutta miksikä sinä nyt ikäänkuin
ilkkuen alati viittailet minulle siihen suuntaan, että minä vielä
olen naurettava poikanulikka enkä ollenkaan sovellu aviomieheksi;
eikä siinä kaikki, sinä ikäänkuin tahdot saattaa minut naurun
alaiseksi, masentaa, ikäänkuin mustata minut Natashan kuullen. Sinä
olet hyvin suuresti mielissäsi, jos milloin voit jollakin osottaa
minut naurettavalta kannalta; tätä minä en huomannut vain nyt, mutta
jo kauan ennen. Sinä ikäänkuin nimenomaan jossain tarkoituksessa
tahdot näyttää meille, että avioliittomme on naurettava, tyhmä, ja
ettemme me toisillemme sovi. Todellakin, sinä ikäänkuin et itsekään
usko sitä, mitä meille määräät; ikäänkuin pitäisit sitä pilana,
huvittavana päähänpistona, jonkinlaisena naurettavana ilveilynä... En
vain tämänpäiväisistä sanoistasi ole saanut tämmöistä käsitystä. Jo
sinä iltana, tiistaina, kun palasin täältä luoksesi, kuulin sinulta
muutamia kummallisia lauseita, jotka minua ihmetyttivät, vieläpä
pahoittivatkin mieltäni. Keskiviikkonakin, matkaan lähteissäsi, teit
sinä samoin muutamia viittauksia nykyisestä asemastamme, sanoit
Natashastakin -- ei loukkaavasti, päinvastoin, mutta kumminkaan ei
sillä tapaa, kuin minä olisin tahtonut sinulta kuulla, sanoithan
jotenkin liian keveästi, ikäänkuin rakkaudetta, ilman oikeata
kunnioitusta häntä kohtaan... Sitä on vaikea selittää, mutta
lausumistapa oli selvä; sydän tuntee semmoisen. Sano nyt minulle,
että minä olen erehtynyt. Saa minut uskomaan toista, rohkaise minua
ja ... ja Natashaa, sillä sinä loukkasit häntäkin. Minä arvasin sen
jo ensi katseesta, kun tänne tulin...
Alesha lausui tämän innolla ja pontevasti. Natasha kuunteli häntä
jonkinlaisella juhlallisuudella ja, kokonaan liikutuksen valtaamana,
hohtavin kasvoin, lausui itsekseen tuon puheen kestäessä: "niin,
niin, niin se on"! Ruhtinas tuli hämilleen.
-- Ystäväiseni, vastasi hän, -- minä tietysti en voi kaikkea muistaa,
mitä sinulle olen puhunut; mutta tuntuu hyvin kummalliselta, että
sinä sillä tapaa ymmärsit sanani. Minä olen valmis tekemään kaiken
voitavani, saadakseni sinut tuosta vakuutuksestasi luopumaan. Jos
minä nyt nauroinkin, niin on se ymmärrettävissä. Sanon sinulle,
että naurullani minä tahdoin peittää katkeran tunteeni. Kun minä
ajattelen nyt, että sinä aiot pian tulla aviomieheksi, niin se
tuntuu nyt minusta kokonaan mahdottomalta, mielettömältä, ja, älä
pahastu, naurettavaltakin. Sinä moitit minua tuosta naurusta, mutta
minä sanon, että se kaikki on sinun tähtesi. Minä syytän itseänikin:
ehkä minä pidin vähän vaaria sinusta viime aikana ja sen vuoksi
vasta nyt, tänä iltana, sain tietää, mihin sinä voit kelvata. Nyt
minä vapisen, kun ajattelen tulevaisuuttasi Natalia Nikolajevnan
kanssa: minä olen kiirehtinyt; minä huomaan, ettette ollenkaan
ole toistenne kaltaisia. Rakkaus aina laimenee ja katoaa, mutta
erilaisuus jää ijäksi. Minä en huoli puhuakaan sinun kohtalostasi,
mutta ajatteleppas, jos sinulla vain on rehelliset tarkoitukset,
viet sinä kanssasi turmioon myöskin Natalia Nikolajevnan, suorastaan
tuhoon saatat! Tässä sinä nyt puhuit kokonaisen tunnin rakkaudesta
ihmiskuntaa kohtaan, vakuutusten jaloudesta, jaloista ihmisistä,
joihin tutustuit; mutta kysyppäs Ivan Petrovitshilta, mitä minä
hänelle sanoin äsken, kun nousimme tänne neljänteen kerrokseen noita
inhottavia rappuja myöten ja pysähdyimme tuonne oven taakse, kiittäen
Jumalaa elämämme ja jalkaimme pelastuksesta? Tiedätkös, mimmoinen
ajatus tuli heti mieleeni? Minä ihmettelin, kuinka sinä voit, niin
paljon kuin rakastatkin Natalia Nikolajevnaa, kuinka voit sallia,
että hän asuu tällaisessa huoneessa? Mitenkä sinä et arvannut,
että jos sinulla ei ole varoja, jos sinulla ei ole kykyä täyttää
velvollisuuksiasi, niin ei sinulla ole oikeutta olla aviomiehenäkään,
ei ole oikeutta ottaa päällesi mitään velvollisuuksia. Ei rakkaus
yksin riitä; rakkaus näkyy töissä; mutta sinä ajattelet näin: "vaikka
kärsikin kanssani, mutta elä kanssani", -- sehän ei ole humaanista,
se ei ole jalomielistä! Puhua yleisestä rakkaudesta, innostua
yleisihmisellisistä kysymyksistä ja samalla tehdä rikoksia rakkautta
vastaan, eikä edes huomata rikoksia -- se on käsittämätöntä! Älkää
keskeyttäkö minua, Natalia Nikolajevna, sallikaa minun lopettaa;
minulla on kovin karvas mieli, ja minun täytyy saada puhua loppuun.
Sinä puhuit, Alesha, että näinä päivinä sinua viehätti kaikki se,
mikä on jaloa, kaunista, rehellistä, ja soimasit minua, ettei meidän
seurapiirissämme ole semmoisia viehätyksiä, mutta vain kuivaa
järkisyyttä. Katsos: viehättyä ylevästä ja kauniista ja sen jälkeen,
mitä tapahtui täällä tiistaina, unohtaa neljänä päivänä se, jonka,
kuten luulisi, pitäisi olla kallein sinulle maailmassa! Vieläpä
kerroit kiistelyistäsi Katarina Feodorovnan kanssa, että Natalia
Nikolajevna niin paljon rakastaa sinua, on niin jalosydämminen,
että antaa käytöksesi anteeksi. Mutta millä oikeudella sinä luotat
tuohon anteeksi saantiin niin vahvasti, että ehdotat vedon panoa?
Etköhän sinä kertaakaan ajatellut, kuinka paljon kärsimyksiä,
katkeria ajatuksia, epäilyksiä, epäluuloja sinä näinä päivinä
saatoit Natalia Nikolajevnalle? Senkö vuoksi, että siellä sinua
viehättivät jotkin uudet aatteet, olisi sinulla oikeus laimin lyödä
ensimäinen velvollisuutesi? Suokaa anteeksi, Natalia Nikolajevna,
etten minä pitänyt lupaustani. Mutta nykyinen asia on tärkeämpi tuota
lupausta: te tulette sen käsittämään... Tiedätkös, Alesha, että minä
tapasin Natalia Nikolajevnan semmoisissa kärsimyksissä, että niistä
hyvin ymmärtää, millaiseksi helvetiksi sinä hänelle muutit nämät
neljä päivää, joiden päinvastoin olisi pitänyt olla hänen elämänsä
parhaimpia päiviä. Moinen käytös toiselta puolen ja -- sanoja,
sanoja, sanoja vain toiselta ... enkö minä olisi oikeassa! Ja kaiken
tämän jälkeen sinä voit syyttää minua, kun itse kokonaan olet syypää?
Ruhtinas päätti puheensa. Hän viehättyi kaunopuheliaaksi eikä voinut
meiltä salata riemuansa. Kun Alesha kuuli Natashan kärsimyksistä
mainittavan, katsahti hän suruisesti Natashaan, mutta Natasha oli jo
tehnyt päätöksensä.
-- Älä huoli, Alesha, surra, virkkoi Natasha, -- toiset ovat
syyllisempiä sinua. Istu ja kuuntele, mitä nyt aion sanoa isällesi.
On jo aika lopettaa tämä!
-- Puhukaa, Natalia Nikolajevna, ehätti ruhtinas sanomaan: --
pyydän sydämmestäni teiltä sitä! Olen jo kaksi tuntia kuullut siitä
arvoituksia. Tämä käy sietämättömäksi, ja, täytyypä minun sanoa, en
odottanut täällä tämmöistä vastaanottoa.
-- Ehkä; sillä te luulitte lumoavanne meidät sanoilla, niin ettemme
huomaisikaan teidän salaisia tarkoituksianne. Mitäpä teille
selittäisin! Tehän itse tiedätte kaikki ja ymmärrätte kaikki.
Alesha on oikeassa. Suurin ja ensimäinen halunne on -- saada meidät
eroitetuiksi. Jo kauan ennen melkein ulkoa tiesitte kaikki, mitä
täällä tapahtuu tuon tiistai-illan jälkeen, ja laskitte kaikki
kuten viisi sormeanne. Minä jo sanoin teille, ettette todella pidä
minua sinä, minä sanotte pitävänne, ettekä katso aikomaamme liittoa
totiselta kannalta. Te teette meistä pilaa; te pelaatte omaa peliänne
ja teillä on varma päämaali. Pelinne on varma. Alesha oli oikeassa
sanoessaan, että te pidätte tätä kaikkea pilanäytelmänä. Teidänhän
päinvastoin tulisi iloita eikä moittia Aleshaa, sillä aavistamatta
mitään täytti hän kaiken sen, mitä te häneltä toivoittekin, ehkäpä
vielä enemmänkin.
Minä kivetyin hämmästyksestä. Niin, minä luulinkin, että tänä
iltana tapahtuu jokin katastrofi. Mutta Natashan liian jyrkkää
avomielisyyttä ja salaamatonta halveksivaa värettä äänessään minä
mitä suurimmasti kummastelin. Hän siis todellakin jotain tiesi,
ajattelin, ja päätti kohta panna toimeen räjähdyksen. Ehkäpä hän
malttamattomana odotti ruhtinaan tuloa, jotta saisi yhdellä kertaa
sanoa hänelle kaiken. Ruhtinas kalpeni hiukan. Aleshan kasvoilla
näkyi naivista pelkoa ja uuvuttavaa odotusta.
-- Muistakaa, mistä te nyt juuri minua syytitte, huudahti ruhtinas,
-- ja edes hiukan miettikää sanojanne. Minä en ymmärrä tästä mitään.
-- Ahaa! Te ette siis tahdo ymmärtää muutamasta sanasta, sanoi
Natasha, -- hänkin, Alesha, käsitti teidät samalla tapaa, kuin
minä, emmekä me siitä ole neuvotelleet, emme edes tavanneet
toisiamme! Hänestäkin tuntuu, että te pelaatte kanssamme halpaa,
solvaavaa peliä, mutta hänpä rakastaa teitä ja luottaa teihin, kuten
jumaluuteen.
Te ette huolinut olla hänen suhteensa varovampi, viekkaampi;
luotitte siihen, ettei hän huomaa. Mutta hänellä on herkkä, hellä ja
vastaanottavainen sydän, ja teidän sananne, teidän lausumistapanne,
kuten hän sanoo, jäivät hänen sydämmeensä...
-- Ei, en ymmärrä mitään! toisti ruhtinas kääntyen minuun mitä
kummastuneimman näköisenä, ikäänkuin olisi kutsunut minut
todistajaksi. Hän oli ärtynyt ja kiivaili. -- Te olette epäilevä,
olette levoton, pitkitti ruhtinas kääntyen Natashaan, -- ei muuta
mitään, kuin että te olette mustasukkainen Katarina Feodorovnalle ja
siksi olette valmis syyttämään koko maailmaa ja minua enin kaikista...
ja sallikaakin sanoa kaikki: kummallisen käsityksen voi saada
teidän luonteestanne... En ole tottunut moisiin kohtauksiin; en
hetkeksikään jäisi tänne tämän jälkeen, jos ei poikani etu olisi
kysymyksessä... Minä yhä vielä odotan, ettekö näkisi hyväksi antaa
selitystä?
-- Te vain siis yhä olette itsepäinen, ettekä tahdo ymmärtää
muutamasta sanasta, huolimatta siitä, että sen kaiken hyvin hyvästi
ulkoa osaatte? Vaaditteko välttämättömästi, että minä sanoisin teille
suoraan kaikki?
-- Sitähän minä odotankin.
-- Hyvä, kuulkaa siis, huudahti Natasha säihkyvin silmin, -- minä
sanon kaikki, kaikki!