I.

Päivä oli jo kauan sitten mailleen mennyt, ilta tullut, kun minä

heräsin pahasta painajais-unesta ja muistin nykyisyyden.

-- Nelly, sanoin minä, sinä olet nyt sairas, olet kiihoittunut,

ja minun tulee jättää sinut yksin, jättää kiihtyneenä itkemään.

Ystäväiseni! Suo minulle anteeksi ja tiedä, että täällä löytyy

niinikään eräs rakastettu henkilö, joka ei ole saanut anteeksi, on

onneton, solvaistu ja hyljätty. Hän odottaa nyt minua. Ja sinun

kertomuksesi kuultuani minäkin haluan päästä hänen luokseen, ja siis

saattaa käydä niin, että tulen kovasti sairaaksi, jos en saa tavata

häntä heti, nyt juuri...

En tiedä, ymmärsikö Nelly kaiken sen, mitä hänelle puhuin. Olin

kovasti liikutettu hänen kertomuksensa johdosta sekä äskeisen

sairauteni vuoksi; kiiruhdin Natashan luo. Oli jo myöhäistä, kello

kymmenen tienoissa, kun astuin huoneeseensa.

Portin edessä kadulla näin vaunut, jotka tunsin ruhtinaan omiksi.

Natashan asuntoon oli pihalta käytävä. Astuttuani rapuille kuulin

edelläni, yhtä rappukäännöstä minua ylempänä, jonkun kulkevan

haparoimalla ja varovasti; arvasin, ettei hän siis tuntenut

rappuja. Ajattelin ensin, että se oli ruhtinas, mutta kohta luovuin

siitä ajatuksesta. Tuntematon edelläni purpatti ja kiroili ylös

noustessaan, ja kiroilemisensa muuttui äänekkäämmäksi sen mukaan,

kuin hän kohosi ylös rappuja. Rappuset olivatkin kaidat, likaiset,

jyrkät, eikä niitä koskaan valaistu; mutta sittenkin -- semmoisia

kirouksia, kuin nyt kolmannesta kerroksesta kuulin, en olisi osannut

aavistaakaan ruhtinaan laskettelemiksi, sehän oli kuin minkäkin

rantajätkän kiroilemista. Kolmannessa kerroksessa oli kumminkin

jo hiukan valoisampi, sillä Natashan oven vieressä paloi tuli

pikkuisessa lyhdyssä. Saavutin tuntemattoman kiroilijan juuri, kun

hän oli päässyt oven taa, ja kuvitelkaapa hämmästystäni, kun näin,

että kiroilija sittenkin oli ruhtinas. Luulin huomanneeni, ettei hän

mielellään olisi nyt tahtonut minua tavata. Ensin hän ei tuntenut

minua, mutta pian muuttuivat kasvonsa ilmeet. Minuun ensin luomansa

vihaa ja kiukkua ilmaiseva katseensa muuttui äkkiä ystävälliseksi ja

iloiseksi, ja ollen olevinaan hyvinkin riemastunut ojensi hän minulle

molemmat kätensä.

-- Ah, tehän se olettekin! Ja minä kun juuri aioin langeta polvilleni

ja rukoilla Jumalaa henkeni pelastukseksi. Kuulittehan, mitenkä minä

kiroilin?

Ja hän alkoi nauraa mitä sydämmellisimmin. Mutta äkkiä muuttuivat

kasvonsa totisiksi ja huolehtiviksi.

-- Ja että Aleshakin voi sijoittaa Natalia Nikolajevnan moiseen

asuntoon! sanoi ruhtinas, heiluttaen päätänsä. -- Kas, juuri

tämmöiset, niin nimitetyt _pikku asiat_ ne ilmaisevatkin ihmisen.

Minä pelkään Aleshan suhteen. Hän on lempeämielinen, hänellä on jalo

sydän, mutta tässä on teille yksi esimerkki: rakastaa mielettömästi,

mutta sittenkin sijoittaa sen, jota rakastaa, moiseen koppiin.

Vieläpä minä kuulin, ettei toisinaan ollut leipääkään, lisäsi

hän kuiskaten, etsien ovikellon soittolangan vedintä. -- Päätäni

pakottaa, kun ajattelen poikani tulevaisuutta, mutta pääasiallisesti,

_Anna_ Nikolajevnan tulevaisuutta, kun hän tulee poikani vaimoksi.

Näytti niinkuin ruhtinas olisi erehdyksestä sanonut väärän nimen

ja, harmissaan siitä, kun ei löytänyt ovikellon vedintä, ei edes

huomannutkaan erehdystään. Ja turhaan hän ovikelloa etsi, sillä

sitä ei ollut ensinkään. Tartuin ovirautaan ja nykäsin ovea, jonka

samassa Mavra aukaisi hämmästyneenä tulostamme. Pienestä eteisestä

lautaseinällä eroitetussa keittiössä näin Mavran valmistukset; siellä

oli kaikki muuttunut, kaikkialla vallitsi puhtaus ja järjestys;

uunissa paloi tuli, pöydällä seisoi jokin uusi astia. Kaikesta

päättäen oli meitä odotettu. Mavra kiiruhti auttamaan riisuessamme

päällysnuttujamme.

-- Onko Alesha täällä? kysäsin minä Mavralta.

-- Ei ole käynyt, kuiskasi hän minulle salaperäisesti.

Astuimme Natashan kamariin. Siellä ei näkynyt minkäänlaisia

valmistuksia; kaikki oli entisellään. Mutta hänellähän olikin aina

niin puhdasta ja miellyttävää, ettei ollut mitään korjaamistakaan.

Natasha tuli ovelle vastaamme. Minua hämmästytti hänen sairaloinen

laihuutensa ja kasvojensa tavaton kalpeus, vaikka nyt hetkiseksi

puna nousikin hänen kalman kalpeille poskilleen. Silmänsä hehkuivat

kuni kuumetautisen. -- Ääneti ja hätäisenä ojensi hän ruhtinaalle

kätensä, huomattavasti hätääntyen ja kiirehtien. Minuun ei Natasha

katsahtanutkaan. Minä seisoin ääneti ja odotin.

-- Kas, tässä minäkin! virkkoi ruhtinas ystävällisesti ja iloisesti.

-- Ei ole kuin muutama tunti kulunut, kun matkalta palasin... Koko

tällä ajalla ette te mennyt mielestäni (ruhtinas suuteli hellästi

Natashan kättä); ja kuinka paljon minä teitä ajattelinkaan! Kuinka

paljon päätin teille sanoa, kertoa... No, saammehan vielä niistä

puhella! Ensiksi, minun tuulihattuni, jota, kuten näen, ei vielä

täällä ole...

-- Suokaa anteeksi, ruhtinas, keskeytti hänet Natasha punastuen ja

hämillään, -- minun täytyy sanoa pari sanaa Ivan Petrovitshille.

Vanja, lähde -- pari sanaa...

Hän otti minua kädestä ja vei uutimien taa.

-- Vanja, sanoi Natasha kuiskaten, johtaen minut perimpään nurkkaan,

-- voitko sinä antaa minulle anteeksi, vai et?

-- Natasha, älä turhia, mitä tuosta!

-- Ei, ei, Vanja, sinä olet liian usein ja liian paljon minulle

anteeksi antanut, mutta onhan rajansa kaikella kärsivällisyydellä.

Sinä et koskaan lakkaa minua rakastamasta, sen minä tiedän, mutta

sinä sanot minua kiittämättömäksi, sillä minä olin eilen ja toissa

päivänä kiittämätön sinua kohtaan, olin egoisti, ankara...

Samassa alkoi hän itkeä ja painoi kasvonsa olkaani vasten.

-- Rauhoitu, Natasha, ehätin minä häntä lohduttamaan. -- Minähän

olin hyvin kipeä koko yön, nytkin tuskin pysyn jaloillani, siksi en

päässytkään tänne eilen illalla, enkä tänään, ja sinä luulit minun

suuttuneen. Armas ystäväni, enkö tietäisi, mitä nyt juuri sielussasi

tapahtuu?

-- No, sepä hyvä... Sinä siis annoit anteeksi, kuten aina, sanoi hän

hymyillen kyynelten takaa ja puristaen kättäni niin, että kirveli. --

Muut asiat sittemmin. Paljon on minulla kertomista sinulle, Vanja.

Nyt lähdetään ruhtinaan luo.

-- Menkäämme pikemmin, Natasha; me niin äkkiä jätimme hänet yksin...

-- Nyt sinä näet, saat nähdä, mitä tapahtuu, kuiskasi Natasha

hätäisesti. -- Minä tiedän nyt kaikki; kaikki olen arvannut. _Tuo_

tuolla on kaikkeen syypää. Tänä iltana tulee paljon ratkaistuksi.

Lähtekäämme!

En ymmärtänyt tuota, mutta kysymiseen ei ollut aikaa. Natasha

lähestyi ruhtinasta selkein katsein. Ruhtinas seisoi vielä

hattu kädessä. Natasha pyysi reippain mielin häneltä anteeksi

poistumistansa, otti häneltä hatun, tarjosi tuolin ja kaikki kolme

istuimme pienen pöydän ympärille.

-- Minä aloin minun tuulihatustani, jatkoi ruhtinas, -- minä näin

hänet vain minutin ajan, senkin kadulla, kun hän istui ajuriin

ajaakseen kreivitär Sinaida Feodorovnalle. Hän kiiruhti hirmuisesti

ja, ajatelkaas, ei edes tahtonut pois laskeutua, mennäkseen kanssani

huoneeseen neljänpäiväisen eron jälkeen. Ja ehkäpä minä olen syynä

siihen, Natalia Nikolajevna, ettei hän nyt ole luonanne ja että me

olemme ennen häntä täällä; käytin tilaisuutta, ja kun en itse voinut

tänään päästä kreivittären luo, niin annoin Aleshalle erään asian

toimitettavaksi. Mutta tuossa paikassa on hänkin täällä.

-- Lupasiko hän teille aivan varmaan tänään tulevansa tänne? kysäsi

Natasha, katsoen mitä vilpittömimmän näköisenä ruhtinaaseen.

-- Ah, Jumalani, kuinka hän voisi olla tulematta; kuinka te sitä

kyselettekään! huudahti ruhtinas ja katsoi kummastellen Natashaan.

-- Ahaa, nyt jo ymmärrän: te olette hänelle vihainen. Ja todellakin

tuntuu se hyvin sopimattomalta, että hän tulee kaikkia muita

myöhemmin. Mutta, sanon vieläkin, se on minun syyni. Älkää olko

hänelle vihainen. Hän on kevytmielinen, tuulihattu; minä en tahdo

häntä puolustaa; mutta eräät tärkeät syyt vaativat, ettei hän

voi kokonaan lakata käymästä kreivittären talossa, kuin myöskin

muutamissa muissa paikoissa, vaan päinvastoin tulee hänen käydä

siellä mahdollisimman usein. No, ja kun hän aivan varmaan ei teitä

voi jättää, hänhän on jo unohtanut koko muun maailman, niin älkää

toki pahastuko, jos minä toisinaan otan hänet pariksi tunniksi tai

kauemmaksi omille asioilleni. Minä olen vakuutettu, ettei hän vielä

kertaakaan käynyt ruhtinatar A. luona tuon illan jälkeen, ja olen

hyvin harmissani, etten äsken ehtinyt häneltä siitä kysäistä!...

Minä katsahdin Natashaan. Hän kuunteli ruhtinaan puhetta hieno,

ivallinen hymy huulillaan. Ruhtinaan puhe tuntui suoralta ja

vilpittömältä. Näytti siltä, ettei hänen puheessaan ollut yhtään

epäilemisen aihetta.

-- Ja todellakaan te ette tietänyt, ettei Alesha ole viime päivinä

käynyt täällä kertaakaan? kysäsi Natasha hiljaa ja levollisesti,

aivan kuin olisi puhunut perin tavallisesta asiasta.

-- Mitä sanoitte? Eikö hän ole käynyt? Malttakaas, kuinka te

sanoittekaan? sanoi ruhtinas, ja kuten näytti, suuresti kummeksien

asiaa.

-- Te kävitte täällä tiistaina myöhään illalla; seuraavana aamuna

pistäytyi hän täällä puoleksi tunniksi, ja siitä saakka minä en ole

kertaakaan häntä nähnyt.

-- No mutta tämähän on uskomatonta! (ruhtinas kummasteli yhä

enemmän). Ja minä kun luulin, ettei hän jouda luotanne minnekään.

Anteeksi, tämä on niin kummallista ... suorastaan uskomatonta!

-- Ja kuitenkin totta, ja kuinka harmillista: minä kun juuri odotin

teitä, luulin teiltä saavani tietää, missä Alesha on.

-- Ah, Jumalani! Hänhän tuossa paikassa tulee tänne! Mutta se, mitä

te minulle kerroitte, hämmästytti minua siinä määrin, että minä ...

täytyypä minun tunnustaa, minä olin valmis odottamaan häneltä kaikkea

muuta, mutta tätä ... tätä!

-- Kuinka, te kummastelette! Ja minä kun luulin, että te ette

ollenkaan kummeksisi, vaan päinvastoin jo edeltäkäsin tiesitte, että

juuri niin tulee tapahtumaan.

-- Tiesin! Minä? Minä vakuutan teille, Natalia Nikolajevna, että näin

häntä vain minutin aikaa tänään enkä muilta keltään hänestä kysellyt;

ja minusta tuntuu oudolta, että te ikäänkuin ette uskoisi sanojani,

pitkitti ruhtinas katsellen meitä kumpaakin.

-- Herra varjelkoon, ehätti Natasha sanomaan, -- olen täysin

vakuutettu, että te puhuitte totta.

Ja Natasha nauroi taaskin, nauroi ruhtinaalle vasten kasvoja, ja

nauru näkyi kipeästi koskeneen ruhtinaaseen.

-- Selittäkää tarkoituksenne, sanoi ruhtinas hämillään.

-- Eihän siinä ole mitään selitettävää. Minä puhun täysin selvästi.

Tiedättehän, mimmoinen huikenteleva ja muistamaton Alesha on. Ja nyt,

kun hän sai täyden vapauden, hän mieltyikin huvitteleimaan.

-- Mutta eihän toki sovi tällä tavalla tehdä, tässä on jotain

pohjalla, ja annas, kun hän vaan tänne joutuu, pakoitan hänet

selittämään tämän asian. Mutta enimmän minua kummastuttaa, että

te ikäänkuin minuakin jostain syyttäisitte, vaikk'en minä ollut

kotonakaan. Ja muuten, Natalia Nikolajevna, minä huomaan, te olette

hänelle vihainen, -- ja senhän saattaa ymmärtää! Teillä onkin siihen

täysi oikeus, ja ... ja ... tietysti, minä olen myöskin syyllinen,

no, vaikkapa yksistään sen vuoksi, että tulin ennen häntä; eikö niin,

pitkitti ruhtinas, kääntyen minuun ärsyttävän ivallisena.

Natasha kiivastui.

-- Sallikaas, Natalia Nikolajevna, pitkitti ruhtinas arvokkaana, --

minä myönnän olevani syyllinen, mutta vain siinä suhteessa, että

matkustin pois tutustumisemme jälkeisenä päivänä, niin että te,

hiukan epäilevä kun olette, kuten huomaan luonteenne olevan, jo

ehditte muuttaa mielipiteenne minusta, ja sen sitäkin suuremmalla

syyllä, kun asianhaarat siihen johtivat. Jos en minä olisi

matkustanut, olisitte te oppinut minut paremmin tuntemaan, eikä

Alesha olisi minun hoidossani päässyt huikentelemaan. Tänään saatte

itse kuulla, mitä olen hänelle sanova.

-- Se on, te teette sen, että hän alkaa tuntea minun kahlehtivan

häntä. Se on mahdotonta, että te teidän ymmärryksellänne todella

luulisitte, että semmoinen keino minua auttaa.

-- Onko tämä viittaus siihen, että minä tahallani laitan asiat

niin, että Alesha teitä vieroisi? Te teette minulle väärin, Natalia

Nikolajevna.

-- Minä koetan mitä vähimmän käyttää viittauksia puhuessani kenen

kanssa tahansa, vastasi Natasha. -- Päinvastoin koetan aina

puhua mahdollisimman suoraan, ja ehkäpä te tänään tulette siitä

vakuutetuksi. Pahoittaa teitä minä en tahdo, siihen kun ei ole syytä,

sekä senkin vuoksi, ettette te sanoistani pahastu, mitä tahansa

minä sanoisinkaan. Siitä minä olen täysin vakuutettu, sillä minä

täydellisesti ymmärrän meidän keskinäiset suhteemme: ettehän te voi

ottaa niitä totiselta kannalta, eikö niin? Mutta jos minä todellakin

teidät pahoitin, niin olen valmis pyytämään anteeksi täyttääkseni

teidän suhteenne kaikki ... vierasvaraisuuden velvollisuudet.

Huolimatta keveästä, jopa leikillisestä äänen tavasta, millä Natasha

lausui tämän naurusuin, en minä vielä koskaan nähnyt häntä niin kovin

ärtyneenä. Nyt vasta minä ymmärsin, mitä kaikkea hän sisimmässään

sai kärsiä näinä kolmena päivänä. Salaperäiset sanansa, että hän

jo tietää kaikki ja kaikki arvaa, peloittivat minua; ne suoraan

tarkoittivat ruhtinasta. Natasha oli muuttanut mielipiteensä hänestä

ja piti hänet vihollisenaan, -- se oli selvä. Nähtävästi Natasha

piti ruhtinaan vaikutusta Aleshaan syynä vastoinkäymisiinsä, ja

ehkäpä hänellä oli siihen joitakin todisteita. Pelkäsin syntyvän

heidän välillään odottamattomia. Natashan leikillinen ääni oli

kyllin huomattava, kyllin peittelemätön. Hänen viimeiset sanansa

ruhtinaalle siitä, ettei ruhtinas ota heidän välisiään suhteita

totiselta kannalta, lause vierasvaraisuuden velvollisuudesta, hänen

uhkauksen tapainen lupauksensa, todistaa tänä iltana, että hän osaa

puhua suoraan, -- kaikki tuo oli niin pisteliästä ja peittelemätöntä,

että oli mahdotonta, ettei ruhtinas olisi sitä kaikkea ymmärtänyt.

Minä huomasin, että ruhtinaan muoto muuttui, mutta hän osasi voittaa

itsensä. Kohta oli hän olevinansa, niinkuin ei olisi huomannutkaan

noita sanoja eikä ymmärtänyt niiden oikeata tarkoitusta ja tietysti

suoriutui pilalla.

-- Herra varjelkoon minua vaatimasta mitään anteeksipyyntöjä! ehätti

ruhtinas nauraen sanomaan. -- En minä sitä ollenkaan tarkoittanut,

eikä ole tapanikaan vaatia anteeksipyyntiä naiselta. Jo ensi

kohtauksemme aikana minä osiksi huomautin teille luonteestani, ja sen

vuoksi te varmaankaan ette pahastu eräästä huomautuksestani, ja vielä

sitä vähemmän, kun se on oleva, yleensä kaikista naisista; varmaan

tekin olette siinä samaa mieltä kanssani, lausui ruhtinas mitä

kohteliaimmin minulle. -- Todellakin olen huomannut naisen luonteessa

semmoisen piirteen, että jos esimerkiksi nainen jossain suhteessa on

syyllinen, niin mieluummin hän suostuu sitten myöhemmin sovittamaan

syyllisyytensä tuhansilla hyväilyillä, kuin juuri sillä hetkellä,

kun on tuotu mitä selkein todistus hänen syyllisyydestään, suostuisi

sen tunnustamaan ja pyytämään anteeksi. Siis, jos nyt otaksuimmekin,

että te olette tehneet minulle väärin, niin en nyt tällä hetkellä

tahallani tahdo odottaa anteeksi pyyntöänne; minulle on edullisempaa

odottaa, kunnes te tunnustatte erehdyksenne ja tahdotte sen minulle

sovittaa ... tuhansilla hyväilyillä, ja tehän olette niin hyvä,

niin puhdas, pirteä, niin avomielinen, että hetki, jolloin te

kadutte, tulee, sen jo edeltä tunnen, olemaan lumoava. Mutta nyt,

anteeksipyynnön asemesta, mieluummin soisin teidän sanovan, enkö

voisi teille jo tänään jollain tavoin todistaa, että minä kohtelen

teitä paljoa vilpittömämmin ja suorasukaisemmin, kuin te minusta

luulettekaan?

Natasha punastui. Minustakin tuntui, että ruhtinaan vastauksessa

kuului jo jotenkin keveä, vieläpä huolimattomuutta ilmaiseva äänen

väre, jokin julkea leikillisyys.

-- Tahdotteko te minulle osottaa, että olette minua kohtaan suora ja

avomielinen? kysäsi Natasha, katsoen häneen vaativan uhkaavasti.

-- Niin.

-- Jos on niin, täyttäkää minun pyyntöni.

-- Sen vakuutan jo edeltäkäsin.

-- Kas, tämä on pyyntöni: älkää ainoallakaan sanalla, älkää

ainoallakaan viittauksella muistuttamalla minusta häiritkö Aleshaa,

ei tänään, eikä huomenna. Ei ainoatakaan moitteen sanaa siitä, että

hän unohti minut; ei ainoatakaan nuhdetta tai kehoitusta. Minä

nimenomaan tahdon kohdella häntä niin, ikäänkuin meidän välillämme

ei olisi mitään tapahtunut, ettei hän mitään voisi huomatakaan. Minä

haluan niin. Lupaatteko sen minulle?

-- Aivan mielelläni, vastasi ruhtinas, -- ja suokaa minun lisätä

täydestä sydämmestäni, että minä harvoin tapasin kaltaistanne oikeata

ja selvää katsantokantaa moisissa asioissa... Mutta eiköhän Aleshakin

ole siinä.

Eteisestä todellakin kuului ääniä. Natasha vavahti ja tuntui

valmistauvan jotakin varten. Ruhtinas istui totisena ja odotti, mitä

oli tuleva; hän seurasi katseillaan tarkkaan Natashaa. Ovi aukeni ja

huoneeseen hyökkäsi Alesha.