X.

Läksin suoraan Aleshan luo. Hän asui isänsä luona Pienen Merikadun

varrella. Ruhtinaalla oli jotenkin suuri asunto, vaikka hän asuikin

yksin. Aleshan huostassa oli asunnosta kaksi sievää kamaria. Kävin

hänen luonansa hyvin harvoin, muistaakseni tätä ennen vain yhden

kerran. Hän sitä vastoin kävi minun luonani useammin, varsinkin

alussa, asiansa Natashan kanssa ollessa alulla.

Alesha ei ollut kotona. Menin hänen huoneeseensa ja kirjoitin hänelle

seuraavasti:

"Lienette jo, Alesha, järkenne menettänyt. Kun tiistai-iltana

isänne pyysi Natashan tekemään teille sen kunnian, nimittäin

tulemaan vaimoksenne, olitte te siitä pyynnöstä iloissanne,

jonka minä voin todistaa; nyt tulee teidän myöntää, että nykyinen

käytöstapanne on jotenkin kummallinen. Tiedättekö, mitä te teette

Natashalle? Ainakin tämä kirjelappuni muistuttaa teille, että

teidän käytöksenne tulevaa vaimoanne kohtaan on suuresti

moitittavaa ja kevytmielistä. Tiedän varsin hyvin, ettei minulla

ole oikeutta antaa teille neuvoja, mutta minä en välitä siitä

vähintäkään.

P. S. Tästä kirjeestä ei Natasha tiedä mitään, eikä hän ole

teistä mitään puhunutkaan."

Suljin kirjeen ja jätin sen pöydälle. Kysyttyäni selitti palvelija,

ettei Aleksei Petrovitsh miltei koskaan ole kotona ja ettei hän

nytkään palaa ennen aamuyötä.

Tuskin jaksoin kulkea kotiin. Päätäni pyörrytti, jalkojani raukaisi

ja vapisutti. Oveni oli auki. Huoneessani istui Nikolai Sergeitsh

Ichmenev ja odotti minua. Hän istui pöydän luona, ääneti ja

kummastellen katsoi Helenaa, joka myöskin yhtäläisellä kummastuksella

katseli vanhusta, hänkin pysyen itsepäisesti ääneti. Kylläpä ukko

lienee ihmetellyt moista olentoa, ajattelin.

-- Tässä minä, veliseni, kokonaisen tunnin odotin sinua ja, täytyypä

tunnustaa, en ollenkaan odottanut ... löytää sinua näin, lausui

vanhus, tarkastellen huonetta ja salaa viitaten Helenaan.

Ukon silmissä kuvastui hämmästystä. Mutta tarkasteltuani häntä

likemmin, huomasin hänessä levottomuutta ja surua. Kasvonsa olivat

entistänsä kalpeammat...

-- Istupas, istu, pitkitti hän huolestuneen ja hätäilevän näköisenä.

-- Kiiruhdin luoksesi, on vähän asiaa; mitä sinulle tapahtui? Ethän

ole itsesi näköinenkään.

-- En ole terve. Aamusta aikain on kivistänyt päätäni.

-- Nyt katso vain, ettet ole siitä välinpitämätön. Oletkos vilustunut?

-- En, hermoheikkoutta se vain on. Semmoista on minulla toisinaan.

Oletteko te terve?

-- Ei siitä sen kummempaa! On asiata sinulle. Istu.

Siirsin tuolini ja istuin pöydän luo hänen vastaansa. Ukko kumartui

puoleeni ja alkoi puoliksi kuiskaten:

-- Muista, älä katso tyttöön, ja ole olevinasi, ikäänkuin me

puhelisimme kokonaan syrjäasiasta. Mikä tuo vieraasi oikeastaan on?

-- Jälkeenpäin selitän teille kaikki, Nikolai Sergeitsh. Hän on köyhä

tyttö, kokonaan orpo, sen samaisen Smithin tyttären tytär, joka

asusti ja kuoli ravintolassa.

-- Ahaa, hänellä oli siis tyttären tytär! No, veliseni, kylläpä vain

on kummallinen! Kuinka hän katsoo, kuinka katsoo! Oikein sanon: jos

et sinä vielä viiteen minuttiin olisi tullut, en minä olisi voinut

täällä istua. Hädin tuskin vain avasi oven ja tähän asti ei ole

hiiskunut sanaakaan; oikeinpa pelottaa hänen seurassaan, ei ole

ensinkään ihmisolennon tapainen. Miten hän tänne joutui? Ahaa, jo

ymmärrän: varmaankin tuli vaarinsa luo, tietämättä, että tämä oli jo

kuollut.

-- Niin. Tyttö oli kovin onneton. Vanhus vielä kuollessaankin

muisteli häntä.

-- Hm! Kummoinen vaari, semmoinen tyttärentytärkin. Myöhemmin

kaiken sen kerrot minulle. Ehkäpä voi jollain tapaa auttaakin, edes

vähänkin, kun hän nyt on niin onneton... No, eiköpä nyt, veliseni,

sopisi sanoa hänelle, että hän poistuisi etemmäksi, sillä minun pitää

sinun kanssasi saada puhua toden teolla.

-- Mihinkäs hän menisi. Hänhän asuukin täällä.

Selitin ukolle, mitä voin, muutamalla sanalla, lisäten, että sopii

kyllä puhua hänen läsnäollessaankin, sillä onhan hän lapsi.

-- No, niin ... tietysti, lapsi. Mutta kylläpä minä hämmästyin.

Luonasi asuu -- Jumalani!

Ja ukko vielä kerran katsoi häneen kummastellen. Helena, aavistaen,

että hänestä puhuttiin, istui ääneti, pää alas painuneena ja nyppi

sorminensa sohvan reunustaa. Hän oli jo ehtinyt pukeutua uuteen

pukuunsa, joka olikin hänelle hyvin sopiva. Tukkansa oli silitetty

entistä huolellisemmin, ehkäpä juuri uuden puvun takia. Yleensä, jos

ei katseessaan olisi ollut tuota outoa villiyttä, olisi hän näyttänyt

hyvin sievältä tyttöseltä.

-- Lyhyeen ja selvästi asia on, veliseni, tämä, alkoi taas Ichmenev,

-- asia on pitkä, tärkeä...

Hän istui kummastuneena ja tärkeän miettivän näköisenä ja, huolimatta

kiirehtimisestään sekä "lyhyeen ja selkeästään," ei hän keksinyt

sanoja, millä olisi puheensa alkanut. "Mitä tästä tuleekaan?"

ajattelin itsekseni.

-- Näes, Vanja, minä tulin luoksesi, minulla on sinulle suuri pyyntö.

Mutta ensiksi ... kuten minä ajattelen, pitäisi sinulle kertoa

muutamia seikkoja ... erittäin arkaluontoisia seikkoja.

Hän rykäsi ja vilkasi minuun; katsahti ja punastui; punastui ja

suuttui itselleen neuvottomuutensa vuoksi; suuttui ja alkoi puhua:

-- No, mitäpä tässä vielä selitellä! Ymmärräthän itsekin! Suoraan

sanoen, minä vaadin ruhtinaan kaksintaisteluun ja pyydän sinun

puuhaamaan sen ja olemaan todistajani.

Minä heittäysin tuolin selkämää vastaan ja katsoin häneen

kummastuneena.

-- No, mitä sinä katsot? En minä ole järkeäni kadottanut.

-- No, mutta Nikolai Sergeitsh! Millä syyllä, millä tarkoituksella?

Ja sitten, kuinka se käy päinsä?

-- Syy! Tarkoitus! huudahti vanhus. -- Sepäs somaa!...

-- Hyvä, hyvä, minä tiedän, mitä te sanotte; mutta mitä apua siitä

on? Mikä on oleva tulos taistelustanne? Täytyypä minun sanoa, että

sitä minä en ollenkaan ymmärrä.

-- Sitä minä odotinkin, ettet sinä siitä mitään ymmärrä. Kuules

siis: käräjä-asiamme päättyi (se on, se päättyy näinä päivinä;

jää enää vain joutavanpäiväiset muodollisuudet); minut tuomittiin

syylliseksi. Minun tulee maksaa noin kymmenentuhatta; niin on

päätetty. Niistä vastaa Ichmenevka. Siis nyt tuo kunnoton mies on

saataviensa puolesta taattu, ja minä, jätettyäni hänelle Ichmenevkan,

olen suoritettavani suorittanut ja muutun syrjäiseksi henkilöksi.

Silloinpa minä nostankin pääni. Niin ja niin, kunnioitettavin

ruhtinas, kaksi vuotta te häpäisitte minua; te tahrasitte nimeni,

perheeni kunnian, ja minun täytyi se kaikki kestää! Minä en voinut

vaatia teitä kaksintaisteluun. Silloin te olisitte suoraan sanonut:

"Ahaa, sinä viekas mies, sinä tahdot minut tappaa, ettei sinun

tarvitsisi maksaa minulle sitä summaa, jonka aavistat ennen tai

myöhemmin sinut maksamaan tuomittavan! Ei, katsotaan ensin, kuinka

riita-asia päättyy, vaadi sitten taisteluun." Nyt, kunnioitettavin

ruhtinas, asia on päätetty, saamisestanne olette turvattu, siis ei

ole minkäänlaisia vaikeuksia, ja siksipä, ettekö huolisi astua tänne,

rajatangon luo tuohon. Semmoinen on seikka. Mitä, luuletko, ettei

minulla ole nytkään oikeutta kostaa puolestani, kaikesta, kaikesta!

Hänen silmänsä säkenöivät. Katsoin häneen pitkään, ääneti. Tahdoin

saada selkoa hänen sisimmästä ajatuksestaan.

-- Kuulkaas, Nikolai Sergeitsh, sanoin viimein päättäen sanoa

tärkeimmän sanan, jota paitsi me emme ymmärtäisi toisiamme. --

Voitteko olla minulle täydelleen avomielinen?

-- Voin, vastasi hän päättävästi.

-- Sanokaapas suoraan: yksistäänkö vain koston tunne kehoittaa teitä

vaatimaan ruhtinaan kaksintaisteluun, vai onko teillä mielessä

muitakin tarkoituksia?

-- Vanja, vastasi hän, -- sinä hyvin tiedät, etten minä salli

kenenkään kanssani sanallakaan kosketella muutamia seikkoja; mutta

tällä kertaa teen minä poikkeuksen, sillä sinä selkeällä älylläsi

heti arvasit, ettei sitä seikkaa voi kiertää. Niin, on minulla

toinenkin tarkoitus. Se tarkoitus on: pelastaa kadonnut tyttäreni

ja palauttaa hänet turmion teiltä, johon hänet viime tapahtumat

asettavat.

-- Mutta kuinka te hänet kaksintaistelulla pelastatte, siinä kysymys?

-- Estettyäni kaiken sen, mitä siellä nyt suunnitellaan. Kuule: älä

luule, että minua siihen kehoittaa jonkinlainen isällinen hellyys

ja muu semmoinen heikkous. Tuo kaikki on jonninjoutavaa! Sydämmeni

sisuspuolta minä en näytä kellekään. Sitä et tunne sinäkään.

Tyttäreni hylkäsi minut, meni kotoa rakastettunsa luo, ja minä

repäsin hänet irti sydämmestäni, repäsin kerta kaikkinensa sinä

samana iltana -- muistathan? Jos sinä näitkin minun itkevän hänen

kuvansa kädessäni, niin ei siitä vielä seuraa, että minä haluan

hänelle anteeksi antaa. En minä silloinkaan hänelle antanut anteeksi.

Minä itkin kadotettua onnea, itkin turhaa unelmaa, mutta en _häntä_

semmoisena, kuin hän nyt on. Minä ehkä itken useinkin; minä en häpeä

sitä tunnustaa, niinkuin en myöskään häpeä tunnustaa, että ennen

rakastin lastani enemmän, kuin mitään muuta maan päällä. Tämä kaikki

nähtävästi on ristiriidassa nykyisen käytökseni kanssa. Sinä voit

sanoa minulle: jos niin on, jos olette välinpitämätön sen kohtalosta,

jota ette enää pidä tyttärenänne, niin miksikä sekaannutte siihen,

mitä siellä nyt on tekeillä? Minä vastaan: ensiksi sen tähden, etten

tahdo antaa halpamaisen ja kavalan ihmisen riemuita voitostaan, ja

toiseksi ihan tavallisesta ihmisrakkaudesta. Jos hän ei enää minulle

ole tytär, niin on hän kuitenkin heikko, turvaton ja petetty olento,

jota aiotaan vielä suuremmasti pettää aikomuksessa saattaa hänet

kokonaan turmioon. Suoranaisesti minä en voi asiaan sekaantua, mutta

välillisesti, kaksintaistelun kautta minä voin. Jos minä kaadun,

tai tulen haavoitetuksi, niin onko mahdollista, että hän astuu

rajamerkkimme yli ja vielä minun ruumiini yli mennäkseen vihille

murhaajani pojan kanssa, niinkuin sen kuninkaan tytär (muistathan,

meillä oli silloin kirja, josta sinä opit lukemaan), joka vaunuissa

istuen ajoi isänsä ruumiin yli? Ja sitten, jos asia johtaa

kaksintaisteluun, niin eivät meidän ruhtinaammekaan halua häitä.

Sanalla sanoen, minä en halua tuota avioliittoa ja käytän kaiken

voimani sen estämiseen. Ymmärsitkö minut nyt?

-- En. Jos te tahdotte Natashalle hyvää, niin minkä vuoksi te

tahdotte estää hänen vihkimistänsä, se tahtoo sanoa: juuri sitä, mikä

voi palauttaa hänelle hyvän nimen? Hänellähän on vielä pitkä elämän

aika edessä; hän tarvitsee hyvää nimeä.

-- Älköön ensinkään välittäkö ylhäisön mielipiteestä, se olkoon hänen

päätöksensä. Hänen täytyy tietää, että hänen suurin häväistyksensä

on oleva tuo avioliitto, juuri tuo liitto noiden konnien, noiden

kurjien ylhäisten ihmisten kanssa. Jalo ylpeys -- se olkoon hänen

vastauksensa tuolle ylhäisölle. Silloin kenties minäkin suostun

ojentamaan hänelle käteni, ja sittenpä nähtäisiin, kuka uskaltaisi

häväistä tytärtäni!

Tuollainen hurja ihanteellisuus hämmästytti minua. Mutta pian minä

arvasin, ettei hän voinut, hillitä itseänsä, vaan puhui kiihkon

vallassa.

-- Tuo on liian ihanteellista, vastasin hänelle, -- siis ankaraa.

Te vaaditte häneltä voimaa, jota hän ehkä ei ole syntyessään teiltä

perinnyt. Ja senkö vuoksi hän suostuu avioliittoon, että hän haluaa

tulla ruhtinattareksi? Hänhän rakastaa, sehän on intohimo, se

on factumi. Ja sitten te vaaditte, että hän halveksisi ylhäisön

mielipidettä, mutta itse kumarrutte sen edessä. Ruhtinas solvasi

teitä, julkisesti epäili teitä halpamaisesta kiihkosta petoksella

päästä hänen ruhtinaallisen perheensä sukulaiseksi, ja te nyt

päätätte: jos Natasha nyt, ruhtinaan virallisen pyynnön jälkeen,

antaa kieltävän vastauksen, niin tietysti on se oleva täydellisin

ja ilmeisin todistus entisten juorujen perusteettomuudesta. Sitä te

tavottelette, te alistutte ruhtinaan oman katsantokannan alle, te

haluatte, että hän itse tunnustaisi erehdyksensä. Te haluatte ivata

häntä, kostaa hänelle, ja sen vuoksi te uhraatte tyttärenne onnen.

Eikö se ole egoismia?

Vanhus istui synkkänä ja jurona eikä pitkään aikaan vastannut

sanaakaan.

-- Sinä teet minulle väärin, Vanja, lausui hän viimein, ja kyynel

kiilsi hänen silmässään, -- minä vakuutan, että sinä teet väärin,

mutta jättäkäämme se! En voi sinulle kääntää nurin sydäntäni,

pitkitti hän, noustuaan seisomaan ja ottaen hattunsa, -- sanon

vain: sinä juuri puhuit tyttäreni onnesta. Minä en ollenkaan

usko sitä onnea, sitäpaitsi eihän tuota avioliittoa minun väliin

tulemisettanikaan tule tapahtumaan.

-- Kuinka niin! Miksi te niin luulette? Kenties te tiedätte jotain?

huudahdin minä uteliaana.

-- Ei, erityistä en tiedä mitään. Mutta eihän tuo kirottu kettu voi

todella sitä tarkoittaa. Se on kaikki valetta, juonia vain. Minä

olen siitä vakuutettu, ja muista minun sanoneen, että niin käy.

Toiseksi, vaikka se tapahtuisikin, s.o. vain siinä tapauksessa, että

tuolla lurjuksella olisi omat erityiset, salaperäiset, kaikille

tuntemattomat laskunsa, joiden mukaan tuo avioliitto olisi hänelle

edullista, -- laskut, joita minä en ollenkaan käsitä, niin tuleeko

Natasha onnelliseksi tuossa liitossa? Soimauksia, nöyryytyksiä saisi

hän osakseen; poikanulikka elämän toverinansa, jolle jo nyt tuntuu

olevan haitaksi hänen rakkautensa, mutta kun nai -- alkaa tämä kohta

häntä halveksia, sortaa, solvata; Natashan puolelta intohimoinen

rakkaus samalla kun toinen puoli kylmenee; mustasukkaisuus,

kärsimykset, helvetti, ero, ehkäpä rikoskin ... ei Vanja! Jos te

tuolla sitä liittoa sommittelette, ja sinäkin olet siinä apuna, niin

minä sanon sinulle edeltäpäin, siitä saat vastata Jumalan edessä,

mutta se tulee myöhään! Hyvästi!

Minä pysähdytin hänet.

-- Kuulkaa, Nikolai Sergeitsh, päätetään näin: odottakaamme. Olkaa

varma, ettei vain yhdet silmät seuraa tätä asiaa, ja ehkäpä se

itsestään päättyy parhaimmalla tavalla, ilman väkivaltaisia ja

keinotekoisia päättämisiä, niinkuin esimerkiksi kaksintaistelukin

olisi. Aika -- se on paras ratkaisija. Ja sitten, suokaa minun sanoa,

että koko teidän suunnittelunne on mahdoton. Voitteko milloinkaan

todellakin uskoa, että ruhtinas suostuu vaatimukseenne?

-- Miksikä ei suostuisi? Mitä sinä nyt tyhjää!

-- Voin vannoa, ettei hän suostu; ja uskokaa pois, että hän löytää

täydellisesti riittävän tekosyyn; hän tekee sen pedanttisella

mahtavuudella, ja te vain tulette kokonaan häväistyksi...

-- Älähän, veliseni, älähän! Sinähän ihan hämmästytit minut!

Mitenkä hän voisi olla suostumatta? Ei, Vanja, sinä ainoastaan olet

runoilija: todellakin oikea runoilija! Mitenkä, onko sinun mielestäsi

sopimatonta kanssani taistella, häh? En ole huonompi häntä. Minä

olen vanhus, solvaistu isä; sinä olet venäläinen kirjailija ja siis

myöskin kunnioitettava henkilö, kelpaat kyllä todistajaksi ja ...

ja... En minä vain ymmärrä, mitä sinä vielä tahdot...

-- Saattepas nähdä. Hän esittää teille semmoiset syyt, että te itse,

itse ensimäiseksi tulette huomaamaan, että taistella hänen kanssaan

on teille sula mahdottomuus.

-- Hm!... hyvä on, ystäväiseni, käyköön tahtosi mukaan! Minä odotan,

vissin ajan tietysti. Katsotaan, mitä aika tekee. Mutta kuules,

ystäväiseni: annatko minulle kunniasanasi, ettet sinä siellä etkä

Anna Andrejevnalle kerro tästä meidän puhelustamme?

-- Olkoon niin.

-- Toiseksi, Vanja, ole hyvä, älä enää koskaan ala minulle puhua

tästä.

-- Hyvä, sen lupaan.

-- Ja vielä viimeinen pyyntö: minä ymmärrän, rakas ystäväni, että

sinulla kenties on meillä ikäväkin, mutta käy kumminkin meillä

useammin, jos vain voit. Minun muori parkani pitää sinusta niin kovin

paljon ja ... ja ... on sinutta ikävissään ... ymmärräthän, Vanja?

Ja hän puristi vahvasti kättäni. Annoin hänelle lupaukseni, ja tein

sen täydestä sydämmestäni.

-- Ja nyt, Vanja, viimeinen arkaluontoinen asia: onko sinulla rahaa?

-- Rahaa! toistin minä hämmästyneenä.

-- Niin (vanhus punastui ja loi silmänsä alas); katselen, veliseni,

sinun asuntoasi ... sinun olosuhteitasi ... ja kun ajattelen, että

sinulla voi olla muita ylimääräisiä menoja (ja juuri nyt voikin

olla), niin ... tässä, veliseni, sataviisikymmentä ruplaa, olkoot ne

nyt ensi kerraksi...

-- Sataviisikymmentä, ja vielä _ensi kerraksi_, ja nyt, kun menetitte

asianne oikeudessa!

-- Vanja, sinähän, minä huomaan, et ymmärrä minua ollenkaan! Voihan

sinulla olla _ylimääräisiä_ menoja, huomaa se. Muutamissa tapauksissa

raha auttaa itsenäiseen asemaan, itsenäisen päätöksen tekemiseen.

Sinä nyt ehkä et tarvitsekaan, mutta etkö sinä tarvitse johonkin

vastaisuudessa? Kaikessa tapauksessa minä jätän nyt rahat sinulle.

Siinä on kaikki, mitä olen voinut saada kokoon. Jos et käytä niitä,

annat takaisin. Ja nyt hyvästi! Jumalani, kuinka kalpea sinä olet!

Sinähän olet aivan sairas...

Minä en vastustanut, vaan otin rahat. Kyllin selvää oli, miksi hän ne

minulle jätti.

-- Minä tuskin vain pysyn jaloillani, vastasin hänelle.

-- Älä ole huolimaton sen suhteen, Vanja, kyyhkyläiseni, älä

ole välinpitämätön? Tänään älä mene minnekään. Minä sanon Anna

Andrejevnalle, miten sinun laitasi on. Eikö pidä lääkäriä? Huomenna

käyn sinua katsomassa: koetan ainakin kaikin voimini, jos vain itse

voin jalkojani nostella. Mutta nyt sinä saisit käydä vuoteelle... No,

hyvästi siis. Hyvästi, tyttönen; pois kääntyi! Kuules, ystäväiseni!

Tässä on vielä viisi ruplaa, ne ovat tytölle. Älä hänelle sano,

että minä annoin, mutta noin vaan, osta hänelle jotain, ehkäpä

kengät, alusvaatteita ... vähänkös, mitä tarvitaan! Jää hyvästi,

ystäväiseni...

Minä saatoin hänet portille saakka. Minun piti pyytää talonmiestä

käymään ostamassa ruokaa. Helena ei ollut vielä syönyt päivällistä.