Heräsin sairaana, myöhään, kymmenen aikaan aamulla. Päätäni kivisti
ja pyörrytti. Katsahdin Helenan tilalle -- se oli tyhjä. Samalla
kuului oikeanpuoleisesta kamaristani oudonlaista ääntä, ikäänkuin
joku olisi rapisuttanut luutaa lattialla. Menin katsomaan...
Helenalla oli toisessa kädessä luuta ja, kannattaen toisella
kädellään koreata pukuaan, jota hän ei vielä kertaakaan ollut pois
riisunut tuosta illasta saakka, lakasi hän lattiaa. Uunia varten
varustetut puut oli ladottu nurkkaan, pöytä oli pyyhitty, teekannu
puhdistettu; sanalla sanoen: Helena oli täysissä emännyyden puuhissa.
-- Kuules, Helena, sanoin minä, -- kuka sinua pakottaa lattiaa
lakaisemaan? Minä en tahdo sitä, sinä olet sairas; tulitko minulle
palvelijaksi?
-- Kukas täällä lattian lakasee? vastasi hän nousten pystyyn ja
suoraan katsoen minuun. -- Nyt en ole sairas.
-- Enhän minä sinua työhön ottanut, Helena. Sinä ikäänkuin pelkäisit,
että minä soimaisin sinua, kuten Bubnova, että sinä elät luonani
ilmaiseksi? Ja mistä sinä sait tuon pahanpäiväisen luudan? Minulla ei
ollut luutaa, lisäsin katsoen häneen kummastuksella.
-- Tämä on minun luutani. Minä sen toin tänne. Minähän vaarillekin
täällä lattian lakasin. Luuta olikin ollut tuolla uunin alla siitä
asti.
Palasin kamariini ajatuksissani. Voi olla, että tein väärin, mutta
minusta niin vaan tuntui, että hänestä ikäänkuin olisi tuntunut
raskaalta minun vierasvaraisuuteni ja että hän kaikin mokomin tahtoi
osottaa minulle, ettei hän ilmaiseksi luonani asu. "Jos niin on,
niin eihän se sitten ole äkäisen luonteen merkki?" ajattelin. Parin
minutin kuluttua tuli hänkin ja istui ääneti eiliselle paikalleen
sohvaan, tutkivasti katsoen minuun. Sillä aikaa minä keitin veden,
valmistin teen, kaasin hänelle kupillisen ja annoin sen ynnä palasen
valkeata leipää hänelle. Ne otti hän ääneti ja vastustelematta. Koko
vuorokaudessa ei hän ollut melkein mitään syönyt.
-- Kas, kun hyvän hameesikin likasit luudasta, sanoin hänelle,
huomattuani suuren likatahran hameensa helmassa.
Hän tarkasti sitä ja äkkiä, suurimmaksi hämmästyksekseni, pani
syrjään teekupin, otti, kuten näytti, verkkaan ja levollisesti
molemmin käsin hameesta kiinni ja yhdellä nykäyksellä repäsi sen
halki ylhäältä alas asti. Sen tehtyään loi hän minuun tuikean,
säihkyvän katseensa. Kasvonsa olivat aivan vaaleat.
-- Mitä sinä teet, Helena? huudahdin miltei vakuutettuna, että
edessäni on mielipuoli.
-- Tämä on huono hame, sanoi hän miltei tukehtuen mielen
liikutuksesta. -- Miksi te sanoitte, että se on hyvä? Minä en tahdo
sitä kantaa, huudahti hän äkkiä hypähtäen paikaltaan. -- Minä revin
sen. Minä en pyytänyt tuolta vaimolta koreata pukua. Hän itse sen
minulle antoi, väkisin antoi. Minä jo revin yhden hameen, revin
tämänkin. Revin, revin, revin!...
Ja samassa hän alkoi raivolla repiä onnetonta hamettansa.
Silmänräpäyksessä oli se miltei siekaleina. Kun hän oli työnsä
päättänyt, oli hän hyvin vaalea, tuskin vain jaksoi pysyä paikallaan.
Kummastellen katsoin tuollaista raivoa. Hän taas katsoi minuun
uhkaavan vaativasti, ikäänkuin minäkin olisin jotain pahaa hänelle
tehnyt. Mutta minäpä nyt tiesin, mitä oli tehtävä?
Päätin, pitemmältä viivyttämättä, jo tänä aamuna ostaa hänelle
uuden puvun. Tähän villiin, paatuneesen olentoon täytyi hyvyydellä
vaikuttaa. Hän katsoi niinkuin ei hän olisi koskaan nähnyt hyviä
ihmisiä. Jos hän jo ennen, huolimatta kovasta rangaistuksesta, oli
riekaleiksi repinyt ensimäisen tämänkaltaisen pukunsa, niin eikös hän
vihaisi nykyistä pukuansa, joka hänelle muistutti vasta äskettäin
elettyjä elämänsä hirmun hetkiä.
Vanhain vaatteiden kaupustelu-torilta saattoi saada huokealla hyvän
ja yksinkertaisen puvun. Pula oli vain se, ettei minulla nyt ollut
rahaa ensinkään. Mutta jo eilen, maata pannessani, olin päättänyt
mennä erääseen paikkaan, josta toivoin saavani rahaa ja se olikin
juuri samalla suunnalla, kuin kaupustelu-torikin. Otin hattuni,
Helena seurasi tarkkaan liikkeitäni, tuntui, kuin olisi hän jotain
odottanut.
-- Suljetteko te taaskin minut? kysyi hän, kun minä otin avaimen,
lukitakseni asuntoni, kuten olin eilen sekä toissapäivänä tehnyt.
-- Ystäväiseni, sanoin minä, lähestyen häntä, -- älä suutu siitä.
Minä lukitsen sen vuoksi, ettei kukaan pääsisi tänne. Sinähän olet
sairas, ehkä säikähdät. Ja, Herra ties, ken voisi tulla, ehkäpä
Bubnova päättää tulla tänne...
Sanoin tuon tahallani. Suljin hänet lukon taa, sillä en luottanut
häneen. Minusta tuntui, että hän joskus saa päähänsä paeta minulta.
Jonkun aikaa päätin olla varovaisempi. Helena oli vaiti, ja minä
lukitsin oven tälläkin kertaa.
Tunsin erään kustantajan, joka jo kolmatta vuotta kustansi erästä
moniosaista kirjaa. Häneltä minä sain usein työtä, kun milloin
oli tarvis pikemmin ansaita jonkun verran rahaa. Hän maksoi
säännöllisesti. Menin hänen luoksensa ja onnistuin saamaan etukäteen
kaksikymmentä viisi ruplaa ehdolla, että vien hänelle viikon
päästä hät'hätää kirjoitetun artikkelin. Toivoin voittavani aikaa
romaanilleni. Tällä tapaa tein usein, kun välttämätön puute pakotti.
Rahat saatuani menin torille. Pian löysin siellä tutun mummon,
joka myi vanhoja vaatteita. Kuvailin hänelle lähimmiten Helenan
vartalon pituuden, ja kohta löysi mummo minulle vaalean, pumpulisen,
aivan eheän, vasta vähäisen pidetyn puvun, jonka ostin hyvin
huokealla. Samalla ostin Helenalle kaulavaatteenkin. Näistä
maksaessani johtui mieleeni, että pitäisihän Helenalle saada
jonkunlainen päällysnuttukin. Ilmat olivat kylmiä, eikä hänellä
ollut minkäänlaista päällysnuttua. Mutta semmoisen ostamisen jätin
toiseen kertaan. Helena oli niin herkkä pahastumaan, oli niin ylpeä.
Herra tiesi, mitenkä hän ottaa vastaan tämän puvunkaan, huolimatta
siitä, että minä vartavasten valitsin mahdollisimman yksinkertaisen,
vaatimattomimman, kaikkein arkipäiväisimmän, mitä vaan voin saada.
Ostin kumminkin vielä kaksi paria liinasukkia ja yhden parin
villasukkia. Ne minä voin antaa sillä syyllä, että hän oli sairas, ja
huoneessa oli kylmä. Hän tarvitsi myöskin alusvaatteita. Niiden oston
kumminkin jätin siksi, kun tulen hänet paremmin tuntemaan. Sen sijaan
jo kumminkin ostin verhot vuoteensa eteen, -- se oli välttämätön
esine ja voi tuottaa Helenalle suurta mielihyvää.
Nämät ostettuani palasin kotiin kello yksi. Oveni lukko aukeni
melkein äänettömästi, eikä Helena siis samassa kuullut, että olin
tullut kotiin. Huomasin hänen seisovan pöytäni luona selailemassa
kirjojani ja papereitani. Nähtyänsä minut sulki hän äkkiä kirjan,
jota oli lukenut, ja punastuneena siirtyi pois pöydän luota.
Katsahdin lukemaansa kirjaa -- se oli ensimäinen romaanini, joka
oli tullut painosta eri kirjana ja jonka nimilehdellä oli nimeni
painettuna.
-- Teidän poissa ollessanne tänne joku pyrki! lausui hän semmoisella
äänellä, ikäänkuin olisi uhitellut minulle -- miksi muka lukitsin
oven.
-- Olisikohan se ollut lääkäri? kysäsin. -- Etkö sinä virkkanut
hänelle mitään, Helena?
-- En.
En puhunut siitä enempää, otin nyytin, päästin sen auki ja otin
sieltä ostamani puvun.
-- Kas tässä, Helena, ystäväiseni, sanoin lähestyen häntä, --
tuollaisissa repaleissa, kuin nyt on päälläsi, ei sovi käydä. Ostin
sen vuoksi sinulle tämmöisen arkipuvun, hyvin huokean, ei siis sinun
tarvitse siitä ollenkaan huolehtia; se maksaa vain yhden ruplan ja
kaksikymmentä kopekkaa. Kanna terveydeksesi.
Laskin puvun viereeni. Hän sävähti punaiseksi ja silmät suurina
katsoi minuun jonkun aikaa.
Hän oli hyvin kummastunut ja sen lisäksi, kuten minusta näytti, jokin
häntä suuresti hävetti. Mutta jotain lauhkeata, hellää loisti hänen
silmistänsä. Huomattuani hänen pysyvän vaiti, käännyin minä pöytään
päin. Ostokseni nähtävästi hämmästytti häntä. Mutta ponnistaen
voimansa voitti hän itsensä ja istui silmät maahan luotuina.
Päätäni kivisti ja huimasi yhä kovemmin. Raitis ilmakaan ei ollut
auttanut yhtään. Siitä huolimatta täytyi lähteä Natashan luo.
Levottomuuteni hänen vuoksensa ei vähentynyt eilisestä, päinvastoin
se kasvoi yhä suuremmaksi. Äkkiä olin kuulevinani, että Helena
mainitsi nimeäni. Kysäsin, mitä hän sanoi.
-- Kun te milloin menette, älkää lukitko ovea! lausui hän katsoen
syrjään ja sormellaan raapien sohvan reunanauhaa, niinkuin olisi
kokonaan kiintynyt tuohon työhön. -- Minä en mene teiltä minnekkään.
-- Hyvä on, Helena, olkoon niin. Mutta jos joku outo tulee? Ehkä
Herra ties, kuka!
-- Jättäkää avain minulle, minä lukitsen oven täältä sisältä, ja jos
joku koputtaa, sanon: "ei ole kotona."
Hän katsoi minuun veitikkamaisesti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:
"kas, niin yksinkertainen asia se on!"
-- Kuka teidän pyykkinne pesee? kysäsi hän äkkiä, ennenkuin ehdin
hänelle sanoa mitään.
-- Eräs, tässä talossa asuva vaimo.
-- Minä osaan pestä pyykkiä. Mistäpäs te eilen toitte ruuan?
-- Ravintolasta.
-- Osaan minä ruokaakin valmistaa. Minä tahdon valmistaa teille ruuan.
-- Älähän nyt, Helena; mitäpä sinä osaisit valmistaa? Et nyt puhu
oikein.
Hän vaikeni ja katsoi alas. Nähtävästi hän pahastui huomautuksestani.
Kului ainakin kymmenen minuttia; olimme kumpikin vaiti.
-- Soppaa, sanoi hän äkkiä, nostamatta päätään.
-- Mitä? Mitä soppaa? kysäsin kummastuksella.
-- Osaan minä valmistaa soppaa. Minä keitin sitä äidille, kun hän oli
sairas. Kävin torilla ostoksillakin.
-- Näes nyt, Helena, näetkös nyt, kuinka sinä olet ylpeä, sanoin
hänelle mennen luoksensa ja istuen viereensä sohvalle. -- Minä
teen sinulle, kuten sydämmeni käskee. Nyt olet sinä yksin, olet
sukulaisitta, omaisitta, onneton. Minä tahdon sinua auttaa. Niinhän
sinäkin auttaisit minua, jos minä olisin avun tarpeessa. Mutta sinä
et tahdo asiaa niin ymmärtää ja sinusta tuntuu vaikealta ottaa
minulta yksinkertaisinta lahjaa vastaan. Sinä samassa tahdot siitä
maksaa, tehdä sen vuoksi työtä, niinkuin minä olisin mikäkin Bubnova
ja soimaisin sinua. Jos on niin, on se sinulta pahasti tehty.
Hän ei vastannut, huulensa vavahtelivat. Näytti, että hän tahtoi
jotain minulle vastata; siitä huolimatta oli hän vaiti. Nousin ylös
lähteäkseni Natashan luo. Tällä kertaa jätin Helenalle avaimen
sanoen, että jos joku tulee ja kolkuttaa, hän virkkaisi äänensä
ja kysyisi, ken siellä on. Olin täydellisesti vakuutettu, että
Natashalle oli tapahtunut jotain hyvin pahaa, mutta että hän jonkun
aikaa salaa sen minulta, kuten usein ennenkin oli tapahtunut.
Kaikessa tapauksessa päätin nyt pistäytyä vain pikkuseksi aikaa,
muuten voin ärsyttää hänet tungettelevaisuudellani.
Niinpä olikin. Taaskin hän otti minut vastaan tyytymättömyydellä ja
ankaralla katseella. Olisi pitänyt heti lähteä, mutta jalkani eivät
enää tahtoneet kantaa.
-- Pistäydyin luoksesi hetkiseksi, Natasha, aloin puheeni, --
tahtoisin neuvotella, miten menettelisin vieraani kanssa?
Kerroin samassa Helenan asian kokonaan. Natasha kuunteli minua ääneti.
-- Enpä tiedä, mitä sinulle neuvoisin, Vanja, vastasi hän. --
Kaikesta huomaa, että tyttö on mitä kummallisin olento. Ehkä hänelle
on tehty kovin paljon vääryyttä, kovin säikytetty. Anna hänen ainakin
parantua. Tahdotko sinä tarjota häntä vanhemmilleni?
-- Tyttö aina vaan sanoo, ettei hän luotani lähde minnekään. Ja Herra
ties, mitenkä hänet sielläkään vastaan otettaisiin, en siis tiedä,
mitä tekisin. No, ystäväiseni, mitenkäs sinä? Et eilen liene ollut
kokonaan terve? kysäsin arasti.
-- Niin ... minulla nytkin tuntuu päätä kivistävän, vastasi hän
hajamielisesti. -- Etkö ole tavannut ketään meidän omista?
-- En. Huomenna menen käymään. Onhan huomenna lauantai...
-- Miksikä sitä kysyt?
-- Illalla tulee ruhtinas...
-- Entäs sitten? Minä en ole sitä unohtanut.
-- Ei, niinhän minä vaan...
Hän pysähtyi suoraan eteeni ja katsoi silmiini pitkään ja tarkasti.
Hänen katseessaan oli jotain päättäväisyyttä, jotain jäykkyyttä,
jotain kuumeen tapaista, sairaloista.
-- Tiedätkös, Vanja, sanoi hän, -- ole hyvä, mene pois, sinä niin
kovin häiritset minua.
Nousin tuolilta ja sanomattomalla kummastuksella katsoin häneen.
-- Ystäväiseni, Natasha! Mikä sinun on? Mitä on tapahtunut? huudahdin
minä pelästyneenä.
-- Ei ole mitään tapahtunut! Huomenna saat kaikki, kaikki tietää,
mutta nyt minä tahdon olla yksin. Kuuletko, Vanja: mene nyt heti.
Minun on niin vaikeata, niin raskasta nähdä sinua!
-- Mutta sanohan minulle toki...
-- Kaikki, kaikki huomenna kuulet! Oi, Jumalani! Menetköhän sinä?
Läksin. Olin niin hämmästynyt, että tuskin itseni muistin. Mavra
kiiruhti jälkeeni porstuaan.
-- Mitä, onko hän vihainen? kysäsi Mavra. -- Minä en uskalla
lähestyäkään.
-- Mikä hänelle on tullut?
-- Se, ettei _meidän_ herra ole kolmeen päivään nokkaansakaan täällä
näyttänyt.
-- Kuinka, kolmeen päivään? kysäsin ihmeissäni. -- Natashahan itse
eilen sanoi, että hän eilen aamulla kävi ja lupasi eilen illallakin
tulla...
-- Miten illalla! Ei hän käynyt aamullakaan! Johan sinulle sanoin,
ettei kolmeen päivään ole silmiään näyttänyt. Oikeinko todella
Natasha itse sanoi, että hän kävi eilen aamulla?
-- Niin Natasha sanoi.
-- No, virkkoi Mavra miettivänä, -- se merkitsee, että asia koski
häneen kipeästi, kun hän ei tahdo sinullekaan tunnustaa, ettei Alesha
täällä käynyt. Mokomakin mies!
-- Mitä tämä sitten oikeastaan merkitsee! huudahdin minä.
-- Kas se on semmoista, etten minä ollenkaan tiedä, mitä tehdä
Natashaa auttaakseni, pitkitti Mavra, levittäen kätensä. -- Jo
eilen lähetti hän minut Aleshan luo, mutta kahdesti palautti tieltä
takaisin. Mutta tänäänpä ei enää tahdo kanssani puhuakaan. Vaikka
sinä edes kävisit tuon mokoman luona. Minä en uskalla poistua
Natashan luota.
Kiiruhdin rapuista alas muistamatta, kuinka tulinkaan.
-- Tuletko illalla meille? huusi Mavra jälestäni.
-- Sittenpähän nähdään, vastasin mennessäni. -- Minä ehkä pistäyn
vain sinun luonasi tiedustamassa, miten asiat ovat. Jos vain itse
olen elossa.
Minusta todellakin tuntui, kuin jokin olisi iskenyt suoraan
sydämmeeni.