XI.

Mutta tuskin palasin huoneeseen, kun päätäni pyörrytti ja minä

kaaduin keskelle lattiaa. Muistan vain Helenan huudahduksen: hän löi

kätensä yhteen ja kiiruhti luokseni tukemaan minua. Se oli viimeinen,

mikä jäi muistooni...

Muistan sitten löytäneeni itseni vuoteelta! Jälkeenpäin Helena kertoi

minulle, että hän talonmiehen kanssa, joka juuri toi meille ruokaa,

kantoi minut sohvalle. Minä havahduin useampia kertoja ja joka kerta

näin Helenan huolestuneena ja säälivänä kumartuneena puoleeni.

Mutta tuon kaiken minä muistan kuni unessa, kuni sumun läpi, ja

tyttö paran hellä kuva väikkyi silmissäni keskellä horrosaikaani,

väikkyi kuni ilmestys, kuni ihana taulu; hän antoi minulle juoda,

kohensi minua vuoteella, tahi istui luonani suruisena, pelokkaana

ja silitteli hienoisilla sormillansa tukkaani. Kerran muistan hänen

painaneen hiljaisen suutelon kasvoilleni. Toisella kertaa, yöllä

äkkiä herättyäni, näin sohvani viereen siirretyllä pöydällä palavan

kynttilän valossa, että Helena oli kuukistanut kasvonsa tyynylleni

ja pelokkaana nukkui, vaaleat huulensa puoliksi avoinna ja kämmen

painettuna lämpöistä poskea vasten. Mutta täydelleen heräsin vasta

varhain aamulla. Kynttilä oli palanut loppuun; kirkas jo sarastavan

ruskon punanen säde leikki seinällä. Helena istui pöydän edessä

tuolilla ja, väsynyt päänsä vasenta kättänsä vasten, joka nojasi

pöytään, nukkui sikeästi ja, kuten muistan, minä ihailin hänen

lapsellisia kasvojansa, joilla unessakin oli jokin lapselle tavaton

huolen ilme ja outo, sairaloinen sulous; silmäripsensä olivat pitkät

ja suorat, poskensa, kalpeat ja laihat, olivat sysimustain hiusten

ympäröimät, jotka valuivat alas tiheinä ja raskaina sekä olivat

huolimattomasti kiinni solmitut syrjään. Hänen toinen kätensä lepäsi

tyynylläni. Minä hyvin hiljaa suutelin hänen laihaa kättänsä, eikä

tyttö parka herännytkään, näytti vain niinkuin jonkinlainen hymy

olisi hetkiseksi ilmaantunut hänen vaaleille huulillensa. Minä

katsoin, katsoin häneen ja hiljaa vaivuin rauhalliseen, virvoittavaan

uneen. Tällä kertaa nukuin minä miltei puolipäivään. Herättyäni

tunsin itseni melkein terveeksi. Jäsenissäni tuntuva raukeus

ja raskaus vain todisti äskeistä tautiani. Tämmöisiä äkillisiä

hermokohtauksia oli minulla ollut ennenkin; minä tunsin ne hyvin.

Tauti tavallisesti meni ohi melkein kokonansa vuorokaudessa, mikä

muuten ei estänyt sitä tällä ajalla vaikuttamasta ankarasti ja

jyrkästi.

Päivä oli melkein puolessa. Ensimäinen, minkä huomasin, olivat

nurkkaan nauhaan virutetut uutimet, jotka olin eilen ostanut. Helena

oli järjestellyt ja rajoittanut itselleen eri nurkan kamarissa. Hän

istui uunin edessä ja keitti teetä. Huomattuansa, että olin herännyt,

hymyili hän iloisesti ja heti tuli luokseni.

-- Ystäväiseni, sanoin hänelle, tarttuen hänen käteensä, -- sinä olet

koko yön minua vartioinut. Minä en tietänytkään, että sinä olet niin

hyvä.

-- Mistäpäs te tiedätte, että minä teitä vartioin; kenties minä

koko yön nukuin? kysäsi hän, katsoen minuun hyväsydämmellisellä

ja kainolla veitikkamaisuudella sekä samalla punastuen sanojensa

johdosta.

-- Minä useasti heräsin ja näin kaikki. Sinä nukuit vasta vähän ennen

aamun tuloa...

-- Tahdotteko teetä? keskeytti hän, ikäänkuin olisi tuntenut

tukaluutta tuon puheen pitkittämisestä, kuten kaikki kunnialliset ja

ankaran rehelliset sydämmet tuntevat, kun heistä kehumalla puhutaan.

-- Tahdon, vastasin minä. -- Söitköhän sinä eilen päivällistä?

-- En syönyt päivällistä, mutta illallisen. Talonmies toi ruoan.

Mutta älkääpä te puhelko, maatkaa rauhassa: te ette ole vielä

kokonaan terve, lisäsi hän, tuoden minulle teetä ja istuutuen

luokseni vuoteelle.

-- Vai maatkaa! Mutta voihan hämäriin asti maata, ja sitten täytyy

lähteä ulos. Välttämättömästi täytyy, Leenaseni.

-- Vai oikein täytyy! Kenenkä luo te menette? Ettekö vaan eilisen

vieraan luo?

-- Ei, en mene hänen luoksensa.

-- Kas, sepä hyvä, ettette mene hänen luokseen. Hän se teidät eilen

teki rauhattomaksi. Siis hänen tyttärensä luo?

-- Ja mistä sinä tiedät hänen tyttärestänsä?

-- Minä eilen kuulin kaikki, sanoi hän katsoen maahan. Kasvonsa

synkistyivät. Kulmakarvat vetäytyivät ryppyyn silmien yli.

-- Hän on paha ukko, lisäsi Helena.

-- Tunnetko sinä hänet? Päinvastoin, hän on hyvin hyvä ihminen.

-- Ei, ei, hän on paha, minä kuulin, sanoi tyttönen taas innolla.

-- Ja mitäpäs sinä sitten kuulit?

-- Hän ei tahdo omalle tyttärellensä antaa anteeksi...

-- Mutta hän rakastaa tytärtänsä. Tytär on tehnyt pahasti isäänsä

kohtaan, mutta isä kuitenkin huolehtii hänestä, kärsii hänen tähtensä.

-- Mutta miksikä hän ei anna anteeksi? Nyt jos hän antaisikin

anteeksi, ei tyttären tarvitsisi mennä hänen luoksensa.

-- Kuinka niin? Minkä tähden?

-- Sen tähden, ettei hän ansaitse, että tytär rakastaisi häntä,

lausui tyttönen innolla. -- Menköön hän isältänsä ijäksi pois ja

ennemmin kerjätköön, ja ukko nähköön, että tytär kerjää ja kärsii.

Helenan silmät säihkyivät, poskensa hehkuivat. "Varmaankaan ei hän

tarkoituksetta näin puhu", ajattelin mielessäni.

-- Aiotteko te antaa minut tuon ukon kotiin? lausui taas tyttönen.

-- Niin, Helena.

-- Ei, mieluummin minä menen palvelijaksi.

-- Ah, kuinka pahaa se kaikki on, mitä sinä puhut, Leena. Ja mitä

joutavia: kellepäs sinä menisit palvelijaksi?

-- Mille maalaiselle tahansa, vastasi hän, yhä enemmän päätänsä alas

painaen.

Hänellä oli erittäin tulinen luonne.

-- Eihän maalaiselle kelpaa tällainen piika, sanoin naurahtaen.

-- No, herralle.

-- Voiko sinun luonteellasi olla herrasväessä?

-- Voi kyllä.

Mitä enemmän hän ärtyi, sen lyhyemmäksi tulivat vastauksensa.

-- Ethän sinä kestä.

-- Kestän. Jos minua torutaan, olen vaiti. Jos minua lyödään, olen

yhä vaiti, lyökööt vaan, minä olen vaiti, enkä uhallanikaan käy

itkemään. Heidänpä on oleva vaikeampi kantaa vihaansa, kun minä en

itke.

-- Miksi sinä noin uhittelet, Helena! Kuinka paljon kiukkua onkaan

sinussa, kuinka ylpeä oletkaan! Olet kai saanut kokea paljon

kurjuutta...

Nousin ylös ja menin suuren pöytäni luo. Helena jäi sohvalle, katsoen

miettivänä lattiaan ja nyppien sormillaan sohvan reunustaa. Hän pysyi

ääneti. Jokohan olisi suuttunut sanoistani? ajattelin.

Seisoessani pöydän luona aukasin minä konemaisesti eilisiä,

kyhäelmien aiheeksi tuomiani kirjoja ja vähitellen syvennyin lukemaan

niitä. Minulle tapahtuu usein niin: otan kirjan, aukaisen sen

hetkiseksi katsoakseni jotain ja unohdunkin lukemaan sitä enkä muuta

muistakkaan.

-- Mitä te aina kirjoitatte? kysyi Helena arasti hymyillen ja hiljaan

läheten pöytää.

-- Niin vaan, Leena, kaikenlaista. Siitä maksetaan minulle.

-- Anomuksiako?

-- Ei, en minä anomuksia kirjoita.

Koetin hänelle mahdollisuuden mukaan selittää, että kirjoittelen

kertomuksia, samoin monenlaisista ihmisistä: siitä tulee kirjoja,

joita nimitetään novelleiksi ja romaaneiksi. Hän kuunteli selitystäni

hyvin tarkkaan.

-- Mitenkä, kirjoitatteko te kaikki, niinkuin todella on tapahtunut?

-- En, minä keksin kertomukseni sisällön.

-- Miksikä te kirjoitatte semmoista, mikä ei ole totta?

-- Luehan tämä kirja, sittenpä näet; kerran sinä sitä jo katselit.

Osaatko sinä lukea?

-- Osaan.

-- No niin, siitäpä sitten näet. Tämän kirjan kirjoitin minä.

-- Tekö? Kyllä minä luen...

Hän nähtävästi tahtoi jotain minulle sanoa, mutta epäröi ja oli

levoton. Kysymystensä takana piili jotain.

-- Maksetaanko teille kirjoittamisesta paljon? kysäsi hän viimein.

-- Miten milloinkin sattuu. Toisinaan saan paljon, toisinaan taas ei

ole mitään, sillä ei aina työ suju. Tämä on vaikeata työtä, Leena.

-- Te ette siis ole rikas?

-- En, en ole rikas.

-- No, niinpä siis minä käyn tekemään työtä ja auttamaan teitä...

Hän katsahti minuun pikaisesti, punastui, loi katseensa maahan ja,

astuttuaan parilla askeleella luokseni, äkkiä kietoi molemmat kätensä

ympärilleni ja painoi kasvonsa hyvin lujaan rintaani vasten. Katsoin

hämmästyneenä häneen.

-- Minä rakastan teitä ... minä en ole ylpeä, virkkoi hän. -- Eilen

te sanoitte, että minä olen ylpeä. Ei, ei ... minä en ole semmoinen...

minä rakastan teitä. Te vain yksin minua rakastatte.

Nytpä jo kyyneleet tukahduttivat hänen sanansa. Kohta pääsi

hänen kyyneltulvansa valloilleen yhtä voimakkaasti, kuin eilen

hermokohtauksensa aikana. Hän laskeusi eteeni polvilleen, suuteli

käsiäni, jalkojani...

-- Te rakastatte minua!... hoki hän yhä, -- te vain yksin,

yksinänne!...

Suonenvedon tapaisesti puristi hän käsillään polviani. Tunteensa,

jota hän oli niin kauan pidättänyt, nyt äkkiä tulvi irti yhdellä

kertaa, vastustamattomalla kiihkolla, ja minä nyt käsitin hänen

sydämmensä kummallisen jäykkyyden, sydämmen, joka siveänä salasi

itsensä vissiin aikaan asti, tehden sen sitä jäykemmin, sitä

yrmeämpänä, kuta voimakkaampi oli tarve osottaa tunteitensa

kyllyyttä, ja se kaikki siihen vastustamattomaan tunteiden

puuskaan saakka, kun äkkiä koko olemuksensa antautuu, itsensä

kokonaan unohtaen, tuolle vaatimukselle, joka vaatii rakkautta,

kiitollisuutta, hyväilyjä, kyyneleitä...

Hän itki niin kovin, että sai hysteeria-kohtauksen. Tuskin sain

ympärilleni kietouneet kätensä päästetyiksi auki. Nostin hänet ja

kannoin sohvalle. Hän itki vielä kauan aikaa peittäen kasvonsa

tyynyyn, ikäänkuin hän olisi hävennyt katsoa minuun, mutta yhä

vieläkin kovasti puristaen kätösissään kättäni, päästämättä sitä

sydämmeltänsä.

Vähitellen hän tyyntyi, mutta ei vieläkään katsonut minuun. Pari

kertaa salaa loi hän kasvoihini katseensa, ja siinä oli ääretöntä

hellyyttä ja jotain arkaa, uudestaan piiloutuvaa tunnetta. Viimein

hän punastui ja hymyili.

-- Onko sinun nyt helpompi? kysäsin häneltä, -- sinä tunteellinen

Leenani, sinä sairas lapsi raukkani!

-- Ei ole nimeni Leena, ei ... kuiskasi hän, yhä kätkien minulta

kasvonsa.

-- Eikö olekaan nimesi Leena? Mikä sitten?

-- Nelly.

-- Nelly? Miksikä juuri Nelly? Olkoon, se on hyvin kaunis nimi. Minä

käynkin nyt kutsumaan sinua sillä nimellä, jos itse niin tahdot.

-- Niin minua äitini nimitti... Eikä kukaan ole minua sillä nimellä

kutsunut, ei koskaan, paitsi äitini... Enkä minä tahtonut itse, että

minua joku niin nimittäisi, paitsi äitini... Mutta te saatte kutsua

minua niin, minä tahdon sen... Minä rakastan teitä aina, rakastan

ikäni.

"Rakastava ja ylpeä pikku sydän", ajattelin, -- "ja kuinka kauan

minun piti pyrkiä siihen, että sinä olisit minulle ... Nelly."

Mutta nytpä minä jo tiesin, että hänen sydämmensä on uskollinen

minulle ikänsä kaiken.

-- Kuules, Nelly, sanoin heti, kun hän vaan oli tyyntynyt. -- Sinä

äsken sanoit, että ainoastaan äitisi rakasti sinua eikä muu kukaan.

Eikö vaarisi sinua todellakaan rakastanut?

-- Ei, hän ei rakastanut...

-- Mutta sinähän täällä itkit hänen tähtensä, muistathan, tuolla

rapuilla?

Hän vaipui hetkiseksi ajatuksiinsa.

-- Ei, hän ei rakastanut... Hän oli paha.

Ja samassa jokin katkera ilme näkyi hänen kasvoillansa.

-- Eihän häneltä voinut mitään vaatiakaan, Nelly. Eiköpähän hän liene

ollutkin kokonaan heikkomielinen. Hän kuolikin kuten heikkomielinen.

Kerroinhan minä sinulle, miten hän kuoli.

-- Niin; mutta se oli viime kuukauden aikana, kun hän ei enää

muistanut mitään. Istuskeli täällä kaiken päivää ja, jos en minä

olisi käynyt hänen luonansa, olisi hän siten istunut toisen ja

kolmannenkin päivän, istunut juomatta sekä syömättä. Ennen oli hän

paljoa parempi.

-- Milloin ennen?

-- Kun äitini ei vielä ollut kuollut.

-- Siis sinä kannoit hänelle ruokaa ja juomaa, Nelly?

-- Niin, toin minäkin.

-- Mistä sinä sait, Bubnovaltako?

-- Ei, minä en milloinkaan ottanut Bubnovalta mitään, sanoi hän

päättävästi ja äänensä hieman värähteli.

-- Mistäpäs sinä sait, eihän sinulla ollut mitään?

Nelly vaikeni ja katseli kauheasti; sitten loi hän minuun hyvin

pitkän katseen.

-- Minä pyysin kadulla almua... Kun sain viisi kopekkaa, ostin

hänelle leipää ja nuuskaa...

-- Ja hän salli sen! Nelly, Nelly!

-- Alussa minä kävin hänelle mitään virkkamatta. Mutta kun hän sai

sen tietää, alkoi hän sitten itse minua ajaa almua pyytämään. Minä

seison sillalla ja pyydän ohikulkijoilta, mutta hän kävelee sillan

läheisyydessä, odottaa; ja kun hän näki, että minulle annettiin,

niin heti hyökkäsi hän ottamaan minulta rahan, ikäänkuin minä olisin

tahtonut salata häneltä, enkä hänelle korjaisi.

Tätä sanoessaan hymyili hän katkerasti.

-- Näin kävi kaikki, kunnes äitini kuoli, jatkoi hän. -- Sitten tuli

hän kaikkinensa aivan kuin höperöksi.

-- Hän siis kovin rakasti äitiäsi? Miksikä he eivät asuneet yhdessä?

-- Ei, hän ei rakastanut... Hän oli paha, eikä antanut anteeksi,

niinkuin eilinenkin paha ukko, lausui Nelly hiljaa, melkein

kuiskaamalla ja vaaleten yhä enemmän ja enemmän.

Minä tunsin värähdyksen ruumiissani. -- Kokonaisen romaanin juoni

samassa välähti sieluni silmien eteen. Tuo köyhä vaimo, tehden

kuolemata ruumisarkkujen valmistajan huoneessa kellarikerroksessa,

hänen orpo tyttönsä, joka silloin tällöin käy katsomassa vaaria, joka

on kironnut hänen äitinsä; järkensä menettänyt vanhus, kuolevana

ravintolassa heti koiransa kuoltua...!

-- Asorkahan oli ennen ollut äidin koira, sanoi äkkiä Nelly,

hymyillen jonkin muistelman johdosta. -- Vaari ennen rakasti kovin

äitiäni, ja kun äitini läksi pois vaarin luota jäi Asorka vaarin

luoksi. Senpä vuoksi vaari rakastikin Asorkaa... Äidilleni ei hän

antanut anteeksi, mutta kun koira kuoli, kuoli vaari itsekin, lisäsi

Nelly ankarana, ja hymy katosi hänen kasvoiltansa.

-- Nelly, mikä oli vaarisi ennen ollut? kysäsin hetkisen odotettuani.

-- Hän oli ennen rikas... Minä en tiedä, mikä hän oli, lausui Nelly.

-- Hänellä oli jonkinlainen tehdas... Niin puhui minulle äitini. Hän

alussa ajatteli, että minä olen vielä pieni, eikä kaikkea minulle

puhunut. Aina silloin vain suutelee minua ja sanoo: kaikki tulet

tietämään, kun tulee aika, saat tietää kaikki, tyttö raukkani,

onneton tyttöni! Yhä minua raukaksi ja onnettomaksi nimitti. Ja

toisinaan yöllä, luullen, että minä nukun (minäpä tahallani en

nukkunut, olin vain nukkuvinani), hän vain itkee tähteni, suutelee

minua ja sanoo: tyttö raukkani, onneton lapseni!

-- Mihin tautiin äitisi kuoli?

-- Keuhkotautiin; nyt on siitä jo kuusi viikkoa.

-- Muistatko sinä sitä, kun vaarisi oli rikas?

-- Enhän minä silloin ollut syntynytkään. Äitini oli jo ennen minun

syntymistäni lähtenyt vaarin luota.

-- Kenenkä kanssa hän läksi?

-- En tiedä, vastasi Nelly hiljaa ja ikäänkuin miettien. -- Hän

matkusti ulkomaille, ja siellä minä synnyinkin.

-- Ulkomaillako? Missä?

-- Sveitsissä. Minä olen ollut kaikkialla, olin Italiassa, Pariisissa.

Minä kummastelin sitä.

-- Ja sinä sen muistat, Nelly?

-- Useita seikkoja muistan.

-- Kuinkas sinä osaat venättä niin hyvin, Nelly?

-- Vielä ulkomailla ollessamme opetti äitini minulle venättä. Hän

oli venäläinen, sillä hänen äitinsä oli venäläinen, mutta vaari oli

englantilainen, mutta hänkin jo aivan kuin venäläinen. Ja sitten

kun minä ja äitini, puolitoista vuotta sitten, tulimme tänne, opin

minä venäjänkielen täydellisesti. Äiti oli jo silloin kipeä. Sitten

me tulimme yhä köyhemmiksi. Äiti aina vaan itki. Alussa hän kauan

aikaa etsi täällä Pietarissa vaaria ja yhä vain puhui, että hän on

tehnyt vaarille pahasti; aina vain itki... Hyvin katkerasti aina

itki! Mutta kun hän sai tietää, että vaari on köyhä, alkoi hän vielä

enemmän itkeä. Äiti kirjoitti hänelle usein kirjeitä, mutta vaari ei

vastannut koskaan.

-- Miksi äitisi tuli tänne? Ainoastaanko vain isänsä luo?

-- En tiedä, Mutta sielläpä oli meidän hyvä elää! ja Nellyn silmät

oikein loistivat. -- Äiti eli yksinään minun kanssani. Hänellä oli

eräs ystävä, hyvä, kuten tekin... Hän tunsi äitini jo täällä. Mutta

hän kuoli siellä ja äitini palasi tänne...

-- Hänen muassaanko äitisi lähtikin vaarisi luota?

-- Ei. Äiti läksi vaarin luota toisen kanssa, mutta tuo hylkäsikin

hänet...

-- Kenenkä kanssa, Nelly!

Nelly katsahti minuun eikä vastannut mitään. Hän nähtävästi tiesi,

kenenkä kanssa hänen äitinsä läksi ja myöskin kuka luultavasti oli

hänen isänsä. Nellyn oli vaikeata minullekaan mainita hänen nimeänsä.

En tahtonut vaivata häntä kysymyksilläni. Luonteensa oli kummallinen,

hermostunut ja tulinen, vaikka hän koettikin tulisuuttaan hillitä,

miellyttävä, mutta ylpeä ja umpimielinen. Ja vaikka hän rakastikin

minua koko sydämmellään, rakasti puhtaimmalla rakkaudella ja melkein

yhtä paljon kuin äitiänsä, jonka muiston hän oli sydämmensä sisinpään

kätkenyt, oli hän kuitenkin koko tuttavuutemme ajalla harvoin minulle

avomielinen, hyvin harvoin suostui minulle kertomaan entisyydestään,

vaan päinvastoin oli juro ja salamyhkäinen. Mutta nyt hän kertoi

minulle kaikki kärsimänsä tuskat, itki ja tuskalla muisteli

piinallista entisyyttänsä, enkä minä voi koskaan unohtaa tuota

kauheata kertomusta. Tahdon tuonnempana kertoa hänen historiansa...

Se historia oli kauhea; se oli historia hyljätystä naisesta, jonka

onni oli mennyttä; naisesta, joka oli sairas, kiusattu ja kaikkien

hylkäämä; naisesta, jonka oli hyljännyt sekin ainoa olento, johon hän

vielä saattoi luottaa -- oma isänsä, jota vastaan hän jolloinkin oli

rikkonut ja joka sitten ylivoimaisten kärsimyksien ja solvauksien

vuoksi oli menettänyt ymmärryksensä. Se on naisen historia, naisen,

joka saatettiin epätoivon partaalle; joka tyttärensä kanssa, jota

hän piti vielä pienenä lapsena, käyskenteli Pietarin kylmillä,

likaisilla kaduilla ja anoi almua; naisen, joka sitten kuukausmääriä

kellarikerroksessa taistelee kuoleman kanssa ja jolle isänsä

kieltäytyy anteeksi antamasta hänen viimeiseen hengenvetoonsa

asti, ja kun isä viimeisellä hetkellä katuu ankaruuttansa ja

kiiruhtaa tyttärensä luo hänelle anteeksi antaakseen, löytääkin,

ei enää häntä, jota on maailmassa yli kaiken rakastanut, vaan

hänen kylmän, elottoman ruumiinsa. Se on kummallinen kertomus

niistä salaperäisistä, jopa vaikeasti ymmärrettävistä suhteista,

jotka vallitsevat järkensä valon kadottaneen vaarin ja hänen

tyttärentyttärensä välillä, lapsen, joka jo ymmärsi hänet, joka, niin

lapsi kuin olikin, ymmärsi paljon semmoista, jota usea huoletonta ja

yltäkylläistä elämää viettävä ei vuosimäärissä kehity käsittämään.

Se on synkkä historia, yksi niistä monista synkistä ja tuskia

tuottavista historioista, jommoisia niin usein ja niin huomaamatta,

melkeinpä salaperäisesti, eletään synkän taivaan alla Pietarissa,

tämän suurkaupungin hämäräperäisissä, tuntemattomissa luolissa,

järjettömän elämän riehunnan, tylsän egoismin yhteentörmäävien

pyyteitten, julman tapain turmeluksen ja salaisten rikosten seassa,

keskellä kaiken tämän elämän mielettömyyttä ja helvetillistä

riehuntaa.

Tuon historian tahdon vasta tuonnempana kertoa.