VIII.

Nousin ylös hyvin varhain. Yöllä olin herännyt melkein joka puolen

tunnin kuluttua, lähestyin pientä vieras-parkaani ja katsoin

häneen tarkkaan. Hän oli kuumeessa ja vähin houraili. Aamuyöstä

hän kumminkin nukkui sikeään uneen. Se on hyvä merkki, ajattelin,

mutta aamulla herättyäni päätin, ennenkuin tyttöparka heräisi, käydä

hakemassa lääkärin. Tunsin erään lääkärin, elähtäneen, hyväsydämmisen

vanhanpojan, joka saksalaisen taloudenhoitajattarensa kanssa oli

ikimuistoisista ajoista asunut Vladimirskilla. Läksinkin hänen

luoksensa. Hän lupasi kello kymmenen tulla sairasta katsomaan. Olisin

niin mielelläni matkalla poikennut Maslobojevin luo, mutta luovuin

siitä tuumasta -- hän varmaan vielä nukkui eilisestä, sitä paitsi

voi Helena herätä ja, kenties, minun poissa ollessani pelästyisi,

huomattuaan olevansa yksinään minun huoneessani. Sairaudessansa hän

helposti voi unohtaa, kuinka ja millä tavoin hän sinne joutui.

Astuttuani huoneeseen hän samassa heräsi. Menin luokseen ja kysyin

varovasti, mitenkä hän voi. Hän ei vastannut, mutta katsoi eloisilla,

mustilla silmillään minuun pitkään ja terävästi. Hänen katseestaan

olin huomaavinani, että hän ymmärtää kaikki ja täydelleen muistaa

asiat. Hän ei vastannut, ehkäpä siitä syystä, että tapansa oli aina

ollut semmoinen. Eilenkin, samoin toissa päivänä luonani käydessään

ei hän muutamiin kysymyksiini lausunut sanaakaan, alkoihan vain

äkkiä pitkään ja terävästi katsoa silmiini, jossa katseessaan

neuvottomuuden ja juron uteliaisuuden ohella oli myöskin jotain

outoa ylpeyttä. Nytpä olin keksivinäni hänen katseessaan ankaruutta,

vieläpä ikäänkuin luottamattomuuttakin. Aioin laskea käteni hänen

otsalleen koetellakseni, oliko vielä kuumetta, mutta hän ääneti ja

hiljaa työnsi kädellään käteni pois ja kääntyi minusta pois. Poistuin

etemmäksi, etten enää häiritsisi häntä.

Minulla oli suuri vaskinen teekannu. Olin jo pitemmän aikaa käyttänyt

sitä teekeittiön asemasta ja keitin siinä vettä. Polttopuita minulla

löytyi, talonmies toi niitä kerrallaan aina viideksi päiväksi. Panin

uunin lämpiämään, kävin hakemassa vettä ja asetin kannun tulelle.

Pöydälle varustin teeastiat. Helena kääntyi ja katsoi uteliaana

puuhiani. Kysyin häneltä, tahtoisiko hän jotain. Mutta taas hän

kääntyi pois eikä vastannut mitään.

"Miksikä hän minulle vihoittelee?" ajattelin. "Kummallinen tyttö."

Lääkäri tuli lupauksensa mukaan kello kymmenen. Hän tarkasti sairaan

kaikella saksalaisella tarkkuudella ja vakavasti rauhoitti minua,

sanoen, että vaikka kuumetta onkin, ei kumminkaan mitään erinäistä

vaaraa ole olemassa. Hän vielä sanoi, että tytöllä varmaan on

toinen, pysyväinen tauti, jotain säännöttömän sydämmen tykytyksen

tapaista, "mutta se pykälä tulee vaatimaan erityistä tutkimista, nyt

ei tytöllä ole vaaraa." Hän määräsi sairaalle mikstuuria ja joitakin

pulvereita, enemmän tavan kuin tarpeen vuoksi, ja heti alkoi kysellä,

kuinka tyttö oli minulle joutunut. Samalla hän ihmetellen tarkasteli

huonettani. Ukko oli hyvin puhelias.

Helena häntä hämmästyi, tempasi pois kätensä, kun hän koetteli

valtimoa, eikä tahtonut näyttää kieltään. Kaikkiin hänen

kysymyksiinsä ei tyttö vastannut sanaakaan, mutta koko ajan vain

tarkkaan katsoi hänen kaulassaan riippuvaa suurta Stanislain

ritarimerkkiä.

-- Tytön varmaan kivistää päätä, huomautti ukko, -- mutta mitenkä hän

katsoo, miten hän katsoo!

En katsonut sopivaksi kertoa hänelle Helenasta, sanoen syyksi, että

se on pitkä historia.

-- Antakaa minulle tieto, jos tulee tarvis, sanoi hän pois

lähtiessään. -- Nyt ei ole mitään vaaraa.

Päätin pysyä koko päivän Helenan luona enkä jättää häntä,

jos mahdollista, täydelliseen parantumiseensa asti, paitsi

välttämättömimmissä asioissa. Mutta tietäen sen, että Natasha

ja Anna Andrejevna voivat kovin kummastella odottaessaan minua

turhaan, päätin vaikka Natashalle ilmoittaa kirjeellä kaupungin

postissa, etten tänään tule hänen luonaan käymään. Anna Andrejevnalle

ei sopinut kirjoittaa. Hän oli itse pyytänyt, etten minä enää

milloinkaan lähettäisi hänelle kirjettä sen jälkeen, kun minä

kerran ilmoitin kirjeellä Natashan sairaudesta. -- "Ukko murjottaa

vaan nähdessään kirjeesi", sanoi Anna Andrejevna, -- "mielellään,

miekkonen, tahtosi tietää, mitä kirjeessä on, mutta ei sovi kysyä,

ei rohkene. Siitä onkin sitten pahalla päällä koko päivän. Ja

sitä paitsi, isäseni, kirjeellä sinä vain ärsytät minua. No, mitä

merkitsee kymmenkunta riviä? Haluttaisi kysyä tarkemmin, sinuapa ei

olekaan." Sen vuoksi kirjoitinkin vain Natashalle, ja viedessäni

lääkemääräystä apteekkiin, panin samalla tiellä kirjeenkin postiin.

Sillä aikaa nukkui Helena uudestaan. Unissaan hän hiukan valitti

ja vavahteli. Lääkäri arvasi oikein: Helenan kivisti kovasti

päätä. Toisinaan hän hiljaa kiljahti ja heräsi. Minuun hän katsoi

harmissaan, niinkuin olisi huomaavaisuuteni häntä erittäin

rasittanut. Täytyypä sanoa, että se minua kovin pahoitti.

Yhdentoista aikana tuli Maslobojev. Hän oli huolestunut ja hiukan

hajamielinen; pariksi minutiksi vain pistäysi, jonnekin piti kovaa

kiirettä.

-- No, veliseni, minä odotin sinut tapaavani kyllä koruttomassa

asunnossa, sanoi Maslobojev, katsellen ympärillensä, -- mutta, totta

sanoen, en luullut sinua löytäväni tämmöisessä laatikossa. Tämähän on

laatikko, eikä asunto. No, tämä kaikki, sanokaamme, ei vielä mitään,

mutta pahinta on se, että kaikki nämä puuhat estävät vain sinua

työstäsi. Minä ajattelin tätä jo eilen Bubnovalle ajaessamme. Minä,

näes, veliseni, luonnostani ja sosiaalisen asemani perusteella kuulun

semmoisiin ihmisiin, jotka eivät itse tee mitään kunnollista, mutta

muille lukevat lakia, että tekisivät. Nyt kuule: minä ehkä huomenna

tai ylihuomenna tulen luonasi käymään, mutta sinä välttämättömästi

käy minun luonani sunnuntai-aamuna. Siihen saakka, luullakseni, tämän

tytön asia kokonaan päättyy; samalla minä puhun kanssasi oikein toden

teolla, sillä sinut täytyy ottaa hyviin käsiin. Näin ei sovi elää.

Eilen minä vain tein viittauksen sinulle, mutta nyt tulen sinulle

loogillisesti asian esittämään. Niin, ja sanoppas lopultakin: mitä,

pidätkö todellakin häpeällisenä asiana ottaa minulta rahaa joksikin

ajaksi?

-- Älähän riitele! keskeytin minä hänet. -- Sano sen sijaan, mitenkä

teillä asia eilen päättyi?

-- Mitä siitä, sehän päättyi mitä parhaimmalla tavalla, ja tarkoitus

on saavutettu, ymmärräthän? Nyt minulla ei ole aikaa. Pistäydyin vain

sinulle ilmoittamaan, ettei minulla ole aikaa, enkä sinun asioistasi

jouda huolehtimaan; kuules: sijoitatko sinä tytön jonnekin, vain

aiotko pitää luonasi? Sillä sitä täytyy miettiä ja päättää.

-- Sitä minä en vielä varmaan tiedä ja, täytyypä minun sanoa, odotin

sinua neuvotellakseni kanssasi. No, millä perusteella esimerkiksi

minä hänet pitäisin täällä?

-- Heh, mitäpäs siitä, pidät palvelijanasi...

-- Pyydän sinua puhumaan vain hiljemmin. Tyttö, vaikka sairas,

on täydessä tunnossa, ja sinut nähtyään, huomasin minä, että hän

ikäänkuin vavahti. Se osottaa, että hän muisti eilisen...

Minä kerroin nyt Maslobojeville Helenan luonteesta ja kaiken, mitä

olin hänestä huomannut. Maslobojev kuunteli erittäin tarkkaan

kertomustani. Lisäsin vielä, että ehkä sijoitankin tytön erääseen

perheeseen, samalla hiukan kerroin myöskin Ichmenev-vanhuksista.

Kummakseni tiesi Maslobojev jonkun verran Natashan asioista ja

kysyttyäni, mistä hän sen tietää, virkkoi:

-- Niin vaan; jo aikaa sitten satuin sivumennen kuulemaan; eräs

asia johti siihen. Olenhan jo sinulle sanonut, että tunnen ruhtinas

Valkovskin. Sen sinä teet hyvin, että viet tytön vanhusten luo. Onhan

hän vain haittana sinulle. Sitten vielä: hänelle täytyy hankkia

passi. Siitä älä huolehdi, sen otan minä toimittaakseni. Hyvästi, käy

useimmin. Mitä, nukkuuko tyttö nyt?

-- Kaiketi, vastasin minä.

Mutta tuskin oli Maslobojev lähtenyt, kun Helena samassa kutsui minua.

-- Kuka se oli? kysyi hän. Äänensä vapisi, mutta nytkin loi hän

minuun terävän ja ylpeältäkin näyttävän katseen. Muuten en osaa sitä

määritellä.

Sanoin hänelle Maslobojevin nimen ja lisäsin, että juuri tämän

miehen avulla minun onnistui vapauttaa hänet Bubnovalta, ja että

Bubnova kovin pelkää Maslobojevia. Poskillensa heti nousi puna, mikä

varmaankin oli muistelmien tuottama.

-- Eikö tuo nainen koskaan tule tänne? kysäsi Helena, luoden minuun

tutkivan katseen.

Kiiruhdin vakuuttamaan sitä hänelle. Hän vaikeni, tahtoi ottaa käteni

kätöstensä väliin, mutta samassa, ikäänkuin katuen tekoaan, jätti

käteni. "Ei voi olla mahdollista, että hän todella tuntisi minua

kohtaan tuollaista vastenmielisyyttä", ajattelin. -- "Tuollainen

on hänen totuttu tapansa, tahi ... tahi on tyttö parka saanut niin

paljon kurjuutta kokea, ettei enää voi luottaa ainoaankaan ihmiseen

maailmassa."

Määrätyn ajan kuluttua kävin noutamassa lääkkeet ja samalla

pistäydyin tuttuun teeravintolaan, jossa toisinaan söin päivälliseni

ja jossa minulle uskottiin velaksi. Kotoa lähtiessäni otin mukaani

ruoka-astian, johon teeravintolasta otin kanasoppaa Helenan varalle.

Hän ei tahtonutkaan syödä, ja soppa jäi joksikin ajaksi uuniin.

Annettuani Helenalle lääkkeen istuin työhöni. Luulin hänen nukkuvan,

mutta äkkiä häneen katsahdettuani näin, että hän oli kohottanut

päätänsä ja katsoi tarkkaan, kuinka minä kirjoitan. En ollut sitä

huomaavinanikaan.

Viimein hän todellakin nukkui ja, minun suurimmaksi mielihyväkseni,

nukkui rauhallisesti, ilman hourailua ja valittelemisia. Nyt sain

aikaa miettiä muitakin asioitani; tietämättä syytä poissa olooni

voi Natasha, ei vain pahastua siitä, etten tänään käynyt hänen

luonaan, mutta vieläpä, ajattelin, voi kovin tulla pahoilleen

välinpitämättömyydestäni juuri silloin, kun hän ehkä enin tarvitsisi

minua. Hänellä sen lisäksi varmaan voi nyt olla joitakin puuhia,

tahtoisi pyytää minua jotain avukseen tekemään, mutta minuapa, aivan

kuin uhalla, ei olekaan.

Mitä taas tuli Anna Andrejevnaan, niin olin hyvin neuvoton, millä

huomenna itseäni puolustaisinkaan. Ajattelin sinne ja tänne ja äkkiä

tein päätöksen käydä kummassakin paikassa. Poissa oloni voi kestää

vain kaksi tuntia. Helena nukkuu, eikä siis kuule lähtöäni. Nousin

ylös, otin päällysnuttuni ja hattuni, mutta juuri, kun aioin lähteä,

kutsui äkkiä minua Helena. Minä ihmettelin -- olisikohan hän vain

teeskennellyt nukkuvansa?

Tahdon tässä huomauttaa, että vaikka Helena oli osottavinansa,

ettei hän tahtoisi puhua kanssani, niin kumminkin nuo hänen

kutsumisensa, jotka tapahtuivat jotenkin tiheään, tuo hänen halunsa

kääntyä puoleeni kaikessa, mistä ei saanut selkoa, se kaikki osotti

päinvastaista ja, täytyypä minun tunnustaa, se oli minulle hyvin

mieluistakin.

-- Mihin te tahdotte antaa minut? kysäsi hän, kun menin hänen

luoksensa.

Yleensä teki hän kysymyksiä noin vaan äkkiä, niin etten osannut niitä

odottaakaan. Nyt en voinut kysymystään oikein käsittääkään.

-- Äsken te puhuitte tuttunne kanssa, että te aiotte antaa minut

johonkin taloon. Minä en tahdo minnekään.

Kumarruin tarkastaakseni häntä -- hän oli taaskin kuumeessa, uusi

kuumeen kohtaus oli taaskin tavannut hänet. Aloin lohdutella ja

herätellä toiveita; vakuutin hänelle, että jos hän tahtoo jäädä

luokseni, niin en anna häntä minnekään. Tätä puhuessani riisuin

pois nuttuni ja hattuni. En voinut jättää häntä yksin, kun hän oli

tämmöisessä tilassa.

-- Ei, menkää vaan! sanoi hän heti huomattuaan, että tahdoin jäädä

kotiin. -- Minä tahdon nukkua; minä nukun kohta.

-- Mitenkä sinä jäisit yksin?... sanoin neuvotonna. -- Vaikka

kyllähän minä varmaan kahden tunnin kuluttua tulen takaisin...

-- No, siispä menkääkin. Muuten, vaikka minä olisin koko vuoden

sairas, niin tulisiko teidän koko vuosi pysyä kotona.

Hän koetti hymyillä ja katsahti minuun jotenkin oudosti, ikäänkuin

olisi koettanut taistella jotain hyvää tunnetta vastaan, joka pyrki

esille hänen sydämmestänsä. Lapsi raukka! Hyvä, hellä sydämmensä

ilmaisi olemassa olonsa, huolimatta kaikesta ihmisvieromisestaan ja

näennäisestä paatumisestaan.

Ensiksi kiiruhdin Anna Andrejevnan luo. Hän odotti minua

kuumeentapaisella kärsimättömyydellä ja otti vastaan moitteilla;

hän oli kovin levoton. Nikolai Sergeitsh oli heti puolisen jälkeen

lähtenyt ulos, mutta minne -- se oli tietämätöntä. Minä aavistin,

ettei mummo parka malttanut, vaan kertoi ukolle kaikki, jos kohtakin

tapansa mukaan viittauksilla. Mummopa melkein tunnusti itsekin sen

minulle, sanoen, ettei malttanut olla kertomatta miehelleen semmoista

ilosanomaa, mutta että Nikolai Sergeitsh muuttui, kuten mummon sanat

kuuluivat, pilveä synkemmäksi, ei virkkanut mitään, "oli vain vaiti,

eikäpä edes kysymyksiini vastannut," ja äkkiä puolisen jälkeen

nousi ja sen sitä näitkin. Tätä kertoessaan Anna Andrejevna miltei

vapisi pelosta ja pyyteli minua, että odottaisin hänen kanssaan

Nikolai Sergeitshin palausta. Minä tein esteitä ja sanoin melkein

peruuttamattomasti, että ehkäpä minä en tule huomennakaan ja että

juuri sen vuoksi nyt tulinkin, sanoakseni sen edeltäpäin. Nyt vähältä

olimme riitaantua. Hän alkoi itkeä; moitti minua katkerasti ja

pistelevästi ja vasta silloin, kun olin jo ovessa, hän äkkiä kävi

kaulaani, puristi minua vahvasti molemmin käsin ja sanoi, etten

vihastuisi häneen, "orpo parkaan", enkä pahastuisi hänen sanoistaan.

Natashan minä, vastoin odotustani, tapasin taas yksinään ja --

kummallista, minusta tuntui, ettei hän ollenkaan ollut nyt tulostani

niin iloinen, kuin eilen ja yleensä muilla edellisillä kerroilla.

Näytti, kuin olisin jollain häntä harmittanut ja häirinnyt.

Kysymykseeni: kävikö Alesha tänään? hän vastasi:

-- Tietysti kävi, mutta oli vain vähän aikaa. Lupasi tänään illalla

vielä tulla, lisäsi hän aivan kuin ajatuksissaan.

-- Kävikö hän eilis-iltana?

-- E -- ei. Hänellä oli esteitä, lausui Natasha hyvin sukkelaan. --

Entäs, mitenkä sinun asiasi ovat, Vanja?

Huomasin, että hän jostain syystä tahtoo sotkea puheemme ja kääntää

sen toisaalle. Katsoin häneen tarkemmin; hän oli huomattavasti

kiihtynyt. Mutta huomattuaan minun tarkkaan katsovan häneen,

hän äkkiä ikäänkuin olisi vihastunut ja katsahti minuun niin

voimakkaasti, kuin olisi aikonut minut katseellaan polttaa. Nyt taas

on hänellä jokin katkera tuska, ajattelin, mutta hän ei vain tahdo

minulle sitä ilmaista.

Vastaukseksi hänen kysymykseensä asioistani kerroin hänelle Helenan

historian yksityiskohtineen. Hän oli hyvin huvitettu kertomuksestani,

vieläpä se hämmästyttikin häntä.

-- Jumalani! Ja sinäkin voit jättää sairaan yksinään! huudahti hän.

Selitin, etten ollut aikonut tulla ensinkään tänään hänen luonaan

käymään, mutta luulin, että hän pahastuu ja että hän ehkä johonkin

tarvitsisi minun apuani.

-- Tarvitsisin, -- lausui hän itsekseen, jotain mietiskellen, --

ehkäpä tarvitsisinkin apuasi, Vanja, mutta jääköön toiseen kertaan.

Kävitkö meidän kotona?

Kerroin hänelle käyntini.

-- Niin, Jumala tietää, millä mielellä nyt isä ottaa vastaan kaikki

nämät tiedot. No, toisekseen, mitäpä näissä on ottamistakaan...

-- Kuinka niin, mitä on ottamista? kysäsin. -- Tämmöinen suuri muutos

on asioissa tapahtunut!

-- Niin vaan... Mihinkä hän taas olisi mennyt? Silloin arvelitte

hänen käyneen täällä luonani. Näetkös, Vanja, jos voit, tule luokseni

huomenna. Kenties jotain sanonkin sinulle... Hävettää vain minua

vaivata sinua; mutta nyt jos menisit kotiin vieraasi luo. Ehkä onkin

jo pari tuntia kulunut siitä, kun kotoa läksit?

-- Niin on. Jää hyvästi, Natasha. No, mutta miltä näytti tänään

Alesha?

-- Mitäs Alesha, entisekseen... Oikeinpa ihmettelen sinun

uteliaisuuttasi.

-- Näkemiin asti, ystäväiseni.

-- Hyvästi.

Hän tarjosi minulle kätensä jotenkin huolimattomasti ja kääntyi

pois, välttääkseen minun viimeistä katsettani. Lähdin hänen luotaan

jotenkin kummissani. Mutta kumminkin, ajattelin, onhan hänellä nyt,

mitä miettiäkin. Asiat eivät ole leikin tekoa. Huomennapa itse

ensiksi minulle kaikki kertoo.

Palasin kotiin jotenkin surullisena ja heti ovesta sisälle astuttuani

hämmästyin hirveästi. Oli jo pimeä. Näin kumminkin Helenan istuvan

sohvalla, pää painuksissa, ikäänkuin hän olisi ollut syvissä

mietteissä. Minuun hän ei edes katsahtanutkaan, ikäänkuin olisi ollut

horroksissa. Menin hänen luoksensa; hän jotain kuiskaili itseksensä.

Eiköhän vain hourine? ajattelin.

-- Helena, ystäväiseni, mikä sinun on? kysäsin istuen viereensä ja

pannen käteni ympärillensä.

-- Tahdon pois täältä... Tahdon mieluummin hänen luoksensa, lausui

Helena nostamatta edes päätään.

-- Minne? Kenenkä luo? kysäsin kummastellen.

-- Tuonne, Bubnovan luo. Hän aina sanoi, että minä olen velassa

hänelle paljon rahaa, että hän hautasi äitini. Minä en tahdo, että

hän toruisi äitiäni... Tahdon tehdä hänelle työtä ja kaikki hänelle

suorittaa... Sitten lähden itse heiltä pois. Mutta nyt minä menen

hänen luokseen.

-- Rauhoitu, Helena, sinne et voi mennä, sanoin minä. -- Hän rääkkää

sinua; hän saattaa sinut turmioon...

-- Saattakoon vaan, rääkätköön vaan, lausui Helena innokkaasti, --

en minä ole ensimäinen; on toisia minua parempiakin, hekin kärsivät.

Niin sanoi minulle kerjäläinen kadulla. Minä olen köyhä ja tahdon

pysyä köyhänä. Kaiken ikäni pysyn köyhänä; niin käski minua äitini

kuollessansa. Tahdon tehdä työtä... En tahdo näitä vaatteita kantaa...

-- Huomenna minä ostan uudet. Minä tuon sinulle kirjasikin. Sinä asut

minun luonani. Minä en anna sinua kellekään, jos niin itse tahdot;

rauhoitu...

-- Minä palkkaun palvelijaksi.

-- Hyvä, hyvä! Rauhoitu nyt vaan, käy makaamaan, nuku!

Tyttö parka alkoi itkeä. Vähitellen muuttui itku tyrskinnäksi. En

tietänyt, mitä tekisin; toin hänelle vettä, kastelin ohimojaan,

päätään. Viimein kaatui hän sohvalle kokonaan hervotonna ja

vilunpuistatukset alkoivat häntä taas piestä. Peitin hänet, millä

suinkin voin, ja hän nukkuikin, mutta rauhattomasti, yhä vavahtaen

ja heräten. Vaikk'en ollutkaan tänään kovin paljon kävellyt, olin

kumminkin hyvin väsynyt ja päätin käydä levolle mahdollisimman

varhain. Mieltäni vaivasivat raskaat huolet. Aavistin, että tulisin

tämän tytön tähden saamaan paljon puuhia. Mutta eniten huolestutti

minua Natasha ja hänen asiansa. Ja muutenkin, kuten nyt muistelen,

olin harvoin niin synkällä mielellä, kuin sinä yönä nukkumaan

käydessäni.