Täsmälleen kello seitsemän jouduin Maslobojevin luo. Hän asui
Kuutospuotisessa, pienen talon sivurakennuksessa, jotenkin
siivottomassa kolmikamarisessa asunnossa, mikä muuten oli tavallisen
hyvästi sisustettu. Saattoipa huomata jonkunlaista varallisuuttakin
ja samalla mitä suurinta taloudellisen järjestyksen puutetta. Minulle
avasi oven hyvin sievä tyttö, ijältään yhdeksäntoista seutuvissa,
hyvin yksinkertaisesti, mutta samalla hyvin miellyttävästi puettu,
hyvin siisti; silmänsä olivat hyvin lempeät ja iloiset. Heti
arvasin, että tämä juuri olikin se samainen Aleksandra Semenovna,
josta Maslobojev tuonoin minulle sivumennen mainitsi, maanitellen
minua tutustumaan tämän kanssa. Tyttö kysäsi, ken olen, ja,
kuultuansa nimeni, sanoi, että Maslobojev minua odottaa, mutta nyt
nukkuu kamarissaan, minne heti saattoikin minut. Maslobojev nukkui
oivallisella, pehmeällä sohvalla likasen sinellinsä alla, kulunut
nahkatyyny päänalaisena. Unensa oli hyvin herkkä; kun vain pääsimme
sisään, mainitsi hän samassa nimeni.
-- Ahaa! Sinäkö? Olen odottanut. Juuri näin unissani, että sinä tulit
ja minua herätit. Siis jo on aika. Lähdetään.
-- Mihinkä lähdetään?
-- Rouvan luo.
-- Millaisen? Miksi?
-- Rouva Bubnovan luo ja siksi, että häntä hiukan höyhentäisin.
Ja millainen kaunotar hän on? lausui ivalla Maslobojev kääntyen
Aleksandra Semenovnaan, oikeinpa suudellen sormipäitään
muistellessaan rouva Bubnovia.
-- No, joko alkaa, kaikkeapa! lausui Anna Semenovna, pitäen
välttämättömänä velvollisuutena hiukan suuttua.
-- Etkö tunne? Tutustu, veliseni: Aleksandra Semenovna, sinulle saan
esittää tässä kirjallisuus-kenraalin; semmoisia saa vain kerran
vuodessa ilmaiseksi katsoa, muina aikoina vain rahan edestä.
-- No, luuli hupsun löytävänsä minussa. Älkää suinkaan te häntä
uskoko, hän yhä pilkkaa minua. Mikä kenraali he olisivat?
-- Sitähän minä teille selitänkin, että hän on eriskummallinen
kenraali. Ja sinä, teidän ylhäisyytenne, älä luule meitä tyhmiksi; me
olemme paljon viisaampia, kuin ensi näkemältä näytämmekään.
-- Älkää kuunnelko häntä! Alati häpäisee hyvien ihmisten aikana,
mokomakin! Vaikkapa veisi jolloinkin teatteriin!
-- Rakastakaa, Aleksandra Semenovna, kotiväkeänne... Ette toki ole
unohtanut, mitä tulee rakastaa? Ettehän vain unohtanut sitä sanaa,
jonka teille opetin?
-- Tietysti en unohtanut. Mitä _lieneekin_ joutavanpäivästä.
-- No, mikä sana se oli?
-- Häpäisisinkö itseni vieraan aikana. Se ehkä merkitsee jotain
ilkeätä. Ennen kuivukoon kieleni, kuin sanon sen.
-- Siis olette unohtanut?
-- Enpäs unohtanutkaan: penat!... Rakastakaa omia penattejanne ...
semmoisia tuo keksii! Kenties ei ole mitään penattia ollutkaan; ja
miksikä niitä rakastaa? Valehtelee vain.
-- Sen sijaan rouva Bubnovalla...
-- Hyi sinuas, tuon Bubnovan kanssa... Aleksandra Semenovna pakeni
kovasti harmistuneena.
-- Jo on aika! Lähdemme! Hyvästi, Aleksandra Semenovna!
Läksimme huoneesta.
-- Näes, Vanja, ensiksi otetaan tuo ajuri. Näin. Sitten toiseksi,
kun minä tuonnoin erkanin sinusta, sain vielä tietää yhtä ja toista,
enkä vain arvailemalla, mutta varmasti. Minä viivyin Hirvisaarella
vielä kokonaisen tunnin. Tuo möhömaha -- on suuri lurjus, siivoton,
ilettävä; sillä on monenlaisia kujeita ja pirullisia pyyteitä. Tuo
Bubnova jo on kauan aikaa tunnettu joistakin kepposistaan samaan
suuntaan. Viime päivinä oli hän erään kunniallisesta kodista olleen
tytön tähden joutumaisillaan kiikkiin. Tuo harsopuku, johon hän
puetti tuon orpotytön (taannoin sinä siitä kerroit) ei antanut
minulle rauhaa, sillä minä olin ennen jo vähän asiasta kuullut. Äsken
minä sain vähän lisätietoja, sattumalta kylläkin, mutta nähtävästi
oikeita. Kuinka vanha on tyttö?
-- Kasvoista päättäen ehkä kolmentoista.
-- Ja kasvultaan vähemmän. Niin se on. Milloin sanoo yksitoista,
milloin viisitoista. Ja kun tyttö paralla ei ole turvaa, ei omaisia,
niin...
-- Olisikohan mahdollista?
-- Mitäs sinä luulit? Ei suinkaan vain säälin tähden Bubnova olisi
orpoa hoitoonsa ottanut. Ja kun nyt tuo möhömaha alkoi siellä
käydä, niin en enää asiaa yhtään epäile. Möhömaha tapasi Bubnovan
aamulla. Ja tuolle Sisobrjuhan tolvanalle on luvattu kaunis vaimo,
upseerin tai virkamiehen rouva. Mokomat juopot kauppiaan pojat
pitävät semmoisista -- virka ja asema on heille pää-asia. Se on,
kuten muistat latinan kieliopissa sanottavan: merkitys on päätettä
tärkeämpi. Mutta saattaa olla, että minä olen vielä taannoisessa
humalassa. Mutta Bubnovan minä en salli moisia asioita harjoittaa.
Hän tahtoo poliisinkin pettää, mutta äläppäs! Sen vuoksi minä
säikytän hänet, niin kuin hän tietää, että minä entiseltään ... no,
ja niin poispäin, ymmärräthän?
Olin kovin hämmästynyt. Kaikki nuo tiedot tekivät minut levottomaksi.
Minä yhä pelkäsin, että myöhästyisimme, ja kiirehdin sen vuoksi
ajuria.
-- Ole huoleti, on ryhdytty varokeinoihin, sanoi Maslobojev. --
Siellä on Mitroshka. Sisobrjuhov saa hänelle suoriutua rahallaan,
mutta möhömaha -- selkänahallaan. Asiasta on jo ennen niin sovittu.
No, ja Bubnova jää minun osakseni... Sillä hän älköön uskaltako...
Jouduimme perille ja pysähdyimme kahvilan eteen; mutta miestä,
joka kantoi Mitroshkan nimeä, ei kahvilassa ollut. Käskettyämme
ajurin odottamaan kahvilan edessä, läksimme Bubnovalle. Mitroshka
odotti meitä portilla. Ikkunoista näkyi kirkas valo, sisältä kuului
Sisobrjuhovin humalainen, leveä nauru.
-- Siellä he ovat kaikki; neljännestunnin ovat jo olleet, ilmoitti
Mitroshka. -- Nyt on paras aika.
-- Sopiiko meidän sinne mennä? kysäsin.
-- Vieraiksi menemme, sanoi Maslobojev, -- emäntä tuntee minut;
tuntee hän Mitroshkankin. Tosin ovet kaikki kyllä on lukittu, mutta
ei meiltä.
Maslobojev koputti hiljaa portille, joka samassa aukenikin.
Talonmies, joka aukasi portin, antoi salamerkin Mitroshkalle.
Astuimme äänettömästi pihaan; talossa ei kukaan kuullut tuloamme.
Talonmies johti meidät rapuille ja koputti ovelle. Kuului tiedustelu,
ken olisi; talonmies sanoi olevansa yksin -- "asiaa on muka". Ovi
avattiin ja me kaikki astuimme samassa sisään.
Talonmies katosi.
-- Ai, ken se? huudahti humalainen ja pörröinen Bubnova seisten
ahtaassa eteisessä kynttilä kädessä.
-- Ken? Ettekö te, Anna Trifonovna, tunne armaita vieraitanne? sanoi
Maslobojev. -- Kuka muu se olisi kuin me itse ... Filip Filipitsh!
-- Ah, Filip Filipitsh! Tekö se olettekin ...vieraista parhain... No,
kuinkas te ... minä ... no, ei hätää ... käykää tänne.
Muori oli kokonaan hämmästynyt.
-- Mihin tänne? Tässähän on seinä vastassa... Ei niin, mutta ottakaas
meitä vastaan paremmin. Ryyppäämme teillä kylmää, kenties löytyy
iloittajiakin?
Nyt pääsi emäntä entiselleen.
-- Näin armaille vieraille maan alta haen; Kiinan valtakunnasta
tilaan.
-- Anna Trifonovna, kyyhkyläiseni, ensin pari sanaa: onko Sisobrjuhov
täällä?
-- On.
-- Juuri häntä minä haenkin. Mitenkä hän, ryökäle, uskaltaa minutta
rehvastella?
-- Varmaankin on unehuttanut teidät. Jotakin hän vaan odotti; ehkä
juuri teitä.
Maslobojev tyrkkäsi oven auki ja me astuimme huoneeseen, jossa oli
kaksi ikkunaa, niillä geraniumikukkia, huonekaluina oli halpoja
tuoleja ja pianorämä, kuten moisissa huoneissa tapaa olla. Eteisessä
puhellessamme oli Mitroshka kadonnut. Sittemmin kuulin, ettei hän
huoneeseen tullutkaan, vaan jäi odottamaan oven taa. Sittemmin sai
hän avata oven. Aamupäivällä Bubnovan takana näkemäni pörröinen ja
maalikasvoinen nainen oli Mitroshkan kummipari.
Sisobrjuhov istui puusohvalla pöydän takana. Pöydällä oli pari
pulloa lämmintä samppanjaa ja pullollinen huonoa rommia, pullojen
vieressä lautasella konvehtia, leivoksia ja pähkinöitä. Pöydän luona
istui niinikään noin neljänkymmenenvuotias, rokonrikkoma, mustaan
silkkipukuun puettu, pronssirannerenkailla ja rintasolilla koristettu
ilettävä naisolento. Tämä oli olevinaan upseerin rouva. Sisobrjuhov
oli humalassa ja hyvin tyytyväinen. Hänen möhömahaista toveriaan ei
ollut huoneessa.
-- Kas, sillä tavoin ihmiset tekevät! huusi Maslobojev kohti kurkkua,
-- ja Dussoon vielä kutsuu!
-- Filip Filipitsh, mistä tämä kunnia? sopersi Sisobrjuhov
ilostuneena nousten meitä tervehtämään.
-- Juopotteletko?
-- Suokaa anteeksi.
-- Älä siinä anteeksi pyytele, pyydä vieraaksi kestiin. Tässä toin
ystäväni muassani.
Maslobojev viittasi minuun.
-- Hyvin hauskaa, se tahtoo sanoa: pidän onnena tutustua... Khi!
-- Kas vaan, onko tuokin olevinaan samppanjaa! Hapankaljaa tuo on.
-- Älkäähän moittiko.
-- Et varmaan uskalla Dussoon nokkaasikaan näyttää, ja muita vielä
muka kutsuu sinne!
-- Vast' ikään hän kertoi, että on käynyt Pariisissa, puuttui
puheeseen naikkonen. -- Valehteli tietysti!
-- Fedosja Titishna, älkää tehkö minulle vääryyttä. Kävin. Matkustin
sinne.
-- Mokomakin moukka olisi muka käynyt Pariisissa.
-- Olen kuin olenkin. Karp Vasiljitshin kera siellä kuraasia
näytimme. Tunnettehan Karp Vasiljitshin?
-- Vähät minä sinun Karp Vasiljitshistasi.
-- No niin ... asia oli poliitillista laatua. Hänen kanssaan me
siellä Pariisissa madam Joubertilla englantilaisen seinäpeilin
särimme.
-- Minkä säritte?
-- Seinäpeilin. Se oli koko seinän levyinen ja kattoon ulettui.
Karp Vasiljitsh oli niin humaltunut, että madam Joubertille venättä
puhui. Asettui peilin viereen ja nojasi siihen. Silloin Joubert
sanoo hänelle, ranskaksi tietysti: "peili maksaa seitsemän sataa
frangia, älä säre!" Karp hymyilee ja katsoo minuun; minä istun
sulotar sivullani, ei mokoma turpa, kuin tämä tässä, mutta oikea
hempsukka. Karp sanoo: "Stepan Terentjitsh, hoi Stepan Terentjitsh!
Otatko puolella osaa?" Minä sanoin: olkoon menneeksi. Silloin Karp
iskee moukarinyrkillään peiliin ja helinä vaan kävi huoneessa. Peilin
palaset lentelivät ympäri huonetta. Joubert päästi pahan öläkän,
aikoi pieksää Karpin. "Sinä sekin rosvo, missä luulet olevasi" --
tietysti omalla ranskallaan torui. Karp vastaa: "Sinä, sanoo, madam
Joube, ota raha, mutta luontoani vastaan älä asetu", ja samassa
kuusisataaviisikymmentä frangia lukee pöytään. Puolisataa tingimme
pois.
Samassa kuului kauhea, läpitunkeva huuto jostain parin, kolmen
huoneen takaa. Minä vavahdin ja myöskin huudahdin. Minä tunsin äänen
-- se oli Helenan.
Heti tuon valittavan kiljahduksen jälkeen kuului huutoa,
kiroilemisia, touhua, sekä sitten selvään kuuluvia, ankaroita
korvapuusteja. Siellä varmaan Mitroshka jakoi oikeutta. Ovi
temmaistiin äkkiä auki ja vaaleana, katse harhailevana, valkonen
harsopuku murjottuna ja revittynä, tukka taistelussa kampaukselta
irti päässeenä ja sotkuisena -- semmoisena syöksyi Helena luoksemme.
Seisoin oven vieressä, hän kiiruhti luokseni ja tarttui minuun.
Huoneessa olijat hypähtivät seisoalle ja huudahduksia kuului
kaikkialta. Helenan jälkeen ilmestyi ovelle Mitroshka, kiskoen
tukasta möhömahaista vihollistansa, joka oli hyvin riepotellun
näköinen. Mitroshka veti hänet kynnykselle ja heitti siitä
vihollisensa huoneeseemme.
-- Tuossa hän on! Ottakaa hänet! lausui Mitroshka hyvin tyytyväisenä.
-- Kuules, sanoi Maslobojev, lähestyen rauhallisesti minua ja pannen
kätensä olalleni, -- ota ajurimme, ota tyttö ja vie asuntoosi, täällä
sinulla ei ole enää mitään tekemistä. Huomenna järjestämme muut asiat.
Minä en odottanut toista kehoitusta. Tartuin Helenaa kädestä ja
johdin hänet pois tästä luolasta. Sitä en tiedä, mitenkä asiat siellä
sitten päättyivät. Meitä ei kukaan estellyt -- emäntä oli kauhusta
hämmästynyt. Kaikki tapahtui niin äkkiä, ettei hän voinut panna
esteitäkään. Ajuri odotti meitä ja kahdenkymmenen minutin kuluttua
olin jo huoneessani.
Helena oli kuni puolikuollut. Aukasin hänen vaatteensa hakaset,
ripoitin kasvoille vettä ja panin sohvalle. Hän sai kuumeen ja alkoi
houria.
Tarkastelin hänen verettömiä huuliansa, vaaleita kasvojansa, mustaa,
sileäksi kammattua ja voideltua ja nyt jo epäjärjestyksessä olevaa
tukkaansa, pukuansa, jossa vielä oli punertavia nauhasolmuja -- ja
minulle kävi selväksi koko tuo ilkeä juttu. Tyttö parka! Tilansa
tuli yhä pahemmaksi. En poistunut hänen luotaan ja päätin olla
menemättä tänä iltana Natashan luo. Toisinaan aukaisi Helena pitkät,
nuolimaiset silmäripsensä ja katseli minuun, katsoi pitkään ja
tarkkaan, niinkuin olisi koettanut tuntea, ken olin. Vasta myöhään,
noin yhden tienoissa yöllä nukkui hän. Minä nukuin siihen likelle
lattialle.