VI.

Anna Andrejevna oli jo kauan odottanut minua, Se, mitä eilen

olin hänelle sanonut Natashan kirjelapusta, suuresti herätti

hänen uteliaisuuttaan, ja hän odotti minua paljon aikasemmin

aamulla, ainakin jo yhdeksän aikaan. Kun minä viimeinkin kahden

tienoissa pääsin heille, oli mummo paran odotuksen kidutus noussut

äärimmilleen. Sitä paitsi tahtoi hän ilmoittaa minulle uusista

toiveistaan, jotka olivat hänessä eilispäivästä aikain heränneet,

samoin puhua Nikolai Sergeitshista, joka oli eilen tullut kipeäksi,

muuttunut juroksi, mutta kumminkin oli häntä kohtaan erittäin

hellä... Astuttuani sisään, näytti hän ottavan vastaan minut kylmästi

ja tyytymättömän näköisenä, tuskin päästi hän sanan suustaan

eikä osottanut pienintäkään uteliaisuutta, ikäänkuin olisi ollut

sanomaisillaan "miksi tulit? Kehtaatpa sinäkin tänne joka päivä

vetelehtiä". Hän oli äkeissään myöhäisestä tulostani. Minä en

viivytellyt ja pitemmittä mutkitta kerroin hänelle eilisen tapauksen

Natashan luona. Kun vaan mummo kuuli vanhan ruhtinaan käynnistä ja

hänen juhlallisesta kosimisestaan, niin samassa katosi mummolta

teeskennelty kylmyys kokonaan. En osaa sanoin kertoa hänen iloansa,

hän joutui hämilleen, teki ristinmerkkejä, itki, kumarteli maahan

pyhäinkuvan edessä, syleili minua ja tahtoi heti juosta kertomaan

Nikolai Sergeitshille iloansa.

-- Äläppäs, isäseni, hänhän vain on joutunut pahalle päälle noista

kaikenlaisista masennuksista ja sorroista, mutta kun nyt saa kuulla,

että Natashalle on annettu täydellinen hyvitys, unohtaa hän kaikki.

Tuskin sain hänet pidätetyksi. Kunnon mummo, huolimatta siitä, että

kaksikymmentä viisi vuotta oli miehensä kanssa elänyt, kumminkin

vielä niin huonosti tunsi hänet. Sitten hän hyvin mielellään tahtoi

lähteä minun kanssani Natashan luo. Minä selitin hänelle, että ehkä

Nikolai Sergeitsh ei vain ole tätä hyväksymättä, voimme lisäksi sillä

tavoin vahingoittaa asiaa. Tuskin sain hänet tuumastaan luopumaan,

mutta hän pidättikin sitten vielä puoli tuntia minua, ja koko ajan

itse puhui. "Kenenkä kanssa minä jään", sanoi hän, "tämmöinen

ilosanoma, ja istuppas yksinäsi neljän seinän sisällä?" Sain

viimeinkin hänet taivutetuksi päästämään minut, huomauttaen, mitenkä

Natasha minua ikävällä odottaa. Mummo siunasi minua ristinmerkillä

useamman kerran, lähetti erityisen siunauksensa Natashalle ja oli

melkein itkeä, kun minä kieltäydyin sinä päivänä vielä uudestaan

iltasilla heille tulemasta, jos ei Natashalle mitään erityistä

tapahdu. Tällä kertaa en Nikolai Sergeitshiä tavannut, hän ei ollut

maannut koko yössä, valitti päänkipua, vilustamista ja nukkui nyt

huoneessaan.

Natasha oli myöskin odottanut koko aamun. Kun astuin hänen

huoneeseensa, käveli hän tapansa mukaan lattialla kädet yhdessä ja

jotain mietiskellen. Vieläpä nytkin, kun muistelen häntä, kuvailen

hänet aina yksinään olevana, köyhässä huoneessa, mietiskelevänä,

hyljättynä, odottavana, kädet yhteen liittyneinä, silmät maahan

luotuina, tarkoituksetta edestakaisin käyskentelevänä.

Yhä pitkittäen kävelyään, kysäsi hän hiljaa, miksi niin myöhään

tulin. Kerroin hänelle lyhyesti kaikki seikkailuni, mutta hän tuskin

kuuntelikaan puhettani. Hyvin voi huomata, että jokin seikka häntä

kovasti huolestutti.

-- Kuuluuko mitä uutta? kysäsin minä.

-- Ei mitään! vastasi hän, mutta sillä tapaa, että heti arvasin

jotain uutta olevan ja että hän sen vuoksi minua odottikin,

kertoakseen minulle tuon uuden asiansa, kuten tapansa oli, ei heti,

vaan sitten, kun alan tehdä pois lähtöä.

Sillä tavoin aina tapahtui. Minä olin ja tottunut tähän hänen

tapaansa ja odotin.

Tietystikin aloimme heti jutella eilisestä tapauksesta. Minua

erittäin kummastutti se seikka, että vanhan ruhtinaan esiintyminen

oli meihin kumpaankin tehnyt samallaisen vaikutuksen. Natashaa ei hän

ollenkaan miellyttänyt; eilen ehkä vielä jonkun verran, mutta nyt ei

juuri nimeksikään. Ja kun olimme perin pohjin pohtineet ruhtinaan

eilisen käynnin, sanoi Natasaha äkkiä:

-- Kuules, Vanja, käyhän aina niin, että jos ensi alussa joku

ihminen ei miellytä, niin on se melkein varma merkki, että hän

välttämättömästi tulee jälkeen päin miellyttämään. Niin ainakin on

minulle usein käynyt.

-- Suokoon Jumala niin käyvän, Natasha. Muuten on minun lopullinen

mielipiteeni tämä, kaikki asiat punnittuani olen tullut siihen

päätökseen, että vaikka ruhtinas ehkä käyttääkin jesuiitan konsteja,

kuitenkin hän todella suostuu teidän avioliittoonne.

Natasha pysähtyi keskelle lattiaa ja katsahti minuun jurosti. Hänen

kasvonsa muuttuivat kokonaan; oikeinpa huulensa vähän värähtivät.

-- Kuinka hän voisi _tämmöisessä_ asiassa käydä viekastelemaan ja --

valehtelemaan? kysäsi hän ylevänä, joskin neuvottomana.

-- Sitähän minäkin! kiiruhdin myöntämään.

-- Tietysti hän ei valehdellut. Minun mielestäni sitä ei ole

ajattelemistakaan. Eihän osaa keksiä minkäänlaista syytä mihinkään

viekastelemiseen. Ja sitten, mikä minä olisin hänen silmissään, jotta

siinä määrin ansaitsisin hänen pilkkaansa? Voiko todella kukaan

ajatella ryhtyä moiseen ilkeyteen?

-- Tietysti, tietysti! yhdyin minäkin, mutta mielessäni mietin:

"sinä, varmaankin, ainoastaan tätä nyt mietiskeletkin huoneessa

astuskellessasi, tyttö parka, ja ehkäpä epäillet enemmän kuin minä".

-- Ah, miten hartaasti minä toivonkaan, että hän pikemmin tulisi

uudelleen tänne! sanoi Natasha. -- Aikoi koko illan istua täällä,

ja silloin... Varmaankin oli tärkeitä asioita, kun jätti kaikki ja

matkusti. Etkö sinä, Vanja, tiedä, mitä se olisi? Etkö ole jotain

kuullut?

-- Herra hänet ties. Hänhän aina vaan rahaa ansaitsee. Kuulin

kerrottavan, että hän ottaa täällä Pietarissa osaa johonkin

urakoitsemiseen. Emmehän me Natasha, semmoisia ymmärrä.

-- Tietysti emme ymmärrä. Alesha kertoi eilen, jostain kirjeestä.

-- Kaiketi joku ilmoitus. Kävikö Alesha täällä?

-- Kävi.

-- Aikaiseenko?

-- Kahdentoista aikana; hän, näes, nukkui pitkään. Istui täällä. Minä

käskin hänet Katarina Feodorovnan luo; eihän sopine olla käymättä,

Vanja?

-- Eikös hän itse aikonut sinne mennä?

-- Kyllä hän itsekin aikoi...

Natasha aikoi vielä jotain lisätä, mutta äkkiä vaikeni. Minä katsoin

häneen ja odotin. Kasvonsa olivat surulliset. Olisin kysynyt häneltä

syytä, mutta toisinaan ei hän sietänyt kyselemistäkään.

-- Kummallinen poika hän on, sanoi Natasha, hiukan vääristäen suutaan

ja koettaen välttää katsettani.

-- Kuinka niin? Oliko välillänne jotain?

-- Eikä, niin vaan... Olihan hän lempeäkin... Mutta...

-- Nythän ovat hänen surunsa ja puuhansa kaikki loppuneet, sanoin.

Natasha katsoi minuun pitkään ja tutkivasti. Ehkäpä hänkin tahtoi

sanoa minulle: "eipä hänellä ole ennenkään ollut paljoa surua ja

puuhaa"; mutta hän oli huomaavinaan sanoissani saman ajatuksen. Hän

pahastui ja vaikeni.

Kohta hän kumminkin tuli taas puheliaaksi ja ystävälliseksi. Tällä

kerralla oli hän erittäin lempeä. Istuin luonansa yli tunnin

ajan. Hän oli hyvin levoton. Ruhtinasta hän pelkäsi. Muutamista

kysymyksistään tulin huomanneeksi, että hän niin mielellään olisi

tahtonut saada varman tiedon siitä, minkä vaikutuksen hän oli eilen

tehnyt ruhtinaaseen. Käyttäytyikö hän sopivasti? Eikö hän liian

huomattavasti ilmaissut ruhtinaalle iloansa? Eikö ollut liian

loukkaantuva? Taikka päinvastoin, liiaksi alentuvainen? Ettei

ruhtinas luulisi hänestä pahaa! Ettei vaan nauraisi hänelle! Ettei

vaan halveksisi häntä!... Tämä ajatus sai hänen poskensa hehkumaan

kuin tulessa.

-- Tarvitseeko olla noin levoton vain sen vuoksi, että kehno ihminen

voi jotain luulla? Antaa hänen luulla! sanoin Natashalle.

-- Minkä vuoksi hän on kehno? kysäsi Natasha.

Natasha oli epäilevä, mutta samalla puhdassydäminen ja avomielinen.

Hänen epäilyksensä lähti puhtaasta lähteestä. Hän oli ylpeä, jalon

ylpeä, eikä voinut sietää, että se, mitä hän piti yläpuolla kaiken

muun, olisi hänen kuultensa tullut pilkatuksi. Halpamielisen ihmisen

halveksumiseen hän tietysti olisi vastannut halveksumisella, mutta

olisi kumminkin koko sydämmellään kärsinyt, jos ken tahansa olisi

ivannut sitä, joka hänen silmissään oli kohonnut yli kaikkia

muita. Se ei suinkaan tullut tahdon lujuuden puutteesta. Osaksi se

johtui vähästä maailman tuntemisesta, tottumattomuudesta tuntemaan

ihmisiä, suljetun elämän viettämisestä. Koko elämänsä ajan oli

hän viettänyt yksinäisyydessä, tuskin koskaan muutoin. Ja sitten,

kaikkein rehellismielisimmän ihmisen ominaisuus, jonka hän ehkä oli

isältänsä perinyt -- kehua ihmistä, jyrkästi pitää häntä parempana,

kuin hän todellisuudessa olikaan, innoissaan liioitella tämän hyviä

ominaisuuksia -- se ominaisuus oli hänessä suuresti kehittynyt.

Raskaalta tuntuu semmoisille ihmisille tuntea jälkeen päin

pettymystä; ja sitäkin raskaammalta, kun tuntee itsensä syylliseksi.

Miksikä odottaa enempää, kuin mitä voidaan antaa? Ja juuri semmoisia

ihmisiä voi milloin tahansa kohdata tuollainen pettymys. Hyvä, jos

he istuvat rauhassa erillään muusta maailmasta; olenpa huomannut,

että he mieltyvät niin tuohon yksinäisyyteensä, että kokonaan alkavat

karttaa ihmisten seuraa. Sen lisäksi oli Natasha saanut kokea monet

onnettomuudet, paljon solvauksia. Hän oli jo kokonaan sairas olento,

eikä häntä sovikaan syyttää, jos minun sanoissani muuten mitään

syytöstä onkaan.

Minulla oli kiire ja aloin tehdä pois lähtöä. Natasha hämmästyi ja

oli melkein käydä itkemään sen tähden, että lähden pois, vaikkei hän

koko käyntini aikana osottanut minulle mitään erityistä hellyyttä,

olipa päinvastoin ikäänkuin tavallista kylmempi. Hän suuteli minua

hellästi ja katsoi jotenkin kauan silmiini.

-- Kuules, sanoi hän, -- Alesha oli tänään kovin leikillinen,

oikeinpa kummastutti minua. Hän oli hyvin kohtelias, nähtävästi hyvin

onnellinen, mutta tuli tänne semmoisena perhosena, oikeana keikarina,

yhä vain katseli itseään peilissä. Mitenkä hän lienee nyt hyvin

kursailematon ... ei pitkään viipynytkään; Ajatteles: konvehteja toi

minulle!

-- Konvehtejako? No, sehän oli herttaisesti ja suorasukaisesti tehty.

Ah, mimmoisia te olette kumpikin! Nyt jo alkavat seurata, mitä

kumpikin milloinkin tekee, rupeavat urkkimaan, rupeavat toistensa

kasvojen piirteitä tutkimaan, niistä salaisia ajatuksia lukemaan

(ettekä kumminkaan niistä mitoisen mitään ymmärrä!) Hän on vielä

mukiinmenevä. Hän on entisekseen iloinen, kuten koulupoika konsanaan.

Mutta sinä, sinä!

Tällä lailla aina, kun Natasha milloin muutti puheen aiheen tai

joskus valitti minulle Aleshan käytöstä, tahi pyysi selitystä

jossain asiassa, jota ei ymmärtänyt, taikka ilmoitti minulle

jonkun salaisuuden, toivoen, että minä puolesta puheesta

ymmärtäisin asiansa, niin, muistan hyvin, hän aina katsoi minuun,

näyttäen valkoset hampaansa, ja ikäänkuin rukoillen, että minä

välttämättömästi ratkaisisin asian jollain tavoin niin, että

samassa hän voisi tuntea helpoituksen mielessään. Mutta muistan

myöskin, että minä tällöin aina tulin puhuneeksi, muka, totisella ja

ankaralla äänellä, niinkuin olisin jotakin torunut, ja se tuli aina

tahtomattani, mutta aina _luonnistui_. Totisuuteni ja ankaruuteni

olivat paikallaan, näyttivät vastaan sanomattomilta, sillä tunteehan

ihminen joskus vastustamatonta halua, että häntä joku nuhtelisi.

Natasha ainakin tuli toisinaan siitä hyvin lohdutetuksi.

-- Ei, katsos, Vanja, pitkitti hän, pitäen toisen kätensä

olkapäälläni, toisella kädellään puristaen minun kättäni, katsoen

mietiskelevästi silmiini, -- minusta tuntui, ettei hän nykyistä

asemaa oikein täydelleen käsittänyt ... hän näytti minusta jo

semmoiselta mieheltä, -- näes, niinkuin olisi ollut kymmenen vuotta

naimisissa, mutta aina vielä kohtelias mies vaimolleen. Eikö se ole

liian varhaista?... Hän ilveili, nauroi, mutta niin, että tuo kaikki

oli ikäänkuin noin vaan minulle, osiksi vain kuului minuun, eikä

niin, kuten ennen... Kovaa kiiruutta piti hän Katarina Feodorovnan

luo... Minä puhelen hänelle, mutta hän ei kuuntelekaan, tai alkaa

puhua muusta asiasta, tiedäthän, hän osotti tuommoista joutavan

päiväistä suuren maailman käytöstapaa, josta me sinun kanssasi häntä

koetimme vieroittaa. Sanalla sanoen, oli tuommoinen ... vieläpä

ikäänkuin välinpitämätön... Mutta mitä minä nyt taas! Jopa läksin

latelemaan, jo taas aloin! Ah, kuinka me kaikki olemme vaativaisia,

Vanja, mimmoisia juonittelevia despootteja! Nyt vasta sen huomaan!

Emme anna anteeksi joutavanpäiväistä muutosta kasvojen ilmeessä,

vaikkapa hänellä, ties Herra, mikä tuon muutoksen saattoikaan! Sinä

olit oikeassa, Vanja, äsken toruessasi minua. Minähän se yksin

olenkin syypää kaikkeen! Itse luomme itsellemme katkeruutta ja sitten

sitä valitamme... Kiitos sinulle, Vanja, sinä lohdutit minua. Ah,

jospa hän tänään tulisi! Mitä! Liekö vielä vihanen äskeisestä.

-- Joko te ehditte riidellä? huudahdin kummastuksella.

-- En antanut merkkiäkään! Olin vain hiukan suruinen, ja iloisesta

hän äkkiä muuttui mietiskeleväksi ja, niin minusta tuntui, hyvin

kylmästi sanoi hyvästin. Minä lähetän kutsumaan häntä. Tule sinäkin,

Vanja, vielä tänään.

-- Aivan varmaan, jos vain ei eräs asia pidätä.

-- No niin -- mikä asia se olisi?

-- Sainpahan sitoontuneeksi! Mutta muuten ehkä todella tulen.