V.

-- Kas! Sinähän se olet, Maslobojev! huudahdin äkkiä tunnettuani

hänet entiseksi koulutoverikseni läänin kimnaasi-ajoilta. -- Tämäpäs

yhtyminen!

-- Niin, onhan tämä! Vuoteen kuuteen emme ole toisiamme kohdanneet.

Se on, kyllähän kohtasimme, mutta teidän ylhäisyytenne ei ole nähnyt

hyväksi luoda ainoatakaan silmäystä minuun. Tehän olette kenraali, se

tahtoo sanoa, kirjallisuus-kenraali!...

Tätä sanoessaan hän hymyili ivallisesti.

-- No, no, veliseni Maslobojev, sen sinä valehtelet,

keskeytin hänet. -- Ensiksikin, eivät kenraalit, eivät edes

kirjallisuus-kenraalitkaan, ole tämän näköisiä, kuin minä, toiseksi,

salli sanoakseni, että minä todella muistelen pari kertaa sinut

kadulla kohdanneeni, mutta sinä itse nähtävästi kartoit minua;

miksikä minä olisin lähestynyt, kun näen, että mies tahtoo välttää

kohtaamista. Ja tiedätkös, mitä minä ajattelen? Jos sinä nyt et olisi

humalassa, et olisi nytkään nimeäni maininnut. Eikö niin? No, terve

mieheen! Minäpä, veliseni, olen hyvin, hyvin iloinen sinut tavattuani.

-- Todellakin? Mutta enkö saata sinulle ikävyyksiä tällä ... _ei

oikealla muodollani?_No, ja mitäpä tuosta kysellä; ei se ole

tärkeätä; minäpä, Vanja veliseni, aina muistan, miten kunnon poika

sinä olit. Muistatko, sinähän sait selkääsi minun tähteni? Sinä olit

vaiti, etkä minua ilmaissut, mutta minä, kiitollisuuden sijasta,

koko viikon sinua härnäsin. Sinä synnitön sielu! Terve, sieluseni,

terve! (Me suutelimme toisiamme). Minähän olen jo monta herran vuotta

yksin maleksinut, -- mene päivä, joudu ilta, mutta entistä en ole

unhottanut. Ei unohdu! Entäs sinä?

-- Mikäs minulla, yksin minäkin maleksin...

Hän katsoi minuun kauan; katseessaan oli viinan hellyttämän ihmisen

tunteellisuutta. Muutenkin oli hän erinomaisen kunnon ihminen.

-- Ei, Vanja, sinä et ole semmoinen, kuin minä, lausui hän lopulta

traagillisella äänellä. -- Minähän olen lukenut teoksesi; luin,

Vanja, luin!... Mutta kuules: puhelkaamme kauasta aikaa! Onko kiire?

-- On; täytyypä minun sinulle sanoa, minua kovin ajatteluttaa eräs

asia. Mutta kuules: missä sinä asut?

-- Sen sanon. Mutta se ei ole tärkein, tahdotkos tietää, mikä on

tärkein?

-- No, mikä?

-- Kas tuo, näethän? -- Hän osoitti jonkun kymmenen askeleen päässä

meistä olevan kahvilan kylttiä, -- näethän: kondittori ja ravintola,

se on niin paljon kuin juomala, mutta siltä hyvä paikka. Sanon

sinulle etukäteen, paikka on siisti, ja viina -- yli arvostelun!

Kijevista jalan tänne tuli! Join, usean kerran join sitä, siis

tunnen sen; huonoapa minulle täällä ei uskalletakaan antaa. Tuntevat

jo Filip Filipitshin. Mitä? Irvistätkö? Ei, sallipas minun sanoa

loppuun. Nyt on neljänneksen yli yhdentoista, juuri katsoin kelloa;

no, juuri kolmekymmentäviisi minuttia yli yhdentoista lasken sinut

rauhaan. Sitä ennen kärpäsen nujerramme. Uhraatko kaksikymmentä

minuttia vanhalle ystävälle?

-- Jos ei muuta kuin, kaksikymmentä minuttia niin olkoon menneeksi;

sillä, ystäväiseni, asia todellakin vaatii...

-- Olkoon menneeksi. Mutta kuules, pari sanaa ennen muuta:

kasvoillasi on outo väri, aivan kuin olisi jollain sinua kovin

harmitettu, niinkö?

-- Niin.

-- Johan arvasin. Minä, näes, olen alkanut tutkia kasvojenilmeitä,

onhan sekin toimi! No, mennään siis, siellä juttelemme.

Kahdessakymmenessä minutissa, ensiksikin, minä ehdin tunnustella

amiraali Tshainskin juomaa, lasken alas koivuviinaa, ukkoparkaa,

sitten pomeranssia, sitten parfait-amour, ja sitten vielä jotain

keksin. Minä ryyppään, hyvä veli! Pyhäpäiväisin vain ennen

aamupalvelusta olen selvänä. Sinä vaikkapa älä nyt ryyppääkkään.

Minähän tarvitsenkin vain sinua. Jos taas ryyppäät -- osotat sillä

erinomaisen jaloa sydäntä. Lähdetään! Juttelemme parisen sanaa ja

taas joksikin kymmeneksi vuodeksi eroamme. Minähän, veliseni Vanja,

en sovi seuraasi.

-- No, älä siinä lörpöttele, mennään pikemmin. Kaksikymmentä minuttia

on sinun, sitten saat päästää minut.

Kahvila oli toisessa kerroksessa; sinne johtivat kaksijaksoiset

rappuset. Rapuilla kohtasimme kaksi hyvin humalaista herraa. Meidät

huomattuaan he horjuen astuivat syrjään.

Toinen heistä oli hyvin nuori ja hentoinen poika, kokonaan vielä

parraton, viiksen alkuja tuskin voi huomata, kasvonsa olivat hyvin

typerät. Hän oli puettu hyvin komeasti, mutta jotenkin naurettavasti,

ikäänkuin kantaisi vierasta pukua päällään, sormissa oli kalliita

sormuksia, kallis neula kaulaliinassa, tukka hyvin tyhmäntapaisella

kampauksella, oli kuin mikäkin perhoskotero. Hän lakkaamatta

hymyili ja nauraa hihitti. Hänen toverinsa oli viidenkymmenen

vaiheilla oleva paksu, suurimahainen, hyvin huolimattomasti puettu,

kaulaliinassaan oli hänelläkin neula, päänsä oli kalju, kasvonsa

turvonneet, humalaiset ja rokonarpiset, silmälasit pienellä, napin

muotoisella nenällään. Kasvojensa ilme oli vihainen ja hekumallinen.

Ilkeät, vihaiset ja epäilevät silmänsä olivat muljallaan ja

tirkistivät ikäänkuin raosta. Nähtävästi kumpikin heistä tunsi

Maslobojevin; möhömaha meidät kohdattuaan vääristi pikaisesti suutaan

tyytymättömästi, ja nuorempi hymyili hyvin matelevan maireasti,

sieppasi talonpoikaislakkinsakin päästään.

-- Anteeksi, Filip Filipitsh, löpisi hän, katsoen imelästi

Maslobojeviin.

-- Mitä nyt?

-- Olen syyllinen ... totta ... (hän näpsäytti kaulustansa vasten).

Tuolla istuu Mitroshka. Mutta, Filip Filipitsh, hän on lurjus.

-- Miksi niin?

-- Niin vaan... Tältä (hän viittasi toveriinsa) viime viikolla tuon

samaisen Mitroshkan tähden eräässä paikassa voideltiin naama

piimällä ... khi!

Toverinsa mukkasi häntä harmissaan kyynärpäällään.

-- Ettekö, Filip Filipitsh, tyhjentäisi kerallamme puolentusinaista,

käskettekö luottamaan siihen?

-- Ei, isäseni, nyt ei sovi, vastasi Maslobojev. -- Tärkeä asia on

esillä.

-- Khi! On minullakin teille asiaa.

Toverinsa mukkasi häntä taas kyynärpäällään...

-- Sitten, sitten!

Näytti, niinkuin Maslobojev olisi koettanut olla heihin katsomatta.

Ja kun olimme päässeet ensimäisen huoneen läpi, jonka yhdestä

seinästä toiseen ulettui tavallisen siisti pöytä, täynnä voileipiä,

piirakaisia, pieniä kalakukkoja ja monenlaisilla juomilla täytettyjä

pulloja, veti Maslobojev minut heti syrjään ja sanoi:

-- Tuo nuorempi on kauppiaan poika Sisobrjuhov, erään tunnetun

jauhokauppiaan poika, joka peri isänsä jälkeen puoli miljonaa ja

nyt niitä juo. Kävi Pariisissa, siellä suunnattomasti tuhlasi

rahaa, ehkäpä olisi kaikki sinne jättänyt, mutta sai setänsä

jälkeen periä, palasi siis Pariisista; täällä nyt juo jäännöksiä.

Vuoden kuluttua hän, tietysti, joutuu mieron tielle. Tyhmä kuin

hanhi, -- käy ensi luokan ravintoloissa, käy kellarikerroksissa,

käy kapakoissa, näyttelijöillä, haki jo husaariksi -- joku aika

sitten antoi anomuksen. Toinen, tuo vanhempi, -- Arhipov, on myöskin

jonkinlainen kauppias, tai pehtori, oli kaupanvälittäjänäkin,

peto, konna, ja nyt Sisobrjuhovin toveri, Juudas ja Falstaff,

kaikki yhdessä, kahdesti konkurssissa sekä ilettävin elukka, jolla

on monenmoisia konnankoukkuja. Tiedän hänen olleen sekaantuneen

erääseen rikosjuttuun; irti pääsi siitä. Erään asian vuoksi olen

hyvilläni nyt, että tapasin hänet; minä odotin häntä... Arhipov,

tietysti, keritsee Sisobrjuhovia. Tuntee paljon mutkapolkuja, jonka

vuoksi onkin moisille nuorukaisille kallisarvoinen. Minä, veli hyvä,

olen hänen varaltaan jo kauan hampaitani hionnut. Samoin tekee

Mitroshkakin, tuo tuolla, reipas poika upeassa kurekauhtanassa

-- tuolla ikkunan luona seisoo, tuo mustalaisnaama. Hän pitää

hevoskauppaa ja tuntee kaikki täkäläiset husaarit. Minä sanon

sinulle: tuo on semmoinen lurjus, että vaikka hän nähdessäsi tekee

väärän setelin, ja vaikka itse sen näit, siitä huolimatta sen

häneltä rahaksi vaihdat. Tosi kyllä, hän on kurekauhtanassa, vieläpä

samettisessa, näyttää slavofiililta (mikä, mielestäni, hänelle kyllä

sopiikin), mutta ota ja pue hänet heti parhaaseen hännystakkiin ja

muuhun sellaiseen, vie englantilaiseen klubiin ja sano siellä: tässä

on mahtava kreivi Barabanov, niin siellä kaksi tuntia häntä kreivinä

kunnioitetaan, -- osaa siellä pelata vhistiä, puhuu kreivin tavoin,

eikä kukaan voi arvatakaan; niin vetää nenästä. Loppunsa ei ole hyvä

oleva. No niin, tuo Mitroshka hioo hampaitaan möhömahaa vastaan,

sillä Mitroshkalla on nyt laihat päivät, kun tuo möhömaha anasti

häneltä Sisobrjuhovin, hänen entisen ystävänsä, jota hän vielä ei

ehtinyt keritä. Jos nuo nyt täällä kahvilassa yhtyivät, niin on siinä

pohjalla joku juttu piilemässä. Minäpä tiedänkin, mikä juttu se on,

ja arvaan, että juuri Mitroshka, eikä muu kukaan, ilmoitti minulle,

että Arhipov ja Sisobrjuhov tulevat tänne ja maleksivat näillä

tienoin jollakin rumalla asialla: Tahdon käyttää omaksi edukseni

Mitroshkan vihaa Arhipovia kohtaan, sillä minulla on omat syyni, ja

melkeinpä sen syyn vuoksi minä täällä nyt olenkin. En tahdo antaa

Mitroshkan sitä huomata, äläkä sinäkään ole häntä näkevinäsikään.

Mutta kun lähdemme täältä, tulee hän varmasti luokseni ja sanoo sen,

mitä tarvitsen. Ja nyt, Vanja, mennään tuohon kamariin, näethän?

No, Stepan, pitkitti Maslobojev, kääntyen palvelijan puoleen, --

ymmärräthän, mitä tarvitsen?

-- Ymmärrän.

-- Ja täytäkin!

-- Täytän.

-- No, täytä. Istu, Vanja. No, mitä sinä minua nyt niin tarkastelet?

Näenhän minä, että sinä minuun katsot. Kummasteletko? Älä kummastele.

Kaikkea voi ihmiselle tapahtua, ettei osannut milloinkaan edes

uneksiakaan, ja erittäinkin silloin ... no, vaikkapa silloin, kun

me, sinä ja minä, yhdessä Kornelius Neposta päällämme pänttäsimme.

Kuules Vanja, usko yksi asia: vaikka Maslobojev onkin tieltä harhaan

joutunut, on sydän hänellä vielä jälellä samanlaisena, olosuhteet

vain ovat muuttuneet. Jos onkin nenäni noessa, en siltä muita

mustempi. Lääkäriksi valmistin itseäni, isänmaan kirjallisuuden

opettajaksi valmistausin, Gogolista kirjoitin, kullankaivajaksi

aioin, naimisiin koetin päästä; eteenpäin elävän mieli, morsiankin

jo oli myöntyväinen, vaikka talossa oli niin puhdasta, ettei olisi

löytynyt, millä kissaa tuvasta pois vietellä. Hääjuhlien varalta

aioin jo lainata vahvat kengät, sillä omani olivat olleet jo

puolitoista vuotta reikäisinä... Mutta en nainutkaan. Morsiameni

meni opettajalle, ja minä menin konttooriin palvelukseen, se on, en

kauppakonttooriin, mutta tavalliseen konttooriin vaan. Nytpä alkoi

toinen peli. Vuodet vierivät, ja nyt, vaikka en enää palvelekaan,

rahaa kumminkin ansaitsen hyvästi: otan lahjuksia ja oikeutta

puollan; uljas lammasten suhteen, mutta lammas uljasten suhteen.

On minulla säännötkin: tiedän, esimerkiksi, ettei sotilas yksin

sotatantereella kestä, ja -- teen asiaa. Asiani enimmäkseen ovat

salaisinta lajia ... ymmärräthän?

-- Etköhän sinä vain ole jokin urkkijapoliisi?

-- Ei, en nyt kokonaan urkkijapoliisi, mutta ajanhan joitakuita

asioita, osaksi virallisestikin, osaksi sisällistä kutsumustani

noudattaen. Tiedäppäs, Vanja, viinaa minä juon, mutta en koskaan

ymmärrystäni juo, siksipä tiedän tulevaisuutenikin. Minun aikani

on mennyttä, mustaa koiraa et pesemällä valkeaksi saa. Yhden asian

sanon: jos ei minussa olisi enää ihmisyyttä, niin en olisi tänään

sinua kutsunut, Vanja. Totta puhuit, minä kohtasin sinut näin jo

ennenkin, useasti tahdoin sinua lähestyä, mutta aina lykkäsin sen

tuonnemmaksi. En ansaitse huomiotasi. Ja senkin sanoit totta,

Vanja, että jos tulinkin luoksesi, niin tuli se vain siitä, että

olin humalassa. Mutta vaikka tämä onkin suurinta lörpötystä, niin

lopettakaamme minusta puhe. Parasta, kun puhumme sinusta. No,

sieluseni: minä olen lukenut! Luin, minäkin olen sen lukenut!

Minä, ystäväiseni, puhun sinun esikoisestasi. Kun olin saanut sen

luetuksi, -- olin, veliseni, vähältä tulla kunnon ihmiseksi! Vähää

vain puuttui, mutta mietin tarkemmin ja katsoin paremmaksi jäädä

kunnottomaksi ihmiseksi. Sepäs...

Tällä tapaa puheli hän minulle paljon. Hän humaltui yhä enemmän ja

alkoi yhä enemmän heltyä miltei kyyneliin saakka. Maslobojev oli aina

ollut kunnon toveri, vaikka aina salaperäinen puheissaan ja näytti

ylivoimiensa kehittyneeltä; hän oli ollut viekas, juonikas, lipakko

ja koukuttelija aina kouluajoilta asti, vaikkei ollut kokonaan vailla

hyvän sydämen ominaisuuksia; nyt oli hän mennyttä miestä. Tämmöisiä

ihmisiä on venäläisten seassa paljon. Usealla heistä on hyvät lahjat,

mutta ne heillä usein ovat sekaannuksissa, sen lisäksi saattavat he

visseissä seikoissa heikkoudesta tehdä vasten omaatuntoansa täydellä

tietoisuudella; eivätkä vain aina varmasti joudu hukkaan, mutta

itsekin jo edeltäpäin tietävät turmioon kulkevansa. Kaiken lisäksi

hukutti Maslobojev itseänsä viinaan.

-- Nyt, ystäväiseni, vielä yksi sana, pitkitti hän. -- Kyllä kuulin,

kuinka sinun maineesi alussa levisi, sitten luin sinusta erilaisia

arvosteluja, (oikein totta, minä luin; sinä luulet, etten minä lue

mitään); sen jälkeen kohtasin sinut huonoissa jalkineissa, liassa

ilman päällyskenkiä, murjotussa hatussa, ja jotakuta arvasin.

Kirjoitatko nyt aikakauskirjoihin?

-- Niin, kyllä kirjoitan.

-- Muutuit siis postihevoskaakiksi?

-- Jotain siihen suuntaan.

-- No, kuules, veliseni, mitä minä siihen sanon: parasta on

juoda! Minä näes, juon pääni täyteen, heittäyn kotona sohvalle

(minulla onkin oivallinen vieterisohva), ja kuvittelen, että

minä, esimerkiksi, olen joku Homero tai Dante, tahi jokin Fredrik

Barbarossa, -- voihan mielessään kuvitella kaikkea. Mutta sinäpä et

voikaan kuvitella olevasi Dante tai Fredrik Barbarossa, ensiksikin

siitä syystä, että sinä tahdot olla oma itsesi, ja toiseksi,

sentähden, että sinulta on kaikki tahtominen kielletty; sillä sinä

olet postikaakki. Minulla on mielikuvitus, mutta sinulla todellisuus.

Kuule peittelemätön ja suora sana, veljellisesti sanottu, muuten

pahastun kymmeneksi vuodeksi ja sinä loukkaat minua, -- etkö sinä

huoli rahaa? On. Älähän siinä murra suuta. Ota rahaa, maksa tuotteesi

tilaajoille, mitä heiltä olet saanut etukäteen, heitä pois länget,

turvaa sitten elämäsi koko vuodeksi ja tartu mielituumaasi, kirjoita

suuri teos! Mitä? Mitä siihen sanot?

-- Kuules, Maslobojev! Minä annan arvon sinun veljelliselle

tarjouksellesi, mutta en voi nyt mitään vastata, -- miksi -- pitkältä

tulisi puhua siitä. On erityisiä asianhaaroja. Muuten, lupaan kertoa

sinulle kaikki sittemmin, kerron veljellisesti. Tarjouksestasi

kiitän; minä lupaan, että tulen luoksesi, ja monta kertaa tulenkin.

Mutta kuules asiani: sinä olet ollut minulle avomielinen, ja siksi

minäkin tahdon kysyä sinulta neuvoa, ja sen vielä siitäkin syystä,

että sinä tietääkseni olet koko mestari semmoisissa asioissa.

Kerroin hänelle Smithin ja tämän tyttären tyttären historian alkaen

aina kahvilassa tapahtuneesta kohtauksesta saakka. Kummallista: kun

minä hänelle kerroin, olin hänen silmistänsä huomaavinani, että hän

tietää jotain tuosta asiasta. Kysäsin tuosta häneltä.

-- Ei, ei se sitä ole! vastasi hän. -- Toisekseen, noin vaan olen

jotain Smithistä kuullut, että joku ukko oli kuollut kahvilassa.

Bubnova-muorista minä sitä vastoin tiedän yhtä ja toista. Siltä

rouvalta minä pari kuukautta sitten otin lahjuksen. Je prends mon

bien, ou je le trouve ja ainoastaan siinä suhteessa olen Molièren

kaltainen. Mutta vaikka minä kiskoinkin häneltä sata ruplaa,

kuitenkin tein jo silloin päätöksen kiskoa häneltä ei vain sadan,

mutta viiden sadan ruplan lunnaat. Häijy akka! Luvattomissa töissä

toimii. Eihän tuo nyt niin paha olisi, mutta joskus menee liian

etäälle pahassa. Älähän vain pidä minua don-Quizotena. Asia on

sitä laatua, että tässä voi olla minulle hyvät tulot, ja kun minä

äsken kohtasin Sisobrjuhovin, tulin hyvin iloiseksi. Nähtävästi

Sisobrjuhov tuotiin tänne, ja hänet toi möhömaha, mutta kun minä

tiedän, minkälaisia asioita tuo möhömaha ajaa, niin siitä päätän...

No, kyllä minä hänet kytken! Olen hyvin iloinen, että kuulin

sinulta tuosta tytöstä; nyt minä osuin uusille jäljille. Minähän,

veliseni, toimitan monenmoisia yksityisiä välitysasioita ja tiedäpäs,

millaisten kanssa olen tuttu! Joku aika sitten kaivoin esiin erään

asian erästä ruhtinasta varten, ja saanpa sanoa -- semmoisen asian,

ettei siltä ruhtinaalta semmoista sopinut odottaakaan. Ja jos huolit,

kerron toisen jutun eräästä aviovaimosta? Käyppäs sinä, veliseni,

minun luonani, minulla on varalla semmoisia aiheita, että jos niistä

kirjoitat, ei niitä uskota tosiksi...

-- Mikä on tuon ruhtinaan nimi? keskeytin hänet aavistaen jotain.

-- Mitä sinä siitä? Olkoon menneeksi: Valkovski.

-- Pietari.

-- Sama mies. Tunnetko hänet?

-- Tunnen, vaikka vähän. No, Maslobojev, tuon herran tähden tulen

tiheään käymään luonasi, sanoin ja nousin ylös, -- sinä teit minut

hyvin uteliaaksi.

-- Näes nyt, vanha ystävä, käy niin usein, kuin vaan tahdot. Satuja

minä osaan kertoa, mutta tietysti vain vissien rajojen sisällä,

ymmärräthän? Muuten voi kadottaa luoton ja kunnian, käytännöllisien

kunnian, tarkoitan, ja niin edespäin.

-- No, mikäli tuo kunnia sallii.

Olin hyvin levoton. Hän huomasi sen.

-- No, mitäpäs sinä arvelet siitä jutusta, jonka juuri sinulle

kerroin. Keksitkö jotakin?

-- Sinun jutustasi? Odotappas pari minuttia, käyn maksamassa ottoni.

Hän meni tarjoilupöydän luo ja siellä, niinkuin sattumalta vain,

tuli äkkiä tuon kurekauhtanaisen pojan luo, jota niin kursailematta

nimitettiin Mitroshkaksi. Minusta näytti, että Maslobojev tunsi

hänet hiukan likemmin, kuin mitä minulle sanoi. Ainakin voi huomata,

etteivät he ensi kertaa toisiaan kohdanneet.

Ulkomuodoltaan oli Mitroshka hyvin originaali mies.

Kurekauhtanassaan, punasessa silkkipaidassaan, jyrkkine, mutta siltä

hyvänmuotoisine kasvon piirteineen, ollen vielä jotenkin nuori,

tummaverinen, rohkeine, säihkyvine katseineen, teki hän huomattavan,

eikä suinkaan vastenmielisen vaikutuksen. Liikkeensä näyttivät

jotenkin harkitun rohkeilta, mutta nyt kumminkin hän nähtävästi

pidätti itseänsä, mahdollisuuden mukaan koettaen näyttää erinomaisen

asianymmärtäväiseltä, mahtavalta ja komealta.

-- Kuules, Vanja, sanoi Maslobojev palattuaan luokseni, -- pistäypäs

minun luokseni tänä iltana kello seitsemän, niin ehkäpä sinulle

jotain sanonkin. Yksinäni, näes, en saa mitään; ennen kyllä sain

aikaan yhtä ja toista, nyt olen vain juomari, olen luopunut asioista.

Mutta siitä huolimatta on jälellä entinen tuttavuus, saatan jotakuta

saada tietooni, monenlaisten viisaitten miesten kanssa udella

asioita; siinä onkin voimani; tosi kyllä, että vapaalla ajalla, se

tahtoo sanoa selvällä päällä ollen teen itsekin jotakuta, myöskin

tuttujen kautta, enimmäkseen tiedustelu-asioissa No, ja mitäpäs

niistä! Kylliksi... Tässä osotteeni: Kuusipuodissa. Ja nyt veliseni,

minä jo kovin hyydyin. Lasken vielä kultajuomaa, ja sitten kotiin.

Käyn pitkäkseni. Jos tulet -- esitän sinulle Aleksandra Semenovnan,

ja jos tulee aikaa, puhellaan vaikka runoudestakin.

-- No, entä tuosta asiasta?

-- No, siitä myöskin, ehkäpä.

-- Minä tulen, tulen varmaan...