Astuimme siten pitkältä, aina Pienelle prospektille saakka. Tyttö
miltei juossut; viimein meni hän puotiin. Pysähdyin odottamaan häntä.
"Eihän hän puodissa asu", ajattelin.
Todellakin, hetkisen kuluttua tuli hän puodista, mutta kirjoja
ei enää ollut kädessään. Sen sijaan oli nyt kädessään savikuppi.
Pikkusen astuttuaan meni hän erääseen kehnonlaiseen taloon. Se oli
pieni kivirakennus, vanha, kaksikerroksinen, likaisenkeltaisella
maalilla maalattu. Eräässä alakerroksen ikkunassa, joita kaikkiaan
oli kolme, oli pieni punanen ruumisarkku. -- Tämä oli köyhän
ruumisarkkujen valmistajan kyltti. Yläkerroksen ikkunat olivat aivan
neliömäiset, ruudut himmeät, vihertävät ja halkeilleet, ruutujen
takaa näkyi vaaleanpunaset, vuorikankaasta tehdyt ikkunaverhot.
Astuin kadun toiselle puolelle, lähestyin taloa ja luin portin päällä
olevasta peltikilvestä: porvaritar Bubnovan talo.
Mutta tuskin olin ennättänyt tuon lukea, kun Bubnovan pihassa
äkkiä kuului kimakka naisen huuto ja sitten kiroilua. Katsahdin
portista pihaan; puisten rappujen astuimella seisoi porvaripukuinen,
lihava nainen, viheriä huivi hartioillansa. Kasvonsa olivat mitä
ilettävimmän tummanpunaisen väriset, pienet, veristyneet ja
mulkoilevat silmänsä säihkyivät vihasta. Selvään huomasi, että
hän oli juovuksissa, vaikka olikin vasta aamupäivä. Hän kiljui
Helena-paralle, joka kuppi kädessä seisoi hänen edessään kuni
kivettynyt. Tuon kiukkuisen naisen takaa näkyi rapuilla jotenkin
pörröinen, maalikasvoinen naisolento. Jonkun ajan kuluttua
aukeni kellari-kerroksen ovi ja rapuille ilmaantui, varmaankin
metelin johdosta, keski-ikäinen, köyhästi puettu, miellyttävän ja
vaatimattoman näköinen nainen. Puoliavoimesta ovesta katsoivat
alakerroksen toiset asukkaat, vanha ukko ja tyttönen. Roteva ja pitkä
mies, varmaankin talonmies, seisoi luuta kädessä keskellä pihaa ja
laiskana seurasi näytelmää.
-- Sinä kirottu, sinä verenimijä, sinä saivar mokoma! kiljui nainen,
laskien suustaan yhteen mittaan kaikki sinne kokoontuneet torasanat,
pitämättä muuta väliä, kuin silloin tällöin hengästyneenä sylkeään
ryypäten, -- niinkö sinä minun huoleni palkitset, takkulapää! Lähetin
hänet vain kurkkuja ostamaan, hänpä livisti tiehensä! Sydämmeni jo
aavisti, että hän karkaa, kun hänet lähetin. Kivisti sydäntäni,
kivisti! Eilen illalla korvatukkansa samanlaisesta asiasta nyhdin,
hänpä tänään uudestaan karkasi! Mihinkä juosnee, lurjus, missä
käynee! Kenen luona sinä käyt, kirottu sikiö, rinkisilmä kyy, myrkky,
kenenkä? Puhu, suomätä, taikka minä sinut heti kuristan!
Samassa aikoi kiukustunut akka hyökätä tyttöparan niskaan, mutta
huomattuaan alakerran naisen seisovan rapuilla, äkkiä pysähtyi ja,
kääntyen häneen, alkoi vielä kimakammalla äänellä ja käsillään
huitoen puhua tälle, ikäänkuin olisi aikonut tämän ottaa uhriparkansa
rikoksen todistajaksi:
-- Äitinsä on kuollut! Itsekin te, hyvät ihmiset tiedätte, että hän
jäi kuni mukula yksin maailmaan. Minä näin, että hän jäi teille,
köyhille ihmisille vastuksiksi, itsellennekään ei ole mitään, ruokaa,
annas, ajattelin, teen vaikka Pyhälle Nikolaille mieliksi, otan
orvon hoitooni. Otin. Mitäs luulisitte? Nyt jo kaksi kuukautta olen
pitänyt, -- vereni on hän näinä kahtena kuukautena juonut, valkean
ihoni syönyt. Iili mokoma! Kalkkalokäärme! Itsepäinen saatana! On
vain vaiti, jos lyöt häntä, viskaat, yhä on vaiti, aivan kuin olisi
vettä suuhunsa ottanut, -- yhä on vaiti! Sydäntäni särkee -- vaiti
on! Minä sinä itseäsi oikein pidät, mörkö mokoma! viheriä marakatti?
Minutta sinä olisit kadulla nälkään kuollut. Saisit jalkani pestä ja
sen veden juoda, rymä mokoma, musta ranskalainen kalpa sinä mokoma.
Kuolla äikähtänyt minutta olisit!
-- Miksikä te nyt, Anna Trifonovna, itseänne noin vaivaatte?
Millä hän teitä taas harmitti? kysyi kunnioittavasti vaimo, jolle
raivostunut hirviö vihaansa purki.
-- Miten niin millä, sinä hyvä nainen, mitenkä millä? En tahdo, että
tehdään tahtoani vastaan! Älä tee omaa hyvääsi, mutta tee minun
pahaani, -- kas, semmoinen minä olen! Hänpä oli miltei hautaan
minut tänään saattaa! Lähetin puodista ostamaan kurkkuja, ja hän
palaa sieltä kolmen tunnin kuluttua! Sydämmeni jo aavisti tätä
kun hänet lähetin; kivisti sydäntäni, kivisti, kipeästi kivisti!
Missä oli? Missä kävi? Millaisia suojelijoita itselleen löysi? Ja
minäkös hänelle en ole hyvää tehnyt! Hänen saastaiselle äidilleen
annoin anteeksi neljäntoista ruplan velan, omalla kustannuksellani
hautasin, pirupenikkansa otin kasvattaakseni, sinä rakas nainen,
tiedäthän, itsehän tiedät tuon! Mitä, eikö minulla olisi valtaa hänen
ylitsensä. Saisi olla kiitollinen, mutta kiitollisuuden sijasta hän
tekee päin vastoin! Minä tahdoin suoda hänelle onnea. Minä hänet,
pakana-pennun, tahdoin harsovaatteisiin pukea, Gostinodvorista kengät
ostin, koristin kuin riikinkukon, -- kedon kukkasen sorean! Ja
mitä te luulette, hyvät ihmiset! Kahdessa päivässä repi vaatteensa
kokonaan, riekaleiksi repi, sellaisena nyt käypi, sellaisia kantaa!
Ja mitäs luulette, -- tahallaan repi, -- en tahdo valehdella, itse
näin; tahtoo, muka, repaleissa käydä, ei huoli harsopukua! No,
silloin purin vihani, pieksin hänet, mutta sittenhän kutsuin lääkärin
ja sille maksoin. Jos sinut nutistaisi, saivar mokoma, niin saisi
viikon vain maidotta elää, -- siinä olisi koko rangaistus sinun
tähtesi! Rangaistukseksi panin hänet lattioita pesemään; mitäpäs
luulette: pesee, pesee, raato, pesee! Sydäntäni äköittää, -- pesee!
No, ajattelin: et enää minulta pakene! Sain sen vain ajatelleeksi,
niin -- hän jo eilenkin karkasi! Itsehän te, hyvät ihmiset, kuulitte,
miten minä häntä eilen pieksin, käteni pieksäissä kipeäksi sain,
sukat, kengät otin pois, -- ei mene nyt avojaloin, ajattelin;
hänpä taas tänäänkin sinne pakeni! Missäs olit? Sano? Kelle sinä,
nokkosen siemen, valitit, kelle minun päälleni kantelit? Puhu,
mustalaispenikka, ulkomaalainen naamari, puhu!
Raivoissaan hyökkäsi hän kauhusta kangistuneen tytön kimppuun,
tarttui tukkaan ja paiskasi hänet maahan. Kurkku-kuppi lensi maahan
ja särkyi; tämä vielä lisäsi humalaisen raivottaren vihaa. Hän
pieksi uhriansa kasvoihin, päähän; Helena pysyi itsepäisesti ääneti,
ei ainoatakaan ääntä, ei ainoatakaan huudahtusta; eikä ainoatakaan
valitusta hän päästänyt pieksettäissäkään. Minä hyökkäsin pihaan,
harmista ja suuttumuksesta muistamatta, mitä teinkään, ja astuin
suoraan humalaisen akan eteen.
-- Mitä te teette? Kuinka te uskallatte käyttääntyä noin orporaukkaa
kohtaan! huudahdin minä, tarttuen raivottaren käteen.
-- Mitä! Mikä sinä olet siinä? kiljui akka jättäen Helenan rauhaan ja
nostaen kätensä vyötäisille. -- Mitä teillä on asiaa minun talossani?
-- Sitä, että te olette säälimätön! sanoin vastaan. -- Kuinka te
uskallatte noin rääkätä lapsi raukkaa? Hän ei ole oma lapsenne; minä
juuri kuulin, että hän on vain teidän holhottinne, orpo parka.
-- Herra Kriste! vinkui raivotar. -- Kukas sinä oikeastaan olet,
tungettelija! Tulitko sinä tytön kanssa, vai? Minä lähden heti
poliisiosaston päälliköille valittamaan! Minua itse Andron Timofeitsh
kunnioittaa kuin aatelista! Sinun tykösikö tyttö pakenikin? Kuka sinä
olet? Vieraaseen taloon tulit räyhäämään. Auttakaa!
Samassa hyökkäsi hän päälleni nyrkit ojona. Mutta juuri silloin
kuului läpitunkeva, kamala kiljahdus. Katsahdin sinne, -- Helena,
joka oli kuni tunnottomana seissut, parahtaen äkkiä kauhealla,
luonnottomalla äänellä, kaatui maahan ja alkoi piestä kovissa
suonenvedon tuskissa. Kasvonsa vääristyivät. Hän oli saanut
kaatumataudin kohtauksen. Pörrötukkainen tyttö ja alhaalla oleva
nainen juoksivat apuun, nostivat sairaan ja kantoivat kiiruusti
yläkertaan.
-- Vaikkapa kuolisit, kirottu! vinkui akka hänen jälkeensä. -- Kolmas
kohtaus jo kuukaudessa... Ulos, sinä liehakko! huusi akka taas
minulle.
-- Mitä sinä, talonmies seisot? Mistä syystä sinä palkan saat?
-- Pois, pois! Tahdotko saada niskaasi, sanoa mörähti talonmies
kuni vain muodon vuoksi. -- Kahden kauppa, kolmannelle korvapuusti.
Hyvästi ja ulos tiehesi!
Mikäs minulle muu neuvoksi, kuin lähteminen, nähtyäni, että puuhani
oli kokonaan turha. Minä olin harmista haljeta. Asetuin portin eteen
käytävälle ja katsoin pihaan. Kun minä olin päässyt kadulle kiiruhti
akka heti ylös; talonmies virkansa toimitettuaan niinikään katosi
jonnekin. Kohta tuli vaimo, joka auttoi Helenaa ylös, laskeutui
rapuilta mennäkseen asuntoonsa. Minut huomattuaan hän pysähtyi ja
katsoi minuun uteliaana. Hänen miellyttävät ja levolliset kasvonsa
rohkaisivat minua. Astuin uudelleen pihaan ja menin suoraan vaimon
luo.
-- Suokaa anteeksi, alotin minä, -- kuka tuo tyttö täällä on ja miksi
tuo kiukkuisa akka häntä rääkkää? Älkää toki luulko, että minä vain
turhasta uteliaisuudesta kyselen. Minä olen ennen kohdannut tuon
tytön ja erään seikan vuoksi tahtoisin saada hänestä selkoa.
-- Jos te niin haluatte tietoa hänestä, niin olisi parasta, että
ottaisitte hänet luoksenne, taikka etsisitte jonkun palveluspaikan,
muuten hän täällä joutuu hukkaan, lausui vaimo ikäänkuin
vastenmielisesti, yrittäen poistua.
-- Jos te ette tahdo minua neuvoa, niin mitä minä voin tehdä?
Sanoinhan minä, etten minä tiedä mitään. Tuo varmaankin oli Bubnova
itse, talon omistaja?
-- Niin on.
-- Mitenkä tuo tyttö joutui hänelle? Kuoliko tytön äiti täällä?
-- Niin vaan joutui... Se ei kuulu meihin.
Ja taas yritti vaimo poistua.
-- Tehkää nyt niin hyvin; minä vakuutan, että asia herättää
mielenkiintoani. Minä ehkä voin jotain tytön hyväksi tehdäkin. Kuka
tuo tyttö on? Ken oli hänen äitinsä, -- tiedättekö te?
-- Lienee ollut ulkomaalaisia joitakin; meillä alhaalla asusti; oli
hyvin kivuloinen; keuhkotautiin kuoli.
-- Siis, oliko hän hyvin köyhä, kun kellarikerroksessa vieraan
asunnon nurkassa asui?
-- Oih, köyhä! Sydäntä oikein kouristi hänet nähdessä. Mekin hädin
tuskin toimeen tulemme, mutta hän meillekin niinä viitenä kuukautena,
joina meillä asui, kuusi ruplaa jäi velaksi. Me hänet hautasimmekin;
mieheni teki kirstunkin.
-- Mitäs tuo Bubnova puhui, että hän hautasi?
-- Jokos hautasi?
-- Mikä hänen sukunimensä oli?
-- Enpä osaa lausua, isäseni; outo oli, lienee ollut saksalainen.
-- Oliko se Smith?
-- Ei, ei se ihan niin ollut. Anna Trifonovna otti orvon itselleen;
kasvattaakseen sanoi ottavansa. Mutta ei se ole hyvä...
-- Varmaankin on hänellä jokin tarkoitus?
-- Ei hänellä ole hyviä aikeita, vastasi vaimo, ikäänkuin
mietteissään ja epäröiden -- puhuako vai eikö. -- Mitäs me,
syrjäisiähän me olemme.
-- Ja parasta olisi, jos hillitsisit kielesi! kuului miehen ääni
takanamme.
Puhuja oli elähtänyt mies, yönuttu päällään ja sen päällä kauhtana;
mies oli nähtävästi käsityöläinen, puhuja-toverini mies.
-- Vaimolla ei ole, isäseni, mitään kanssanne puhelemista; se ei
kuulu meihin ... lausui mies, katsahtaen minuun syrjästä. -- Muori,
mene sisään! Hyvästi, herraseni; minä olen kirstuntekijä. Jos mitä
niinkuin ammattini asioista, olen mielelläni käskettävänänne... Muuta
ei meillä ole mitään asiaa...
Läksin tuosta talosta ajatuksissani ja kovasti liikutettuna. Mitään
en voinut tehdä, mutta tunsin, että minun oli vaikeata jättää asia
silleen. Muutamat vaimon lauseet minua erittäin kummastuttivat. Tässä
piili joku ruma juttu -- semmoista minä aavistin.
Läksin astumaan pää alas painuneena, mietiskellen, kun äkkiä joku
terävällä äänellä lausui nimeni. Nostin katseeni -- edessäni oli
humalainen mies, seisoi ja horjui, hän oli puettu jotenkin siististi,
päällysnuttunaan vain oli kehno sinelli, päässä kulunut lakki.
Kasvonsa olivat hyvin tutut. Aloin miestä tarkastella. Hän iski
silmää ja hymyili minulle iroonisesti.
-- Etkö tunne minua?