Seuraavana aamuna kello yhdeksän aikaan lähtiessäni huoneestani
joutuakseni Hirvisaarelle Ichmenevin luo, päästäkseni sitten sieltä
pikemmin Natashan luo, kohtasin minä äkkiä ovessa eilisen vieraani,
Smithin tyttären tyttären. Hän astui huoneeseeni. Muistan hyvin,
että tulin iloiseksi hänen tulostaan, vaikk'en voinut selittää
syytä ilooni. Eilen en ollut ehtinyt vielä häntä oikein tarkastaa,
ja nyt päivän valossa hän vielä enemmän hämmästytti minua. Eipä
ollutkaan helppoa löytää kummallisempaa, ulkomuodoltaan oudompaa
olentoa. Varreltaan oli hän lyhyt, silmänsä säihkyvät, mustat,
eivätkä ollenkaan semmoiset, kuin yleensä muilla venäläisillä,
tukkansa tuuhea, musta ja vanukkeinen, katseensa epäselvä,
tuikea ja selittämätön, mikä kaikki oli omiansa herättämään
kadulla jokaisen ohikulkijan huomiota. Erittäin hämmästyttävä oli
katseensa: se säkenöitsi älyä, mutta samalla myöskin jonkinlaista
inkvisiittorimaista luottamattomuutta, jopa suoranaista epäluuloakin.
Vanha ja likainen pukunsa näytti päivän valossa vielä eilistä enemmän
rääsymäiseltä. Olin huomaavinani, että jokin hiljakseen jäytävä,
parantumaton ja alituinen tauti vaivasi häntä, joka lakkaamatta
armotta teki hävitystään hänen ruumiissaan. Kalpeilla, laihoilla
kasvoillaan asusti outo tumman-keltanen, sapenvärinen varjo. Mutta
huolimatta kaikesta köyhyyden ja sairaloisuuden kurjuudesta, oli hän
yleensä muuten jotenkin sievä. Kulmakarvansa olivat tarkkapiirteiset,
hienot ja kauniit; erittäin sievä oli leveä, matalanpuoleinen otsansa
ja kaunispiirteiset, vaaleat, hiukkasen vain punertavat, ylpeän ja
rohkean poimuisat huulensa.
-- Kas, sinäkö taas! huudahdin minä. -- No, niin minä luulinkin, että
sinä tulet. Astuhan sisään.
Hän astui hitaasti kynnyksen yli, samoinkuin eilenkin, katsellen
ympärilleen epäillen. Hän tarkasti tarkkaan huonetta, jossa hänen
iso-isänsä oli asunut, aivan kuin olisi tahtonut painaa muistoonsa,
minkä verran huone oli muuttunut uuden asukkaan aikana "No, kummoinen
iso-isä, semmoinen lapsenlapsikin, ajattelin. Eikös vain liene
heikkomielinen?" Hän oli yhä vaiti; minä odotin.
-- Kirjat, kuiskasi hän lopulta, luoden katseensa maahan.
-- Ah, todellakin! Sinun kirjasi; tässä ne ovat, ota vaan! Minä
vartavasten säästin ne sinulle.
Hän katsahti minuun uteliaasti ja jotenkin kummallisesti väänti
suutansa, ikäänkuin olisi tahtonut epäillen hymyillä. Mutta tuo
hymyilyn yritys samassa taas jo vaihtui entiseen ankaraan ja
salaperäiseen ilmeeseen.
-- Puhuiko vaari teille minusta? kysäsi hän, ironillisesti tarkastaen
minua päästä jalkoihin.
-- Ei, sinusta hän ei puhunut, mutta hän...
-- No, mistäpäs te tiesitte, että minä tulen? Kuka teille sanoi?
kysäsi hän, äkkiä keskeyttäen minut.
-- Tiesin sen siitä, ettei vaarisi voinut elää ihan yksin, kaikkien
hylkäämänä. Hän oli niin vanha, heikko; siksipä minä ajattelinkin,
että joku kävi hänen luonaan. Tuossa on kirjasi, ota ne. Opitko sinä
niistä?
-- En.
-- Mihinkäs sinä sitten niitä tarvitset?
-- Vaari opetti minua, kun minä kävin hänen luonaan.
-- Etkö sinä sitten enää käynyt?
-- Sitten en enää käynyt ... minä tulin sairaaksi, lisäsi hän
ikäänkuin puolustuksekseen.
-- Onko sinulla omaisia, äiti, isä?
Hän äkkiä rypisti kulmiansa ja pelokkaasti katsahti minuun. Sitten
painoi hän päänsä alas, kääntyi ääneti ja läksi hiljaa huoneesta,
vastaamatta nytkään minulle mitään, aivan samoin kuin eilenkin.
Kummeksien seurasin häntä silmilläni. Kynnyksellä hän nytkin pysähtyi.
-- Mistä syystä hän kuoli? kysäsi hän katkonaisesti, kääntyen
puoliksi minuun päin, aivan samanlaisella liikkeellä, kuin eilenkin,
kun hän, myöskin pois lähtiessään ja ovessa seisten, kysyi Asorkasta.
Minä menin luoksensa ja aloin hänelle lyhyesti kertoa. Ääneti ja
uteliaana hän kuunteli, pää alas painuneena, seisten minuun selin.
Kerroin myöskin, kuinka vaari kuollessaan puhui kuudennesta linjasta.
-- Sen kyllä arvasinkin, lisäsin minä, -- että siellä asuu joku
hänen rakkaistaan, siksipä minä odotinkin, että joku tulee häntä
tiedustamaan. Hän varmaankin rakasti sinua, kun vielä viime
hetkellään sinua muisti.
-- Ei, hän ei rakastanut, kuiskasi hän vastenmielisesti!
Tyttö oli kovin liikutettu. Kertoessaan kumarruin nähdäkseni hänen
kasvonsa. Silloin huomasin, että hän teki suurimpia ponnistuksia
tukahduttaakseen liikutustansa, aivan kuin olisi tahtonut osottaa
minulle ylpeyttänsä. Hän vaaleni yhä enemmän ja enemmän ja puri
tiukkaan alahuultansa. Mutta erittäin kummastutti minua hänen
sydämmensä outo jyske. Se jyskytti aina yhä kovemmin, niin että
lopulta saattoi kahden, kolmen askeleen päässä sen kuulla, kuten
aneurismitaudissa. Minä luulin, että hän kohta alkaa itkeä, niinkuin
eilenkin, mutta hän hillitsi itsensä.
-- Missä on se aita?
-- Mikä aita?
-- Jonka alla hän kuoli.
-- Minä näytän sen ... kun menemme ulos. Kuules, mikä sinun nimesi on?
-- Ei huoli...
-- Mitä ei huoli?
-- Ei huoli, ei mitään ... minulla ei ole nimeä, vastasi hän
katkonaisesti ja ikäänkuin harmistuneesti ja teki liikkeen
lähteäkseen pois. Minä pysäytin hänet.
-- Maltahan, sinä kummallinen tyttö! Minähän suon sinulle hyvää;
minulla on sääli sinua eilisestä saakka, kun sinä tuolla rapuilla
nurkassa itkit. Minun on vaikea sitä muistella... Sitä paitsi
vaarisi kuoli minun käsiini ja varmaan hän muisteli sinua, kun puhui
kuudennesta linjasta, siis ikäänkuin jätti sinut minun huostaani.
Minä olen nähnyt hänet unessa... Minä säilytin kirjatkin sinulle,
mutta sinä olet noin juro, ikäänkuin pelkäisit minua. Sinä varmaankin
olet hyvin köyhä ja orpo, ehkäpä vierasten hoidossa, niinkö?
Minä puhuin hänelle innokkaasti, itsekään tietämättä, mitenkä hän
minua niin suuresti miellytti. Paitsi sitä oli tunteessani jotain
muutakin, kuin vain sääliä. Asian salaperäisyyskö, Smithin saattama
mielialako, vaiko oman mielentilani fantastillisuus, -- sitä en osaa
sanoa, mutta jokin epämääräinen tunne minua kiihdytti. Näytti siltä,
että sanani liikuttivat häntä; hän katsahti minuun jotenkin oudosti,
mutta ei enää jurosti, vaan lempeästi ja pitkään, sitten taas,
ikäänkuin vaipuen mietteisiinsä, painoi päänsä alas.
-- Helena, kuiskasi hän äkkiä, odottamatta ja hyvin hiljaa.
-- Onko sinun nimesi Helena?
-- On...
-- Mitä, tuletko sinä minun luonani käymään?
-- Ei sovi ... en tiedä ... tulen, kuiskasi hän kuin ajatuksissaan ja
taistellen itsensä kanssa.
Samalla juuri kuului jossain seinäkellon lyönti. Hän vavahti ja,
katsoen minuun, sanomattomalla tuskan surulla, kuiskasi:
-- Paljonko kello on?
-- Lienee puoli yksitoista.
Hän kiljahti peloissaan.
-- Jumalani! sanoi hän ja läksi samassa juoksemaan. Minä pysäytin
hänet vielä kerran porstuassa.
-- Näin minä en päästä sinua, sanoin hänelle. -- Mitä sinä pelkäät?
Myöhästyitkö?
-- Niin, niin, minä läksin salaa! Päästäkää! Hän lyö minua! huudahti
hän, nähtävästi ilmaisten jonkin salaisuutensa ja koettaen riuhtoa
itseänsä irti käsistäni.
-- Kuulehan, äläkä riuhdo itseäsi; sinun on mentävä Hirvisaarelle,
minäkin olen menossa sinne kolmannelletoista linjalle. Minäkin olen
myöhästynyt ja aion ottaa ajurin. Tahdotko lähteä kanssani? Minä vien
sinut. Pääset pikemmin kuin jalkasin...
-- Minun luokseni ei saa tulla, ei saa! huudahti hän kauhuissaan.
Jo yksistään ajatus, että minä tulisin hänen asuntoonsa, sai hänen
kasvonsa kauhusta vääristymään.
-- Johan minä sanoin sinulle, että minun on mentävä kolmannelletoista
linjalle asioilleni, eikä sinun luoksesi! En minä lähde sinun
jälestäsi. Ajurilla me kohta joudumme. Lähdetään vain!
Laskeusimme alas. Otin ensimäisen ajurin, jolla pahaksi onneksi oli
niin kovin huono ajopeli. Nähtävästi oli Helenalla kovin kiire, koska
hän suostui lähtemään kanssani. Hämärintä asiassa oli se, etten minä
uskaltanut edes kyselläkään. Hän alkoi kovasti huitoa käsillään ja
miltei hypännyt pois kärryistä, kun minä kysyin, ketä hän kotona
niin pelkää. Mitähän salaperäistä tässä lieneekään? ajattelin
itsekseni. Kärryissä oli hänen kovin epämukava istua. Joka kerta,
kun kärryt hypähtivät, hän, pysyäksensä istumassa, tarttui kiinni
nuttuuni vasemmalla kädellään, joka oli pieni, likainen, täynnä
jonkinlaisia lyöttöhaavoja. Toisella kädellään piteli hän vahvasti
kirjoja; kaikesta huomasi, että nuo kirjat olivat hänelle hyvin
rakkaita. Korjaten itseänsä istumaan hän samassa näytti jalkansa,
ja suurimmaksi kummastuksekseni minä näin, että siinä oli vain
rikkinäinen kenkä, eikä sukkaa ollenkaan. Vaikka olinkin jo päättänyt
olla mitään kyselemättä, en nyt taaskaan malttanut.
-- Eikö sinulla ole sukkiakaan? kysäsin. -- Sopiiko nyt kävellä
sukitta, näin kostealla ja kylmällä ilmalla?
-- Ei, vastasi hän katkonaisesti.
-- Ah, Jumalani, jonkun luonahan sinä asut! Olisit pyytänyt keltä
tahansa sukat, kun läksit ulos.
-- Itse minä niin tahdoin.
-- Näin sinä voit sairastua ja kuolet!
-- Jospa kuolisinkin.
Nähtävästi hän ei halunnut vastailla ja oli äkäinen, kun häneltä
kyselin.
-- Tässä hän kuoli, sanoin minä, osottaen taloa, jonka edessä hänen
vaarinsa oli kuollut.
Hän katsoi tarkkaan ja äkkiä sanoi minulle rukoilevalla äänellä:
-- Herran tähden, älkää tulko minun jälestäni. Minä tulen teille,
tulen! Kun vain pääsen, heti tulen teille!
-- Hyvä, minä jo sanoin, etten tule jälestäsi. Mutta mitä sinä
pelkäät? Varmaankin olet hyvin onneton. Minun on vaikea tuollaisena
nähdä sinua...
-- Minä en pelkää ketään, vastasi hän jotenkin ärtyisellä äänellä.
-- Mutta sinähän äsken sanoit: "hän lyö minua!"
-- Lyököön! vastasi hän ja silmänsä säihkyivät. -- Lyököön! Lyököön!
hoppusi hän katkerasti, ja ylähuulensa kohosi halveksivasti ja alkoi
vavista.
Jouduimme niin Hirvisaarelle. Kuudennen Iinjan päässä pysähdytti hän
ajurin ja hyppäsi pois kärryistä, katsellen levottomasti ympärillensä.
-- Ajakaa pois; minä tulen, tulen! sanoi hän, ollen kovin levoton,
pyytäen, etten tulisi hänen jälestään. -- Menkää pikemmin, pikemmin!
Minä läksin ajamaan. Mutta ajettuani vähän matkaa rantakatua,
maksoin ajurille ja, palattuani kuudennelle linjalle, kiiruhdin
toiselle puolelle katua. Näin kohta hänet; hän ei ollut ehtinyt vielä
pitkälle, vaikka kulkikin hyvin kiireesti sekä yhä katseli taakseen;
kerran pysähtyikin hän pikkusen, paremmin nähdäkseen, tulenko hänen
jälestään, vaiko en? Minä piilouduin porttikäytävään, eikä hän
huomannut minua. Hän läksi astumaan edelleen, ja minä toisella puolen
katua hänen jälestään.
Uteliaisuuteni oli kohonnut ylimmilleen. Vaikka olinkin päättänyt
olla menemättä hänen jälestään asuntoonsa, tahdoin kumminkin kaiken
varalta saada tietää talon, jossa hän asui. Minua ahdisti samanlainen
raskas ja outo tunne, kuin tuonoin tuolla ravintolassa herätti
minussa hänen vaarinsa, tarkastellessaan kuollutta Asorkkaa.