II.

Hän loi meihin pikaisen, tarkkaavan katseen. Siitä katseesta ei

vielä voinut päättää, tuliko hän vihollisena, vaiko ystävänä.

Tahdon tarkkaan kuvata hänen ulkomuotonsa. Tänä iltana hän erittäin

hämmästytti minua.

Olin hänet nähnyt jo muulloinkin. Hän oli noin neljänkymmenen viiden

vuoden vaiheilla, ei vanhempi, kasvonpiirteensä säännölliset ja

erinomaisen kauniit; kasvojensa ilme vaihteli aina asianhaarain

mukaan; nämä vaihdokset olivat jyrkät, täydelliset, tavattoman

sukkelat, muuttuen mitä miellyttävimmästä mitä juroimmiksi ja

tyytymättömimmiksi, aivan kuin olisi vahingossa jotakin vieteriä

nykäisty. Kasvojen säännöllinen soikeus, niiden hiukan tummahtava

väri, erinomaiset hampaat, pienet ja jotenkin hienot huulet,

soreapiirteinen, suora, hiukan pitkänpuoleinen nenä, korkea

otsa, jolla ei näkynyt vielä pienintäkään ryppyä, harmaat,

kohtalaisen suuret silmät, -- tuo kaikki oli omiansa vaatimaan

tunnustamaan niiden omistajan kauniiksi; mutta siitä huolimatta

ei hänen ulkomuotonsa tehnyt hyvää vaikutusta. Nuo kasvot olivat

vastenmieliset juuri siksi, että niillä asustava ilme aina oli

vierasta teeskenneltyä, mietittyä, lainattua, ja hänet nähtyänne

syntyi teissä jonkinlainen horjumaton vakuutus siitä, ettette koskaan

voi tavata noilla kasvoilla niiden luonnollista ilmettä. Tarkemmin

tarkastettuanne, aloitte epäillä tuon ainaisen naamarin alla piilevän

jotain ilkeätä, viekasta ja suurimmassa määrässä itsekästä. Erityistä

huomiotanne herättivät kauniilta näyttävät, harmaat, suuret silmänsä.

Ne yksin eivät näyttäneet tahtovansa kokonaan taipua hänen tahtonsa

alle. Hän ehkä olisi tahtonut katsoakin pehmeästi ja lempeästi,

mutta hänen katseensa säteet ikäänkuin jakaantuivat niin, että

pehmeiden ja lempeiden säteiden seassa välkkyi kovia, epäluuloisia,

urkkivia, vihaisia säteitä... Kasvultaan oli hän tavallisen

korkea, soreavartaloinen, hiukan laihanpuoleinen, ja näytti paljoa

nuoremmalta kuin olikaan. Tummanruskeassa pehmeässä tukassaan vielä

tuskin nimeksikään näkyi harmaita. Korvansa, kätensä, jalkateränsäkin

olivat ihmeen sopusuhtaiset. Kaikki oli perinnöllisen kaunista.

Pukunsa oli hienon loistavaa ja nuorteata, osaksi nuoren miehen

pukua toivottelevaa, mikä hänelle hyvin sopikin. Hän näytti Aleshan

vanhemmalta veljeltä. Ei ainakaan häntä voinut luulla noin ison pojan

isäksi.

Hän suoraan astui Natashan luo ja, katsoen häneen tarkasti, sanoi

hänelle:

-- Tuloni teidän tykönne tähän aikaan ja esittämättä -- on

kummallinen eikä ollenkaan yleisen tavan mukaista; mutta minä luulen

teidän uskovan, että ainakin minä itse voin tuntea koko tekoni

sopimattomuuden. Minä myöskin tiedän kenen kanssa ryhdyn asiaan;

tiedän, että olette ihmistuntija ja jalomielinen. Lahjoittakaa

minulle vain kymmenen minuttia, ja minä luotan siihen, että te

ymmärrätte minut ja annatte anteeksi.

Kaiken tuon hän lausui kohteliaasti, mutta painolla ja jonkinmoisella

järkähtämättömyydellä.

-- Istukaa! sanoi Natasha, tointumatta vielä ensi hämmingistä ja

jonkinlaisesta säikähdyksestä.

Hän kumarsi hiukan ja istui.

-- Ennen kaikkea sallikaa minun sanoa pari sanaa hänelle, lausui

ruhtinas, viitaten poikaansa. -- Alesha, kun sinä läksit,

odottamatta minua sekä sanomatta meille hyvästiäkään, sanottiin

kreivittärelle, että Katarina Feodorovna voi pahoin. Kreivitär oli

juuri kiiruhtamaisillaan hänen luokseen, kun äkkiä astui sisään

Katarina Feodorovna, kiihoittuneena ja kovassa mielenliikutuksessa.

Hän sanoi meille suoraan, ettei hän voi tulla sinun vaimoksesi.

Hän sanoi vielä, että hän menee luostariin, että sinä pyysit hänen

apuansa ja itse hänelle tunnustit rakastavasi Natalja Nikolajevnaa...

Tämmöinen Katarina Feodorovnan outo tunnustus ja sitten vielä moiseen

aikaan voi johtua, tietysti, vain sinun ylenmäärin kummallisesta

tunnustuksestasi hänelle. Hän oli miltei suunniltansa. Voit käsittää,

mitenkä minä hämmästyin ja säikähdin. Nyt ohi ajaessani, minä

huomasin valon ikkunoistanne, pitkitti ruhtinas, kääntyen Natashaan.

-- Ajatus, joka oli mielessäni jo kauan asustanut, valtasi samassa

minut niin kokonaan, etten minä voinut vastustaa ensi mielitekoani ja

päätin tulla teille. Miksikä? Sen sanon kohta, mutta jo edeltäpäin

pyydän, älkää kummeksiko, jos selitykseni tuntuisikin jossain määrin

jyrkältä. Tämä kaikki tuli niin äkkiä...

-- Minä koetan ymmärtää teitä ja antaa sanoillenne niille tulevan

arvon, sanoi Natasha väkinäisesti.

Ruhtinas katsahti häneen tarkkaan, niinkuin olisi koettanut oppia

hänet muutamassa silmänräpäyksessä täydellisesti tuntemaan.

-- Minä luotankin teidän tarkkaan huomaavaisuuteenne, pitkitti

ruhtinas, -- ja jos rohkeninkin tulla teille nyt, niin johtui se

siitä, että tiesin, kenenkä kanssa tulen olemaan tekemisissä.

Minä olen tuntenut teidät jo pitkän ajan, huolimatta siitä, että

tuonnottain tein väärin teille, ja aivan syyttänne. Kuunnelkaa

minua: te tiedätte, että isänne ja minun välillä on pitkäaikaisia

rettelöitä. En tahdo puolustaa itseäni; kenties minä olen tehnyt

isällenne vääryyttä enemmän, kuin tähän saakka osasin arvatakaan.

Mutta jos niin on, niin on minua petetty. Minä olen luonteeltani

epäilevä ja tunnustankin itseni sellaiseksi. Minä olen herkkä

mieluummin luulemaan pahaa, kuin hyvää -- onneton luonteen

ominaisuus, joka on omiansa minunlaiselleni. Mutta ei ole tapani

salata puutteellisuuksiani. Minä urkin kaikkia kulkupuheita, ja kun

te jätitte vanhempanne, kauhistuin minä Aleshan puolesta. Mutta

silloin minä vielä en tuntenut teitä. Tekemäni tiedustelut teistä

vähitellen rauhoittivat minut kokonaan. Minä tarkastelin, tutkiskelin

ja viimein tulin vakuutetuksi, että epäluuloni olivat perusteettomia.

Minä sain tietää, että teidän ja omaistenne väli on kokonaan

rikkoontunut, tiedän myöskin, että isänne kaikin voiminsa vastustaa

teidän ja poikani liittoa. Ja jo yksin se seikka, että vaikka teillä

on semmoinen vaikutusvalta poikani suhteen, ettekä sittenkään ole

vieläkään tätä valtaanne käyttänyt, ette pakoittanut häntä ottamaan

teitä vaimoksensa, jo tämä yksistään antaa teistä hyvin hyvän

puoltolauseen. Ja sittenkin tunnustan nyt sen teille suoraan, päätin

minä kaikin voimin vastustaa kaikkia avioliittonne mahdollisuuksia.

Minä tiedän, että puhun liian suoraan, mutta tällä hetkellä on

suoruus mitä tarpeellisin; olette itse oleva samaa mieltä, kun

olette kuullut puheeni loppuun. Kohta sen jälkeen, kun te poistuitte

kotoanne, matkustin minä Pietarista; mutta pois matkustaissani

en minä enää pelännyt Aleshan tähden. Minä luotin teidän jaloon

ylpeyteenne. Minä tiesin, ettette te itsekään halua solmita

avioliittoa perheriitojemme vielä jatkuessa, ette tahtonut rikkoa

minun ja Aleshan välistä sopua, sillä minä en olisi koskaan antanut

hänelle anteeksi hänen avioliittoansa teidän kanssanne; ette myöskään

tahtonut, että teistä sanottaisiin, että etsitte ruhtinaallista

sulhasta ja liittoa sukumme kanssa. Päinvastoin te vielä osoititte

ylenkatsetta meitä kohtaan sekä ehkä odotitte hetkeä, jolloin minä

itse tulisin pyytämään teitä osottamaan meille sen kunnian, että

suostutte antamaan kätenne pojalleni. Mutta sittenkin minä jyrkästi

pysyin teidän vastustajananne. En huoli puolustaa itseäni, mutta

en myöskään salaa syitäni. Ne olivat: te ette ole ylhäistä sukua

ettekä rikas. Vaikka minulla kyllä onkin varoja, mutta me tarvitsemme

enemmän. Sukumme on alenemassa. Tarvitsemme kuuluisia sukulaisia ja

rahaa. Kreivitär Sinaida Feodorovnan tytärpuoli, vaikkei olekaan

suurisukuinen, on kumminkin hyvin rikas. Jos vähänkin olisimme

viipyneet, olisi löytynyt muita onnen etsijöitä, jotka olisivat

vieneet morsiamen; tilaisuutta ei sopinut päästää ohi menemään, ja

siis huolimatta siitä, että Alesha on vielä liian nuori, päätin

minä saattaa hänet kihloihin. Huomatkaa, minä en salaa mitään. Te

voitte halveksien katsoa isää, joka itse tunnustaa, että oman voiton

pyynnöstä ja ennakkoluulojen vuoksi johti poikaansa kehnoon asiaan;

sillä hylätä jalosydämminen neito, joka uhrasi hänelle kaikki ja

jonka edessä hän on vikapää, -- se on kehnoutta. Mutta minä en tahdo

tehdä itseäni syyttömäksi. Toinen syy, miksi toivoin avioliittoa

poikani ja kreivitär Sinaida Feodorovnan tytärpuolen välille, oli

se, että tuo neiti täydellisesti on rakkauden ja kunnioituksen

arvoinen. Hän on kaunis, oivallisesti kasvatettu, mitä parhaimman

luontoinen ja hyvin ymmärtäväinen, vaikka vielä monessa suhteessa

lapsi. Aleshalta puuttuu tahdon lujuutta, hän on kevytmielinen, kovin

ajattelematon, kahdenkymmenenkahdenvuotisena vielä kaikkinensa lapsi,

yksi hyvä puoli ehkä hänellä löytyy -- hyvä sydän, joka ominaisuus

muutoin ehkä kaikkien puutteiden ohella on vaarallinenkin... Jo

kauvan aikaa olen huomannut, että minun vaikutukseni häneen alkaa

vähetä: kiihkeys, nuoruuden viehätykset ottavat omansa, vievätpä

vielä voitonkin muutamista oikeista velvollisuuksistakin. Minä ehkä

rakastan liian paljon, mutta olen siltä vakuutettu, etten enää yksin

riitä hänelle johtajaksi. Ja kumminkin hänen täytyy olla jonkun

alituisen hyvän vaikutuksen alaisena. Hänen luonteensa on alistuva,

heikko, rakastava, mieluummin taipuisa rakastamaan ja alistumaan,

kuin käskemään. Semmoisena hän tulee pysymäänkin kaiken ikänsä.

Voitte arvata, kuinka iloiseksi tulinkaan, oppiessani tuntemaan

Katalina Feodorovnan ihanteelliseksi tytöksi, jommoista minä olisin

halunnut pojalleni vaimoksi. Mutta iloni oli myöhäistä; poikani oli

peruuttamattomasti toisen vaikutuksen alainen, -- teidän. Kuukausi

sitten palattuani Pietariin minä salaa tarkkaan tutkielin häntä

ja ihmeekseni huomasin hänessä tapahtuneen huomattavan muutoksen

parempaan päin. Kevytmielisyytensä, lapsellisuutensa ovat vielä

melkein entisellään, mutta muutamia jaloja mietteitä on juurtunut

mieleensä; häntä ei enää huvita vain lelut, mutta ylevämpiä,

jalompia, kunniallisia harrastuksia hän jo alkaa omistaa. Aatteensa

kylläkin ovat kummallisia, häälyväisiä, toisinaan mielettömiäkin,

mutta pyrkimyksensä, taipumuksensa, sydämmensä on parempi, ja sehän

on kaiken perustus; ja kaikki tämä parhain hänessä -- se epäilemättä

on teidän vaikutustanne. Te olette hänet uudistanut. Täytyypä minun

teille tunnustaa, että te ennen kaikkia muita voisitte rakentaa

hänen onnensa. Mutta minä karkoitin sen ajatuksen, minä en tahtonut

semmoisia ajatuksia. Minun piti vieroittaa hänet teistä, kävi kuinka

kävikään; minä aloin toimia ja luulin saavuttaneeni pyrintöjeni

päämaalin. Vielä tunti sitten minä luulin voiton olevan puolellani.

Mutta kreivittären luona tapahtunut kohtaus kumosi kerrassaan kaikki

minun suunnitteluni, ja eräs tosiseikka minua eniten hämmästytti:

Aleshan outo totisuus, horjumaton kiintymys teihin ja tuon

kiintymyksen horjumattomuus ja elinvoimaisuus. Sanon vielä kerran:

te olette antanut pojalleni kokonaan uuden kasvatuksen. Äkkiä minä

näin, että muutos menee hänessä etemmäksi, kuin edes minäkään odotin.

Tänään minä odottamatta huomasin hänessä semmoisen älykkäisyyden

merkin, jota minä en ollenkaan osannut odottaa, ja samalla myöskin

tavatonta sydämmen hienoutta ja huomaavaisuutta. Hän valitsi

kaikista varmimman tien, päästäkseen pois asemasta, jonka piti

itselleen vaikeana. Hän kosketteli ja herätti ihmissydämmen jaloimmat

taipumukset, nimittäin anteeksi antamisen ja pahan palkitsemisen

hyvällä. Hän antautui loukkaamansa olennon valtaan ja anoi häneltä

osanottavaisuutta ja apua. Hän kosketti naisen koko ylpeyttä,

naisen, joka jo rakasti häntä, suoraan tunnustaen tälle, että tällä

on jo kilpailija, mutta samalla herätti tässä myötätuntoisuutta

kilpailijaansa kohtaan, saaden itselleen anteeksiannon ja lupauksen

uhrautuvasta sisar-rakkaudesta. Ruveta tekemään moisia selityksiä

ja samalla osata olla loukkaamatta, pahastuttamatta -- siihen eivät

aina kykene viisaita viisaammatkaan, siihen kykenevät vain nuorteat,

puhtaat ja hyvästi johdetut sydämmet, jommoinen Aleshalla on. Minä

olen vakuutettu siitä, että hänen tämän päiväisessä toimessaan ette

te, Natasha Nikolajevna, ole ollut osallisena, ette sanalla ettekä

neuvolla. Te ehkä nyt vasta kuulitte siitä häneltä. Erehdynkö? Eikö

ole totta?

-- Te ette ole erehtynyt, sanoi Natasha, jonka kasvot säteilivät ja

silmät loistivat kummallisesti, kuni jonkin innostuksen vallassa.

Ruhtinaan puhetaito alkoi vaikuttaa. -- Minä en ole viiteen päivään

nähnyt Aleshaa. Tuon kaiken on hän itse keksinyt, itse sen myöskin

toimeenpannut.

-- Aivan varmaan niin, myönsi ruhtinas, -- mutta huolimatta

siitä, kaikki tämä hänen odottamaton tarkkanäköisyytensä,

päättäväisyytensä, velvollisuudentuntonsa, ja vielä, kaikki

tämä jalo järkähtämättömyytensä, -- se on kaikki seuraus teidän

vaikutuksestanne. Tämän kaiken minä lopullisesti huomasin ja

harkitsin nyt kotiin ajaessani, ja harkittuani, tunsin äkkiä

itsessäni voiman tehdä päätökseni. Kosimispuuhamme kreivittären

talossa on mennyt myttyyn eikä voi uudistua; mutta vaikka voisikin,

ei se saa enää koskaan uudistua. Minä tulin vakuutetuksi, että vain

te yksistänsä voitte rakentaa hänen onnensa, että te olette hänen

oikea johtajansa, että te jo olette laskenut perustuksen hänen

tulevalle onnellensa! Minä en ole salannut teiltä mitään, enkä salaa

nytkään, että minä hyvin paljon rakastan hyvää tulevaisuutta, rahaa,

ylhäisyyttä, vieläpä virkanimiäkin; tiedän hyvin niistä useita

ennakkoluuloiksi, mutta minä rakastan noita ennakkoluuloja enkä

ollenkaan tahdo halveksia niitä. Mutta on seikkoja, jolloin täytyy

ottaa huomioon muitakin näkökohtia, jolloin ei sovi kaikkea mitata

samalla mitalla... Paitsi sitä minä suuresti rakastan poikaani.

Sanalla sanoen minä tulin siihen päätökseen, että Alesha ei saa erota

teistä, sillä ilman teitä hän joutuu turmioon. Ja tunnustankin, että

ehkä on jo kuukausi siitä, kun minä tämän päätin, ja nyt vasta itse

huomasin, että olen oikein päättänyt. Tietysti, sanoakseni teille

tämän kaiken, olisin minä voinut tulla luoksenne huomenna, enkä

häiritä teitä miltei puoliyön aikaan. Mutta nykyinen kiireellisyyteni

ehkä todistaa teille, kuinka innokkaasti ja, erittäinkin, kuinka

totisesti minä asiaan käyn käsin. En ole enää lapsi; en voisi

ikäisenäni ottaa ajattelematonta askelta. Kun minä astuin tänne

sisään, olin jo kaikki päättänyt ja valmiiksi ajatellut. Mutta

minä tunnen, että minun täytyy vielä kauan odottaa, ennenkuin saan

teidät täydelleen vakuutetuksi minun vilpittömyydestäni... Mutta

asiaan! Tuleeko minun nyt selittää teille, miksi tulin tänne? Minä

tulin, täyttääkseni velvollisuuteni ja -- juhlallisesti, kaikella

rajattomalla kunnioituksellani teitä kohtaan, pyydän teidän tekemään

poikani onnelliseksi ja suomaan hänelle kätenne! Oi, älkää luulko,

että minä tulin ankarana isänä, joka viimeinkin antoi lapsillensa

anteeksi ja armollisesti suostuu suomaan heille heidän onnensa. Ei!

Ei! Te halvennatte minua ajatellessanne minusta semmoista. Älkääkä

myöskään luulko, että minä jo ennakolta olin varma suostumuksestanne,

perustaumalla siihen, mitä te olette jo uhranneet poikani vuoksi; ei

niinkään! Minä ensimäisenä olen valmis ääneen sanomaan, ettei hän

ansaitse teitä ja ... (hän on hyvä ja avomielinen) -- hän itsekin

sen todistaa. Mutta ei siinä kyllin. Minua veti tänne moiseen

aikaan ei vain se yksin ... minä tulin tänne ... (-- tässä ruhtinas

kunnioittavasti ja jonkinlaisella juhlallisuudella kohosi tuolilta

--) minä tulin tänne tarkoituksessa tulla ystäväksenne! Minä tiedän,

ettei minulla siihen ole pienintäkään oikeutta, päinvastoin! Mutta

kuitenkin -- suokaa minun ansaita tuo oikeus! Suokaa minun toivoa!...

Kunnioittavasti kumartuen Natashan edessä odotti hän vastausta.

Kaiken aikaa, kun hän puhui, pidin minä häntä tarkkaan silmällä. Hän

huomasi sen.

Puheensa lausui hän kylmästi, hiukan tavotellen kaunopuheisuutta,

vieläpä muutamin paikoin jonkinlaisella leväperäisyydellä. Koko

puheen äänensointu toisinaan ei ensinkään vastannut innostustansa,

joka veti hänet sinne moiseen ensi käynniksi sopimattomaan aikaan

ja erittäinkin moisissa olosuhteissa. Muutamat lauseensa olivat

huomattavassa määrässä tekemällä tehtyjä ja muutamin paikoin pitkiä,

ja pituudestaan kummallista puhettansa hän ikäänkuin tahallansa

teki omituiseksi, koettaen piiloittaa esille pyrkivää tunnetta

huumorin, huolimattomuuden ja leikillisyyden taa. Mutta tämän kaiken

minä huomasin vasta jälkeenpäin; silloin oli kokonaan toisin.

Viime sanansa hän lausui niin henkevästi, niin tunteellisesti,

niin totisella kunnioituksella Natashaa kohtaan, että hän voitti

meidät kaikki puolellensa. Näkyipä jotain kyynelen tapaistakin hänen

silmissään. Natashan jalo sydän tuli kokonaan voitetuksi. Hän nousi

ja ääneti, syvästi liikutettuna ojensi ruhtinaalle kätensä. Tämä

tarttui ojennettuun käteen ja suuteli sitä tunteellisesti. Alesha oli

sanomattoman iloinen.

-- Sanoinhan minä sinulle, Natasha! huudahti hän. -- Sinä et uskonut

minua! Sinä et uskonut, että hän on jalosydämmisin ihminen maan

päällä! Näethän, nyt näet itse!...

Alesha kiiruhti isänsä luo ja syleili häntä intoisasti. Tämä vastasi

pojalleen samalla mitalla, mutta kiirehti lopettamaan tunteellista

kohtausta, ikäänkuin olisi hävennyt näyttää omia tunteitansa.

-- Kylliksi, sanoi hän, ja otti hattunsa, -- minä lähden. Minä pyysin

teiltä vain kymmenen minuttia, mutta viivyinkin puolituntia, sanoi

hän nauraen. -- Mutta minä poistun täältä mitä hartaimmin odottaen,

että saisin taas tavata teidät mitä pikemmin. Sallitteko minun käydä

teillä mahdollisimman usein?

-- Kyllä, kyllä! vastasi Natasha, -- mahdollisimman usein! Minä

tahdon mitä pikemmin ... oppia rakastamaan teitä ... lisäsi Natasha

sopertaen.

-- Kuinka vilpitön, kuinka rehellinen te olettekaan! sanoi

ruhtinas hymyillen Natashan sanoille. -- Te ette tahdo edes

viekastella sanoaksenne tavallista kohteliaisuuslausetta. Mutta

teidän vilpittömyytenne on kalliimpi kaikkia noita teeskenneltyjä

kohteliaisuuksia. Niin! Minä tunnen, että minun tulee vielä kauan,

kauan ansaita rakkauttanne!

-- Älkää, älkää kehuko minua ... riittää jo! kuiskaili Natasha

hämillään.

Oi, kuinka kaunis hän tällä hetkellä olikaan!

-- Olkoon niin! sanoi ruhtinas, -- mutta pari sanaista vielä asiasta.

Voitteko aavistaa, kuinka onneton minä olen! Minä en voi huomenna

tulla teille, en huomenna, en ylihuomenna. Tänä iltana minä sain

kirjeen, joka on minulle niin tärkeä (se vaatii välttämättömästi

minua erääseen asiaan), etten millään keinoin voi sitä välttää.

Huomenaamuna minä matkustan Pietarista. Älkäähän toki ajatelko, että

minä tulin teille nyt näin myöhään vain siksi, ettei minulla huomenna

olisi aikaa, eikä ylihuomennakaan. Te tietysti ette sitä ajattele,

mutta tämä on näyte minun epäilevästä luonteestani! Niin, paljon

vastuksia on tuo epäilevä luonteeni minulle tuottanut, ja ehkäpä koko

rettelöt minun ja vanhempainne välillä ovat vain seurauksia tuosta

kurjasta luonteestani!... Tänään on meillä tiistai. Keskiviikkona,

torstaina, perjantaina en tule olemaan Pietarissa. Toivon varmasti

lauantaina palaavani ja jo samana päivänä pääseväni teillä käymään.

Sanokaa, saanko minä luvan tulla teille koko illaksi?

-- Välttämättömästi, välttämättömästi! huudahti Natasha, --

lauantai-iltana minä odotan teitä! Ikävällä odotan!

-- Ja kuinka onnellinen minä olenkaan! Yhä enemmän ja enemmän minä

tulen teitä tuntemaan! Mutta ... minä lähden! Ja kumminkaan minä

en voi lähteä puristamatta teidän kättänne, sanoi äkkiä ruhtinas

minulle. -- Suokaa anteeksi! Me kaikki puhumme nyt niin sekavasti...

Minulla oli onni jo useampia kertoja kohdata teitä, olemmepa jo

kerran toisillemme esitetytkin. En voi lähteä täältä sanomatta,

kuinka mieluista olisi minulle uudistaa tuttavuutta kanssanne.

-- Olemme kyllä kohdanneet toisemme, vastasin minä ottaen tarjotun

kätensä, -- mutta, anteeksi, etten muista, onko meidät esitetty

toisillemme.

-- Ruhtinas R:n luona viime vuonna.

-- Anteeksi, olin unohtanut sen. Mutta minä vakuutan, etten tätä

kertaa unhota. Tämä ilta on minulle erityisesti muistettava.

-- Niin, olette oikeassa; samoin minullekin. Olen kauan jo tietänyt,

että te olette Natalja Nikolajevnan ja poikani todellinen ystävä.

Minä toivon pääseväni teidän kolmen joukkoon neljänneksi. Eikö niin?

lisäsi hän, kääntyen Natashaan.

-- Niin, hän on meidän todellinen ystävämme ja me tahdomme pysyä

kaikki yhdessä! vastasi Natasha hyvin tunteellisesti.

Natasha parka! Hän oikein säteili iloa, kun näki, ettei ruhtinas

unhottanut minuakaan. Kuinka suuresti rakasti hän minuakin, tyttö

raukka!

-- Minä tiedän monta, jotka ihailevat teidän kirjailijalahjojanne,

pitkitti ruhtinas, -- ja tunnen kaksi mitä hartainta

ihailijatartanne. Heistä olisi hyvin mieluista saada tutustua

kanssanne persoonallisesti. Ne ovat kreivitär, minun paras ystäväni,

ja hänen tytärpuolensa, Katarina Feodorovna Filimonova. Sallikaa

minun toivoa, ettette kiellä minulta mielihyvää -- saada esittää

teidät näille naisille.

-- Minä pidän sen suurena kunniana, vaikka minulla nyt yleensä on

vähän tuttavuuksia...

-- Mutta annattehan te minulle osotteenne! Missä te asutte? Minä saan

mieluisan tilaisuuden...

-- Minä en ota ketään vastaan kotonani, ruhtinas, en ainakaan tätä

nykyä.

-- Mutta vaikka minä en ole ansainnutkaan poikkeusta puoleltanne ...

mutta...

-- Tehkää hyvin, jos te vaaditte, niin olen mielelläni täyttävä

tahtonne. Minä asun N:n poikkikadulla, Klugenin talossa.

-- Klugenin talossa! huudahti hän, niinkuin olisi jostain

hämmästynyt. -- Kuinka! Te ... oletteko jo kauan siinä asunut?

-- En, vasta jonkun aikaa, vastasin minä, tahtomattani tarkastellen

häntä. -- Asuntoni numero on neljäkymmentä neljä.

-- Neljäkymmentä neljä? Asutteko yksin?

-- Ihan yksin.

-- N -- niin! Siksipä minä ... että jo kauan olen tuntenut tuon

talon. Sitä parempi... Tulen välttämättömästi teillä käymään,

välttämättömästi! Minun täytyy niin paljosta puhella kanssanne

ja minä odotan teiltä paljoa. Te voitte tehdä minulle suuria

palveluksia. Näettekös, minä jo suorastaan alotan pyynnöillä. No,

näkemiin asti! Vielä kerta kätenne!

Hän puristi minun ja Aleshan käsiä, vielä kerta suuteli Natashan

kättä ja läksi, käskemättä Aleshaa mukaansa.

Jäimme kolmen suuresti hämillemme. Tuo kaikki oli tapahtunut

niin arvaamatta, niin odottamatta. Kukin meistä tunsi, että

silmänräpäyksessä oli kaikki muuttunut ja jokin uusi, tuntematon

alkanut. Alesha istui ääneti Natashan viereen ja hiljaa suuteli

hänen kättänsä. Toisinaan katsahti hän Natashaa kasvoihin, niinkuin

odottaen, mitä hän sanoo.

-- Alesha, kyyhkyläiseni, mene jo huomenna Katarina Feodorovnan luo,

lausui viimein Natasha.

-- Sitä minä itsekin ajattelin, vastasi Alesha, -- välttämättömästi

menen.

-- Mutta kenties hänen on vaikeata kohdata sinua ... mitenkä nyt

tekisit?

-- En tiedä, ystäväiseni. Sitä minäkin ajattelin. Minä mietin ...

huomaan ... niin päätänkin. Natasha, meillähän on nyt asia kokonaan

muuttunut, ei malttanut Alesha olla sanomatta.

Natasha hymyili ja loi häneen pitkän ja hellän katseen.

-- Entäpä kuinka hienotunteinen isäni on. Näki kylläkin, kuinka huono

asunto sinulla on, mutta ei virkkanut sanaistakaan...

-- Mistä asiasta?

-- No ... että muuttaa toiseen asuntoon ... tai jotain, sanoi Alesha

punastuen.

-- Älähän nyt, Alesha, miksikä hän olisi sitä sanonut?

-- Siksipä sanonkin, että hän on hienotunteinen. Ja kuinka kehui

sinua! Puhuinhan minä sinulle ... puhuinhan! Ei, kyllä hän voi kaikki

käsittää ja tuntea! Mutta minusta puhui kuni mistäkin lapsesta;

kaikki nuo pitävät minua semmoisena! Mitäpäs sitten, olenhan minä

todellakin semmoinen.

-- Sinä olet lapsi, mutta huomaavaisempi, kuin meistä kukaan muu.

Minun hyvä Aleshani!

-- Mutta hänpä sanoi, että hyvä sydämmeni on minulle vahingoksi.

Kuinka se on ymmärrettävä? Sitä en käsitä. Ja tiedätkös mitä,

Natasha, enköhän lähde heti hänen luoksensa? Huomenna varhain tulen

taas tänne.

-- Mene, mene, kyyhkyläiseni. Sen sinä hyvin sanoit. Ja

välttämättömästi täytyy sinun käydä hänen luonaan, kuulethan? Mutta

sitten huomenna tule mitä varhaimmin. Ethän nyt enää käy olemaan

viisin päivin luonani käymättä? lisäsi Natasha veitikkamaisesti,

hyväillen häntä katseillaan.

Kukin meistä oli jonkinlaisen hiljaisen, täydellisen ilon valtaamana.

-- Minunko kanssani, Vanja? huudahti Alesha kamarista lähtiessään.

-- Ei, hän jää tänne; meillä on vielä keskenämme puheltavaa, Vanja.

Muista, huomenna jo varhain tänne.

-- Aivan aamusta! Hyvästi, Mavra!

Mavra oli kovin liikutettu. Hän oli kuullut kaikki, mitä ruhtinas

puhui, oli kaikki kuunnellut oven takana, vaikkei läheskään kaikkea

ymmärtänyt. Hän olisi mielellään tahtonut arvata, kysyä asiasta. Nyt

hän vain katsoi hyvin totisena, vieläpä ylpeänä. Hänkin käsitti, että

moni seikka oli muuttunut.

Me jäimme kahden. Natasha otti minua kädestä ja oli jonkun aikaa

vaiti, niinkuin olisi ajatellut, mitä sanoisi.

-- Minä olen väsynyt! lausui hän viimein heikolla äänellä. --

Kuuleppas: menethän sinä huomenna vanhuksien luo?

-- Välttämättömästi!

-- Kerro sitten äidille, mutta älä _hänelle_.

-- Enhän minä koskaan sinusta isällesi puhu.

-- Niin, niin; saahan hän sen muutoinkin tietää. Tarkastappas sinä,

mitä hän sanoo. Miltä kannalta hän ottaa asian. Jumalani! Luuletko,

Vanja, että hän todella minut kiroaa tuon avioliiton vuoksi? Ei, se

ei voi tapahtua!

-- Ruhtinaan tulee kaikki sovittaa, sanoin kiireesti. -- Hänen tulee

välttämättömästi sopia isäsi kanssa, silloin käy kaikki hyvin.

-- Oi, Jumalani! Jospa! Jospa! huudahti hän rukoilevasti.

-- Ole huoletta, Natasha, kaikki on käyvä hyvin. Asiat ovat sillä

tolalla.

Natasha katsoi minuun hyvin tarkkaavasti.

-- Vanja, mitä sinä ajattelet ruhtinaasta?

-- Jos hän puhui vilpittömästi, niin on hän, minun mielestäni, hyvin

jalo ihminen.

-- Jos hän puhui vilpittömästi? Mitä sillä tarkoitat? Voiko hän siis

puhua vilpillisestikin?

-- Sitä minäkin luulen, vastasin. -- "Natashan mielessä on siis joku

tuuma, mietin itsekseni. -- Kummallista!"

-- Sinä kaiken aikaa katsoit häneen ... niin tarkkaan...

-- Niin, minusta tuntui hän hiukan kummalliselta.

-- Niin minustakin. Kaiken aikaa hän puhui jotenkin ... minä olen

niin kovin väsynyt, kyyhkyläiseni. Tiedätkös? Meneppäs sinäkin

kotiin. Huomenna tule sitten mahdollisimman varhain vanhuksien luota.

Kuules vielä: eihän se ollut loukkaus, kun minä sanoin ruhtinaalle,

että tahdon mitä pikemmin oppia rakastamaan häntä?

-- Ei ... mikäs loukkaus se olisi?

-- Eikä ... tyhmästi? Näes, sehän osotti, etten minä vielä rakasta

häntä.

-- Päinvastoin, se oli oikein, viattomasti ja sukkelaan sanottu. Sinä

olit sitä sanoessasi niin ihana! Kylläpä hän olisi tyhmä, jos ei

kaikissa ylhäistavoissaan käsittäisi sitä!

-- Sinä näytät olevan hänelle vihainen, Vanja? Ja kuitenkin,

kuinka paha, epäilevä ja kunnianhimoinen minä olenkaan! Älä naura

minulle; minähän en salaa sinulta mitään. Ah, Vanja, sinä minun

kallis ystäväni! Jos minä taas tulen onnettomaksi, jos taas kohtaa

minua murhe, niin olet sinä varmaan täällä minun lähelläni; ehkäpä

oletkin vain ihan yksin luonani! Millä olen minä tämän kaiken sinulta

ansainnut! Älä suutu minuun milloinkaan, Vanja!...

Kotiin palattuani, riisuunnuin heti ja panin maata. Huoneessani oli

kostea ja pimeä, kuni kellarissa. Monta kummallista mietettä ja

tunnelmaa häälyi mielessäni, enkä minä pitkään aikaan voinut nukkua.

Mutta kuinka lienee nauranutkaan meille juuri tällä hetkellä eräs

mies, maaten upeassa vuoteessaan, -- jos muuten piti meitä naurunsa

arvoisina! Luultavasti ei pitänyt!