I.

Hetkisen kuluttua me nauroimme kuni hupsut.

-- Antakaa, antakaahan minun kertoa, sanoi Alesha sointuvalla,

heleällä äänellä. -- Te luulitte, että kaikki on samaa, kuin

ennenkin... että minulla on vain mitätön asia... Minä vakuutan

teille, että asiani on mitä hauskimpia. Vaikenettekohan jo kohtakin!

Hän niin mielellään tahtoi kertoa. Hänet nähdessä saattoi luulla

hänellä tärkeitäkin uutisia olevan. Mutta naivi ylpeytensä,

teeskennelty mahtavuutensa sai Natashan yhä enemmän nauramaan.

Tahtomattani täytyi minunkin yhtyä nauruun. Ja mitä enemmän

Alesha meille äkäili, sitä enemmän me nauroimme. Aleshan harmi ja

lapsellinen epätoivo saattoivat meidät lopulta semmoisiksi, että

jos meille näytti vaikka sormen päätä, kuten mitshmanille Gogolin

kertomuksessa, sai se meidät rajuimman naurun valtaan. Mavra tuli

keittiöstä, asettui ovelle ja harmistuneena katseli meitä, ollen

pahoillaan siitä kun Alesha ei saanutkaan Natashalta toria, kuten hän

hyvillä mielin näinä viitenä päivänä oli odottanut, vaan sitä vastoin

kaikki olivat niin iloisia.

Viimein huomattuaan, että naurumme Aleshaa harmitti, lakkasi Natasha

nauramasta.

-- Mitä sinä sitten aiot kertoa? kysäsi hän.

-- Mitä, pitääkö valmistaa teetä, vai? ehätti Mavra kysymään.

-- Mene, Mavra, mene, sanoi Alesha, huitoen käsillään Mavralle,

koettaen ajaa hänet pois. -- Minä kerron kaikki, mitä oli, kaikki,

mitä on ja kaikki, mitä tulee, sillä minä tiedän kaiken sen. Kyllä

näen, ystäväni, te haluatte tietää, missä näinä viitenä päivänä olen

ollut, -- sen kaiken minä tahdon kertoa, mutta te ette salli. No, ja

ensiksikin, minä olen koko ajan valehdellut sinulle, Natasha, koko

tämän ajan, jo kauvan aikaa valehtelin, ja sepä juuri onkin pääasia.

-- Valehtelitko?

-- Niin, valehtelin, ja jo kokonaisen kuukauden; jo ennen isäni

kotiin tuloa aloin valehdella; nyt tuli aika tunnustaa kaikki

peittelemättä. Kuukausi sitten, kun isäni vielä oli matkoilla, sain

minä äkkiä häneltä mahdottoman suuren kirjeen ja salasin sen teiltä

kumpaseltakin. Kirjeessä hän suoraan ja lyhyesti, -- ja, huomatkaa

se, niin totisella tavalla, että minä oikein säikähdin -- ilmoittaa

minulle, että minun kosimisasiani on saatu suotuisaan loppuun, että

morsiameni on ihanne-ihminen; että minä tietysti en ansaitse häntä,

mutta kumminkin minun välttämättömästi täytyy hänet ottaa. Ja siksipä

hän käskee, että olisin valmis, että karkottaisin päästäni kaikki

hullutukset ja niin edespäin, -- no, tietty se, mitkä hullutukset.

Kas, tämän kirjeen minä salasin teiltä.

-- Etpä ollenkaan salannut! keskeytti Natasha, -- olipa millä

kehaista! Asia kumminkin on niin, että sinä kirjeen saatuasi

heti siitä kerroit. Minä muistankin, mitenkä kohta muutuit hyvin

kuuliaiseksi, oikein helläksi etkä poistunut luotani, aivan kuin

olisit jotain pahaa tehnyt, ja koko kirjeen vähissä erin kerroit

meille.

-- Mahdotonta, pääasiaa varmaan en kertonut. Kenties te jotain

arvasitte, se olkoon teidän asianne, minä vain en ole kertonut. Minä

salasin ja kärsin hirveästi.

-- Minä muistan, Alesha, että te silloin usein kysyitte neuvoani ja

minulle kerroitte kaikki, tietysti vähittäin, arveluina, sanoin minä,

katsoen Natashaan.

-- Kaikki kerroit! Älä suotta siinä kehukaan! sanoi Natasha. -- Ja

mitäpä sinä voisit salata? Sinäkö osaisit valehdella? Jopa Mavrakin

tiesi koko asian. Tiesithän sinä, Mavra?

-- Miksikä en olisi tietänyt! vastasi Mavra pistäen päänsä ovesta. --

Kolmena ensi päivänä kaikki kertoi. Sinäkö osaisit viekastella!

-- Hyi, kun harmittaa puhella teidän kanssanne! Sinä teet kaiken

tämän vain vihassasi, Natasha! Ja sinä, Mavra, myöskin erehdyt. Minä

muistan, että olin silloin kuin mielipuoli; muistatkos, Mavra?

-- Kuinkas en muistaisi. Olethan sinä nytkin, kuin mikäkin mielipuoli.

-- Ei, ei, en minä sitä tarkoita. Muistappas! Silloin ei meillä ollut

rahaa, ja sinä kävit panttaamassa minun hopeaisen sikarikoteloni;

ja sinulle, Mavra, salli minun huomauttaa, että sinä olet liian

epäkohtelias minulle. Ja siihen on Natasha sinut totuttanut. No,

olkoon, että minä todellakin teille kaikki kerroin jo silloin,

vähittäin (nyt johtuu se mieleeni). Mutta henkeä, kirjeen henkeä te

ette tiedä, ja kirjeessähän onkin pääasia se, missä hengessä se on

kirjoitettu. Sitä minä tarkoitan.

-- No, missä hengessä se sitten oli kirjoitettu? kysäsi Natasha.

-- Kuules, Natasha, sinä kysyt -- ikäänkuin laskisit leikkiä. _Älä

laske leikkiä_. Minä vakuutan sinulle, asia on hyvin tärkeä. Se oli

semmoisessa hengessä, että käteni hervahtivat. Ei vielä koskaan isäni

minulle sillä tapaa puhunut. Se on, pikemmin Lissabon sortuu, kuin

hänen tahtonsa jää täyttämättä; kas, semmoinen henki oli kirjeessä.

-- No, no, kerroppas; miksikä sinä sitten salasit sen minulta?

-- Oh, kaikkeapas! Etten sinua säikyttäisi. Toivoin itse voivani

kaikki hyvin sovittaa. No, niin siis, tuon kirjeen jälkeen, kun

isäni palasi, alkoivat kärsimykseni. Minä valmistausin vastaamaan

hänelle lujasti, selvästi, totisesti, mutta jostain syystä ei

se onnistunutkaan. Ja hän kun ei edes kysellytkään; mokomakin

viekas! Päin vastoin oli olevinaan, niinkuin asia olisi jo kokonaan

ratkaistu, ja meidän välillämme ei voisikaan olla minkäänlaista

riitaa ja erimielisyyttä. Kuulethan, _ei voisikaan olla;_ mokomaa

itseluottamusta! Minulle oli hän oikein lempeä, hellä. Minä oikein

hämmästyin. Kuinka viisas hän onkaan, jospa te tietäisittekään, Ivan

Petrovitsh! Hän on hyvin paljon lukenut, paljon tietää; jos vain

kerran katsotte häneen, tietää hän jo kaikki teidän ajatuksenne

aivan kuin omansa. Kas, senpä vuoksi lienevätkin nimittäneet hänet

jesuiitaksi. Natasha ei kärsi, että minä häntä kehun. Älä suutu,

Natasha. No, niin siis ... mutta sivumennen sanoen: hän ei alussa

antanut minulle rahaa, mutta nyt eilen jo antoi. Natasha, enkelini!

Nyt on loppunut köyhyytemme! Kas tässä! Sen, mitä hän minulta oli

rangaistukseksi pidättänyt puolena vuotena, eilen kaikki antoi;

katsokaas, minkä verran; minä en vielä ole laskenutkaan. Mavra,

katsoppas, kuinka paljon on rahaa! Nyt ei enää tarvitse lusikoita ja

nappeja pantata!

Hän veti taskustansa jotensakin paksun pakan seteleitä, ehkäpä noin

puolentoista tuhatta ruplaa, ja laski sen pöydälle. Mavra tarkasteli

sitä ihmetellen ja kehui Aleshaa. Natasha käski kertomaan lisää.

-- No, niin siis -- mitäpä tekisin, ajattelin? pitkitti Alesha. --

Kuinka voisin tehdä hänen tahtoansa vastaan? Se on, minä valalla

vakuutan teille kummallekin, että jos hän olisi ollut minulle

vihainen, eikä niin hyvä, en minä olisi huolinut mistään. Olisin

suoraan hänelle sanonut, etten tahdo, että jo olen kasvanut ja

tullut mieheksi ja nyt -- asia on lopussa. Ja uskokaa pois, olisin

pysynyt päätöksessäni. Mutta nyt -- mitä minä sanoisin? Mutta

älkäätte minuakaan syyttäkö. Minä huomaan, ettet sinä näytä kokonaan

tyytyväiseltä, Natasha. Miksi te vaihdatte keskenänne silmäyksiä?

Varmaankin ajattelette: kas kun mies pian kiedottiin, ei tuossa ole

pisaraakaan lujuutta. Sitä on, lujuutta löytyy, vieläpä enemmän,

kuin te luulettekaan! Sen todistukseksi mainitsen, että huolimatta

asemastani minä samassa sanoin itselleni: se on velvollisuuteni; minä

olen velvollinen sanomaan isälleni kaikki, kaikki, ja aloin puhua,

sanoinkin kaikki, ja hän kuunteli minua.

-- No ja mitä sinä sitten sanoit? kysäsi Natasha levottomasti.

-- Sanoin, etten minä huoli uutta morsianta, vaan että minulla on

omani, -- sinä. Se tahtoo sanoa, suoraan minä en ole vielä sitä

sanonut, mutta minä valmistin hänet sitä kuulemaan, ja huomenna

sanon; niin minä jo päätin. Ensin minä puhuin hänelle, että rahan

vuoksi naiminen on häpeätä ja alhaista, ja että pitää itseämme

jonakin ylhäisönä on puoleltamme tyhmyyttä (minä näes, olen hänen

kanssansa aivan avomielinen, aivan kuin veljesten kesken). Sitten

kohta selitin hänelle, että minä olen tiers-état ja että tiers-état

c'ést l'essentiel; että olen ylpeä siitä, kun olen kaikkien toisten

kaltainen, enkä tahdo olla muista eroava ... sanalla sanoen, minä

esitin hänelle kaikki nuo oikeat ideeat... Minä puhuin lämmöllä,

puoleeni vetävästi. Kummastelin oikein itse itseäni. Lopulta minä

todistin hänelle hänenkin katsantokantansa mukaan ... sanoin

suoraan: mitäs ruhtinaita me olemme? Ainoastaan syntyperältämme

vain semmoisia; mutta mitä ruhtinaallista meissä itse asiassa on?

Erinäistä rikkautta, ensiksikään, ei ole, ja rikkaushan -- on

pääasia. Nykyään on ruhtinaista mahtavin Rodschild. Toiseksi ei meitä

oikeassa ylhäisessä maailmassa ole enään pitkään aikaan nähtykään.

Viimeinen oli eno Semen Valkovski, ja hänkin oli vain Moskovassa

tunnettu; hänkin vain siitä, että tuhlasi viimeiset kolme sataa

sielua, ja jos ei isä olisi itse rahoja ansainnut, niin olisivat

pojanpojat kyntäneet, kuten jo semmoisia ruhtinaita löytyykin.

Ei siis olekkaan meillä syytä ylpeilemiseen. Sanalla sanoen, minä

sanoin kaikki, mitä sisimmässäni tunsin, -- kaikki sanoin innolla

ja peittelemättä, vieläpä yhtä ja toista lisäsinkin. Hän ei yhtään

vastustanut, alkoi vain moittia minua, ett'en ole käynyt kreivi

Nainskilla, ja sitten sanoi, että täytyy etsiä ruhtinatar K:n, minun

ristiäitini suosiota, ja että jos ruhtinatar K. ottaa minut hyvästi

vastaan, niin otetaan hyvästi kaikkialla, ja niin on minulla hyvä

tulevaisuus, ja sitten alkoi hän luetella minulle hyvää ja parasta!

Se tietysti oli kaikki vain viittauksia siihen suuntaan, että kun

minä valitsin sinut, Natasha, niin nuo toiset kaikki hylkäsin; että

se, muka, oli siis sinun vaikutustasi. Mutta ei hän ole vielä tähän

saakka sitä suoraan sanonut, näkyypä oikein semmoista karttavan.

Kumpikin meistä viekastelee, odotamme, koetamme saada toisiamme

kiinni, mutta ole varma, että vielä meille kerran onnen päivä koittaa.

-- Hyvä, hyvä; mitenkä asia päättyi, minkä päätöksen hän teki? Sehän

on pääasia. Kummoinen lörppö sinä oletkaan, Alesha...

-- Herra hänet ties, ei sitä osaa käsittää, mitä hän päätti;

enkä minä ollenkaan ole lörppö, minä puhun asiaa: ei hän sanonut

millaistakaan päätöstä, hän vain hymyili kaikille todisteluilleni,

mutta hymynsä näytti semmoiselta, niinkuin hän säälisi minua.

Kyllähän minä käsitän, että se on alentavaista, mutta minä en pidä

sitä häpeänä. Minä, sanoi hän, olen kanssasi samaa mieltä, mutta

lähdetäänpäs kreivi Nainskin luo, mutta muista, älä siellä tästä puhu

mitään. Minä kyllä ymmärrän sinua, mutta he eivät ymmärrä. Tuntuu

siltä, niinkuin nuo kaikki eivät hyvin ottaisi isäänikään vastaan;

näyttävät jostain olevan vihoissaan. Yleensä ylhäisessä seurapiirissä

jostain syystä ei isääni oikein siedetä. Ensi alussa otti kreivi

minut vastaan kovin juhlallisena, aivan ylhäisen ylpeästi, niinkuin

olisi kokonaan unohtanut, että olin heillä kasvanut, alkoipa

muistella, ken olisinkaan, oikein totta! Hän, näes, on vihainen minun

kiittämättömyyteni vuoksi, mutta minä vakuutan, se ei ollenkaan ollut

kiittämättömyyttä; heillä on niin hirmuisen ikävää -- sen vuoksi en

käynytkään heillä. Hyvin huolimattomasti hän otti vastaan isänikin,

enkä minä ollenkaan käsitä, minkä vuoksi isäni siellä käykään. Tuo

kaikki harmitti minua. Isä parkani täytyy hänen edessään miltei

kumarrella; minä tiedän, että se kaikki tapahtuu minun tähteni,

mutta minä en tarvitse mitään. Minä olin jo sanomaisillani isälleni

nuo ajatukseni, mutta vaikenin kumminkin. Ja turhaa olisi sanoakin!

Hänen vakaumustansa minä en saa muutetuksi, suotta vain harmittaisin

häntä, onhan hänellä niinkin jo raskas olo. No, ajattelin, minäpä

käytän viekkautta, voitan sillä heidät, saatan kreivin kunnioittamaan

itseäni, -- ja arvaattekos? Heti saavutinkin sen, jossain yhdessä

päivässä muuttui kaikki! Nyt ei kreivi Nainski tiedä, minne panisi

minut istumaan. Ja sen kaiken tein minä, yksin minä, omalla

viisaudellani, isäni oikein suuresti kummasteli sitä!...

-- Kuulehan, Alesha, parasta olisi, kun kertoisit asiasta! huudahti

Natasha maltittomana. -- Minä luulin, että sinä kerrot jotain meidän

asiastamme, mutta sinä yhä vain haluat kertoa, miten kunnostit

itseäsi kreivi Nainskin luona. Vähät minä sinun kreivistäsi välitän!

-- Vähät välitän! Kuuletteko, Ivan Petrovitsh, mitä hän sanoo?

Siinähän juuri onkin asian ydin. Sallikaa vain minun kertoa... Ja

viimein (miks'en sanoisi suoraan!) kuules, Natasha, ja tekin, Ivan

Petrovitsh, minä, kenties, toisinaan todellakaan en osaa oikein

ajatella; no, olkoonpa, (onhan joskus niin ollutkin) että olen

tyhmäkin. Mutta silloin minä, voin vakuuttaa, osotin paljon viisasta

kekseliäisyyttä ... no ... ja, vieläpä, oikein suurta ymmärrystäkin;

niin että minä luulin teidänkin olevan iloisia, etten minä aina

ole... ymmärtämätön.

-- Ah, mitä sinä nyt, Alesha, älähän nyt! Sinä minun kyyhkyläiseni!

Natasha ei voinut sietää, että Aleshaa pidettiin ymmärtämättömänä.

Kuinka usein olikaan Natasha minulle pahoillaan, vaikkei sitä sanoin

ilmoittanut, jos minä, liikoja kursailematta, näytin Aleshalle

toteen, että hän teki jonkun tyhmyyden; se oli Natashan sydämmen arka

kohta. Hän ei voinut sietää Aleshan halventamista, ja varmaankin

sen vuoksi sitä vähemmän, että hän itse sisimmässään tunnusti

Aleshan semmoiseksi, jonka äly ei kestänyt tarkkaa arvostelua. Omaa

mielipidettään ei hän kumminkaan ilmaissut ja pelkäsi loukkaavansa

Aleshan itserakkautta. Alesha taas oli tällöin aina erittäin tarkka

huomaamaan ja aina arvasi Natashan salaiset tunnelmat. Natasha näki

sen ja tuli siitä kovin pahoille mielin, alkoi imarrella ja hyväillä

häntä. Siksipä nytkin Aleshan sanat saivat niin kipeän kaiun Natashan

sydämmessä.

-- Älähän, Alesha, sinä olet vain kevytmielinen, etkä ollenkaan ole

ymmärtämätöin, pitkitti Natasha, -- miksikä sinä itseäsi halvennat?

-- No, hyvä; no niin, antakaa siis minun puhua loppuun. Kreivillä

käyntimme jälkeen isäni oikein vihastui minulle. Minä ajattelin:

odotappas! Ajoimme silloin ruhtinattarelle; jo kauan aikaa ennen

kuulin, että hän on vanhuudesta melkein höperönä ja lisäksi

kuuro sekä erittäin paljon rakastaa pikku koiria. Niitä hänellä

on kokonainen karja ja niitä hän kaikesta sielustaan helli.

Huolimatta kaikesta tästä on hänellä ylhäisessä piirissä hyvin suuri

vaikutusvalta, niin että kreivi Nainskikin, le superbe, hänelle

antichambre tekee. Minäpä tiellä laitoinkin suunnittelun kaikille

toimilleni, ja arvatkaas, mille perustukselle? Sille, että minusta

kaikki koirat pitävät, oikein totta! Minä olen sen huomannut. Tuleeko

se siitä, että minussa on jotain magnetismia, vaiko siitä, että minä

itse pidän hyvin paljon kaikista eläimistä, en osaa sanoa, koirat

vain minusta pitävät, se on varma. Niin, huomautanpa tässä nyt

sivumennen magnetismista. Minä en sinulle vielä kertonut, Natasha,

että me näinä päivinä kutsuimme henkiä; olin erään henkienkutsujan

luona: se on hirveän huvittavaa, Ivan Petrovitsh; minä oikein

hämmästyin. Minä kutsuin Julius Caesarin.

-- Ah, kaikkeapa! No, mitä sinä Julius Caesarilla teet? huudahti

Natasha nauraen ääneensä. -- Sitä vielä puuttui!

-- No, miksikä ... ikäänkuin minä olisin joku... Miksikä minulla ei

olisi oikeutta kutsua Julius Caesaria? Tuleeko hän siitä pahemmaksi?

Kas, nyt hän nauraa tuossa!

-- No, eihän hän, tietysti, siitä pahene, ah, sinä kyyhkyläiseni! No,

ja mitä se Julius Caesar sanoi sinulle?

-- Ei se sanonut mitään. Minä vain pitelin lyijykynää, ja se

itsestään liikkui paperilla ja kirjoitti sanoja. Se kirjoitti, niin

toiset sanoivat minulle, Julius Caesar. En minä sitä usko.

-- Mitä se kirjoitti?

-- Kirjoitti, "kastu" tai jotain siihen suuntaan kuin on Gogolin

kertomuksessa ... mutta lakkaahan jo nauramasta!

-- Kerrohan nyt ruhtinattaresta!

-- No, kun te yhä keskeytätte minut. Tultuamme ruhtinattarelle

aloin minä hyväillä Mimiä. Tuo Mimi -- se on, näes, vanha, ruma,

mitä ilettävin koiran luuska, joka kaiken lisäksi on itsepintainen

ja pureksija. Ruhtinatar pitää siitä kuin silmäterästänsä; se ehkä

lieneekin hänen ikäisensä. Minä aloin sillä, että syöttelin sille

karamellia ja noin kymmenessä minutissa opetin sen antamaan käpälää,

jota tekemään sitä ei oltu saatu sen koko elinaikana opetetuksi.

Ruhtinatar tuli oikein haltioihinsa; miltei itkenyt ilosta: "Mimi!

Mimi! Mimi antaa käpälää!" Jos joku sattuu tulemaan, sanoo hän:

"Mimi antaa käpälää! Kummipoika opetti sen sille!" Kreivi Nainski

tuli, sille taas: "Mimi antaa käpälää!" Minuun katsoo hän melkein

ilokyyneleet silmissä. Oikein hyvä mummo; oikein on sääli häntä.

Minä en siekaillut, osotin uudestaan hänelle imartelua: hänellä on

nuuskarasian kannessa hänen oma kuvansa, hänen morsiusajaltansa,

noin kuusikymmentä vuotta sitten. Tuon nuuskarasian hän sattui

pudottamaan. Minä nostan sen ja sanon, niinkuin en tietäisikään:

Cruelle charmante peinture! Tämä on ihanteellisen kaunis! Nytpä hän

kokonaan heltyi, alkoi kanssani jutella tätä ja tuota, missä kävin

koulua, kenen luona käyn, miten kauniit hiukset minulla on, ja niin

poispäin. Minäkin huvittelin häntä, kerroin hänelle skandaalijutun

parasta lajia. Semmoisista hän pitää: sormellaan vain heristi

minulle, mutta muuten nauroi hyvin paljon. Pois lähtiessämme suuteli

hän ja ristinmerkillä siunaili sekä vaati, että minä joka päivä

kävisin häntä huvittamassa.

Kreivi puristaa kättäni; silmänsä olivat hyvin lipevät; ja isäni,

vaikka onkin mitä parhain, kunniallisin ja jalomielisin ihminen,

uskokaa tai älkää, oli miltei itkeä ilosta silloin, kun kahden kotiin

ajoimme. Hän syleili minua, tuli avomieliseksi, ilmaisi joitakin

salaperäisyyksiä, puhui virka-urasta, ylhäisistä tuttavuuksista,

rahasta, avioliitosta, etten kaikkea oikein ymmärtääkään voinut.

Samassa hän minulle rahaakin antoi. Se oli eilen. Huomenna menen taas

ruhtinattaren luo, mutta isäni kuitenkin on jalomielisin ihminen

-- älkää ajatelko hänestä mitään pahaa; ja vaikka hän koettaakin

vieroittaa minua sinusta, Natasha, niin tulee se siitä, että hän

on erehtynyt, hän kun haluaa Katjan miljooneja, joita sinulla ei

ole; niitä hän haluaa yksistään vain minun tähteni, siis vain

tietämättömyydestä tekee sinulle väärin. Kukapa isä ei haluaisi onnea

pojallensa? Eihän se ole hänen syynsä, että on tottunut pitämään

miljooneja ainoana onnena. Semmoisiahan he ovat kaikki. Häntä

tuleekin arvostella vain siltä kannalta, eikä muulta, -- ja silloin

onkin hän oikeassa. Minä vartavasten kiiruhdin sinun luoksesi,

Natasha, vakuuttamaan sinulle sitä, sillä minä tiedän, että sinulla

on ennakkoluuloja häntä vastaan, tietysti, sinä et itse ole siihen

syypää. Minä en syytä sinua...

-- Eikö sinulle siis mitään muuta tapahtunutkaan, kuin että menestyit

kreivittären luona? Siinäkö se olikin koko viisautesi? kysäsi Natasha.

-- Kuinka! Äläpäs! Sehän on vain alku... Ruhtinattaresta minä

kerroin vain siksi, että, huomaa se, minä hänen kauttansa saan isäni

valtoihini, mutta itse kertomuksenihan ei ole vielä alkanutkaan.

-- No, kerrohan se viimeinkin!

-- Tänään tapahtui minulle vielä eräs seikka, vieläpä oikein

kummallinen, minä olen vielä nytkin hämmästyksissäni siitä,

pitkitti Alesha. -- Tahdon teille huomauttaa, että vaikka isäni

onkin kreivittären kanssa päättänyt minun kosimisestani, ei

kuitenkaan mitään virallista ole tähän saakka vielä ollut, niin

että vaikka me tuossa hetkessä erkanisimme, ei se herättäisi mitään

erityisempää huomiota; kreivi Nainski vain yksin tietää asian,

mutta häntähän pidetäänkin sukulaisena ja suojelijana. Vähät siitä,

että minä näinä kahtena viikkona olenkin oppinut tuntemaan Katjan,

me emme kumminkaan ole tähän päivään saakka puhuneet keskenämme

sanaakaan tulevaisuudestamme, se on avioliitosta ja ... no, eikä

rakkaudestakaan. Paitsi sitä on päätetty ensin pyytää ruhtinatar

K:n suostumusta, jolta odotetaan kaikkea mahdollista suojelusta ja

kultasateita. Mitä hän sanoo, sitä sanoo koko ylhäisö; hänellä on

semmoinen mahtava tuttavapiiri. Minut taas välttämättömästi tahdotaan

saattaa ylhäisön piiriin ja sen mukaiseksi ihmiseksi. Erittäinkin

vaatii sitä kreivitär, Katjan äitipuoli. Asia on semmoinen, että

kaikkien noiden kreivittären ulkomailla tekemien kepposten jälkeen

ruhtinatar ehkei ota häntä vastaankaan, mutta jos ruhtinatar ei ota,

niin kenties eivät toisetkaan ota; nyt olisi siis mukava tilaisuus,

-- minun kosimisjuttuni. Ja siksipä kreivitär, joka ennen oli asiaa

vastaan, tänään kovin ilostui menestyksestäni ruhtinattaren luona;

mutta se sikseen; tärkeintä on tämä. Katarina Feodorovnan minä tunsin

jo viime vuonna; ja minähän silloin olin vielä poikanulikka, en

voinut ymmärtää mitään, enkä siis mitään hänestä huomannutkaan...

-- Asia olikin siinä, että silloin sinä rakastit minua enemmän,

keskeytti Natasha, -- siksi et huomannutkaan, mutta nyt...

-- Ei sanaakaan enää, Natasha! huudahti Alesha kiihkeästi. -- Sinä

erehdyt kokonaan ja loukkaat minua. Minun ei huoli sanoa sinulle

vastaan; kuuntele etemmäksi, niin tulet huomaamaan kaikki...

Oh, jos sinä tuntisit Katjan! Jospa sinä tuntisit, mikä hellä,

avomielinen kyyhkysydän hän on! Mutta tulethan hänet tuntemaan;

kuuntele vain loppuun! Kaksi viikkoa sitten, heidän tänne tulonsa

jälkeen, kun isäni vei minut Katjan luo, aloin minä häntä tarkemmin

tarkastella. Minä huomasin, että hänkin tarkasteli minua. Se nostatti

uteliaisuuteni; en puhukaan siitä, että minulla oli oma erityinen

tarkoitus oppia tuntemaan hänet likemmin, -- tämä aikomus oli jo

siltä ajalta, kun sain isältäni tuon kirjeen, joka minua niin

suuresti hämmästytti. En huoli puhua mitään, en huoli kehua häntä,

sanon vain: hän on erityinen poikkeus kaikesta seurapiiristään.

Hänellä on tuommoinen ominainen luonne, voimakas ja totuutta

harrastava sielu, voimakas nimenomaan puhtaudessaan ja totuudessaan,

ja minä olenkin hänenkin suhteensa poikanulikka, hänen nuorempi

veljensä, huolimatta siitä, että hänellä on ikää vain seitsemäntoista

vuotta. Sitten huomasin vielä yhden seikan: hän on hyvin surullinen,

jotain salaista surua kantaa; hän on harvapuheinen, kotona aina on

vaiti, aivan kuni säikytetty... Hän ikäänkuin jotain mietiskeli.

Isääni tuntuu ikäänkuin pelkäävän. Äitipuoltansa ei rakasta, -- sen

minä arvasin; kreivitär itse vain jossakin tarkoituksessa yhä hokee,

että tytärpuolensa häntä erittäin kovin rakastaa; se ei ole totta.

Katja vain häntä vastustelematta tottelee, niinkuin olisi tehnyt

hänen kanssaan siitä sopimuksen. Neljä päivää sitten, kun olin kaikki

nuo huomioni tehnyt, päätin minä toteuttaa aikomukseni ja tänä iltana

sen toteutuikin. Aikomukseni, näes, oli tunnustaa Katjalle kaikki,

taivuttaa hänet meidän puolellemme ja sillä lailla päättää koko

asia...

-- Kuinka! Mitä sinä tahdoit kertoa ja mitä tunnustaa? kysäsi Natasha

levottomana.

-- Kaikki, ihan kaikki, vastasi Alesha. -- Ja minä kiitän Jumalaa,

joka antoi minulle tuon ajatuksen, mutta kuulkaa, kuulkaa! Neljä

päivää sitten minä päätin näin: tahdon olla erilläni teistä ja

lopettaa itse kaikki. Jos minä olisin ollut teidän kanssanne, olisin

minä yhä epäröinyt, minä olisin totellut teitä, enkä suinkaan olisi

uskaltanut toteuttaa aikomustani. Yksinäni ollessani, saatettuani

itseni semmoiseen asemaan, että joka hetki yhä muistutin itseäni,

että pitää lopettaa ja että olen _velvollinen_ lopettamaan, minä sain

rohkeutta ja -- lopetin! Minä asetin velvollisuudekseni tulla tykönne

päätös muassani, ja niin tulinkin!

-- Mitä, mitä? Miten se asia oli? Kerro pikemmin!

-- Varsin yksinkertaisesti! Minä lähestyin häntä suoraan,

rehellisesti ja rohkeasti... Mutta ensin minun täytyy kertoa teille

eräs edellinen tapaus, joka minua suuresti kummastutti. Vähää ennen

sen edellä, kun meidän piti lähteä, sai isäni jonkun kirjeen. Minä

satuin juuri samaan aikaan tulemaan hänen huoneeseensa ja pysähdyin

ovelle. Hän ei huomannut minua. Häntä oli tuo kirje siinä määrin

hämmästyttänyt, että hän puheli yksin ääneensä, huudahteli jotain,

käveli levottomana huoneessa ja lopulta alkoi äkisti kovasti nauraa,

pidellen kirjettä kädessään. Minä oikein pelkäsin mennä sisälle,

odotin hiukan ja sitten menin. Isäni oli jostain syystä iloinen,

kovin iloinen, puheli minulle jotenkin kummallisesti, sitten äkkiä

keskeytti puheensa ja käski minun heti valmistaumaan lähtemään,

vaikka olikin vielä hyvin varhainen. Ei siellä tänään ketään muita

ollut, kuin isäni ja minä, ja suotta sinä, Natasha, luulit, että

siellä oli vieraspidot. Sinulle ei ole oikein kerrottu...

-- Ah, älähän puhu syrjäseikkoja, Alesha; sano, kuinka sinä kerroit

asian Katjalle.

-- Se oli onni, että me saimme olla kahden kokonaista kaksi

tuntia. Minä hänelle suoraan sanoin, että vaikka meitä toisillemme

tahdotaankin, niin on meidän mahdoton mennä naimisiin; että minun

sydämmessäni on kaikkea myötätuntoisuutta häntä kohtaan ja että hän

yksin voi minut pelastaa. Silloin minä ilmaisin hänelle kaikki.

Ajatteles, hän kun ei tietänyt mitään meidän suhteistamme, minun ja

sinun, Natasha! Jospa sinä olisit nähnyt, kuinka liikutettu hän oli;

oikeinpa alussa säikähti. Vaaleni kokonaan. -- Minä kerroin hänelle

koko meidän historiamme, kuinka sinä minun tähteni jätit kotisi,

kuinka elimme yksiksemme, kuinka me nyt kärsimme, kaikkea pelkäämme

ja että me nyt turvaamme häneen (minä puhuin sinunkin nimessäsi,

Natasha), että hän itse kävisi puolellemme ja suoraan sanoisi

äitipuolellensa, ettei tahdo tulla minulle; että siinä yksistään on

meidän pelastuksemme eikä meidän ole sitä mistään muualta odotettava.

Hän kuunteli niin halukkaasti, niin myötätuntoisesti. Ja kummoiset

silloin olivatkaan silmänsä! Näytti, niinkuin koko sielunsa olisi

ollut hänen silmissään. Hänellä on ihan siniset silmät. Hän kiitti

minua siitä, etten minä epäillyt häntä, ja vakuutti olevansa valmis

auttamaan meitä kaikin voiminsa. Sitten alkoi hän kysellä sinusta,

sanoi, että hyvin mielellään tahtoisi tutustua kanssasi, pyysi minun

sanomaan sinulle, että hän jo nyt rakastaa sinua kuni sisartansa, ja

että sinäkin rakastaisit häntä kuni sisartasi; ja kun hän sai kuulla,

etten minä enää viiteen päivään ollut nähnyt sinua, alkoi hän heti

käskeä minua lähtemään luoksesi.

Natasha oli hyvin liikutettu.

-- Ja tämän edellä sinä voit kertoa seikkailujasi jonkun kuuron

ruhtinattaren luona! Ah, Alesha, Alesha! huudahti Natasha,

nuhtelevasti katsoen häneen.

-- No, mitä, oliko Katja hyvillään, iloissaan, kun päästi sinut

menemään?

-- Niin, hän oli iloinen siitä, että sai tehdä hyvän työn, mutta

itse hän alkoi itkeä. Sillä hänkin, näes, rakastaa minua, Natasha!

Hän tunnusti, että hän alkoi jo rakastaa minua; ettei hän tapaa

ketään ja että minä olin miellyttänyt häntä jo kauan aikaa, hän

pani erityistä huomiota minuun erittäin sen vuoksi, että kaikkialla

on vain viekkautta ja valhetta, mutta minä näytin olevan totinen

ja rehellinen ihminen. Hän nousi ja sanoi: "No, Jumala kanssanne,

Aleksei Petrovitsh, ja minä kun luulin..." Hän ei lopettanut

lausettansa, alkoi itkeä ja poistui. Me päätimme, että hän huomenna

sanoo äitipuolellensa, ettei hän tahdo tulla minulle ja että minunkin

tulee sanoa kaikki isälleni ja sanoa se lujasti ja rohkeasti. Hän

moitti minua, miksi minä en jo ennen hänelle sanonut: "Kunniallisen

ihmisen ei tarvitse mitään peljätä!" Hän on niin jalomielinen.

Isääni ei hänkään rakasta; sanoo, että isäni on viekas ja haluaa

rahoja. Minä puolustin isääni; hän ei uskonut minua. Jos en huomenna

onnistu asiassani isäni luona (Katja arvelee olevan varmaa, etten

onnistu), silloin hänkin suostuu, että minä turvautuisin ruhtinatar

K:n suojaan. Silloin ei kukaan uskaltaisi tehdä vasten hänen

tahtoansa. Me lupasimme toisillemme olla kuni veli ja sisar. Oi,

jos sinä tietäisit hänen elämänsä, kuinka hän on onneton, kuinka

vastenmielisesti hän katsoo elämäänsä äitipuolen kanssa, kaikkea

tuota suhdettansa. Ei hän tosin siitä suoraan puhunut, ikäänkuin

olisi minuakin pelännyt, mutta muutamista sanoistaan minä sen

arvasin, Natasha, kyyhkyläiseni. Ja millaisella ihastuksella hän

sinua katselisi, jos näkisi sinut! Ja kuinka hyvä sydän hänellä on!

Hänen kanssaan on niin helppo olla! Te kumpanenkin olette luodut

sisariksi toisillenne ja teidän tulee rakastaa toinen toistanne.

Sitä minä olen aina ajatellut. Oikein totta: minä saattaisin teidät

yhteen, mutta itse olisin syrjässä ja ihailisin teitä. Älä vain luule

jotain, Natasha, ja salli minun puhua hänestä. Minä haluan juuri

sinun kanssasi hänestä puhua, ja hänen kanssaan sinusta. Tiedäthän

sinä, että minä rakastan sinua ylikaiken, enempi kuin Katjaakaan...

Sinä olet minun kaikkeni!

Natasha katsoi häneen ääneti, lempeästi ja jonkinlaisella

surumielellä. Aleshan puhe näytti ikäänkuin hyväilevän tai jollain

tavoin kiusaavan häntä.

-- Ja jo kauvan, jo kaksi viikkoa sitten osasin minä antaa oikean

arvon Katjalle, pitkitti Alesha. -- Minä, näes, olen käynyt heillä

joka ilta. Palattuani kotiin minä sitten kaiken iltaa mietiskelen,

yhä ajattelen teitä molempia, yhä vaan vertailen teitä toisiinne!

-- Kumpanen meistä näytti paremmalta? kysäsi hymyillen Natasha.

-- Toisinaan sinä, toisinaan taas hän. Sinä sittenkin aina jäät

lopulta paremmaksi. Kun minä puhun hänen kanssansa, minä silloin aina

tunnen, että itsekin tulen paremmaksi, viisaammaksi, ja ikäänkuin

jalommaksi. Mutta huomennapa, huomenna asia päättyy!

-- Etkö sinä sääli häntä? Rakastaahan hän sinua; sanoithan, että itse

olet sen huomannut?

-- Sääli on, Natasha! Mutta me kaikki kolme tulemme rakastamaan

toisiamme, ja silloin...

-- Ja silloin saa sanoa hyvästit! lausui Natasha hiljaa, aivan kuin

itsekseen vain.

Alesha katsoi häneen neuvottomana.

Mutta nytpä keskeytyi puheemme mitä odottamattomimmalla tavalla.

Keittiöstä, joka oli samalla myöskin eteisenä, kuului ääni, niinkuin

joku olisi tullut sisään. Kohta aukaisi Mavra oven ja viittasi salaa

Aleshalle, kutsuen häntä. Me kaikki käännyimme Mavran puoleen.

-- Tuolla sinua kysytään, tuleppas, lausui Mavra jonkinmoisella

salaperäisellä äänellä.

-- Kuka minua nyt kysyisi? sanoi Alesha, katsoen neuvotonna meihin.

-- Lähdenpä.

Keittiössä seisoi hänen isänsä livre-pukuinen palvelija. Ruhtinas oli

Natashan asunnon ohi ajaessaan pysähdyttänyt vaununsa ja lähettänyt

palvelijansa tiedustamaan, oliko Alesha täällä. Tämän ilmoitettuaan

palvelija samassa poistui.

-- Kummallista! Tämmöistä ei vielä ole koskaan tapahtunut, sanoi

Alesha hämillään ja katsoen meihin. -- Mitä tämä merkitsisi?

Natasha katsoi levottomasti häneen. Äkkiä Mavra taas aukaisi

kamarimme oven.

-- Ruhtinas itse tulee! sanoi hän hätäisesti kuiskaten ja samassa

sulki oven.

Natasha vaaleni ja nousi seisomaan. Äkkiä alkoivat silmänsä loistaa.

Keveästi nojaten pöytään hän seisoi ja rauhatonna katsoi oveen, josta

kutsumaton vieras oli tuleva.

-- Natasha, älä pelkää, minä olen luonasi! Minä en salli sinua

loukattavan, lausui hämmästynyt, mutta kumminkin itsensä hallitseva

Alesha.

Ovi aukeni ja kynnykselle ilmaantui ruhtinas Valkovski.