Hetkisen kuluttua me nauroimme kuni hupsut.
-- Antakaa, antakaahan minun kertoa, sanoi Alesha sointuvalla,
heleällä äänellä. -- Te luulitte, että kaikki on samaa, kuin
ennenkin... että minulla on vain mitätön asia... Minä vakuutan
teille, että asiani on mitä hauskimpia. Vaikenettekohan jo kohtakin!
Hän niin mielellään tahtoi kertoa. Hänet nähdessä saattoi luulla
hänellä tärkeitäkin uutisia olevan. Mutta naivi ylpeytensä,
teeskennelty mahtavuutensa sai Natashan yhä enemmän nauramaan.
Tahtomattani täytyi minunkin yhtyä nauruun. Ja mitä enemmän
Alesha meille äkäili, sitä enemmän me nauroimme. Aleshan harmi ja
lapsellinen epätoivo saattoivat meidät lopulta semmoisiksi, että
jos meille näytti vaikka sormen päätä, kuten mitshmanille Gogolin
kertomuksessa, sai se meidät rajuimman naurun valtaan. Mavra tuli
keittiöstä, asettui ovelle ja harmistuneena katseli meitä, ollen
pahoillaan siitä kun Alesha ei saanutkaan Natashalta toria, kuten hän
hyvillä mielin näinä viitenä päivänä oli odottanut, vaan sitä vastoin
kaikki olivat niin iloisia.
Viimein huomattuaan, että naurumme Aleshaa harmitti, lakkasi Natasha
nauramasta.
-- Mitä sinä sitten aiot kertoa? kysäsi hän.
-- Mitä, pitääkö valmistaa teetä, vai? ehätti Mavra kysymään.
-- Mene, Mavra, mene, sanoi Alesha, huitoen käsillään Mavralle,
koettaen ajaa hänet pois. -- Minä kerron kaikki, mitä oli, kaikki,
mitä on ja kaikki, mitä tulee, sillä minä tiedän kaiken sen. Kyllä
näen, ystäväni, te haluatte tietää, missä näinä viitenä päivänä olen
ollut, -- sen kaiken minä tahdon kertoa, mutta te ette salli. No, ja
ensiksikin, minä olen koko ajan valehdellut sinulle, Natasha, koko
tämän ajan, jo kauvan aikaa valehtelin, ja sepä juuri onkin pääasia.
-- Valehtelitko?
-- Niin, valehtelin, ja jo kokonaisen kuukauden; jo ennen isäni
kotiin tuloa aloin valehdella; nyt tuli aika tunnustaa kaikki
peittelemättä. Kuukausi sitten, kun isäni vielä oli matkoilla, sain
minä äkkiä häneltä mahdottoman suuren kirjeen ja salasin sen teiltä
kumpaseltakin. Kirjeessä hän suoraan ja lyhyesti, -- ja, huomatkaa
se, niin totisella tavalla, että minä oikein säikähdin -- ilmoittaa
minulle, että minun kosimisasiani on saatu suotuisaan loppuun, että
morsiameni on ihanne-ihminen; että minä tietysti en ansaitse häntä,
mutta kumminkin minun välttämättömästi täytyy hänet ottaa. Ja siksipä
hän käskee, että olisin valmis, että karkottaisin päästäni kaikki
hullutukset ja niin edespäin, -- no, tietty se, mitkä hullutukset.
Kas, tämän kirjeen minä salasin teiltä.
-- Etpä ollenkaan salannut! keskeytti Natasha, -- olipa millä
kehaista! Asia kumminkin on niin, että sinä kirjeen saatuasi
heti siitä kerroit. Minä muistankin, mitenkä kohta muutuit hyvin
kuuliaiseksi, oikein helläksi etkä poistunut luotani, aivan kuin
olisit jotain pahaa tehnyt, ja koko kirjeen vähissä erin kerroit
meille.
-- Mahdotonta, pääasiaa varmaan en kertonut. Kenties te jotain
arvasitte, se olkoon teidän asianne, minä vain en ole kertonut. Minä
salasin ja kärsin hirveästi.
-- Minä muistan, Alesha, että te silloin usein kysyitte neuvoani ja
minulle kerroitte kaikki, tietysti vähittäin, arveluina, sanoin minä,
katsoen Natashaan.
-- Kaikki kerroit! Älä suotta siinä kehukaan! sanoi Natasha. -- Ja
mitäpä sinä voisit salata? Sinäkö osaisit valehdella? Jopa Mavrakin
tiesi koko asian. Tiesithän sinä, Mavra?
-- Miksikä en olisi tietänyt! vastasi Mavra pistäen päänsä ovesta. --
Kolmena ensi päivänä kaikki kertoi. Sinäkö osaisit viekastella!
-- Hyi, kun harmittaa puhella teidän kanssanne! Sinä teet kaiken
tämän vain vihassasi, Natasha! Ja sinä, Mavra, myöskin erehdyt. Minä
muistan, että olin silloin kuin mielipuoli; muistatkos, Mavra?
-- Kuinkas en muistaisi. Olethan sinä nytkin, kuin mikäkin mielipuoli.
-- Ei, ei, en minä sitä tarkoita. Muistappas! Silloin ei meillä ollut
rahaa, ja sinä kävit panttaamassa minun hopeaisen sikarikoteloni;
ja sinulle, Mavra, salli minun huomauttaa, että sinä olet liian
epäkohtelias minulle. Ja siihen on Natasha sinut totuttanut. No,
olkoon, että minä todellakin teille kaikki kerroin jo silloin,
vähittäin (nyt johtuu se mieleeni). Mutta henkeä, kirjeen henkeä te
ette tiedä, ja kirjeessähän onkin pääasia se, missä hengessä se on
kirjoitettu. Sitä minä tarkoitan.
-- No, missä hengessä se sitten oli kirjoitettu? kysäsi Natasha.
-- Kuules, Natasha, sinä kysyt -- ikäänkuin laskisit leikkiä. _Älä
laske leikkiä_. Minä vakuutan sinulle, asia on hyvin tärkeä. Se oli
semmoisessa hengessä, että käteni hervahtivat. Ei vielä koskaan isäni
minulle sillä tapaa puhunut. Se on, pikemmin Lissabon sortuu, kuin
hänen tahtonsa jää täyttämättä; kas, semmoinen henki oli kirjeessä.
-- No, no, kerroppas; miksikä sinä sitten salasit sen minulta?
-- Oh, kaikkeapas! Etten sinua säikyttäisi. Toivoin itse voivani
kaikki hyvin sovittaa. No, niin siis, tuon kirjeen jälkeen, kun
isäni palasi, alkoivat kärsimykseni. Minä valmistausin vastaamaan
hänelle lujasti, selvästi, totisesti, mutta jostain syystä ei
se onnistunutkaan. Ja hän kun ei edes kysellytkään; mokomakin
viekas! Päin vastoin oli olevinaan, niinkuin asia olisi jo kokonaan
ratkaistu, ja meidän välillämme ei voisikaan olla minkäänlaista
riitaa ja erimielisyyttä. Kuulethan, _ei voisikaan olla;_ mokomaa
itseluottamusta! Minulle oli hän oikein lempeä, hellä. Minä oikein
hämmästyin. Kuinka viisas hän onkaan, jospa te tietäisittekään, Ivan
Petrovitsh! Hän on hyvin paljon lukenut, paljon tietää; jos vain
kerran katsotte häneen, tietää hän jo kaikki teidän ajatuksenne
aivan kuin omansa. Kas, senpä vuoksi lienevätkin nimittäneet hänet
jesuiitaksi. Natasha ei kärsi, että minä häntä kehun. Älä suutu,
Natasha. No, niin siis ... mutta sivumennen sanoen: hän ei alussa
antanut minulle rahaa, mutta nyt eilen jo antoi. Natasha, enkelini!
Nyt on loppunut köyhyytemme! Kas tässä! Sen, mitä hän minulta oli
rangaistukseksi pidättänyt puolena vuotena, eilen kaikki antoi;
katsokaas, minkä verran; minä en vielä ole laskenutkaan. Mavra,
katsoppas, kuinka paljon on rahaa! Nyt ei enää tarvitse lusikoita ja
nappeja pantata!
Hän veti taskustansa jotensakin paksun pakan seteleitä, ehkäpä noin
puolentoista tuhatta ruplaa, ja laski sen pöydälle. Mavra tarkasteli
sitä ihmetellen ja kehui Aleshaa. Natasha käski kertomaan lisää.
-- No, niin siis -- mitäpä tekisin, ajattelin? pitkitti Alesha. --
Kuinka voisin tehdä hänen tahtoansa vastaan? Se on, minä valalla
vakuutan teille kummallekin, että jos hän olisi ollut minulle
vihainen, eikä niin hyvä, en minä olisi huolinut mistään. Olisin
suoraan hänelle sanonut, etten tahdo, että jo olen kasvanut ja
tullut mieheksi ja nyt -- asia on lopussa. Ja uskokaa pois, olisin
pysynyt päätöksessäni. Mutta nyt -- mitä minä sanoisin? Mutta
älkäätte minuakaan syyttäkö. Minä huomaan, ettet sinä näytä kokonaan
tyytyväiseltä, Natasha. Miksi te vaihdatte keskenänne silmäyksiä?
Varmaankin ajattelette: kas kun mies pian kiedottiin, ei tuossa ole
pisaraakaan lujuutta. Sitä on, lujuutta löytyy, vieläpä enemmän,
kuin te luulettekaan! Sen todistukseksi mainitsen, että huolimatta
asemastani minä samassa sanoin itselleni: se on velvollisuuteni; minä
olen velvollinen sanomaan isälleni kaikki, kaikki, ja aloin puhua,
sanoinkin kaikki, ja hän kuunteli minua.
-- No ja mitä sinä sitten sanoit? kysäsi Natasha levottomasti.
-- Sanoin, etten minä huoli uutta morsianta, vaan että minulla on
omani, -- sinä. Se tahtoo sanoa, suoraan minä en ole vielä sitä
sanonut, mutta minä valmistin hänet sitä kuulemaan, ja huomenna
sanon; niin minä jo päätin. Ensin minä puhuin hänelle, että rahan
vuoksi naiminen on häpeätä ja alhaista, ja että pitää itseämme
jonakin ylhäisönä on puoleltamme tyhmyyttä (minä näes, olen hänen
kanssansa aivan avomielinen, aivan kuin veljesten kesken). Sitten
kohta selitin hänelle, että minä olen tiers-état ja että tiers-état
c'ést l'essentiel; että olen ylpeä siitä, kun olen kaikkien toisten
kaltainen, enkä tahdo olla muista eroava ... sanalla sanoen, minä
esitin hänelle kaikki nuo oikeat ideeat... Minä puhuin lämmöllä,
puoleeni vetävästi. Kummastelin oikein itse itseäni. Lopulta minä
todistin hänelle hänenkin katsantokantansa mukaan ... sanoin
suoraan: mitäs ruhtinaita me olemme? Ainoastaan syntyperältämme
vain semmoisia; mutta mitä ruhtinaallista meissä itse asiassa on?
Erinäistä rikkautta, ensiksikään, ei ole, ja rikkaushan -- on
pääasia. Nykyään on ruhtinaista mahtavin Rodschild. Toiseksi ei meitä
oikeassa ylhäisessä maailmassa ole enään pitkään aikaan nähtykään.
Viimeinen oli eno Semen Valkovski, ja hänkin oli vain Moskovassa
tunnettu; hänkin vain siitä, että tuhlasi viimeiset kolme sataa
sielua, ja jos ei isä olisi itse rahoja ansainnut, niin olisivat
pojanpojat kyntäneet, kuten jo semmoisia ruhtinaita löytyykin.
Ei siis olekkaan meillä syytä ylpeilemiseen. Sanalla sanoen, minä
sanoin kaikki, mitä sisimmässäni tunsin, -- kaikki sanoin innolla
ja peittelemättä, vieläpä yhtä ja toista lisäsinkin. Hän ei yhtään
vastustanut, alkoi vain moittia minua, ett'en ole käynyt kreivi
Nainskilla, ja sitten sanoi, että täytyy etsiä ruhtinatar K:n, minun
ristiäitini suosiota, ja että jos ruhtinatar K. ottaa minut hyvästi
vastaan, niin otetaan hyvästi kaikkialla, ja niin on minulla hyvä
tulevaisuus, ja sitten alkoi hän luetella minulle hyvää ja parasta!
Se tietysti oli kaikki vain viittauksia siihen suuntaan, että kun
minä valitsin sinut, Natasha, niin nuo toiset kaikki hylkäsin; että
se, muka, oli siis sinun vaikutustasi. Mutta ei hän ole vielä tähän
saakka sitä suoraan sanonut, näkyypä oikein semmoista karttavan.
Kumpikin meistä viekastelee, odotamme, koetamme saada toisiamme
kiinni, mutta ole varma, että vielä meille kerran onnen päivä koittaa.
-- Hyvä, hyvä; mitenkä asia päättyi, minkä päätöksen hän teki? Sehän
on pääasia. Kummoinen lörppö sinä oletkaan, Alesha...
-- Herra hänet ties, ei sitä osaa käsittää, mitä hän päätti;
enkä minä ollenkaan ole lörppö, minä puhun asiaa: ei hän sanonut
millaistakaan päätöstä, hän vain hymyili kaikille todisteluilleni,
mutta hymynsä näytti semmoiselta, niinkuin hän säälisi minua.
Kyllähän minä käsitän, että se on alentavaista, mutta minä en pidä
sitä häpeänä. Minä, sanoi hän, olen kanssasi samaa mieltä, mutta
lähdetäänpäs kreivi Nainskin luo, mutta muista, älä siellä tästä puhu
mitään. Minä kyllä ymmärrän sinua, mutta he eivät ymmärrä. Tuntuu
siltä, niinkuin nuo kaikki eivät hyvin ottaisi isäänikään vastaan;
näyttävät jostain olevan vihoissaan. Yleensä ylhäisessä seurapiirissä
jostain syystä ei isääni oikein siedetä. Ensi alussa otti kreivi
minut vastaan kovin juhlallisena, aivan ylhäisen ylpeästi, niinkuin
olisi kokonaan unohtanut, että olin heillä kasvanut, alkoipa
muistella, ken olisinkaan, oikein totta! Hän, näes, on vihainen minun
kiittämättömyyteni vuoksi, mutta minä vakuutan, se ei ollenkaan ollut
kiittämättömyyttä; heillä on niin hirmuisen ikävää -- sen vuoksi en
käynytkään heillä. Hyvin huolimattomasti hän otti vastaan isänikin,
enkä minä ollenkaan käsitä, minkä vuoksi isäni siellä käykään. Tuo
kaikki harmitti minua. Isä parkani täytyy hänen edessään miltei
kumarrella; minä tiedän, että se kaikki tapahtuu minun tähteni,
mutta minä en tarvitse mitään. Minä olin jo sanomaisillani isälleni
nuo ajatukseni, mutta vaikenin kumminkin. Ja turhaa olisi sanoakin!
Hänen vakaumustansa minä en saa muutetuksi, suotta vain harmittaisin
häntä, onhan hänellä niinkin jo raskas olo. No, ajattelin, minäpä
käytän viekkautta, voitan sillä heidät, saatan kreivin kunnioittamaan
itseäni, -- ja arvaattekos? Heti saavutinkin sen, jossain yhdessä
päivässä muuttui kaikki! Nyt ei kreivi Nainski tiedä, minne panisi
minut istumaan. Ja sen kaiken tein minä, yksin minä, omalla
viisaudellani, isäni oikein suuresti kummasteli sitä!...
-- Kuulehan, Alesha, parasta olisi, kun kertoisit asiasta! huudahti
Natasha maltittomana. -- Minä luulin, että sinä kerrot jotain meidän
asiastamme, mutta sinä yhä vain haluat kertoa, miten kunnostit
itseäsi kreivi Nainskin luona. Vähät minä sinun kreivistäsi välitän!
-- Vähät välitän! Kuuletteko, Ivan Petrovitsh, mitä hän sanoo?
Siinähän juuri onkin asian ydin. Sallikaa vain minun kertoa... Ja
viimein (miks'en sanoisi suoraan!) kuules, Natasha, ja tekin, Ivan
Petrovitsh, minä, kenties, toisinaan todellakaan en osaa oikein
ajatella; no, olkoonpa, (onhan joskus niin ollutkin) että olen
tyhmäkin. Mutta silloin minä, voin vakuuttaa, osotin paljon viisasta
kekseliäisyyttä ... no ... ja, vieläpä, oikein suurta ymmärrystäkin;
niin että minä luulin teidänkin olevan iloisia, etten minä aina
ole... ymmärtämätön.
-- Ah, mitä sinä nyt, Alesha, älähän nyt! Sinä minun kyyhkyläiseni!
Natasha ei voinut sietää, että Aleshaa pidettiin ymmärtämättömänä.
Kuinka usein olikaan Natasha minulle pahoillaan, vaikkei sitä sanoin
ilmoittanut, jos minä, liikoja kursailematta, näytin Aleshalle
toteen, että hän teki jonkun tyhmyyden; se oli Natashan sydämmen arka
kohta. Hän ei voinut sietää Aleshan halventamista, ja varmaankin
sen vuoksi sitä vähemmän, että hän itse sisimmässään tunnusti
Aleshan semmoiseksi, jonka äly ei kestänyt tarkkaa arvostelua. Omaa
mielipidettään ei hän kumminkaan ilmaissut ja pelkäsi loukkaavansa
Aleshan itserakkautta. Alesha taas oli tällöin aina erittäin tarkka
huomaamaan ja aina arvasi Natashan salaiset tunnelmat. Natasha näki
sen ja tuli siitä kovin pahoille mielin, alkoi imarrella ja hyväillä
häntä. Siksipä nytkin Aleshan sanat saivat niin kipeän kaiun Natashan
sydämmessä.
-- Älähän, Alesha, sinä olet vain kevytmielinen, etkä ollenkaan ole
ymmärtämätöin, pitkitti Natasha, -- miksikä sinä itseäsi halvennat?
-- No, hyvä; no niin, antakaa siis minun puhua loppuun. Kreivillä
käyntimme jälkeen isäni oikein vihastui minulle. Minä ajattelin:
odotappas! Ajoimme silloin ruhtinattarelle; jo kauan aikaa ennen
kuulin, että hän on vanhuudesta melkein höperönä ja lisäksi
kuuro sekä erittäin paljon rakastaa pikku koiria. Niitä hänellä
on kokonainen karja ja niitä hän kaikesta sielustaan helli.
Huolimatta kaikesta tästä on hänellä ylhäisessä piirissä hyvin suuri
vaikutusvalta, niin että kreivi Nainskikin, le superbe, hänelle
antichambre tekee. Minäpä tiellä laitoinkin suunnittelun kaikille
toimilleni, ja arvatkaas, mille perustukselle? Sille, että minusta
kaikki koirat pitävät, oikein totta! Minä olen sen huomannut. Tuleeko
se siitä, että minussa on jotain magnetismia, vaiko siitä, että minä
itse pidän hyvin paljon kaikista eläimistä, en osaa sanoa, koirat
vain minusta pitävät, se on varma. Niin, huomautanpa tässä nyt
sivumennen magnetismista. Minä en sinulle vielä kertonut, Natasha,
että me näinä päivinä kutsuimme henkiä; olin erään henkienkutsujan
luona: se on hirveän huvittavaa, Ivan Petrovitsh; minä oikein
hämmästyin. Minä kutsuin Julius Caesarin.
-- Ah, kaikkeapa! No, mitä sinä Julius Caesarilla teet? huudahti
Natasha nauraen ääneensä. -- Sitä vielä puuttui!
-- No, miksikä ... ikäänkuin minä olisin joku... Miksikä minulla ei
olisi oikeutta kutsua Julius Caesaria? Tuleeko hän siitä pahemmaksi?
Kas, nyt hän nauraa tuossa!
-- No, eihän hän, tietysti, siitä pahene, ah, sinä kyyhkyläiseni! No,
ja mitä se Julius Caesar sanoi sinulle?
-- Ei se sanonut mitään. Minä vain pitelin lyijykynää, ja se
itsestään liikkui paperilla ja kirjoitti sanoja. Se kirjoitti, niin
toiset sanoivat minulle, Julius Caesar. En minä sitä usko.
-- Mitä se kirjoitti?
-- Kirjoitti, "kastu" tai jotain siihen suuntaan kuin on Gogolin
kertomuksessa ... mutta lakkaahan jo nauramasta!
-- Kerrohan nyt ruhtinattaresta!
-- No, kun te yhä keskeytätte minut. Tultuamme ruhtinattarelle
aloin minä hyväillä Mimiä. Tuo Mimi -- se on, näes, vanha, ruma,
mitä ilettävin koiran luuska, joka kaiken lisäksi on itsepintainen
ja pureksija. Ruhtinatar pitää siitä kuin silmäterästänsä; se ehkä
lieneekin hänen ikäisensä. Minä aloin sillä, että syöttelin sille
karamellia ja noin kymmenessä minutissa opetin sen antamaan käpälää,
jota tekemään sitä ei oltu saatu sen koko elinaikana opetetuksi.
Ruhtinatar tuli oikein haltioihinsa; miltei itkenyt ilosta: "Mimi!
Mimi! Mimi antaa käpälää!" Jos joku sattuu tulemaan, sanoo hän:
"Mimi antaa käpälää! Kummipoika opetti sen sille!" Kreivi Nainski
tuli, sille taas: "Mimi antaa käpälää!" Minuun katsoo hän melkein
ilokyyneleet silmissä. Oikein hyvä mummo; oikein on sääli häntä.
Minä en siekaillut, osotin uudestaan hänelle imartelua: hänellä on
nuuskarasian kannessa hänen oma kuvansa, hänen morsiusajaltansa,
noin kuusikymmentä vuotta sitten. Tuon nuuskarasian hän sattui
pudottamaan. Minä nostan sen ja sanon, niinkuin en tietäisikään:
Cruelle charmante peinture! Tämä on ihanteellisen kaunis! Nytpä hän
kokonaan heltyi, alkoi kanssani jutella tätä ja tuota, missä kävin
koulua, kenen luona käyn, miten kauniit hiukset minulla on, ja niin
poispäin. Minäkin huvittelin häntä, kerroin hänelle skandaalijutun
parasta lajia. Semmoisista hän pitää: sormellaan vain heristi
minulle, mutta muuten nauroi hyvin paljon. Pois lähtiessämme suuteli
hän ja ristinmerkillä siunaili sekä vaati, että minä joka päivä
kävisin häntä huvittamassa.
Kreivi puristaa kättäni; silmänsä olivat hyvin lipevät; ja isäni,
vaikka onkin mitä parhain, kunniallisin ja jalomielisin ihminen,
uskokaa tai älkää, oli miltei itkeä ilosta silloin, kun kahden kotiin
ajoimme. Hän syleili minua, tuli avomieliseksi, ilmaisi joitakin
salaperäisyyksiä, puhui virka-urasta, ylhäisistä tuttavuuksista,
rahasta, avioliitosta, etten kaikkea oikein ymmärtääkään voinut.
Samassa hän minulle rahaakin antoi. Se oli eilen. Huomenna menen taas
ruhtinattaren luo, mutta isäni kuitenkin on jalomielisin ihminen
-- älkää ajatelko hänestä mitään pahaa; ja vaikka hän koettaakin
vieroittaa minua sinusta, Natasha, niin tulee se siitä, että hän
on erehtynyt, hän kun haluaa Katjan miljooneja, joita sinulla ei
ole; niitä hän haluaa yksistään vain minun tähteni, siis vain
tietämättömyydestä tekee sinulle väärin. Kukapa isä ei haluaisi onnea
pojallensa? Eihän se ole hänen syynsä, että on tottunut pitämään
miljooneja ainoana onnena. Semmoisiahan he ovat kaikki. Häntä
tuleekin arvostella vain siltä kannalta, eikä muulta, -- ja silloin
onkin hän oikeassa. Minä vartavasten kiiruhdin sinun luoksesi,
Natasha, vakuuttamaan sinulle sitä, sillä minä tiedän, että sinulla
on ennakkoluuloja häntä vastaan, tietysti, sinä et itse ole siihen
syypää. Minä en syytä sinua...
-- Eikö sinulle siis mitään muuta tapahtunutkaan, kuin että menestyit
kreivittären luona? Siinäkö se olikin koko viisautesi? kysäsi Natasha.
-- Kuinka! Äläpäs! Sehän on vain alku... Ruhtinattaresta minä
kerroin vain siksi, että, huomaa se, minä hänen kauttansa saan isäni
valtoihini, mutta itse kertomuksenihan ei ole vielä alkanutkaan.
-- No, kerrohan se viimeinkin!
-- Tänään tapahtui minulle vielä eräs seikka, vieläpä oikein
kummallinen, minä olen vielä nytkin hämmästyksissäni siitä,
pitkitti Alesha. -- Tahdon teille huomauttaa, että vaikka isäni
onkin kreivittären kanssa päättänyt minun kosimisestani, ei
kuitenkaan mitään virallista ole tähän saakka vielä ollut, niin
että vaikka me tuossa hetkessä erkanisimme, ei se herättäisi mitään
erityisempää huomiota; kreivi Nainski vain yksin tietää asian,
mutta häntähän pidetäänkin sukulaisena ja suojelijana. Vähät siitä,
että minä näinä kahtena viikkona olenkin oppinut tuntemaan Katjan,
me emme kumminkaan ole tähän päivään saakka puhuneet keskenämme
sanaakaan tulevaisuudestamme, se on avioliitosta ja ... no, eikä
rakkaudestakaan. Paitsi sitä on päätetty ensin pyytää ruhtinatar
K:n suostumusta, jolta odotetaan kaikkea mahdollista suojelusta ja
kultasateita. Mitä hän sanoo, sitä sanoo koko ylhäisö; hänellä on
semmoinen mahtava tuttavapiiri. Minut taas välttämättömästi tahdotaan
saattaa ylhäisön piiriin ja sen mukaiseksi ihmiseksi. Erittäinkin
vaatii sitä kreivitär, Katjan äitipuoli. Asia on semmoinen, että
kaikkien noiden kreivittären ulkomailla tekemien kepposten jälkeen
ruhtinatar ehkei ota häntä vastaankaan, mutta jos ruhtinatar ei ota,
niin kenties eivät toisetkaan ota; nyt olisi siis mukava tilaisuus,
-- minun kosimisjuttuni. Ja siksipä kreivitär, joka ennen oli asiaa
vastaan, tänään kovin ilostui menestyksestäni ruhtinattaren luona;
mutta se sikseen; tärkeintä on tämä. Katarina Feodorovnan minä tunsin
jo viime vuonna; ja minähän silloin olin vielä poikanulikka, en
voinut ymmärtää mitään, enkä siis mitään hänestä huomannutkaan...
-- Asia olikin siinä, että silloin sinä rakastit minua enemmän,
keskeytti Natasha, -- siksi et huomannutkaan, mutta nyt...
-- Ei sanaakaan enää, Natasha! huudahti Alesha kiihkeästi. -- Sinä
erehdyt kokonaan ja loukkaat minua. Minun ei huoli sanoa sinulle
vastaan; kuuntele etemmäksi, niin tulet huomaamaan kaikki...
Oh, jos sinä tuntisit Katjan! Jospa sinä tuntisit, mikä hellä,
avomielinen kyyhkysydän hän on! Mutta tulethan hänet tuntemaan;
kuuntele vain loppuun! Kaksi viikkoa sitten, heidän tänne tulonsa
jälkeen, kun isäni vei minut Katjan luo, aloin minä häntä tarkemmin
tarkastella. Minä huomasin, että hänkin tarkasteli minua. Se nostatti
uteliaisuuteni; en puhukaan siitä, että minulla oli oma erityinen
tarkoitus oppia tuntemaan hänet likemmin, -- tämä aikomus oli jo
siltä ajalta, kun sain isältäni tuon kirjeen, joka minua niin
suuresti hämmästytti. En huoli puhua mitään, en huoli kehua häntä,
sanon vain: hän on erityinen poikkeus kaikesta seurapiiristään.
Hänellä on tuommoinen ominainen luonne, voimakas ja totuutta
harrastava sielu, voimakas nimenomaan puhtaudessaan ja totuudessaan,
ja minä olenkin hänenkin suhteensa poikanulikka, hänen nuorempi
veljensä, huolimatta siitä, että hänellä on ikää vain seitsemäntoista
vuotta. Sitten huomasin vielä yhden seikan: hän on hyvin surullinen,
jotain salaista surua kantaa; hän on harvapuheinen, kotona aina on
vaiti, aivan kuni säikytetty... Hän ikäänkuin jotain mietiskeli.
Isääni tuntuu ikäänkuin pelkäävän. Äitipuoltansa ei rakasta, -- sen
minä arvasin; kreivitär itse vain jossakin tarkoituksessa yhä hokee,
että tytärpuolensa häntä erittäin kovin rakastaa; se ei ole totta.
Katja vain häntä vastustelematta tottelee, niinkuin olisi tehnyt
hänen kanssaan siitä sopimuksen. Neljä päivää sitten, kun olin kaikki
nuo huomioni tehnyt, päätin minä toteuttaa aikomukseni ja tänä iltana
sen toteutuikin. Aikomukseni, näes, oli tunnustaa Katjalle kaikki,
taivuttaa hänet meidän puolellemme ja sillä lailla päättää koko
asia...
-- Kuinka! Mitä sinä tahdoit kertoa ja mitä tunnustaa? kysäsi Natasha
levottomana.
-- Kaikki, ihan kaikki, vastasi Alesha. -- Ja minä kiitän Jumalaa,
joka antoi minulle tuon ajatuksen, mutta kuulkaa, kuulkaa! Neljä
päivää sitten minä päätin näin: tahdon olla erilläni teistä ja
lopettaa itse kaikki. Jos minä olisin ollut teidän kanssanne, olisin
minä yhä epäröinyt, minä olisin totellut teitä, enkä suinkaan olisi
uskaltanut toteuttaa aikomustani. Yksinäni ollessani, saatettuani
itseni semmoiseen asemaan, että joka hetki yhä muistutin itseäni,
että pitää lopettaa ja että olen _velvollinen_ lopettamaan, minä sain
rohkeutta ja -- lopetin! Minä asetin velvollisuudekseni tulla tykönne
päätös muassani, ja niin tulinkin!
-- Mitä, mitä? Miten se asia oli? Kerro pikemmin!
-- Varsin yksinkertaisesti! Minä lähestyin häntä suoraan,
rehellisesti ja rohkeasti... Mutta ensin minun täytyy kertoa teille
eräs edellinen tapaus, joka minua suuresti kummastutti. Vähää ennen
sen edellä, kun meidän piti lähteä, sai isäni jonkun kirjeen. Minä
satuin juuri samaan aikaan tulemaan hänen huoneeseensa ja pysähdyin
ovelle. Hän ei huomannut minua. Häntä oli tuo kirje siinä määrin
hämmästyttänyt, että hän puheli yksin ääneensä, huudahteli jotain,
käveli levottomana huoneessa ja lopulta alkoi äkisti kovasti nauraa,
pidellen kirjettä kädessään. Minä oikein pelkäsin mennä sisälle,
odotin hiukan ja sitten menin. Isäni oli jostain syystä iloinen,
kovin iloinen, puheli minulle jotenkin kummallisesti, sitten äkkiä
keskeytti puheensa ja käski minun heti valmistaumaan lähtemään,
vaikka olikin vielä hyvin varhainen. Ei siellä tänään ketään muita
ollut, kuin isäni ja minä, ja suotta sinä, Natasha, luulit, että
siellä oli vieraspidot. Sinulle ei ole oikein kerrottu...
-- Ah, älähän puhu syrjäseikkoja, Alesha; sano, kuinka sinä kerroit
asian Katjalle.
-- Se oli onni, että me saimme olla kahden kokonaista kaksi
tuntia. Minä hänelle suoraan sanoin, että vaikka meitä toisillemme
tahdotaankin, niin on meidän mahdoton mennä naimisiin; että minun
sydämmessäni on kaikkea myötätuntoisuutta häntä kohtaan ja että hän
yksin voi minut pelastaa. Silloin minä ilmaisin hänelle kaikki.
Ajatteles, hän kun ei tietänyt mitään meidän suhteistamme, minun ja
sinun, Natasha! Jospa sinä olisit nähnyt, kuinka liikutettu hän oli;
oikeinpa alussa säikähti. Vaaleni kokonaan. -- Minä kerroin hänelle
koko meidän historiamme, kuinka sinä minun tähteni jätit kotisi,
kuinka elimme yksiksemme, kuinka me nyt kärsimme, kaikkea pelkäämme
ja että me nyt turvaamme häneen (minä puhuin sinunkin nimessäsi,
Natasha), että hän itse kävisi puolellemme ja suoraan sanoisi
äitipuolellensa, ettei tahdo tulla minulle; että siinä yksistään on
meidän pelastuksemme eikä meidän ole sitä mistään muualta odotettava.
Hän kuunteli niin halukkaasti, niin myötätuntoisesti. Ja kummoiset
silloin olivatkaan silmänsä! Näytti, niinkuin koko sielunsa olisi
ollut hänen silmissään. Hänellä on ihan siniset silmät. Hän kiitti
minua siitä, etten minä epäillyt häntä, ja vakuutti olevansa valmis
auttamaan meitä kaikin voiminsa. Sitten alkoi hän kysellä sinusta,
sanoi, että hyvin mielellään tahtoisi tutustua kanssasi, pyysi minun
sanomaan sinulle, että hän jo nyt rakastaa sinua kuni sisartansa, ja
että sinäkin rakastaisit häntä kuni sisartasi; ja kun hän sai kuulla,
etten minä enää viiteen päivään ollut nähnyt sinua, alkoi hän heti
käskeä minua lähtemään luoksesi.
Natasha oli hyvin liikutettu.
-- Ja tämän edellä sinä voit kertoa seikkailujasi jonkun kuuron
ruhtinattaren luona! Ah, Alesha, Alesha! huudahti Natasha,
nuhtelevasti katsoen häneen.
-- No, mitä, oliko Katja hyvillään, iloissaan, kun päästi sinut
menemään?
-- Niin, hän oli iloinen siitä, että sai tehdä hyvän työn, mutta
itse hän alkoi itkeä. Sillä hänkin, näes, rakastaa minua, Natasha!
Hän tunnusti, että hän alkoi jo rakastaa minua; ettei hän tapaa
ketään ja että minä olin miellyttänyt häntä jo kauan aikaa, hän
pani erityistä huomiota minuun erittäin sen vuoksi, että kaikkialla
on vain viekkautta ja valhetta, mutta minä näytin olevan totinen
ja rehellinen ihminen. Hän nousi ja sanoi: "No, Jumala kanssanne,
Aleksei Petrovitsh, ja minä kun luulin..." Hän ei lopettanut
lausettansa, alkoi itkeä ja poistui. Me päätimme, että hän huomenna
sanoo äitipuolellensa, ettei hän tahdo tulla minulle ja että minunkin
tulee sanoa kaikki isälleni ja sanoa se lujasti ja rohkeasti. Hän
moitti minua, miksi minä en jo ennen hänelle sanonut: "Kunniallisen
ihmisen ei tarvitse mitään peljätä!" Hän on niin jalomielinen.
Isääni ei hänkään rakasta; sanoo, että isäni on viekas ja haluaa
rahoja. Minä puolustin isääni; hän ei uskonut minua. Jos en huomenna
onnistu asiassani isäni luona (Katja arvelee olevan varmaa, etten
onnistu), silloin hänkin suostuu, että minä turvautuisin ruhtinatar
K:n suojaan. Silloin ei kukaan uskaltaisi tehdä vasten hänen
tahtoansa. Me lupasimme toisillemme olla kuni veli ja sisar. Oi,
jos sinä tietäisit hänen elämänsä, kuinka hän on onneton, kuinka
vastenmielisesti hän katsoo elämäänsä äitipuolen kanssa, kaikkea
tuota suhdettansa. Ei hän tosin siitä suoraan puhunut, ikäänkuin
olisi minuakin pelännyt, mutta muutamista sanoistaan minä sen
arvasin, Natasha, kyyhkyläiseni. Ja millaisella ihastuksella hän
sinua katselisi, jos näkisi sinut! Ja kuinka hyvä sydän hänellä on!
Hänen kanssaan on niin helppo olla! Te kumpanenkin olette luodut
sisariksi toisillenne ja teidän tulee rakastaa toinen toistanne.
Sitä minä olen aina ajatellut. Oikein totta: minä saattaisin teidät
yhteen, mutta itse olisin syrjässä ja ihailisin teitä. Älä vain luule
jotain, Natasha, ja salli minun puhua hänestä. Minä haluan juuri
sinun kanssasi hänestä puhua, ja hänen kanssaan sinusta. Tiedäthän
sinä, että minä rakastan sinua ylikaiken, enempi kuin Katjaakaan...
Sinä olet minun kaikkeni!
Natasha katsoi häneen ääneti, lempeästi ja jonkinlaisella
surumielellä. Aleshan puhe näytti ikäänkuin hyväilevän tai jollain
tavoin kiusaavan häntä.
-- Ja jo kauvan, jo kaksi viikkoa sitten osasin minä antaa oikean
arvon Katjalle, pitkitti Alesha. -- Minä, näes, olen käynyt heillä
joka ilta. Palattuani kotiin minä sitten kaiken iltaa mietiskelen,
yhä ajattelen teitä molempia, yhä vaan vertailen teitä toisiinne!
-- Kumpanen meistä näytti paremmalta? kysäsi hymyillen Natasha.
-- Toisinaan sinä, toisinaan taas hän. Sinä sittenkin aina jäät
lopulta paremmaksi. Kun minä puhun hänen kanssansa, minä silloin aina
tunnen, että itsekin tulen paremmaksi, viisaammaksi, ja ikäänkuin
jalommaksi. Mutta huomennapa, huomenna asia päättyy!
-- Etkö sinä sääli häntä? Rakastaahan hän sinua; sanoithan, että itse
olet sen huomannut?
-- Sääli on, Natasha! Mutta me kaikki kolme tulemme rakastamaan
toisiamme, ja silloin...
-- Ja silloin saa sanoa hyvästit! lausui Natasha hiljaa, aivan kuin
itsekseen vain.
Alesha katsoi häneen neuvottomana.
Mutta nytpä keskeytyi puheemme mitä odottamattomimmalla tavalla.
Keittiöstä, joka oli samalla myöskin eteisenä, kuului ääni, niinkuin
joku olisi tullut sisään. Kohta aukaisi Mavra oven ja viittasi salaa
Aleshalle, kutsuen häntä. Me kaikki käännyimme Mavran puoleen.
-- Tuolla sinua kysytään, tuleppas, lausui Mavra jonkinmoisella
salaperäisellä äänellä.
-- Kuka minua nyt kysyisi? sanoi Alesha, katsoen neuvotonna meihin.
-- Lähdenpä.
Keittiössä seisoi hänen isänsä livre-pukuinen palvelija. Ruhtinas oli
Natashan asunnon ohi ajaessaan pysähdyttänyt vaununsa ja lähettänyt
palvelijansa tiedustamaan, oliko Alesha täällä. Tämän ilmoitettuaan
palvelija samassa poistui.
-- Kummallista! Tämmöistä ei vielä ole koskaan tapahtunut, sanoi
Alesha hämillään ja katsoen meihin. -- Mitä tämä merkitsisi?
Natasha katsoi levottomasti häneen. Äkkiä Mavra taas aukaisi
kamarimme oven.
-- Ruhtinas itse tulee! sanoi hän hätäisesti kuiskaten ja samassa
sulki oven.
Natasha vaaleni ja nousi seisomaan. Äkkiä alkoivat silmänsä loistaa.
Keveästi nojaten pöytään hän seisoi ja rauhatonna katsoi oveen, josta
kutsumaton vieras oli tuleva.
-- Natasha, älä pelkää, minä olen luonasi! Minä en salli sinua
loukattavan, lausui hämmästynyt, mutta kumminkin itsensä hallitseva
Alesha.
Ovi aukeni ja kynnykselle ilmaantui ruhtinas Valkovski.