Minä tapasin Natashan yksinänsä. Hän käveli edestakaisin lattialla;
kätensä olivat ristissä rintansa päällä, itse oli hän vaipunut
syviin mietteisiin. Teekeittiö oli jo kauan aikaa seisonut pöydällä
minua odottamassa. Ääneti ja hymyillen ojensi Natasha minulle
kätensä. Kasvonsa olivat kalpeat, niillä näkyi sairaloinen ilme.
Hänen hymyilyssään oli jotain kärsivää, hellää, odottavaa. Siniset,
kirkkaat silmänsä näyttivät tulleen suuremmiksi entistänsä, tukkansa
ikäänkuin tuuheammaksi, -- tähän kaikkeen oli hänen laihtumisensa ja
kivulloisuutensa syynä.
-- Minä jo ajattelin, ettet sinä tulekaan, sanoi hän antaessaan
minulle kättä, -- ajattelin jo lähettää Mavran tiedustamaan sinusta;
luulin, etkö liene taas sairastunut?
-- En minä sairastanut, en voinut päästä, kohta kerron asian. Mutta
kuinka on sinun asiasi, Natasha? Mitä on tapahtunut?
-- Ei ole tapahtunut mitään! vastasi hän ikäänkuin kummastellen. --
Kuinka niin?
-- Sinähän kirjoitit ... eilen kirjoitit, että tulisin, vieläpä
määräsit tunninkin, ettei ennen eikä myöhempään; tämä ei näytä enää
tavalliselta.
-- Ah, niin! _Häntähän_ minä eilen odotin.
-- Mitä, eikö hän vieläkään ole käynyt?
-- Ei. Minä ajattelin: jos hän ei tule, niin täytyy neuvotella sinun
kanssasi, sanoi Natasha, vähän aikaa vaiti oltuansa.
-- Odotitkos sinä häntä tänä iltana?
-- En, en odottanut, sillä tänä iltana on hän _siellä_.
-- Mitenkä sinä luulet, Natasha, tuleeko hän enää ollenkaan?
-- Tietysti tulee, vastasi Natasha, katsahtaen minuun hyvin totisena.
Häntä ei miellyttänyt, että minä niin tiheään tein kysymyksiä. Olimme
taas ääneti ja pitkitimme kävelyämme lattialla.
-- Minä yhä sinua odotin, Vanja, alkoi hän taas hymyillen, -- ja
tiedätkös, mitä minä tein? Kävelin tässä edestakaisin ja luin runoja
ulkoa. Muistatkos tuon runon, jossa on tiukunen ja talvinen tie: "Jo
teekeittiö pöydällä poristen soi"... kun me yhdessä sinun kanssasi
lausuimme:
Jopa taukosi tuisku; tie valoisa on,
Lukemattomin silmin jo katsovi yö...
-- Ja sitten:
Väliin kuuluvi -- intoisa laulu jo soi,
Kera kulkusen helkkyelee:
"Tänne joutunet koska sä, armahin, oi, --
Sua sieluni kaihoelee!
Elo herttainen on! Heräs aamun kun koi
Sua kaihoan kohta, mun kultaseni;
Jo teekeittiö pöydällä poristen soi,
Valon hehkua uunista valkea loi
Väriverhoille vuoteheni"...
-- Kuinka kaunis runo! Kuinka kiduttavia säkeitä, Vanja, ja mimmoinen
fantastinen, laveneva kuva! Se on kuni kanvakangas, jolle on kuvion
kaava sommiteltu -- saat ommella siihen minkälaisilla väreillä
vain haluat! Se sisältää kaksi tunnelmaa: menneen ja nykyisen. Tuo
teekeittiö, värillinen vuodeverho -- se on niin kotoista... Niin on
todellakin meidän piirikaupunkimme porvarien pikku taloissa; minä
olen näkevinäni sen talonkin, -- se on uusi, hirsistä rakennettu,
eikä vielä ole laudoilla vuorattu... Ja sitten toinen, tämmöinen kuva:
Väliin kuuluvi taas -- sama laulu jo soi
Kera kulkusen kaihoa vaan:
"Missä kaukana lienetkin, kultani, oi?
Milloin taaskin sun nähdä mä saan?
Elo lohdutta on! Asunnossani nyt
On niin ahdas, ja kylmä, ja kolkkoa vain...
Alla akkunan surkastui ruususeni,
Halla hyinen sen kurjaksi kouristeli --
Huolen haikean siitäkin sain.
Väri verhojen kaunis on hälventynyt;
Kuljen sairasna ma: luokse äidin en käy;
Kenpä lohtua tuo, kun ei armasta näy...
Mulle mummo vain kiukuttelee"...
-- "Kuljen sairasna nyt" ... tuo "sairasna" on niin ihanasti sanottu!
"Kenpä lohtua tuo" -- kuinka paljon hellyyttä, hekumaa onkaan tuossa
runossa, on muistojen tuottamaa kärsimystä, vieläpä semmoista
kärsimystä, jota itse itselleen on saattanut, ja jota vielä sittenkin
ihaelee... Jumalani, kuinka kaunista tuo on! Aivan niinkuin elämässä
usein tapahtuukin.
Hän vaikeni, ikäänkuin olisi koettanut tukahduttaa pyrkivää itkuansa.
-- Kyyhkyläiseni, Vanja! sanoi hän jonkun ajan kuluttua, ja äkkiä
taas vaikeni, niinkuin olisi itsekin unhottanut sen, mitä aikoi
sanoa, vaiko sanoikin hän sen niin vain, mitään tarkoittamatta,
jonkin äkkinäisen tunteen valtaamana.
Koko ajan me yhä kävelimme edestakaisin lattialla. Pyhimyksen
kuvan edessä paloi tuli. Viime aikoina oli Natasha käynyt yhä
jumalisemmaksi, eikä kärsinyt siitä hänelle puhuttavan.
-- Mitä, onko huomenna juhla? kysäsin minä. -- Sinulla on tuli
pyhimyksen kuvan edessä.
-- Ei ole ... mitäs, Vanja, istuppas, olet kai jo väsynyt. Tahdotko
teetä? Ethän vielä ole juonut?
-- Istukaamme, Natasha. Jo minä teetä join.
-- Mistä sinä läksit tänne?
-- _Heidän_ luotaan.
Niin me aina nimitimme Natashan vanhempien kotia.
-- _Heiltäkö_ tulet? Kuinka sinä ehdit? Menitkö sinne itsestäsi, vai
kutsuttiinko?
Hän asetti minulle kysymyksen toisensa jälkeen. Mielenkuohu
teki hänen kasvonsa entistä vaaleammiksi. Minä kerroin tarkkaan
kohtaukseni isä-ukon kanssa, samoin puheemme äidin kera, sekä
metaljonki-kohtauksen, -- kerroin sen tarkkaan yksityiskohdissaan. En
koskaan salannut häneltä mitään. Hän kuunteli ahnaasti, jättämättä
huomaamatta ainoatakaan sanaa. Kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä.
Metaljonkikohtaus eniten hänen mieltänsä kiinnitti.
-- Malta, malta, Vanja, sanoi hän, useasti keskeyttäen puheeni, --
kerro tarkemmin, kaikki, niin tarkkaan, kuin voit; sinä et kerro
oikein tarkkaan!...
Minä kerroin sen toisen, kolmannenkin kerran, yhä vastaillen hänen
tekemiinsä tiheisiin kysymyksiin yksityiskohdista.
-- Ja oikeinko todella sinä luulit, että hän kävi luonani?
-- En tiedä, Natasha, enkä osaa sanoa, mitä luulin. Että hän suree
sinua ja rakastaa sinua -- se on selvä; mutta että hän olisi käynyt
luonasi, se ... se...
-- Ja hän suuteli metaljonkia? keskeytti Natasha. -- Mitä hän
suudellessaan sanoi?
-- Yksityisiä sanoja, huudahduksia vain; nimitteli sinua mitä
hellimmillä nimillä, kutsui sinua...
-- Kutsuiko?
-- Niin.