-- Vanhusparkani! sanoi hän. -- Ja jos hän tietääkin kaikki, sanoi
Natasha taas jonkun ajan kuluttua, -- niin eihän se ole kumma. Onhan
hänellä Aleshan isästäkin tarkat tiedot.
-- Natasha, lähde kanssani heille, sanoin minä arasti.
-- Milloin? kysyi hän vaaleten ja pikkusen kohoten tuolilta?
Hän luuli, että minä pyydän lähtemään nyt heti.
-- Ei, Vanja, sanoi hän, laskien kummankin kätensä olalleni ja
suruisesti hymyillen, -- ei, kyyhkyläiseni; sinä yhä puhut oikein,
mutta ... parempi on, ettet siitä puhu.
-- Eikös siis koskaan, eikö milloinkaan pääty tämä kauhea ristiriita?
huudahdin minä suruissani. -- Oletko sinä todellakin niin ylpeä,
ettet tahdo ottaa ensi askelta. Se on sinun velvollisuutesi, sinun
on se ensiksi tehtävä. Ehkäpä isäsi vain sitä odottaakin antaaksensa
sinulle anteeksi... Hän on isä, sinä olet häntä loukannut! Tunnusta
oikeaksi hänen ylpeytensä, onhan se luonnollinen! Sinun täytyy se
tehdä. Koeta, ja hän on antava sinulle anteeksi ilman minkäänlaisia
ehtoja.
-- Ilman ehtoja! Se on mahdotonta; äläkä, Vanja, toru minua turhaan.
Sitä olen ajatellut päivin sekä öin. Sen jälkeen, kun minä heiltä
läksin, ehkei ole kulunut ainoatakaan päivää, milloin minä en
olisi sitä miettinyt. Ja monastihan olemme sinunkin kanssasi siitä
puhuneet. Tiedäthän sinä itsekin, että se on mahdotonta!
-- Koetapas!
-- Ei, ystäväiseni, se ei käy päinsä. Jospa koettaisinkin, niin
sillä vain saattaisin hänet ankarammaksi. Kokonaan mennyttä et voi
palauttaa, ja, tiedätkös, mitä juuri tässä ei voi saada takaisin?
Ei enää saa takaisin niitä onnellisia lapsuuden päiviä, jotka minä
heidän seurassaan vietin. Jos isäni antaisikin anteeksi minulle, niin
ei hän kuitenkaan enää tuntisi minua. Hän rakasti tyttöstä, suurta
lasta. Hän ihaili minun lapsellista vilpittömyyttäni; hyväillessään
minua hän silitteli vieläkin päätäni samoin, kuin silloin, kun minä
olin vasta seitsenvuotias ja, istuessani hänen sylissänsä, laulelin
hänelle lapsellisia laulujani. Aina syntymästäni hamaan viimeiseen
iltaan asti tuli hän vuoteeni luo ja siunasi minut yöksi. Vielä
kuukausi ennen onnettomuutemme päivää osti hän minulle korvarenkaat,
tehden sen salaa minusta (vaikka minä sen kumminkin tiesin), iloitsi
kuni lapsi ajatellessaan iloani tuon lahjan johdosta, ja sitten
suuttui kovasti kaikille ja minullekin, kun sai minulta kuulla,
että minä korvarenkaiden ostamisesta jo aikaa ennen tiesin. Kolme
päivää ennen lähtöäni hän huomasi, että olin suruinen ja samassa
tuli hän itsekin huolesta kipeäksi ja -- ajatteleppas! -- saadakseen
minut iloiseksi, hän hankki liput teatteriin! Ihan totta totisesti,
hän tahtoi siten parantaa minut! Sanon sinulle vieläkin, että hän
tunsi ja rakasti tyttöstä eikä tahtonut ajatellakaan, että minäkin
joskus tulen täysi-ikäiseksi naiseksi. Semmoista ei koskaan tullut
mieleensäkään. Nyt jos minä palajaisin kotiin, ei hän tuntisikaan
minua. Jospa vaikka antaisikin anteeksi, niin kenenkä hän nyt
kohtaisi? Minä en ole enää se, mikä olin, en ole enää lapsi, olen jo
paljon elänyt. Jos miten koettaisinkaan olla mieliksensä -- tulee hän
sittenkin kaihoamaan mennyttä onnea, suremaan, etten enää ollenkaan
ole se, mikä olin silloin, kun hän minua vielä lapsena ollessani
rakasti; ja mennythän meistä kaikista aina paremmalta näyttää!
Sitähän me kaiholla muistelemme! Oi, kuinka ihana onkaan menneisyys,
Vanja, huudahti hän, viehättyneenä muistelmistansa, keskeyttäen
itsensä tällä huudahduksella, joka kirvelemällä hänen sydämmestänsä
pääsi ilmi.
-- Tuo kaikki, -- mitä sinä, Natasha, puhuit, on totta, sanoin minä.
-- Siis hänen tulee uudestaan oppia sinua tuntemaan, ja rakastamaan.
Pääasia on -- oppia tuntemaan! Mitäs! Hän tulee sinua rakastamaan.
Voitkohan sinä todellakin luulla, ettei hän voisi tuntea, ymmärtää ja
rakastaa sinua, hän, jolla on moinen sydän!
-- Ah, Vanja, älä tee minulle väärin! Ja mitäpä erinäistä minussa
olisi ymmärtämistä? En minä sanoillani sitä tarkoittanut. Näetkös,
asia on semmoinen, että isänkin rakkaus on itsekästä. Häntä
harmittaa, että asiani Aleshan kera alkoi ja kehittyi ilman hänen
myötävaikutustansa, hän ei siitä tiennyt, ei huomannutkaan. Hän
tietää, ettei hän sitä aavistanutkaan, ja rakkautemme onnetonta
seurausta, minun kotoa lähtemistäni, hän juuri pitää "kiittämättömän"
salaperäisyyteni tuloksena. Minä en mennyt hänen tykönsä asian
alulla ollessa, en tunnustanut hänelle jokaista sydämmeni liikettä
aina rakkauteni alusta asti; päinvastoin, minä salasin kaikki, minä
piilouduin häneltä, ja, Vanja, minä vakuutan, tämä hänen sisimmässä
sielussaan tuntuu vielä loukkaavammalta, solvaavammalta, kuin
rakkauteni seuraukset, -- se, että minä läksin heidän luotaan ja
antausin kokonaan rakastettuni omaksi. Olkoonpa niinkin, että hän
isän tavalla ottaisi minut vastaan lämpimästi ja hellästi, mutta
vihollisuuksien siemen sittenkin jäisi jälelle. Huomenna, tai
ylihuomenna alkaisi pahastuminen, pahoitteleminen ja soimaukset.
Sitä paitsi ei hän anna anteeksi ilman ehtoja, vaikka minä sanonkin
sydämmeni totuuden, että hyvin käsitän, kuinka suuresti häntä
solvasin, kuinka suuresti olen hänen edessään syyllinen. Ja vaikka
se tekeekin minulle kipeätä, jos hän ei ottaisi uskoaksensa, kuinka
kalliisti minä onneni olen saanut maksaa, mitä kärsimyksiä olen
saanut kestää, niin kumminkin minä voitan tuon kipuni, kestän
kaiken, -- mutta tämäkin on hänestä oleva vähän. Hän on vaativa
minulta mahdottomia korvaukseksi: hän vaatii, että minä kiroaisin
entisyyteni, kiroaisin Aleshan ja katuisin rakastaneeni Aleshaa. Hän
vaatii mahdottomia -- menneen palauttamista ja elämämme viimeisen
puolen vuoden ajan pois pyyhkimistä. Mutta minä en voi kirota ketään,
en voi katua mitään. Sen piti niin olla ... niin se tapahtui... Ei,
Vanja, nyt en voi. Ei ole aika vielä tullut.
-- Milloinka tulee se aika?
-- En tiedä... Täytynee tuo tuleva onni, jotenkin ansaita, lunastaa
se joillakin uusilla kärsimyksillä. Kärsimykset puhdistavat kaiken...
Oih, Vanja, kuinka paljon kipua onkaan elämässä!
Minä vaikenin ja katsoin miettivästi häneen.
-- Mitä sinä minuun niin katsot, Alesha, tuota -- Vanja? kysäsi hän
hymyillen nimen erehdykselleen.
-- Minä tarkastelen sinun hymyilyäsi, Natasha. Mistä sinä sen opit?
Et sinä muulloin tällä tavoin hymyillyt.
-- Mitäpä sinä siis nyt huomaat hymyilyssäni?
-- Entistä lapsellista vilpittömyyttä tosin siinä vielä on...
Mutta, kun sinä hymyilet, niin näyttää kuin samalla jokin kova kipu
sydäntäsi ahdistaisi. Sinä olet laihtunut, Natasha, mutta tukkasi
näyttää ikäänkuin tuuheammaksi käyneen... Mikä puku sinun päälläsi
on? Onko se vielä kotona tehtyjä?
-- Kuinka paljon sinä rakastatkaan, Vanja, sanoi hän vastaukseksi,
luoden minuun lempeän katseen. -- No, mitenkä sinä, mitä sinä nyt
teet? Mitenkä on asiasi?
-- Ne ovat entisellään, yhä kirjoitan romaaneja; vaikealta vain
tuntuu, ei tahdo sujua. Innostus on loppunut. Voisihan sitä kyllä
kirjoittaa, ehkä tulisi huvittavakin, mutta on sääli pilata hyvää
aihetta. Se on nykyaikainen. Määräajaksi välttämättömästi täytyisi
saada aikakauskirjaan. Olenpa ajatellut heittää sikseen romaanin
kirjoittamisen, keksiä jonkun kertomuksen, tuommoista jotain helppoa
ja suuremmoista, mutta ei vain synkkää... Semmoista ei suinkaan...
Kaikkien täytyy iloita ja riemuita!
-- Sinäpäs vasta työmuurahainen! Entäs Smith?
-- Hänhän kuoli.
-- Eikö hän kummitellut sinulle? Minä kysyn tosissani, Vanja; olethan
sairas, hermosi ovat pilalla, aina vain mietiskelyä. Kun sinä kerroit
minulle tuon asunnon hyyräämisestäsi, minä sinussa semmoista silloin
huomasin. Onko asuntosi kostea, eikö ole hyvä?
-- Kostea se on. Sattuipa minulle tänä iltana eräs seikka... Mutta --
kerronpahan siitä sitten.
Hän ei kuullut enää puhettani, mutta istui syvissä ajatuksissa.
-- En käsitä, kuinka minä voin silloin lähteä pois _heidän_ luotaan;
olin silloin kuumesairas, lausui hän, luoden minuun katseen, jolle en
odottanut vastausta.
Jos nyt olisin puhunut hänelle, ei hän olisi puhettani kuullutkaan.
-- Vanja, sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä, -- minä pyysin sinua
tänne asiassa.
-- Mikä se on?
-- Minä eroan hänestä.
-- Erositko jo, vai aiotko erota?
-- Täytyy lopettaa tämä tämmöinen elämä. Minä kutsuinkin sinut,
sanoakseni sinulle kaikki, kaikki, mitä on säästynyt ja mitä minä
olen sinulta salanut tähän saakka.
Tällä tapaa hän aina alkoi puheensa, uskoessaan minulle kaikki
salaiset aikomuksensa, ja melkein aina oli niin, että nuo salaisuudet
minä olin jo kauan sitten kuullut juuri häneltä.
-- Ah, Natasha, minä olen tuon kuullut sinulta jo tuhannen kertaa!
Tietysti, yhdessä te ette voi elää, teidän välinen yhdysside on
jotain kummallista, teillä ei ole mitään yhteistä. Mutta ...
riittääkö sinulla voimia?
-- Tähän saakka on minulla ollut vain aikomus, nyt olen minä
lopullisesti päättänyt. Minä rakastan häntä rajattomasti, mutta,
kuitenkin, näyttää siltä että minä olen hänen pahin vihollisensa;
minä turmelen hänen tulevaisuutensa. Täytyy vapauttaa hänet.
Vaimokseen ei hän voi minua ottaa; hänellä ei ole voimia tehdä
isänsä tahtoa vastaan. Enkä minäkään tahdo häntä mitenkään sitoa. Ja
sentähden minä oikein iloitsen, että hän on rakastunut morsiameen,
jota hänelle ehdotellaan. Nyt hänen on helpompi minusta erota. Minun
täytyy se tehdä! Se on velvollisuuteni... Kun minä rakastan häntä,
niin olenkin velvollinen uhraamaan hänelle kaikki, olen velvollinen
hänelle näyttämään toteen rakkauteni, sitä vaatii velvollisuus! Eikö
niin?
-- Mutta ethän sinä saa häntä siihen taipumaan.
-- Minä en koetakaan häntä taivuttaa. Minä kohtelen häntä, kuten
tähänkin asti, jos hän vaikka tuossa hetkessä tulisi tähän. Mutta
minun täytyy löytää keino, jotta hän helpommin voisi, omantuntonsa
siitä soimaamatta, jättää minut. Kas, se minua vaivaa, Vanja. Auta
minua. Etkö voisi jotain neuvoa minulle antaa?
-- Siihen on vain yksi keino, vastasin minä, -- unohtaa hänet
kokonaan ja rakastua toiseen. Mutta tuskinpa sekään auttaa. Tunnethan
sinä hänen luonteensa. Nyt hän ei ole viiteen päivään käynyt luonasi.
Otaksu, että hän kokonaan hylkäsi sinut: mutta jos sinä vain
kirjoittaisit hänelle, että sinä luovut hänestä, tulee hän viipymättä
luoksesi.
-- Miksikä sinä häntä vihaat, Vanja?
-- Minäkö?
-- Niin juuri, sinä! Sinä olet hänen vihamiehensä, olet salaa sekä
julki! Sinä et voi puhua hänestä ilman ettet kostontuumia mielessäsi
haudo. Tuhansia kertoja olen minä huomannut, että mieluisin työ
sinulle on saada häntä halventaa ja mustata! Niin juuri, saada
mustata, minä puhun totta!
-- Ja jo tuhannesti olet sinä sitä minulle sanonut. Olkoon kylliksi,
Natasha, älkäämme puhuko siitä enää.
-- Minä tahtoisin muuttaa toiseen asuntoon, sanoi hän jonkun aikaa
vaitioltuamme. -- Älä sinä, Vanja, suutu minulle...
-- Mitäpäs siitä, hän tulee toiseenkin asuntoosi, enkä minä,
jumaliste, ollenkaan ole suuttunut.
-- Rakkaus on voimallinen, uusi rakkaus kyllä voi pidättää hänet.
Jos hän palaakin luokseni, niin eiköhän vain hetkiseksi, vai kuinka
luulet?
-- Enpä tiedä, Natasha, hänen koko olentonsa on niin sanomattoman
omituinen, hän tahtoo ottaa tuon vaimoksensa, tahtoo myöskin sinua
rakastaa. Hänelle voivat nuo kumpainenkin käydä päinsä.
-- Jos minä vain tietäisin varmaan, että hän rakastaa tuota toista,
tekisin minä päätökseni... Vanja! Älä salaa minulta mitään! Tiedätkö
sinä jotain, jota et tahdo minulle sanoa, vai etkö?
Hän loi minuun levottoman, tutkivan katseen.
-- Ystäväiseni, minä vakuutan kunniasanalla etten tiedä mitään
semmoista; sinulta minä en ole koskaan mitään salannut. Mutta kuules,
mitä minä ajattelen: ehkäpä hän ei olekaan niin kovin rakastunut
kreivittären tytärpuoleen, kuten sinä luulet. Jos se onkin tuommoista
viehätystä vain...
-- Niinkö luulet, Vanja? Jumalani, jospa minä tietäisin sen
varmasti! Oi, mitenkä minä soisinkaan näkeväni hänet juuri tällä
hetkellä, jospa saisin vain katsahtaa häneen. Arvaisin kaikki hänen
kasvoistansa! Mutta hän ei ole täällä! Ei ole!
-- Odotatko sinä häntä, Natasha?
-- En, hän on tuon toisen luona; minä tiedän sen; minä lähetin
tiedustamaan häntä.
Voi, kuinka minä haluaisin nähdä tuon toisenkin. Kuules, Vanja, minä
ehkä puhun joutavaa, mutta enkö minä mitenkään saisi nähdä tuota
toista, enkö voisi missään häntä kohdata? Mitä sinä luulet?
Hän odotti levottomuudella, minkä vastauksen minä annan.
-- Nähdä hänet kyllä voi. Mutta eihän näkeminen yksistään riitä.
-- Ei tarvitsisi muuta, kuin nähdä: muut seikat minä kyllä arvaisin.
Kuules, minähän olen tullut tyhmäksi; astuskelen, astuskelen tässä,
aina yksin, aina yksin, -- yhä mietiskelen; mietteeni käyvät kuin
vihuri, on niin raskasta! Minä ajattelin näin: etkö sinä voisi
tutustua häneen? Onhan kreivitär (tuonnoin sinä itse kerroit) kehunut
sinun romaaniasi; käythän sinä toisinaan ruhtinas R:n illatsuissa;
hän kuuluu käyvän siellä myöskin. Koeta sovittaa niin, että siellä
sinut esitetään hänelle. Ja voisihan Aleshakin tutustuttaa teidät.
Sittenpä sinä kertoisitkin minulle hänestä.
-- Natasha, ystäväni, jääköön se asia tuonnemmaksi. Mutta -- oikeinko
todella sinä luulet riittävän itselläsi voimia erotaksesi Aleshasta?
Tarkastelepas itseäsi, oletko sinä nyt levollisella mielellä?
-- Riittää! vastasi hän tuskin kuuluvasti. -- Kaikki hänen tähtensä.
Koko elämäni olkoon hänelle! Mutta, tiedäs, Vanja, minä en jaksa
kestää sitä, että hän nyt on tuon toisen luona, minut unohti, istuu
hänen vierellään, juttelee, nauraa, muistathan, niinkuin hän tuonnoin
täällä istui... Katsoo suoraan tuon silmiin; aina hän niin katsoo, --
eikä mieleensäkään johdu nyt, että minä olen täällä -- sinun kanssasi.
Hän ei lopettanut lausettansa, katsahti minuun epätoivoisena.
-- Ja sinähän, Natasha, vasta äsken, juuri nyt puhuit...
-- Erotkaamme, erotkaamme kaikki samalla! keskeytti hän minut
säihkyvin katsein. -- Minä annan siihen suostumukseni... Mutta
vaikeata on, Vanja, jos hän itse ensiksi hylkää minut! Ah, Vanja,
tätä tuskaani! En ymmärrä itseäni: järki sanoo näin, ja itse asiassa
käy toisin. Kuinka onkaan kanssani käyvä!
-- Rauhoitu, Natasha, rauhoitu!
-- Ja näin on ollut jo viisi päivää, lakkaamatta, joka hetki...
Unissani, nukkuissani -- yhä vain häntä ajattelen! Tiedäs, Vanja,
lähdetään sinne, saata minua sinne!
-- Älä nyt turhia, Natasha.
-- Lähdetään vaan! Sinua minä odotinkin, Vanja! Kolme päivää olen
sitä jo ajatellut. Siitä minä sinulle kirjoitinkin... Sinun pitää
saattaa minua; sinä et saa sitä minulta kieltää... Minä odotin sinua...
kolme päivää... Siellä on tänään illatsu ... hän on siellä ...
lähdetään!
Hän oli kuni kuumeen houreissa. Eteisessä kuului ääniä; kuului,
niinkuin Mavra olisi kinastellut jonkun kanssa.
-- Maltappas, Natasha, ken siellä on? kysäsin. -- Kuunteleppas!
Hän alkoi kuunnella, epäilevästi hymyillen, ja äkkiä vaaleni kovin.
-- Jumalani! Ken siellä? lausui hän tuskin kuuluvalla äänellä.
Hän aikoi pidättää minua, mutta minä menin eteiseen Mavran luo. Aivan
oikein! Se olikin Alesha. Hän kyseli jotain Mavralta, tämä taas
alussa ei päästänyt häntä.
-- Mistä mokoma ilmaantui? sanoi Mavra valtansa tuntevan äänellä. --
Mitä? Missä maleksit? No, mene mene! Minua sinä et vain petä! Mene
vaan; mitähän vastaat!
-- Minä en pelkää ketään! Minä menen sisälle! sanoi Alesha, hiukan
hämillään.
-- No, mene! Olet liian kerkeä!
-- Kyllä menenkin! Kas! Tekin täällä! sanoi hän minut nähtyänsä,
-- kuinka mainio asia, että tekin olette täällä! Tässäpä minäkin,
näettehän, mitenkä minä nyt...
-- Astukaa vain sisään, mitä te pelkäätte? vastasin hänelle.
-- Minä en pelkää mitään, sen voin vakuuttaa, sillä, jumaliste, se ei
ole minun syyni. Te kai luulette, että minä olen syyllinen? Saattepa
nähdä, minä kohta todistan syyttömyyteni. Natasha, saako tulla?
huudahti hän jonkinlaisella teeskennellyllä urhoudella, pysähtyen
suljetun oven taa.
Ei kuulunut vastausta.
-- Mitäs tämä? kysäsi hän levottomasti.
-- Ei mitään, Natasha oli juuri siellä, vastasin, -- ehkäpä jotain?...
Alesha aukaisi varovasti oven ja arkana tarkasteli huonetta. Sisällä
ei ollut ketään.
Äkkiä hän huomasi Natashan ikkunan ja kaapin välisessä nurkassa. Hän
seisoi siinä, ikäänkuin joltakin piiloutuen, kalman kalpeana. Tuota
muistellessani en voi nytkään olla hymyilemättä. Varovasti ja hiljaa
lähestyi Alesha häntä.
-- Natasha, miksikä piilousit? Terve, Natasha, lausui Alesha arasti,
jonkinlaisella pelolla katsellen häntä.
-- No, mitäs, no ... ei mitään! vastasi Natasha hämillään, niinkuin
hän olisikin ollut syyllinen. -- Sinä ... tahdotko teetä?
-- Natasha, kuule ... lausui Alesha kokonaan hämillään. -- Sinä
ehkä pidät minua syyllisenä... Mutta minä en ole syyllinen, en
hituistakaan! Kuules, minä heti kerron sinulle.
-- Mitäpäs siitä? kuiskasi Natasha. -- Ei, ei, ei huoli ... anna
kätesi ja ... siinä kaikki ... niinkuin ennenkin... Hän tuli pois
piilostaan; puna alkoi palata poskillensa. Hän katsoi maahan,
niinkuin ei olisi uskaltanut katsoa Aleshaan.
-- Oi, Jumalani! huudahti Alesha riemuissaan, -- jos minä olisin
syyllinen, en minä, varmaankaan, uskaltaisi nyt enää katsoakaan
häneen! Katsokaas, katsokaas! huudahti hän minulle, -- nyt näette:
hän pitää minua syyllisenä; kaikki ovat minua vastaan, kaikki seikat
ovat minua vastaan! Viiteen päivään en käy! Huhu käy, että minä olen
uuden morsiamen luona -- ja mitä? Hän jo antaa minulle anteeksi!
Hän heti sanoo: "anna kätesi ja siihen jääköön kaikki!" Natasha,
kyyhkyläiseni, enkelini! Minä en ole syyllinen, tiedä se! Ei ole
minussa hituistakaan syytä! Päinvastoin! Päinvastoin!
-- Mutta ... _siellähän_ sinun nyt piti olla... _Sinnehän_ sinut
kutsuttiin... Mitenkäs sinä tänne? Pal... Paljonko kello on?
-- Puoli yksitoista! Minä olinkin siellä... Mutta minä tekeysin
sairaaksi ja läksin pois ja -- tämä on ensimäinen, ihan ensimäinen
kerta näinä viitenä päivänä, kun minä olen vapaa, kun sain
tilaisuuden irtautua heistä tullakseni sinun luoksesi, Natasha.
Se on, minä olisin ennenkin voinut tulla, mutta tahallani jätin
tulematta! Miksi? Sinä heti kuulet sen, minä selitän sen; sen vuoksi
minä nyt tulinkin, jotta selittäisin; mutta, jumaliste, tällä
kerralla minä en ole yhtään syyllinen, en yhtään! En yhtään!
Natasha kohotti päätänsä ja katsahti häneen. Mutta hän katsoi vastaan
niin avonaisesti, niin totuuden mukaisesti, kasvonsa olivat niin
iloiset, niin rehelliset, niin riemuisat, että oli aivan mahdotonta
olla uskomatta sanojansa. Minä luulin, että he huudahtavat ja
kiiruhtavat syleilemään toisiansa, kuten usein ennen moisissa
sovintotilaisuuksissa. Mutta Natasha, ikäänkuin onnen painostamana,
painoi päänsä alas ja äkkiä ... alkoi hiljaan itkeä... Nyt ei Alesha
voinut pidättää itseänsä. Hän heittäytyi Natashan jalkoihin. Hän
suuteli Natashan käsiä, jalkoja; hän oli kuni mielipuoli. Minä
tarjosin Natashalle tuolin. Hän istuutui. Jalkansa eivät enää voineet
häntä kannattaa.