Minä jouduin Natashan luo vasta myöhään, kello kymmenen illalla.
Hän asui silloin Fontankan varrella, Semenovan sillan lähellä,
kauppias Kolotushkinin suuressa, likaisessa talossa, sen neljännessä
kerroksessa. Ensi aikana kodista poistuttuansa asui hän, samoin
kuin Aleshakin, hyvässä asunnossa, joka, vaikka olikin pieni, silti
oli mukava ja aistikas, Liteinin varrella, kolmannessa kerroksessa.
Mutta pianpa nuoren ruhtinaan varat supistuivat. Musikin opettajaa
hänestä ei tullut, mutta hän alkoi lainailla ja siten joutui hän
suuriin velkoihin. Rahat käytti hän asunnon koristamiseen, lahjoihin
Natashalle, joka ei hyväksynyt hänen tuhlailemistansa, torui häntä,
useinpa itkikin. Sydämmeltänsä tunteellinen ja palvelevainen Alesha
usein viikkokauden mielissänsä tuumiskeli, mitenkä voisi Natashalle
jotain lahjoittaa ja mitenkä hän ottaa lahjan vastaan, joka piti
tämmöisiä hetkiä juhlapäivinänsä, joka jo edeltäkäsin riemastuneesti
kertoi minulle odotuksistansa ja haaveistansa, tuli alakuloiseksi
Natashan torumisista ja kyyneleistä. Minua usein säälitti silloin
nähdä häntä; myöhemmin oli noiden lahjojen tähden heidän välillänsä
soimauksia, harmia ja riitaakin. Sitä paitsi tuhlasi Alesha paljon
rahoja salaa Natashasta; mieltyi toverien seuraan, oli Natashalle
uskoton. Kävi kaikenmoisten Josefiinojen ja Miinojen luona; ja
kumminkin Natashaa hän rakasti yhtä hellästi. Hän rakasti Natashaa,
ja samalla kärsi siitä; usein tuli hän minun luokseni suruisena ja
levottomana, puhui, ettei hän ansaitse Natashan pikkusormeakaan, että
hän tuntee itsensä törkeäksi ja vihaiseksi, ei voi ymmärtää häntä
eikä ansaitse hänen rakkauttansa.
Osaksi hän olikin oikeassa, sillä heidän välillänsä oli täydellinen
eroavaisuus; Natashan suhteen hän tunsi itsensä lapseksi ja
lapsena häntä Natasha pitikin. Kyynelsilmin tunnusti hän minulle
tuttavuutensa Josefiinan kanssa samassa rukoillen, etten minä
puhuisi siitä Natashalle, mutta kun hän peloissaan ja arastellen
toisinaan läksi noiden tunnustusten jälkeen Natashan luo minun
kanssani (välttämättömästi minun kanssani, vakuuttaen, ettei hän
nyt rikoksensa jälkeen uskalla katsoa Natashaan, ja minä yksin vain
voin häntä tukea) niin Natasha, heti kun oli häneen katsahtanut,
arvasi asian. Natasha oli hyvin luulevainen, mutta, käsittämätöntä
kyllä, aina antoi anteeksi Aleshalle tämän huikentelevaisuudet.
Tavallisesti kävi näin: Alesha astuu minun muassani sisään, alkaa
arasti puhella hänen kanssansa, arkailevalla hellyydellä katsoen
hänen silmiinsä. Natasha heti huomaa, että siinä on syyllinen, mutta
ei ole tietävinänsäkään, ei milloinkaan alota puhella siitä, ei utele
mitään, päin vastoin heti osottaa hänelle vielä enemmän lempeyttä,
enemmän hyväilyjä, on kahta ilosempi, -- eikä se ollut häneltä mitään
leikkiä tai mietittyä viekkautta. Ei, tälle ihanalle olennolle oli
armahtaminen ja anteeksiantaminen jotain loppumatonta nautintoa;
niinkuin hän olisi itse tuossa Aleshalle anteeksiantamisessa
löytänyt jotain erityistä sievistynyttä suloutta. Tosi kyllä,
että tällöin vielä asia koski vain Aleshan huikentelevaisuutta.
Kun nyt Alesha näki Natashan lempeänä ja anteeksiantavana, ei hän
voinut enää salata, mutta kohta tunnusti kaikki, tunnusti ilman
mitään kyselemisiä, -- keventääkseen sydäntänsä ja "ollaksensa
entisekseen", sanoi hän. Saatuansa anteeksi, riemastui hän,
vieläpä toisinaan itkikin ilosta ja mielihyvästä, suuteli ja
syleili Natashaa. Sen jälkeen tuli hän kohta iloiseksi ja alkoi
lapsellisella avomielisyydellä kertoa pienimmätkin yksityiskohdat
lempiseikkailuistansa Josefiinan kera, nauroi, siunaili ja kehui
Natashaa, ja ilta kului onnellisesti ja iloisesti.
Kun kaikki rahansa olivat lopussa, alkoi hän myydä koruesineitä.
Natashan tahdosta vuokrattiin pieni, huokea asunto Fontankan
varrella. Irtaimiston myyntiä jatkettiin; täytyipä Natashan myydä
vaatteitansakin, hän alkoi jo etsiä työtä; kun Alesha sai tämän
kuulla, ei hänen epätoivollaan ollut rajoja; hän soimasi itseänsä,
huudahteli, että hän halveksii itseänsä, mutta ei kumminkaan
koettanutkaan asiaa auttaa. Nyt oli jo lopussa viimeisetkin
tulolähteet; ei enää ollut muuta turvaa kuin työ, mutta maksu siitä
oli mitättömän pieni.
Alussa, kun he vielä asuivat yhdessä, riitaantui Alesha siitä isänsä
kanssa. Ruhtinaan silloiset tuumat, naittaa Alesha kreivittären
tytärpuolen Katarina Feodorovna Filimonovin kanssa, olivat vasta
alussa, mutta hän piti vahvasti kiinni tuosta tuumastansa; hän vei
Aleshan kanssansa tämän tulevan morsiamen luo, pyyteli poikaansa,
että tämä koettaisi olla miellyttävä, kehoitti häntä kovuudella
ja ystävällisillä neuvoilla, mutta asia meni myttyyn kreivittären
syystä. Silloin alkoi isäkin olla välinpitämätön poikansa suhteesta
Natashaan, heitti kaikki ajan tehtäväksi, ja, tuntien poikansa
häälyväisyyden, luotti siihen, että tuo rakkaus pian sammuu. Että
Alesha ottaisi Natashan vaimoksensa, siitä ei ruhtinas viime aikana
paljon ensinkään huolehtinut. Mitä taas tuli rakastuneihin, niin
lykkäsivät he asiansa ratkaisun siksi, kunnes tulisi sovinto isän
kanssa sekä yleensä siksi, kunnes olo-suhteet muuttuisivat. Muuten
saattoi huomata, ettei Natasha tahtonut tuota seikkaa ottaa puheeksi.
Alesha, kahden kesken ollessamme, sanoi minulle, että hänen isänsä
tuntui olevan niinkuin hiukan hyvilläänkin tästä asiasta: häntä
ilahdutti tässä seikassa se, että tämäkin on omiansa masentamaan
Ichmenevia. Muodon vuoksi vain oli hän edelleen tyytymätön poikansa
käytökseen, ja vähensi häneltä jo ennestään antamansa pienen
rahamäärän (siinä suhteessa oli hän ylenmäärin saita), uhkasipa
kokonaan lakkauttaa rahojen antamisen. Mutta kohta ruhtinas
matkusti Puolaan kreivittären jälestä, jolla siellä oli asioita,
ja jonka kosiskelemista hän yhä innokkaasti pitkitti; Alesha oli
kylläkin vielä liian nuori naitettavaksi, mutta morsian oli kovin
rikas, ja mahdotonta oli päästää tämmöistä tilaisuutta ohi menemään.
Lopultakin ruhtinas saavutti pyrintöjensä päämaalin. Saimme huhuna
kuulla, että kosiminen on viimeinkin kääntynyt suotuisalle tolalle.
Tähän aikaan, josta tässä kerron, oli ruhtinas juuri palannut
Pietariin. Hän otti poikansa ystävällisesti vastaan, mutta tämän
yhä jatkuva suhde Natashaan häntä vastenmielisesti hämmästytti.
Häntä alkoi epäilyttää ja peloittaa. Ankarasti ja jyrkästi vaati hän
noiden suhteiden lopettamista, mutta kohta keksi paljoa paremman
keinon ja vei Aleshan kreivittären luo käymään. Tämän tytärpuoli
oli hyvin kaunis, milt'ei kaunotar, vielä melkein lapsi, mutta,
hänellä oli erinomainen sydän, avomielinen, puhdas sielu, hän oli
iloinen, ymmärtäväinen, lempeä. Ruhtinas luuli, että puolen vuoden
aika oli tehnyt tehtävänsä, ettei Natasha enää ollut Aleshalle
uutuuden viehätystä, ja ettei Alesha nyt enää tule arvostelemaan
tulevaa morsiantansa samalla mitalla, kuin puoli vuotta tätä ennen.
Hän arvasi vain osiksi... Alesha todellakin tunsi viehätystä. Lisään
tähän vielä, että isä äkkiä muuttui tavattoman lempeäksi poikaansa
kohtaan, (vaikk'ei hän rahaa sittenkään tälle antanut). Alesha
aavisti, että tuon lempeyden alla piilee taipumaton, muuttumaton
päätös asiasta, ja siitä hän suri, vaikk'ei tosin surrutkaan niin,
kuin jos hän ei olisi joka päivä nähnyt Katarina Feodorovnaa. Minä
tiesin, ettei Alesha ollut enää viiteen päivään käynyt Natashan
luona. Astuessani Ichmeneviltä Natashan luo, levottomana mietiskelin,
mitä hän tahtoikaan minulle sanoa? Jo kaukaa näin minä valon hänen
ikkunastansa. Meidän kesken oli jo pitemmän aikaa ollut sopimus,
että hän asettaisi palavan kynttilän ikkunalle, jos hänen täytyy
välttämättömästi tavata minua, niin että jos minä satuin läheltä
kulkemaan (ja tämä tapahtuikin melkein joka ilta), niin voin minä
tuosta ikkunan tavattomasta valaistuksesta arvata, että minua
odotetaan ja kipeästi tarvitaan. Viime aikoina oli hän useasti
asettanut palavan kynttilän ikkunalle...