Ukko astui sisään. Uteliaana ja ikäänkuin jotain häveten katsoi hän
meihin, synkistyi ja meni pöydän luo.
-- Missäs teekeittiö, kysäsi hän, -- eikö sitä vieläkään voida
pöydälle tuoda?
-- Tuodaan, isäseni, tuodaan; kas niin, siinä se jo on, sanoi
hätäisenä Anna Andrejevna.
Heti, kun Matrena oli nähnyt Nikolai Sergeitshin, heti hän ilmestyi
teekeittiö muassaan, aivan kuin olisi odottanutkin isännän tuloa.
Hän oli vanha, koeteltu ja uskollinen palvelija, mutta kaikista
mailmassa löytyvistä palvelijoista omatapaisin äkäilijä, luonteeltaan
järkähtämättömän itsepintainen. Nikolai Sergeitshiä hän pelkäsi
ja hillitsi kielensä hänen läsnä ollessaan. Mutta sen sijaan otti
hän täyden korvauksen siitä Anna Andrejevnalta, oli raaka joka
askeleella ja osotti ilmeistä halua pitää emäntäänsä kurissa, vaikka
samalla mitä vilpittömimmin rakastikin sekä emäntäänsä, kuin myöskin
Natashaa. Tämän Matrenan minä opin jo Ichmenevkassa tuntemaan.
-- Hm!... ei ole hauska olla märkänä, mutta tässä _ei tahdota_ antaa
minulle edes teetäkään, purpatti ukko puoliääneen.
Anna Andrejevna iski minulle silmää. Ukko ei voinut sietää tuollaisia
salaperäisiä viittauksia, ja vaikka hän ei juuri nyt meihin
katsonutkaan, niin saattoi kasvoistaan huomata hänen hyvin tietävän,
että Anna Andrejevna minulle tuon salaisen merkin teki.
-- Kävin asioilla, Vanja, sanoi hän samassa. -- Huono juttu on
käsissä. Puhuinko siitä sinulle? Minua syytetään kokonansa.
Todistuksia, näes, ei ole; tarpeellisia papereita ei ole,
tiedustukset ovat epäluotettavia... Hm!...
Hän tarkoitti omaa riita-asiaansa ruhtinaan kanssa; tuo asia oli
yhä vielä ratkaisematta ja alkoi kääntyä Nikolai Sergeitshille
mitä pahimmaksi. Minä pysyin vaiti, en tiennyt, mitä sanoisin. Hän
katsahti minuun epäilevästi.
-- Ja mitäs sitten! lausui hän äkkiä, niinkuin olisi ärtynyt meidän
äänettömyydestämme, -- mitä pikemmin, sen parempi. Konnaksi minua
eivät voi saada, vaikka tuomitsevatkin minun maksamaan. Minulla
on puhdas omatuntoni, he saavat päättää miten vain haluttaa.
Onhan silloin kumminkin asia päättynyt, joskin tuottavat minulle
aineellisen häviön... Jätän kaikki ja muutan Siperiaan.
-- Herra varjelkoon, mihin aikoo! Miksikä niin kauas! ei Anna
Andrejevna voinut olla sanomatta.
-- Minkäs lähellä täällä on? kysäsi ukko jyrkästi, ikäänkuin olisi
ilostunut vastaansanomisesta.
-- No, kumminkin ... ihmisiä on lähellä ... alkoi Anna Andrejevna ja
katsahti minuun surullisena.
-- Ketä ihmisiä! ärjäsi ukko, siirtäen katseensa minusta takaisin
vaimoonsa. -- Millaisia ihmisiä? Ryöväreitä, valehtelijoita,
pettureitako? Semmoisia on kaikkialla paljon; älä ole milläsikään,
niitä löydämme Siperiassakin. Ja jos sinä et halua lähteä kanssani,
niin jää tänne, en minä väkisin pakota.
-- Isäseni, Nikolai Sergeitsh! Kenenkä luo sinusta jäisin! hätääntyi
Anna Andrejevna parka. -- Eihän minulla, paitsi sinua, ole muuta
ket...
Hän keskeytti sanansa, vaikeni ja loi minuun säikähtyneen katseen,
ikäänkuin pyytäen puolustusta ja apua. Ukko oli ärtyisä, tarttui
kiinni joka sanaan; ei sopinut häntä ensinkään vastustaa.
-- Rauhoittukaa, Anna Andrejevna, sanoin minä, -- ei Siperiassa
olekaan niin huono olla, kuin meistä näyttää. Jos käy onnettomasti
ja teidän täytyy myödä Ichmenevka, niin on Nikolai Sergeitshin
tuuma oikein hyvä. Siperiassa voi saada hyvän yksityisen toimen, ja
silloin...
-- Kas niin, hyvä, että edes sinä, Ivan, puhut asiaa. Niin minä olen
ajatellut. Jätän kaikki ja matkustan sinne.
-- No, sitä minä en osannut odottaa! huudahti Anna Andrejevna ja
löi käsiään yhteen. -- Ja sinäkin, Vanja, puhut samaa! Sinulta Ivan
Petrovitsh, minä en osannut sitä odottaa... Muistaakseni, ette te
saaneet meiltä kokea milloinkaan muuta, kuin hyvää, ja nyt...
-- Ha, ha, haa! Mitäs sinä odotit? Milläpäs me käymme elämään,
ajatteleppas! Rahat ovat menneet, viimeinen kopekka on menossa!
Etköhän vain käske menemään ruhtinas Pjotr Aleksandrovitshin luo
pyytämään häneltä armoa?
Kuultuansa ruhtinasta mainittavan, alkoi mummo pelosta vavista.
Kädessään oleva teelusikka alkoi helistä teelautasta vasten.
-- Ei, todellakin, pitkitti Ichmenev, innostuttaen itseään
vihaisella, itsepintaisella riemuitsemisella, -- kuinka sinä luulet,
Vanja, jos todellakin lähtisi! Miksikä lähteä Siperiaan? Parasta lie,
että minä tässä puen itseni juhlapukuun, kampaan ja silitän tukkani;
Anna Andrejevna valmistaa uuden rintamuksen (eihän semmoisen henkilön
luo muuten sovi mennä!), kaiken lisäksi ottaa vielä sormikkaat,
ja niin lähteä hänen jalosukuisuutensa luo: isäseni, teidän
ylhäisyytenne, ruokkijani, isä-armaani! Anna anteeksi ja armahda,
anna leipäpala, -- vaimo, pienet lapset!... Niinhän, Anna Andrejevna?
Sitäkö sinä haluat?
-- Isäseni ... minä en halua mitään! Niin vaan,
ymmärtämättömyydessäni tulin sanoneeksi; suo anteeksi, jos pahoitin
sinut, älä vain huuda, lausui mummo, pelosta yhä kovemmin vavisten.
Olen varma, että tällä hetkellä hänen sielunsa kestää mitä katkerinta
tuskaa, nähdessään vaimoparkansa kyyneleet ja pelon; olen varma,
että häneen koski paljon kovemmin, kuin vaimoonsa, mutta hän ei
voinut itseänsä hillitä. Siten käy toisinaan mitä parhaimmille, mutta
heikkohermoisille ihmisille, jotka, huolimatta hyväsydämmisyydestään,
viehättyvät löytämään itsellensä nautintoa omasta tuskastaan ja
vihastaan, koettavat purkaa vihaansa, hinnasta mistä hyvänsä,
toista kohtaan mitä loukkaavimmalla tavalla, vieläpä tekevät siten
aivan syyttömälle ja pääasiallisesti aina likeisimmällensä. Naiset,
esimerkiksi, tuntevat toisinaan halua tuntea itsensä onnettomiksi,
sorretuiksi, vaikkei olisi pienintäkään syytä siihen. Löytyy paljon
miehiä, jotka ovat tämmöisten naisten kaltaisia, eivätkä nuo miehet
ole ensinkään heikkoja, tai heissä ei löytäisi mitään naismaista.
Ichmenev tunsi halua riitelemiseen, vaikka hän tuosta halustaan itse
enimmin kärsi.
Muistan, että samassa tuli mieleeni ajatus: eikös ukko sittenkin
ole tehnyt tämän edellä jotain semmoista, jota Anna Andrejevna
hänestä epäili! Entäpäs jos Herra taivuttikin hänen mielensä ja
hän kävi Natashan luona, paluumatkalla katui päätöstänsä, taikka
ei liene jokin asia onnistunut, lie mennyt joku aikomuksensa
myttyyn, -- niinkuin hyvin sopi odottaakin, -- ja nyt hän palasi
kotiin suuttuneena, masennuksissa, häveten äskeisiä toiveitansa
ja tunteitansa, etsien, kehenkä voisi kohdistaa vihansa oman
heikkoutensa tähden ja valiten vihansa esineeksi juuri ne, joita
enimmän epäili samankaltaisista toiveista ja tunteista. Ehkäpä
hän, tahtoen antaa anteeksi tyttärellensä, mielessään kuvitteli
vaimoparkansa iloa ja riemua, ja, yrityksensä myttyyn mentyä,
_tietysti_, tämä ennen kaikkea sai siitä kärsiä.
Mutta vaimoparkansa surkeus, hänen pelosta vapisemisensa, se liikutti
ukkoa. Näytti, niinkuin hän olisi hävennyt vihastuneensa ja hetkisen
ajaksi hän asettui. Olimme kaikki ääneti; minä koetin olla katsomatta
häneen. Mutta tätä hyvää hetkeä ei kestänyt kauan. Käyköön kuinka
tahansa, mutta hänen piti saada purkaa sydämmensä, vaatikoon se
hinnakseen vaikka viimeisenkin perheonnen särkymisen, tuottakoon
vaikka kirouksen.
-- Näetkös, Vanja, sanoi hän äkkiä, -- minua säälittää, minä en
tahtoisi puhua, mutta tuli semmoinen aika, ja minun täytyy tuoda
kaikki ilmi, ilmaista kaikki ilman mitään koukuttelemisia, niinkuin
rehellisen ihmisen tuleekin tehdä ... ymmärrätkö, Vanja? Olen
iloinen, että sinä tulit, ja sen vuoksi tahdon sinun kuullesi sanoa
kovasti, niin, että _toisetkin_ sen kuulisivat, että koko tämä
joutava asia, kaikki nuo kyyneleet, huokailemiset, onnettomuuden
vaikeroimiset minua lopultakin jo ilettävät. Se, jonka minä ehkä
kivulla ja verenvuodolla sydämmestäni irti repäsin, se ei enää
koskaan pääse takaisin sydämmeeni palaamaan. Niin! Minä sen sanoin
ja sanani pidän. Minä tarkoitan sitä asiaa, joka tapahtui puoli
vuotta sitten, ymmärräthän, Vanja! -- ja minä puhun siitä niin
peittelemättä, niin suoraan juuri sen vuoksi, ettet sinä millään
tavoin voisi erehtyä sanojeni merkityksestä, lisäsi hän, luoden
minuun hehkuvan katseen ja nähtävästi koettaen välttää vaimonsa
säikähtynyttä katsetta. -- Sanon vielä kerran: se on hullutusta;
minä en huoli!... Minua harmittaa enin se, että minua, ikäänkuin
hupsua, ikäänkuin suurinta roistoa pitävät kaikki semmoisena, jolla
välttämättömästi täytyy olla niin alhaiset, niin heikot tunteet ...
luulevat, että minä tulen surusta mielipuoleksi... Joutavia! Minä
heitin pois luotani, minä unhotin entiset tunteet! Minulla ei ole
muistoja entisyydestä ... niin! niin! niin! ja niin!...
Hän hypähti seisoalleen ja iski nyrkkinsä pöytään niin, että teekupit
helisivät.
-- Nikolai Sergeitsh! Ettekö te ollenkaan sääli Anna Andrejevnaa!
Katsokaahan, mitä te hänelle teette, sanoin minä, voimatta enää
pidättää itseäni, ollen melkein epätoivossa vaimoraukan tähden. Mutta
minä vain kaasin öljyä tuleen.
-- En sääli! huudahti hän vavisten ja vaaleten, -- en sääli,
sillä ei minuakaan säälitä. En sääli, kun minun omassa kodissani
tehdään salaliittoja minun häväistyn pääni varalle kelvotonta
elämää viettävän tyttären puolesta, joka ansaitsee kirouksen ja
rangaistuksen!...
-- Isäni! Nikolai Sergeitsh, älä kiroa!... Tee muuta mitä vain
tahdot, älä vain kiroa tytärtäsi! huudahti Anna Andrejevna.
-- Kiroan! huusi ukko entistään kahta kovemmin, -- sillä minulta,
sorretulta, häväistyltä, vaaditaan, että minä menisin tuon kirotun
luo ja pyytäisin häneltä anteeksi! Niin, niin se on. Sillä minua
piinataan lakkaamatta, päivin ja öin omassa kodissani kyyneleillä,
huokailemisilla, tyhmillä viittauksilla! Tahdotaan saada minut
heltymään... Katso, katso, Vanja, lisäsi hän, vetäen vapisevalla
kädellään povitaskustansa papereita, -- tässä ovat otteet meidän
riita-asiastamme! Se kääntyy siksi, että minä olen varas, olen
valehtelija, että minä ryöväsin hyväntekijäni!... Minulta on viety
kunnia, minut on häväisty tuon kelvottoman takia! Tuossa, katso,
katso!...
Ja hän alkoi heitellä takkinsa povitaskusta pöydälle monenlaisia
papereita, yhden toisensa jälkeen, kärsimättömästi hakien niiden
joukosta sitä, jota oli aikonut minulle näyttää; mutta etsimänsä
paperi vain ei tahtonut löytyä. Malttamattomuudessaan tempasi hän
taskustaan kaikki, mitä käteensä sattui, ja äkkiä -- jokin raskas ja
helähtävä putosi pöydälle... Anna Andrejevna huudahti. Siinä oli se
kadonnut metaljonki.
Minä tuskin uskoin silmiäni. Veri kohosi ukon päähän ja punasi
hänen poskensa; hän vavahti. Anna Andrejevna seisoi kädet yhteen
liittyneinä ja katsoi rukoilevasti mieheensä. Vaimoparan kasvoilla
säteili kirkas, iloinen toivo. Tuo puna miehensä kasvoilla, tuo ukon
neuvottomuus meidän edessämme ... niin, hän ei ollut erehtynyt, hän
nyt käsitti, millä tavalla oli metaljonki häneltä kadonnut!
Hän ymmärsi, että miehensä oli löytänyt metaljongin, tuli tuosta
löydöstä iloiseksi ja, ehkä riemusta vavisten, mustasukkaisena
piilotti sen itsellensä kaikkien muiden silmiltä; että jossain
yksinänsä, salaa kaikilta, hän äärettömällä rakkaudella katseli
lempilapsensa armaita kasvoja, -- katseli, eikä kyllästynyt taas
uudestaan katsellakseen; että hän, kenties samoin kuin äitiparkakin,
sulkeutui yksiksensä puhellakseen rakkaalle Natashallensa,
miettiäkseen hänen vastauksiansa, ja vastatakseen itse Natashan
oletettuihin kysymyksiin; mutta yölläpä, jäytävän ikävän ahdistaessa,
tuskan pusertamain kyynelten rintaansa tukahduttaessa, hyväili ja
suuteli rakasta kuvaa ja kirouksen sijaan rukoili anteeksiantoa ja
siunausta sille, jota ei tahtonut nähdä ja jota muiden aikana oli
kiroavinansa.
-- Kyyhkyläiseni, sinä siis vielä rakastat häntä! huudahti Anna
Andrejevna, voimatta enää pidättää itseänsä ankaran isän edessä, joka
muutamia minuttia tämän edellä oli kironnut hänen Natashaansa.
Mutta kun ukko oli vain kuullut hänen huudahduksensa, niin samassa
mieletön raivo välähti hänen silmissään. Hän tempasi metaljongin,
iski sen voimakkaasti lattiaan ja alkoi raivosasti talloa sitä
jalallansa.
-- Ikuisesti, ikuisesti ole kirottu! kähisi hän hengästyneenä.
-- Ikuisesti, ikuisesti!
-- Jumalani! huudahti äiti, -- hänetkö, hänetkö! Minun Natashaaniko!
Hänen kasvojansa ... polkee jaloillansa! Tyranni! Tunteeton,
kovasydämminen ylpeilijä!
Kuultuansa vaimonsa vaikerruksen, mieletön vanhus pysähtyi
kauhistuneena siitä, mitä oli tapahtunut. Äkkiä kaappasi hän
lattialta metaljongin ja alkoi kiirehtiä pois huoneesta, mutta,
astuttuansa pari askelta, lankesi polvillensa, tarttui käsillään
edessään olevaan sohvaan ja voimattomana antoi päänsä vaipua alas.
Hän itki ääneensä kuni lapsi, kuni nainen. Tyrskähdykset ahdistivat
hänen rintaansa, ikäänkuin olisivat tahtoneet reväistä sen
kappaleiksi. Ankara vanhus muuttui äkkiä pientä lasta heikommaksi.
Oi, nyt hän enää ei voinut kirota; hän ei enää hävennyt meitä
kumpaakaan ja, rakkauden raivoisassa vallassa, hän taas meidän
nähden suuteli lukemattomia kertoja sitä kuvaa, jota äsken oli
jaloin polkenut. Näytti siltä, kuin kaikki hellyys, kaikki
rakkaus tyttäreensä, jota oli niin kauvan pidätetty, olisi nyt
kiiruhtanut tulemaan esille estämättömällä voimalla, ja voimakkaalla
purkauksellansa siksi särkenyt koko hänen olentonsa.
-- Anna anteeksi hänelle, anna anteeksi! huudahti Anna Andrejevna,
kumartuen hänen puoleensa ja syleillen häntä. -- Palauta hänet
vanhempainsa kotiin, kyyhkyläiseni, niin itse Jumala viimeisellä
tuomiolla lukee hyväksesi leppymisesi ja armeliaisuutesi!...
-- Ei, ei! En koskaan! huudahti ukko kähisevällä, tukahtuneella
äänellä.
-- En koskaan! En koskaan!