XII.

Vanhukset rakastivat suuresti toisiansa. Sekä rakkaus, kuin

myöskin pitkällinen tottumus kiinnitti heidät eroittamattomasti

toisiinsa. Mutta siitä huolimatta oli Nikolai Sergeitsh ei vain

nyt, mutta ennenkin, kaikkein onnellisimpinakin aikoina ollut

jotenkin harvapuheinen oman Anna Andrejevnansa kanssa, näyttipä

toisinaan tylyltäkin, erittäinkin syrjäisten ihmisten aikana.

Muutamissa hellissä, hienotunteisissa luonteissa on toisinaan

jotain taipumatonta, jotain puhdastunteista halua olla ilmaisematta

rakkaimmallekaan olennolle hellyyttä, eikä vain muiden ihmisten

aikana, mutta vieläpä kahden ollessakin; tällöin joskus vielä

vähemmin; harvoin vain hellyys heidät saa valtoihinsa, mutta

silloinpa se tuleekin ilmi sitä kuumemmin, sitä intoisammin, mitä

pitemmältä sitä oli pidätetty. Melkein tämän tapainen oli Ichmenev

Anna Andrejevnansa suhteen, tämmöinen nuoruudessaankin. Vaimoansa

hän kunnioitti ja rakasti rajattomasti, huolimatta siitä, että tämä

oli ainoastaan hyvä nainen, eikä muuta mitään osannut kuin vain

rakastaa miestänsä; ukkoa kovin harmitti se, että hänen vaimonsa,

avomielisyytensä vuoksi, osotti toisinaan liiaksikin nähtävällä

tavalla hellyyttänsä hänelle. Mutta Natashan kadotettuaan tulivat

he vieläkin hellemmiksi toisillensa; kipeästi he tunsivat jääneensä

yksin maailmaan. Ja vaikka Nikolai Sergeitsh nytkin toisinaan oli

hyvin juro, eivät he kuitenkaan voineet kahtakaan tuntia olla

toisistaan erillään kipeästi kaipaamatta toisiansa. Näytti, niinkuin

he sanattomasti olisivat sopineet keskenään olla virkkamatta

Natashasta sanaakaan, niinkuin häntä ei maailmassa olisi ollutkaan.

Anna Andrejevna ei miehensä aikana uskaltanut antaa pienintäkään

viittausta tyttärestään, niin vaikeata kuin se hänelle olikin.

Natashalle oli hän jo kauvan sitten sydämmessään anteeksi antanut.

Meidän kesken oli jollain tapaa tullut tavaksi, että minä joka kerta

heillä käydessäni toin Anna Andrejevnalle tietoja hänen rakkaasta,

unohtumattomasta lapsestansa.

Mummo oikein tuli sairaaksi, jos hän pitempään aikaan ei saanut

tietoja, ja kun minä toin tietoja, kysyi hän pienimpiäkin

yksityiskohtia, tiedusteli oikein sairaloisella uteliaisuudella,

"huojensi sydäntänsä" kertomuksellani ja oli pelosta kuolla, kun

kerran Natasha tuli sairaaksi, olipa vähältä itse mennä sairasta

katsomaan. Mutta se olikin jo suurimmassa hätätilassa. Alussa ei

hän minullekaan tahtonut ilmaista haluansa kohdata tytärtänsä, ja

melkeinpä aina puhelumme loputtua, kun hän oli minulta jo kaikki

kysellyt, piti hän ikäänkuin välttämättömyytenä koveta minun

kuulteni ja poikkeuksetta vakuuttaa, että vaikka hän kyseleekin

tyttärestänsä, on Natasha kuitenkin niin suuren rikoksen tehnyt,

ettei sitä voi anteeksi antaa. -- Mutta tuo kaikki oli teeskenneltyä.

Oli hetkiä, jolloin hän ikävöi tytärtänsä mitä kovimmin, itki, antoi

minun kuulteni Natashalle mitä hellimpiä nimityksiä, katkerasti

valitti isän ankaruutta. Nikolai Sergeitshin kuullen alkoi hän

silloin tällöin tehdä viittauksia, vaikka kylläkin mitä suurimmalla

varovaisuudella, ihmisen ylpeydestä, kovasydämmisyydestä, siitä,

ettemme me osaa anteeksi antaa ja ettei Jumalakaan anna semmoisille

anteeksi; sen enempää ei hän ukon aikana milloinkaan puhunut. Tällöin

ukko aina tuli ankarammaksi ja jurommaksi, istui ääneti rypistynein

kulmin, taikka toisinaan äkkiä alkoi puhua jostain aivan syrjäisestä

seikasta, vieläpä lopulta poistui kamariinsa, jättäen meidät kahden

ja siten antaen Anna Andrejevnalle tilaisuuden täydellisesti

kyyneleillä ja valituksilla ilmaista minulle surunsa. Samoin hän

myöskin poistui huoneeseensa aina silloin, kun minä tulin heille, ja

kun vaan sain tervehtineeksi, antaaksensa minulle tilaisuuden kertoa

Anna Andrejevnalle viimeisimmät uutiset Natashasta. Niin hän teki

nytkin.

-- Olen kastunut, sanoi hän vaimolleen heti, kun vain oli sisään

astunut, -- lähdenpä kamariin, mutta sinä, Vanja, istu täällä.

Sinullehan tapahtui asuntosi suhteen kummallinen juttu; kerroppa se

mummolle. Minä tulen kohta...

Ja hän kiireesti poistui, välttäen katsoakaan meihin, ikäänkuin

häveten sitä, että itse antaa meille tilaisuuden puhella toisillemme.

Tällöin aina, varsinkin palattuansa luoksemme, oli hän ankara,

jopa ärtyisäkin sekä minulle, että Anna Andrejevnalle, usein hyvin

juonikaskin, aivan kuin olisi ollut itselleen vihainen ja harmitellut

pehmeyttään ja myötenantavaisuuttaan.

-- Siinä sen nyt näet, mimmoinen hän on, sanoi mummo, joka nyt jo

oli jättänyt teeskentelemisensä ja kaksimieliset mietteensä, -- aina

hän on minua kohtaan tuollainen, vaikka tietääkin, että me hyvin

ymmärrämme kaikki hänen viekastelemisensa. Ja minkä vuoksi hänen

pitäisikään minulle teeskennellä! Olenko minä hänelle vieras, vai?

Samoinpa tyttärensäkin suhteen. Kyllä voisi antaa anteeksi, vieläpä,

kenties, tahtookin anteeksi antaa, Herra hänet tiesi. Yökaudet itkee,

itse sen kuulin! Muiden nähden vain on olevinaan ankara. Ylpeys on

hänet piirittänyt... Isäseni, Ivan Petrovitsh, kerro pikemmin, missä

hän kävi?

-- Nikolai Sergeitsh? En tiedä; sitä juuri aioin teiltä kysyä.

-- Minäpä tyrmistyin kokonaan, kun hän äsken läksi. Hän on sairas,

ja tämmöisellä ilmalla, yötä vasten, no, ajattelin, varmaankin

jollekin tärkeällä asialle; mutta mikäpä enää olisi tärkeämpi asiaa,

jonka tekin tiedätte? Itsekseni sitä mietiskelen, mutta kysäistä en

uskalla. Enhän minä nykyään uskalla häneltä enää mitään kysellä.

Herra Jumala, mitenkä olinkaan peloissani sekä hänen, että tyttäremme

puolesta. Entäpä, ajattelin, menikin hänen luoksensa; jokohan

antaisi anteeksi? Hän, näes, on kuullut kaikki, mitä viime aikana on

Natashalle tapahtunut; minä varmaan arvelen, että hän on kuullut,

mutta mistä hän tiedot saa -- sitä en ymmärrä. Kovin oli eilen

ikävissään, samoin tänäänkin. Mutta miksikä te ette virka mitään!

Kertokaa, isäseni, mitä siellä nyt on tapahtunut? Odotin teitä kuin

Herran enkeliä, silmäni venyivät teitä odotellessani. -- Mitä,

hylkääkö se ilkimys Natashan?

Kohta kerroin Anna Andrejevnalle kaikki, mitä vain suinkin tiesin.

Häneltä minä en koskaan mitään salannut. Kerroin hänelle, että

näyttää siltä, kuin Natashan ja Aleshan väli todellakin rikkaantuisi

ja että nyt on asia vakavampi, kuin heidän entiset erimielisyytensä

purkaukset. Kerroin, että Natasha lähetti minulle eilen kirjeen,

pyytäen minua tänään kello yhdeksän luoksensa, jonka vuoksi minä

en nyt aikonutkaan heille tulla, mutta Nikolai Sergeitsh minut

kuitenkin toi. Kerroin ja selitin tarkalleen, että asema yleensä

on nykyään hyvin kriitillinen, että Aleshan isä, joka pari viikkoa

sitten palasi kotiin, ei tahdo kuullakaan mistään semmoisesta, ja on

ottanut koviin kouriin Aleshan; mutta tärkeintä asiassa on se, että

Alesha itsekään, nähtävästi, ei ole tarjottua morsianta vastaan,

jopa, kuulumisien mukaan, on rakastunutkin siihen. Vielä lisäsin,

että nähtävästi on Natasha minulle lähettämänsä kirjeen kirjoittanut

kovassa mielenliikutuksessa ollessaan; hän kirjoittaa, että tänä

iltana tulee kaikki ratkaistuksi, mutta mikä? -- sitä ei voi tietää;

outoa myöskin on se, että hän eilen kirjoitti ja pyytää tulemaan tänä

iltana, vieläpä määräsi tunninkin -- kello yhdeksän. Ja siksipä minun

välttämättömästi täytyy lähteä, ja mitä pikemmin lähteäkin.

-- Mene, mene, isäseni, välttämättömästi mene, kiiruhti mummo, --

kun vain tulee ukko juot teetä... Ah, kun eivät tuo teekeittiötä!

Matrena! Miks'et tuo teekeittiötä! Rosvo mokoma, etkä tyttö!...

No, juot siis teetä, etsi joku syy lähtemiseesi, ja mene. Mutta

huomenna välttämättömästi tule ja kerro minulle kaikki; tulekin jo

varhaimmin. Jumalani! Oliskohan jotain pahaa tapahtunut! Mitä enää,

ajatteles, voi olla nykyistä pahempaa! Kyllä se Nikolai Sergeitsh

tietää jo kaikki, sydämmeni sanoo minulle, että hän tietää. Minäpä

saan Matrenan kautta paljon tietää, hän saa Agashalta, ja Agasha on

kummityttö Marja Vasiljevnalle, joka asuu ruhtinaan talossa ... no,

ja tiedäthän sinä itsekin sen. Kovin vihainen oli tänään mieheni.

Minä koetan tuota ja tätä, mutta hänpä vähältä oli kiljaista minulle

kiukussaan, mutta sitten tuli ikäänkuin hänelle sääli, sanoo: rahaa

on vähän. Ikäänkuin hän rahan tähden vihoitsisi. No, niin, tiedäthän

sinä meidän suhteemme. Puolisen jälkeen meni nukkumaan. Minä katsoin

hänen huoneeseensa raosta (on, näes, ovessa semmoinen rako; hän ei

tiedä sitä olevankaan), ja hänpä, kyyhkyläiseni, pyhäin kuvan edessä

polvillaan rukoilee Jumalaa. Kun sen näin, lyykähtivät polveni. Ei

hän huolinut teetä, eikä nukkunut, otti hattunsa ja läksi ulos. Kello

kävi viidettä, kun läksi. Minä en uskaltanut kysäistäkään -- olisi

taas ärjynyt minulle. Usein on hän viime aikoina ärjynyt äkäpäissään,

enimmäkseen Matrenalle, toisinaan minullekin; ja kun hän alkaa noin

äkäillä, puutuvat heti jalkani ja sydämmeni on halkeamaisillaan.

Suottahan se niin tekee, tiedänhän sen hyvin, että suotta vain, mutta

sittenkin pelottaa. Hänen lähdettyänsä rukoilin Jumalaa kokonaisen

tunnin, jotta Hän toisi hänelle hyvän ajatuksen mieleen. -- Missäs on

se Natashan kirje, näytäppäs!

Minä annoin sen. Minä tiesin, että Anna Andrejevnan rakkain,

ainainen ajatus oli se, että Alesha, jota hän nimitti milloin

rosvoksi, milloin tunnottomaksi, tyhmäksi poikanulikaksi, lopulta

kuitenkin ottaa Natashan vaimokseen ja että hänen isänsä, ruhtinas

Pjotr Aleksandrovitsh siihen suostuu. Saipa mummo semmoista minulle

sanoneeksikin, vaikka toisella kertaa taas katuikin ja otti sanansa

takaisin. Mutta Nikolai Sergeitshille ei hän olisi mistään hinnasta

näitä toiveitansa uskaltanut ilmaista, vaikka tiesikin ukon semmoista

hänestä aavistavan, vieläpä tämä siitä häntä kautta rantain silloin

tällöin läksyttikin. Minä luulen, että ukko olisi lopullisesti

kironnut Natashan ja reväissyt hänet ijäksi sydämmestään, jos olisi

saanut tietää tuon avioliiton mahdollisuudenkaan.

Niin me silloin luulimme. Hän odotti tytärtänsä täydellä sydämmen

halulla, mutta odotti häntä yksin, katuvaisena, semmoisena, joka

olisi nyhtänyt sydämmestään irti muistonkin Aleshastaan. Se oli

anteeksisaannin ainoa ehto, vaikka kylläkin sanoilla ilmaisematon,

mutta kumminkin, ukon luonteeseen nähden, hyvin ymmärrettävä ja

epäämätön.

-- Tahdoton hän on, tahdoton nulikka, tahdoton ja kovasydämminen,

niin minä olen aina sanonut, alkoi taas Anna Andrejevna. -- Ei ole

osattu häntä kasvattaa, tulihan hänestä vain tuollainen tuulihattu;

jättää Natashan mokomankin rakkaudesta, Herrani ja Jumalani! Kuinka

käykään Natasha raukalle? Ja mitä hyvää tuokin uudessa morsiamessaan

löysi, sitä minä ihmettelen!

-- Minä kuulin, Anna Andrejevna, sanoin minä -- että tuo uusi morsian

on lumoava neito, ja samaa sanoi hänestä Natashakin...

-- Ja sinä älä usko! keskeytti mummo. -- Onpas, muka, lumoava?

Teikäläisistä hulivileistä ovat kaikki lumoavia, kellä vain hame

liehuu. Jos Natasha häntä kiittääkin, niin tekee hän sen vain

hyväsydämmisyytensä vuoksi. Ei hän osaa pidättää tuota häälyväistä

Aleshaa; kaikki hänelle anteeksi antaa, mutta itse kärsii. Kuinka

monesti tuo onkaan Natashan jättänyt! Armottomat viholliset mokomat!

Minuapa, Ivan Petrovitsh, asia kauhistuttaa. Ylpeys on jokaisen

vallannut. Lauhtuisi edes mieheni, antaisi hänelle anteeksi, pikku

kyyhkyläiseni, ja toisi hänet tänne. Syleilisin häntä, ihailisin

häntä! Onko hän laihtunut?

-- Niin on, Anna Andrejevna.

-- Voi kyyhkyläistäni. Minullepa, Ivan Petrovitsh, tapahtui vahinko!

Koko yön ja kaiken tämän päivää itkin ... no niin! kerronpa sitten!

Jo useasti tahdoin sanoa miehelleni, että hän leppyisi lapsellemme

-- suoraan en uskalla, mutta noin sukkelalla tavalla, kautta rantain

puhelen. Itsellänipä sydäntäni kouristaa -- jos ei suuttuisi enemmän

ja kiroaisi kaikkinensa! En ole kuullut hänen vielä kiroavan ...

siispä toivon, ettei kiroaisi. Kuinkas käy, jos kiroaa? Jos isä

kiroaa, Jumalakin rankaisee. Siten elän, joka päivä pelosta vapisen.

Ja sinäkin, Ivan Petrovitsh, häpeäisit toki; meidän kodissahan

melkein kasvoit ja vanhempien hyväilyjä meiltä kumpaseltakin sait,

ja nyt -- lumoava, sanoo! Mitäs sinä? Oikeinko lumoava? Mutta

heidänpä Maria Vasiljevna puhuu paremmin. (Minä, näes tein syntiä,

kutsuin hänet tuonnoin kerran kahville, kun mieheni aamusella meni

asioillensa.) Hänpä selitti minulle asian juurta jaksain. Ruhtinas,

Aleshan isä, oli kreivittären kanssa moitittavissa suhteissa.

Kreivitär on, sanotaan, jo kauvan moittinut häntä, miksi tämä ei ota

häntä vaimokseen, mutta hänpä vain vetää verukkeita. Ei tuo kreivitär

miehensä eläessäkään mikään kunnon vaimo ollut. Kun miehensä kuoli,

matkusti hän ulkomaille, ja sielläpä italialaisia ja ranskalaisia

hänen ympärillään liehui, kuului olleen paroonejakin. Siellä hän

ruhtinas Pjotr Aleksandrovitshinkin pauloihinsa kietoi. Mutta sillä

ajalla hänen tytärpuolensa, hänen ensimmäisen miehensä maavuokraajan

tytär, varttui varttumistansa. Kreivitär, äitipuoli, tuhlasi varansa

loppuun, mutta Katerina Feodorovna sillä aikaa kasvoi, samoin ne

kaksi miljoonaa, mitkä vuokraaja-isänsä säästöpankkiin oli hänelle

pannut, myöskin kasvoivat. Nyt sanotaan hänellä olevan kolme

miljoonaa. Ruhtinas ajattelikin: mitäs, jos olisi Alesha naittaa! (Ei

ole Matti Myöhänen! Saalistaan ei jätä). Kreivi, tuo hovissa oleva,

korkea-arvoinen, heidän sukulaisensa, muistathan hänet -- hänkin

suostui; kolme miljonaa ei ole leikin asia. Hyvä on, sanoo, puhukaa

siitä kreivittärelle. Ruhtinas ilmaiseekin kreivittärelle tuumansa.

Tuopa alkoi huitoa käsillään, jyristää jaloillaan -- mokomakin,

sanotaan tuittupääksi naiseksi! Puhutaan, ettei häntä täällä enää

joka paikassa oteta vastaankaan, puhumattakaan sitten ulkomaista.

Ei, sanoo, sinä, ruhtinas, ota minut vaimoksesi, mutta tytärpuoli ei

koskaan tule Aleshalle. Mutta tytönpä, tuon tytärpuolen, sanotaan

miltei jumaloivan äitipuoltansa; vähältä, ettei rukoile häntä ja

kaikessa tottelee. Hiljainen kuuluu olevan, oikea enkelisielu!

Ruhtinas nähtyään, miten on asiat, sanookin: "sinä, kreivitär,

ole rauhassa. Oman omaisuutesi menetit ja velat sinulla nyt ovat

semmoiset, joita et koskaan saa maksetuiksi. Mutta kun tytärpuolesi

tulee Aleshalle, niin tulee heistä oiva pari: sinun viaton tyttösi

ja minun Alesha hölmöni; me otamme heidät hoitoomme ja yhdessä sinun

kanssasi holhoamme; silloin tulee sinullekin rahaa. Mutta mitä

siitä tolkkua, jos sinä minulle tulisit?" Semmoinen viekas mies!

Juupeli! Niin kesti puoli vuotta, kreivitär ei suostunut, mutta nyt,

kerrotaan, kävi Varshavassa ja siellä suostuikin. Kas sillä tavoin

minä asian kuulin. Sen kaiken Maria Vasiljevna minulle kertoi, ihan

tarkalleen, uskottavalta ihmiseltä itse sen kuuli. Niin, nyt siis

näet, missä on asia: rahassa, miljooneissa, eikä ollenkaan siinä että

tyttö olisi lumoava!

Anna Andrejevnan kertomus kummastutti minua. Se oli tarkalleen

yhtäpitävä sen kanssa, mitä itse joku aika sitten olin Aleshalta

kuullut. Kertoessaan urhosteli Alesha, ettei hän milloinkaan nai

rahan vuoksi. Mutta Katerina Feodorovna voitti ja viehätytti hänet.

Aleshalta kuulin myöskin, että kenties hänen isänsä itse nai, vaikka

nyt ei myönnäkkään sitä huhua todeksi, jottei vielä nyt ärsyttäisi

kreivitärtä. Edellä jo sanoin, että Alesha hyvin rakasti isäänsä,

ihaili ja kehui häntä ja luotti häneen kuni oraakkeliin.

-- Eipähän tuo ole kreivillistä sukua hänkään, tuo sinun lumoava

neitosi! pitkitti Anna Andrejevna ärtyneenä siitä, kun tulin

kehuneeksi nuoren ruhtinaan tulevaa morsianta. -- Olisihan Natasha

paljonkin sopivampi Aleshalle. Tuohan on vain vuokraajan tytär,

mutta Natasha on vanhaa aatelis-sukua, korkeasti jalosukuinen neiti.

Ukkoni, näes, eilen (en muistanut sitä teille kertoakaan) aukaisi

oman kirstusensa, sen raudoitetun, -- tiedättehän? ja koko illan

istui vastapäätä minua ja selaili vanhoja sukukirjojamme. Istuu siinä

hyvin totisena. Minä neulon sukkaa, enkä katsokaan häneen, pelkään.

Näkee siis hän, että minä olen vaiti, suuttuu ja itse kutsuu minua

sekä kaiken iltaa selittelee minulle sukusuhteitamme. Niistäpä

näkyykin, että meidän Ichmenevien suku oli jo Juhana Julman aikana

aatelia, ja että minun, Schumilovien, suku oli jo kuuluisa Aleksei

Michailovitshin aikana, ja näistä on meillä asiakirjat, ja on siitä

mainittu Karamsinin historiassakin. Niin siis, isäseni, kuten huomata

voi, emme me ole ollenkaan siitä piiristä muita huonompia. Kun tuota

ukkoni alkoi selittää, älysin minä heti, mitä hänellä on mielessä.

Varmaan häntäkin harmittaa, että Natashaa halveksitaan. Rikkaudellaan

vain pääsivät meidän sivu. No, huolehtikoonpa vain tuo rosvo, Pjotr

Aleksandrovitshia tarkoitan, huolehtikoon hän rikkaudesta -- tunteepa

hänet jo jokainen, mokoman ahnehtija-sielun. Kerrotaan, että hän

olisi, muka, Varshavassa kirjoittautunut jesuiitaksi. Onko se totta?

-- Tyhmää lorua se on, vastasin, tahtomattani tullen huomioni siihen

kiinnittäneeksi, huhu kun vain yhä kierteli.

Tieto Nikolai Sergeitshin puuhista paperiensa kanssa oli outoa. Hän

ei ollut ennen milloinkaan ylpeillyt sukuluettelostaan.

-- Kaikki ovat kovasydämmisiä konnia! pitkitti Anna Andrejevna. --

Mitäs hän, kyyhkyläiseni, sureeko, itkeekö hän? Ah, johan sinun on

aika mennä hänen luoksensa; Matrena, Matrena! Rosvo, etkä tyttö; Onko

Natashaa solvattu? Puhuhan Vanja.

Mitäpä olisin hänelle vastannut? Mummo alkoi itkeä. Minä kysäsin,

mikä vahinko hänelle oli tapahtunut, josta hän taannoin aikoi kertoa.

-- Ah, isäseni, ei ollut kylläksi jo olevista onnettomuuksista,

näyttää kuin ei olisi vielä koko katkeruuden kalkki tyhjennetty!

Muistatko, kyyhkyläiseni, vai etkö muista, minulla oli kultakuorinen

metaljonki, muistiksi oli tehty, ja siinä oli Natashan kuva

lapsuusajaltansa; kahdeksanvuotias oli hän silloin, minun pikku

enkelini. Olimme sen matkustavalla taiteilijalla silloin teettäneet,

mutta sinä, nähtävästi, olet sen unohtanut! Taiteilija oli

oivallinen, kuvasi hänet lemmen jumalattareksi: tukka, hänellä oli

silloin tuollainen vaalea, suortuvissa; sen lisäksi esitti hän hänet

harsopaidassa, niin että hipiä sen läpi kuultaa, ja niin suloinen

on hän siinä, että ihailet häntä ihailemasta päästyäsikin. Pyysin

silloin taitelijaa maalaamaan hänelle pikkuset siivetkin, mutta

taiteilija ei siihen suostunut. Niin siis, isäseni, minä kohta

noiden kauhun päiviemme jälkeen otin tuon metaljongin lippaasta ja

ripustin sen nauhaan kaulaani ja siinä sitä ristin vieressä kannoin,

vaikka itse pelkäsin, että mieheni sen näkisi. Miehenihän käski

silloin kaikki Natashan kapineet heittää talosta pois, tahi polttaa,

ettei mikään hänestä meille muistuttaisi. Minäpä tahdoin vaikkapa

hänen kuvaansa katsella; usein itkin sitä katsellessani, -- olihan

siitäkin helpoitusta. Toisinaan taas, yksin jäätyäni, suutelin sitä

kiihkeästi, oli kuin olisin häntä itseään suudellut: nimittelin sitä

kaikenmoisilla lempinimillä, ja joka kerta yöksi aina ristinmerkillä

siunasin. Puhelin sille kuuluvasti, kun olin yksinäni, kysyin jotain

ja kuvittelin, että hän vastaa minulle, ja sitte taas kysyin. Oh,

Vanja kyyhkyläiseni, raskasta on kertoakin! No, minä olen iloissani,

ettei mieheni edes tästä metaljongista mitään tiedä, eikä ole

huomannut. Mutta kun eilen aamulla tavotin kaulastani, ei metaljonkia

ollutkaan, tyhjä nauha oli vain riippumassa; nauha varmaankin kului

poikki ja metaljonki putosi. Säikähdin hirmuisesti. Aloin hakea;

etsin, etsin, -- ei löydy. Hävisi ja hävinneenä pysyi. Ja minnekäs

olisi kadonnut? Varmaankin vuoteeseen putosi, ajattelin; pengoin sen

ylös alaisin, -- ei löydy! Jos nauha olisi katkennut ja se olisi

jonnekin huoneeseen pudonnut, niin, varmaankin, joku sen löysi;

mutta muut sitä eivät voineet löytää, kuin mieheni tai Matrena.

Matrenaa ei sovi epäilläkään, hän on kaikesta sielustaan minulle

uskollinen... (Matrena, joko sinä kohta tuot teekeittiön?) No,

ajattelin, jos mieheni sen löytää, kuinka silloin käy? Istun nyt niin

itsekseni, suren ja itken itkemistäni, en voi kyyneleitäni pidättää.

Mutta Nikolai Sergeitsh muuttuu minulle yhä lempeämmäksi; minuun

katsoessaan on hän murheinen, niinkuin hänkin tietäisi, minkä vuoksi

minä itken, säälii minua. Siinäpä itsekseni ajattelenkin: mistä hän

tietäisi asian? Jospa hän todellakin löysi metaljongin ja heitti

sen ikkunasta ulos. Voihan hän vihoissaan tehdä niinkin; viskasi

sen ikkunasta, ja itse nyt on pahoillaan, että sai viskanneeksi. Jo

minä kävin Matrenan kanssa ikkunan altakin etsimässä, -- en vain

mitään löytänyt. Hävisi kuin veteen. Koko yön itkin sitä. Ensi kertaa

jäi hän yöksi siunaamattani. Oh, se on huono enne, paha enne, Ivan

Petrovitsh, hyvää se ei ennusta. Toista päivää itkin lakkaamatta.

Teitä odotin, kyyhkyläistäni, kuni Jumalan enkeliä, vaikkapa teille

huoleni haastaakseni...

Ja taas alkoi mummo katkerasti itkeä.

-- Ah, todellakin, unohdinpa teille kertoa! sanoi hän äkkiä ilostuen,

että muisti asian, -- kertoiko mieheni teille jotain orvosta?

-- Kertoi, Anna Andrejevna, kyllä hän puhui minulle, että, te olette

yhdessä suostuneet ottamaan jonkun köyhän orpotytön kasvatiksenne.

Onko se totta?

-- En ole ajatellutkaan, isäni, en ollenkaan! Enkä huolikaan ketään

orpoa! Sehän vain aina muistuttaisi meille onnettomuuttamme, kovaa

kohtaloamme. Paitsi Natashaa en huoli ketään. Yksi tytär oli, yksi

olkoonkin. Mutta mitäpäs se merkinnee, kun mieheni päätti orpotytön

ottaa? Mitä sinä luulet, Ivan Petrovitsh. Tahtooko hän sen minun

lohdutuksekseni, kun näkee minun itkevän, vai tahtooko hän oman

tyttärensä kokonaan mielestään karkoittaa ja kiintyä toiseen lapseen?

Mitä hän tiellä sinulle minusta puhui? Miltä hän teistä näytti --

oliko ankara, vihainen? Hst! Jo tulee! Myöhemmin, isäseni, kerrotte

minulle, sitten!... Muistakin huomenna tulla...