Tuskin olin astunut Vosnesenskin likaiselle, märälle käytävälle,
kun samassa kohtasin erään ohikulkijan, joka astui kiireesti, kuni
johonkin kiiruhtaen; hän astui pää kumarruksissa, nähtävästi oli
hän syvissä mietteissä. Suurimmaksi kummakseni huomasin, että se
oli Ichmenev-ukko. Tämäpä ilta vasta oli täynnä odottamattomuuksia.
Olin kuullut, että vanhus oli ollut, joku kolmisen päivää sitten,
hyvin sairaana, ja nyt äkkiarvaamatta kohtaan hänet mokomalla säällä
ulkona. Sitä paitsi ei hän ennenkään lähtenyt ulos iltasilla, ja
siitä saakka, kun Natasha poistui kotoa, oli ukko aina melkein
yksinomaan kotona. Minut huomattuansa näytti hän tulevan erittäin
iloiseksi, niinkuin tavallisesti tulee se, joka kohtaa semmoisen
ystävänsä, jolle voi ilmaista ajatuksensa; hän tarttui käteeni,
puristi sitä vahvasti ja, kysymättä ollenkaan minne olin matkalla,
veti hän minua muassaan. Jostain syystä oli hän rauhaton, hätäilevä,
kiihkoisa. "Missäpä hän lieneekään käynyt?" mietin itsekseni. Turha
olisi ollut ruveta häneltä kyselemään, sillä viime aikoina oli hän
hirveän epäluuloinen ja toisinaan aivan tavallisessa kysymyksessä tai
huomautuksessa oli hän huomaavinaan loukkausta, solvaamista.
Tarkastelin häntä sivulta: kasvonsa ilmaisivat sairautta; hän oli
viime aikoina kovasti laihtunut; partansa oli ollut viikon päivät
ajamatta.
Kokonansa harmaantuneet hiuksensa riippuivat epäjärjestyksessä
murjotun hatun alta, pitkinä tupsuina valuivat ne vanhan, kuluneen
nutun kaulukselle. Jo usein ennen olin huomannut, että hän toisinaan
ikäänkuin unohti ympäristönsä; hän, esimerkiksi, ei huomannut, ettei
hän ollut yksin huoneessa, vaan puheli yksinään, viittaeli käsillään.
Vaikeata oli nähdä häntä silloin.
-- No, mitä, Vanja, mitä? alkoi hän puhelun. -- Missä kävit?
Veliseni, minäkin läksin ulos; on asiaa. Oletko terve?
-- Oletteko te terve? kysäsin minä. -- Ei kauvan vielä, kun olitte
sairas ja nyt jo läksitte ulos.
Vanhus ei vastannut mitään, ikäänkuin ei olisi puhettani kuullutkaan.
-- Onko Anna Andrejevna terveenä?
-- Terve on, terve... Hiukkasen, toisekseen, hänkin sairastelee.
Suree hän jotain ... sinua muisteli, miksi et käy meillä. Lähdetkö
sinä nyt meille, vai et? Minä, kenties, häiritsen sinua, pidätän
sinua jostain asiasta? kysäsi hän äkkiä, katsahtaen minuun hiukan
epäilevästi.
Epäilevä vanhus oli tullut niin herkäksi ja ärtyisäksi, että jos minä
olisin nyt vastannut hänelle, etten ollut heille menossa, olisi hän
varmaan kovin pahastunut ja kylmästi eronnut minusta. Kiiruhdin sen
vuoksi vastaamaan myöntyvästi, että juuri olinkin menossa katsomaan
Anna Andrejevnaa, vaikka tiesin myöhästyväni Natashan luo menemästä,
tai ehkäpä en pääse sinne ollenkaan.
-- No, sepä hyvä, sanoi ukko, vastauksestani kokonaan rauhoittuneena.
-- Sepä hyvä...
Äkkiä hän taas vaikeni ja vaipui ajatuksiinsa, niinkuin olisi jotain
aikonut sanoa, mutta jätti kumminkin sen sanomatta.
-- Niin, se on hyvä! sanoi hän kotvan kuluttua konemaisesti,
ikäänkuin havahtuen pitkällisestä mietiskelemisestä. -- Hm!... Näes,
Vanja, sinä olet aina ollut meille niin kuin oma poika: Jumala ei
siunannut meitä Anna Andrejevnan kanssa ... pojalla ... mutta lähetti
meille sinut; niin minä aina olen ajatellut. Samoin muorikin ...
niin! Ja sinä olet osottannutkin meille aina kunnioitusta, hellyyttä,
kuni kiitollinen oma poika konsanaan. Jumala sinua sen vuoksi
siunatkoon, hyvä Vanja, niinkuin me kumpikin vanhus sinua siunaamme
ja rakastamme ... niin!
Hänen äänensä alkoi vapista, hän vaikeni hetkiseksi.
-- Niin ... mutta, kuinka on laitasi? Oletko ollut sairas? Miksikä
näin kauan olet ollut meillä käymättä?
Kerroin hänelle Smithin jutun alusta loppuun, pyytäen anteeksi, että
tuo juttu oli estänyt minua heillä käymästä, ja sen lisäksi olin jo
tulemaisillani sairaaksi, sekä että kaikkien noiden puuhien vuoksi
en voinut päästä niin kauvas, Hirvisaarelle, jossa he nyt asuivat.
Olinpa jo vähältä huomaamattani sanomaisillani, että olin kuitenkin
tällä välillä saanut tilaisuuden käydä Natashan luona, mutta muistin
kuitenkin olla siitä virkkamatta mitään.
Smithin juttu herätti vanhuksen huomiota. Hän tuli tarkkaavammaksi.
Kuultuaan, että uusi asuntoni on kostea ja, kenties vielä huonompi
entistä, mutta kuitenkin maksaa kuusi ruplaa kuukaudelta, hän
oikein suuttui. Yleensä oli hän muuttunut erittäin kärtyisäksi ja
äkkipikaiseksi. Anna Andrejevna yksin osasi olla hänelle tällaisina
hetkinä mieliksi, eikä hänkään aina osannut ukkoa tyynnyttää.
-- Hm!... kaikkeen tähän on syynä sinun kirjallisuutesi, Vanja!
huudahti hän milt'ei vihoissansa. -- Se sinut saattoi vinnille,
saattaa se sinut vielä hautaankin! Puhuinhan minä sinulle silloin,
ennustin tällaista!... Mutta vieläkös B. yhä kritiikkiä kirjoittaa?
-- Johan hän on kuollut, keuhkotautiin kuoli. Minä, muistaakseni,
olen siitä jo puhunut teille.
-- Kuoli, hm!... kuoli! No, niinhän oli käyväkin. Mitä, jättikö hän
mitään vaimolleen ja lapsilleen? Puhuithan sinä, että hänellä oli,
muka, vaimo... Ja miksikähän tuollaiset ihmiset naivatkaan?
-- Ei hän jättänyt mitään, vastasin ukolle.
-- Kyllähän sen arvasin! huudahti hän semmoisella innolla, ikäänkuin
asia olisi koskenut häntä hyvinkin likeisesti, ja niinkuin B.
vainaja olisi ollut hänen oma veljensä. -- Ei mitään! Sepäs, ei
mitään! Mutta tiedätkös, Vanja, minäpä sen jo edeltä aavistin,
että semmoinen on hänen loppunsa oleva, aavistin niin jo silloin,
muistatko, kun sinä häntä minulle yhä kehuskelit. Helppo sanoa: ei
jättänyt mitään! Hm!... mainetta saavutti. Olkoon, että hän ehkä
saavuttikin kuolemattoman maineen, mutta eihän maine ole ravintoa.
Minä, veliseni, silloin sinustakin oikein kaikki ennustin. Vai on B.
kuollut? Ja eiköstä kuolisi vähemmästäkin! Mokoma, muka, hyvä elo ...
hyvä paikka, sanos muuta!
Ja samassa hän tahdottomalla käden liikkeellä osotti minulle
sumuista katua, jota kosteassa ilmassa heikosti tuikkivat lyhtytulet
valaisivat, osotti likaisia taloja, kosteudesta kiilteleviä käytäviä,
juroja, vihasen näköisiä ja märkiä jalanastujoita, osotti kaikkea
tätä kuvaa, jonka kattoi musta, kuni hiilellä maalattu pietarilainen
taivas. Olimme joutuneet jo senaatintorille; edessämme tuonnempana
häämöitti pimeässä muistopatsas, jonka alinta osaa kaasutulet
valaisivat, ja muistopatsaan takana kohosi tumma, jättiläismäinen
Isakinkirkko, hämärästi eroten taivaan synkästä pohjaväristä.
-- Puhuithan sinä, Vanja, että hän oli hyvä ihminen, jalomielinen,
miellyttävä, tuntehikas ja hyväsydämminen. No niin, semmoisia ovat
kaikki sinun hyväsydämmiset, sympaatilliset ihmisesi! Osaavathan
vain orpoja lisätä! Hm!... Luullakseni oli kuoleminenkin hänelle
iloista! Oh, mokomaa. Olisi matkustanut täältä jonnekin, vaikkapa
Siperiaan!... Mitä sinä tahdot, pikku tyttö? kysäsi hän äkkiä,
huomattuaan käytävällä almua pyytävän lapsen.
Tämä oli pieni, laiha, noin seitsemän- tai kahdeksanvuotinen,
likaisiin ryysyihin puettu tyttö; pikkusissa jaloissaan oli
paljaaltaan rikkinäiset kengät. Hän koetti verhota vilusta värisevää
ruumistansa jonkinlaisella päällysnuttupahasella, joka nyt jo oli
jäänyt hänelle kovin pieneksi. Laihat, kalpeat ja sairaloiset
kasvonsa oli hän kääntänyt meihin; arasti ja ääneti katsoi hän meihin
ja ikäänkuin peläten saavansa kieltävän vastauksen, ojensi hän meitä
kohden värisevän kätösensä. Tytön nähtyään alkoi vanhus kovasti
vapista ja kääntyi niin äkkiä tytön puoleen, että tämä säikähti aika
lailla. Tyttö vavahti ja astahti meistä poispäin.
-- Mitä, mitä sinä tahdot, tyttö? kyseli vanhus. -- Mitä? Pyydätkö
almua? Niinkö? Tuossa, tuossa sinulle ... ota, tuossa!
Ja kiirehtien sekä väristen alkoi hän etsiä taskustaan ja veti sieltä
pari kolme hopearahaa. Mutta se näytti mielestään vähältä; hän otti
kukkaronsa ja otettuaan sieltä paperiruplan -- kaiken, mitä siellä
oli -- pisti hän rahan pikku kerjääjän kouraan.
-- Kristus sinua suojelkoon, pikkuseni ... minun pikku lapseni!
Jumalan enkeli olkoon sinun kanssasi!
Hän teki vapisevalla kädellään muutamia kertoja ristinmerkin
tyttöparan yli; mutta huomattuaan, että minäkin olen siinä sekä
katson häneen, rypisti hän kulmiansa ja läksi kiireisin askelin
astumaan etemmäksi.
-- Minä kun, näes, Vanja, alkoi hän jotenkin pitkän ajan vaiti
oltuaan, -- en voi nähdä, kuinka nuo pienet, viattomat olennot
kadulla vilusta värisevät ... kirottujen äitien ja isien tähden.
Mutta, toisekseen, kuka muu äiti lähettäisikään mokomaa pikkuista
tällaiseen säähän, kuin vain kaikkein onnettomin!... Varmaankin on
kotona nurkassa vielä muita orpoja, ja tämä on vanhin; äiti itse
on sairas; ja ... hm! Eivät ole ruhtinaanlapsia! Paljon, Vanja, on
maailmassa ... jotka eivät ole ruhtinaanlapsia! Hm!
Hän vaikeni hetkisen ikäänkuin olisi ollut jotain vaikeata
sanottavanaan.
-- Minä, näes, Vanja, lupasin Anna Andrejevnalle, alkoi hän taas
puhua tavoitellen ja sekaantuen, -- lupasin hänelle ... se tahtoo
sanoa, minä ja Anna Andrejevna suostuimme ottamaan jonkun orvon
kasvatettavaksemme ... niin, jonkun köyhän, se tahtoo sanoa, pienen,
ottaakseemme sen kotiimme, ijäkseen; ymmärräthän? On muuten ikävä
meillä vanhuksilla, hm ... mutta katsos, Anna Andrejevna on jostain
syystä alkanut panna sitä vastaan. Otappas sinä puhuaksesi siitä
hänelle, noin, ymmärräthän, ei minun puolestani, mutta niinkuin
itsestäsi ... koetas taivuttaa häntä ... ymmärräthän? Jo kauvan
aikaa ajattelin sinua pyytää ... että sinä kehottaisit häntä siihen;
minun, näes, itseni ei oikein sovi ... mutta -- ei maksa vaivaa
tyhjästä puhua! Miksikä minulle tyttöä? Eihän tuota tarvita; niin
vaan, huvin vuoksi ... jotta kuulisin jonkun lapsen ääntä ... ja
muuten, totta sanoen, muoria vartenhan minä tekisin; olisihan hänelle
rattosampi, kuin vain yksistään minun seurassani. Mutta lorua tuo
kaikki on! Tiedäppäs, Vanja, tällä tavoin emme me kohtakaan perille
tule, otetaan ajuri; matka on vielä pitkä, ja Anna Andrejevna meitä
ikävällä odottaa...
Kello oli puoli kahdeksan, kun jouduimme heille.