X.

Noin viisi päivää Smithin kuoleman jälkeen muutin minä hänen

asuntoonsa asumaan. Kaiken päivää olin erittäin murheinen. Ilma oli

ruma ja kylmä, satoi lumiräntää. Iltasilla vasta, lyhyeksi hetkiseksi

vain, pilkisti aurinko, ja joku sen eksynyt säde kurkisti, varmaan

uteliaisuudesta, minunkin kamariini. Aloin jo katua tänne muuttoani.

Kamari kuitenkin oli iso, mutta hyvin matala, mustunut, ummehtunut

ja, huolimatta muutamista siinä löytyvistä huonekaluista, niin

vastenmielisen tyhjältä tuntuva. Silloin jo tuli mieleeni ajatus,

että tässä huoneessa ehdottomasti tulen menettämään viimeisenkin

terveyteni. Ja niin se kävikin.

Koko aamupäivän minä puuhailin paperieni kanssa, selaillen ja

järjestellen niitä. Laukkua minulla niitä varten kun ei ollut,

toin minä ne tyynynpäällyksessä; siinä ne murjaantuivat ja menivät

sekasin. Sitten istuin kirjoittamaan. Siihen aikaan kirjoitin vielä

suurta romaania, mutta asia ei ottanut ollenkaan sujuakseen; eivät

olleet aatokseni niissä asioissa...

Heitin kynän kädestäni ja istuin ikkunan luo. Alkoi jo hämärtää,

ja mieleni tuli yhäti surullisemmaksi. Monet raskaat ajatukset

ahdistelivat minua. Aina tuntui minusta, että minä Pietarissa

lopulta hukkaan joudun. Kevät läheni; kyllä varmaan tuntisin uudesti

syntyneeni, ajattelin, jos pääsisin täältä Herran valoon, saisi

vetää rintaansa raikkaiden metsien ja peltojen tuoksua, ja minä

kun en ole niitä niin kaukaan aikaan nähnyt!... Muistan, että tuli

mieleeni myöskin tämmöinen ajatus: kuinka hyvä olisikaan, jos jonkin

taikakonstin tai ihmeen avulla voisi kokonaan unohtaa kaiken olleen,

kaiken viime vuosina eletyn; unohtaa kaikki, virkistää aivoja ja taas

alkaa uusilla voimilla. Silloin minä vielä uneksin siitä ja luotin

uudistumiseen. -- "Vaikka tästä joutuisi hulluinhuoneeseen, jos ei

enää muualle", ajattelin jo lopulta, "jotta aivot kääntyisivät päässä

ja saisivat uuden asennon, ja sitten taas tulisi terveeksi." Olihan

sitä ollut elämänhalua ja uskoakin elämään! Mutta, muistan sen,

silloin taas naurahdin. "Ja mitäpäs ottaisi toimeksi, kun on palannut

hulluinhuoneesta? Taasenko romaanien kirjoittamisen?..."

Niin mietiskelin ja surkeilin, ja aika se vaan kului. Tuli yö. Tänä

yönä olin luvannut mennä tapaamaan Natashaa; jo eilen lähetti hän

mitä hartaimman kirjeellisen kutsun. Hypähdin ylös ja aloin valmistaa

itseäni lähtöön. Muuten halusin mitä pikemmin päästä huoneesta

vaikkapa minne, vaikka sateeseen, lumeen.

Sen mukaan, kuin ilta pimeni, tuntui kamarini tulevan ikäänkuin

väljemmäksi, ikäänkuin se olisi yhä enemmän ja enemmän laajentunut.

Minusta tuntui, että minä joka yö jokaisessa huoneen nurkassa tulen

näkemään Smithin -- hän istuu ja liikkumatta katsoo minuun aivan

samalla tapaa, kuin hän katsoi Aham Ivanitshiin ravintolassa, ja

hänen jalkojensa juuressa tulee olemaan Asorka. Ja juuri samassa

sattui minulle tapaus, joka minua kovin kummastutti.

Mutta tahdonpa kertoa kaikki peittelemättä: tuliko se hermojen

kiihoituksesta, taikka uusista tunnelmista uudessa asunnossa, vaiko

synkkämielisyydestäni -- minä vain vähittäin ja säännöllisesti,

aina kun alkoi hämärtää, vaivuin siihen sielun tilaan, jota nyt

sairauteni aikana öisin saan niin usein kokea, ja jolle minä annoin

nimeksi: _mystillinen kauhu_. Se on raskain, vaikeimmin vaivaava

pelko, pelkääminen jotain semmoista, jota en voi itse määritellä,

jotain käsittämätöntä, ylenluonnollista asiain kulkua, mutta joka

välttämättömästi ja ehkä juuri sillä hetkellä tulee tapahtumaan,

juuri kuin järjen kaikkien päätelmien ivaksi, tulee luokseni ja

asettuu eteeni kauheana, muodottomana, poistamattomana tosiasiana.

Tuo pelko kasvaa tavallisesti yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, ei

välitä mistään järjen perusteista, niin että viimein ymmärrys,

vaikka tämmöisinä hetkinä onkin ehkäpä kaikista selkein, kumminkaan

ei jaksa vastustaa outoja tunteita. Ymmärrystä ei totella, se käy

tarpeettomaksi, ja tuollainen kaksinaisuus vieläkin enemmän lisää

arkaa odotuksen kaihoavaa ikävää. Luulen, että kuolleita pelkäävät

tuntevat juuri tämmöistä kaihoa. Minun kaihoni tuskallisuutta vielä

lisää se, etten tunne vaaran suuruutta.

Muistan, että minä seisoin selin oveen ja otin pöydältä hattuni, ja

äkkiä, juuri samassa silmänräpäyksessä pisti mieleeni ajatus, että

jos minä käännyn, niin välttämättömästi näen Smithin; ensin hän

hiljalleen avaa oven, pysähtyy kynnykselle ja tarkastaa huonetta,

sitten pää kallellaan hiljaan astuu huoneeseen, seisahtuu eteeni,

katsoo minuun hämärillä silmillään ja äkkiä alkaa nauraa minulle

vasten kasvoja tuota pitkää, löpisevää, hiljaista nauruaan,

josta koko ruumiinsa alkaa heilua ja heiluu kauvan aikaa.

Tuommoinen harhanäky ilmeni äkkiä selvään yksityiskohdissaan

mielikuvituksessani, ja samalla yhtä pian kasvoi mielessäni

epäämätön, täydellinen vakaumus siitä, että tuo välttämättömästi

tapahtuu, että se jo on tapahtunut, minä vain en sitä näe siitä

syystä, että seison selin oveen, ja että ehkä juuri tuossa tuokiossa,

jo avautuu ovi. Loin pikaisen katseen taakseni, ja mitä näen? -- ovi

todellakin avautui hiljaa, kuulumattomasti, aivan samoin, kuin juuri

itselleni olin kuvitellutkin. Minä huudahdin.

Pitkään aikaan ei tullut ovesta ketään, ikäänkuin ovi olisi itsestään

avautunutkin; äkkiä ilmaantui kynnykselle hyvin kummallinen olento:

jonkun silmät, sen mukaan kuin voin ne hämärässä erottaa, katsoivat

minuun tarkkaan ja tuikeasti. Kylmä väristys kävi läpi koko ruumiini.

Suurimmaksi kauhukseni minä viimein näin, että se oli lapsi, pikku

tyttö, ja jos tuo olisi ollut vaikka Smith itse, niin ehkei sekään

olisi säikäyttänyt minua niin kuin tämä tuntemattoman lapsen

kummallinen, odottamaton ilmestyminen huoneeseeni tällä hetkellä ja

moiseen aikaan.

Edellä jo sanoin, että hän avasi oven niin hiljaa ja verkalleen,

aivan kuin olisi pelännyt tulla sisään. Viimeinkin ilmestyttyään,

pysähtyi hän kynnykselle ja katsoi kauan kummastellen, niinkuin olisi

kokonaan tyrmistynyt; sitten astui hän pari askelta ja pysähtyi

eteeni, yhä vielä pysyen ääneti. Tarkastelin häntä lähemmin. Hän oli

noin kahdentoista tai kolmentoista vuoden vanha tyttö, pieni, laiha,

kalpea, aivan kuin olisi vastikään parantunut ankarasta taudista.

Mutta sitä kirkkaammin säkenöivät hänen suuret, mustat silmänsä.

Vasemmalla kädellään piteli hän rintansa päällä vanhaa, repaleista

huivia, jolla hän peitteli illan kylmästä värisevää rintaansa. Hänen

pukuansa voi sanan täydessä merkityksessä nimittää rääsyiksi; tuuhea,

musta tukkansa oli kampaamatta ja takkuinen. Seisoimme siinä ja

tarkastelimme toisiamme pari minuttia.

-- Missä on vaari? kysäsi hän viimein käheällä, tuskin kuuluvalla

äänellä, aivan kuin hänen rintansa tai kaulansa olisi ollut kipeä.

Tuon kysymyksen kuultuani katosi mystillinen kauhuni kokonaan.

Minulta siis kysellään Smithiä; tämän salaperäisen ukon olennosta

olen siis saamaisillani alkutietoja.

-- Sinun vaarisiko? Hän on jo kuollut! sanoin äkkiä, kokonaan

valmistumatta vastaamaan hänen kysymykseensä, ja samassa kaduin

pikaista vastaustani. Hiukan aikaa seisoi hän entisellään, mutta

sitten alkoi hän vavista niin kovin, kuin olisi hän saanut vaikeimman

hermotaudin puistatuksen. Kiiruhdin tukemaan häntä, ettei hän

pääsisi kaatumaan. Muutaman minutin kuluttua tointui hän, ja selvään

huomasin, että hän teki melkein mahdottomia ponnistuksia, salatakseen

minulta liikutustaan.

-- Anna anteeksi, tyttöseni! Anna anteeksi, lapsueni! lausuin minä.

-- Minä niin äkkiä ilmaisin sinulle, ja kenties se ei olekkaan ...

pikku raukka!... Ketä sinä haet? Vanhustako, joka tässä asui?

-- Niin, tuskin sai hän kuiskanneeksi yhä levottomasti katsoen minuun.

-- Oliko hänen nimensä Smith? Niinkö?

-- Ni-in!

-- No, hän ... niin, no, hän se onkin kuollut... Mutta älä sinä sitä

sure, kyyhkyläiseni. Miksikä sinä et jo ennen tullut? Mistä nyt

tulet?... Hänet haudattiin eilen; hän kuoli äkkiä... Oliko hän sinun

iso-isäsi?

Tyttö ei vastannut minun tiheisiin ja sekaviin kysymyksiini. Hän

kääntyi ääneti ja poistui hiljaa huoneesta. Olin niin hämmästynyt,

etten enää häntä pidättänyt enkä kysellyt häneltä enempää. Hän

pysähtyi vielä kynnyksellä ja, puolittain minuun kääntyneenä, kysäsi:

-- Kuoliko Asorkakin?

-- Niin, Asorkakin kuoli, vastasin, ja minusta tuntui kummalliselta

hänen kysymyksensä: niinkuin hänkin olisi ollut varma siitä, että

Asorkan pitää kuolla ukon kanssa samalla kertaa.

Kuultuaan vastaukseni, poistui tyttönen kuulumattomin askelin

huoneestani, sulkien oven varovasti jälkeensä.

Kohta kiiruhdin hänen jälkeensä, ollen kovin pahoillani siitä, että

päästin hänet menemään. Hän poistui niin hiljaa, etten minä ollenkaan

kuullut, kun hän aukaisi toisen, rapuille vievän oven. "Rapuilta

ei hän vielä ole ehtinyt pois laskeutua," ajattelin ja asetuin

kuultelemaan. Mutta hiljaa oli kaikki, eikä kenenkään askeleita

kuulunut. Kuului vain jossain alakerrassa oven käynti ja sitten oli

taas kaikki hiljaa.

Aloin kiiruusti laskeutua alas. Minun asunnostani, viidennestä

kerroksesta neljänteen, olivat kiertoportaat, neljännestä kerroksesta

alkoivat suorat rappuset. Ne olivat likaiset ja aina pimeät, niinkuin

tapaa olla semmoisissa suurissa rakennuksissa, jotka ovat jaetut

pieniin asuntoihin. Nyt olikin rapuilla pilkkopimeä. Hapuroimalla

päästyäni neljänteen kerrokseen pysähdyin, ja nyt oli kuin olisi joku

äkkiä nykäissyt minua, että täällä porstuassa on joku piiloutunut

minulta. Aloin hapuroimaan käsilläni; tyttö oli nurkassa, kasvot

seinään päin, itkien hiljaa ja äänettömästi.

-- Kuulepas, miksikä sinä pelkäät? sanoin hänelle. -- Säikytin sinut

niin kovasti; suo anteeksi. Vaarisi kuollessaan puhui sinusta; ne

olivat hänen viimeiset sanansa... Minulle jäi hänen kirjojansa, ne

kai ovat sinun. Mikä sinun nimesi on? Missä asut? Vaarisi sanoi, että

kuudennella linjalla...

Enpä saanut puhettani lopettaneeksi. Tyttö huudahti niinkuin

peloissaan siitä syystä, että minä tiedän hänen asuntonsa, hän

tyrkkäsi minua luunlaihalla kädellään ja kiiruhti rapuista alas. Minä

kiirehdin jälkeensä; vielä kuulin hänen askeleensa alhaalla. Äkkiä

lakkasivat ne kuulumasta... Kun ehdin päästä kadulle, ei tyttöä enää

näkynytkään. Juostuani aina Vosnesenskin kadulle saakka, huomasin

kaiken etsimiseni turhaksi; tyttö oli kadonnut. "Varmaankin jonnekin

piiloutui minulta jo silloin, kun laskeutui rapuilta," ajattelin

itsekseni.