IX.

Minä katsoin Aleshaan hyvin tarkkaan, vaikka olin jo useastikin

hänet tätä ennen nähnyt; katsoin hänen silmiinsä, ikäänkuin hänen

katseensa olisi voinut päästää minut kaikista epäilyksistäni,

niinkuin siinä olisin löytänyt selityksen siihen, miten, kuinka tämä

lapsi voi lumota Natashan, voi herättää hänessä semmoisen mielettömän

rakkauden, -- rakkauden moisen, joka saattoi unohtamaan lapsen

ensimmäisen velvollisuuden, arvelematta uhraamaan kaiken sen, mikä

tähän saakka oli Natashalle pyhäkkönä. Ruhtinas tarttui molempiin

käsiini, puristi niitä vahvasti, ja hänen lempeä, kirkas katseensa

tunkeutui sydämmeeni.

Minä tunsin, että olen voinut erehtyä päätelmissäni hänen suhteensa

jo yksistään siitä syystä, että pidin häntä vihollisenani. Niin,

minä en rakastanut häntä ja, tunnustan, en koskaan voinut häntä

rakastaa, -- minä yksinäni, ehkä, kaikista niistä, jotka hänet

tunsivat. Hänessä oli paljon semmoista, josta en ensinkään pitänyt,

jopa hänen komea ulkomuotonsakin, ja ehkäpä juuri siitä syystä, että

hän näytti niin liiallisen komealta. Jälkeenpäin tulin huomaamaan,

että siinäkin suhteessa minä arvostelin liian puolueellisesti. Hän

oli korkeakasvuinen, ryhdikäs, hoikka; kasvonsa olivat soikeat,

alati kalpeat; vaalea tukka, suuret, siniset, lempeät ja haaveilevat

silmät, joissa toisinaan äkkiä välähteli mitä avomielisin, mitä

lapsellisin iloisuus. Hänen pienillä, ruusunpunaisilla, somilla

huulillansa asui aina jotain totisuutta; sitä odottamattomampi ja

sitä lumoavampi oli niillä äkkiä ilmaantuva hymy, joka oli niin

viaton ja avomielinen, että te hänen jäljestään itsekin, missä mielen

tilassa tahansa olisittekaan, tuntisitte kohta olevanne pakotetut

hänelle vastaan hymyilemään aivan samoin, kuin hänkin on hymyillyt.

Hän ei pukeutunut ylellisesti, mutta aina sievästi; hyvin voi

huomata, ettei sievyyden vaatimusten täyttäminen tuottanut hänelle

vähintäkään vaikeutta, että se oli hänessä synnynnäistä.

Totta kyllä, että hänessä hiukan löytyi semmoista, jota ei sopinut

kokonaan hyväksyä, muutamia vähemmin siedettäviä puutteellisuuksia:

kevytmielisyyttä, itsetyytyväisyyttä, kohteliaaseen muotoon peittyvää

julkeutta. Mutta hän oli sydämmeltänsä peräti selkeä ja rehti,

itse ennen muita toi ilmi nuo puutteensa, paheksui niitä ja teki

niistä pilaa. Minusta tuntui, ettei tuo lapsi milloinkaan, eipä edes

leikilläkään, voinut valehdella, mutta jos olisikin valehdellut,

niin ei olisi aavistanutkaan siinä mitään pahaa olevan. Hänen

itsekkäisyytensäkin näytti sisältävän jotain viehättävää, ehkäpä

juuri siksi, että hän oli niin avomielinen, eikä salaperäinen.

Hänessä ei ollut nimeksikään salaperäisyyttä. Sydämeltään oli hän

heikko, luottava ja ujo; tahdonvoimaa hänellä ei ollut nimeksikään.

Tehdä hänelle vääryyttä tai pettää häntä olisi ollut sekä synti että

sääli, samoin kuin on synti pettää ja sortaa lasta. Ikäisekseen

oli hän liian naivi eikä melkein ollenkaan ymmärtänyt todellista

elämää, vaikkapa hän, luultavasti, ei neljänkymmenen vanhanakaan

olisi oppinut elämää tuntemaan. Tämmöiset ihmiset ovat ikäänkuin koko

elinajakseen tuomitut olemaan ala-ikäisinä. Luulen, ettei voinut

löytyä ainoatakaan ihmistä, joka olisi voinut olla rakastamatta

häntä lapsen lailla, hän olisi hyväilyillään saavuttanut suosionne.

Natasha sanoi oikein: hän olisi voinut tehdä jonkun huonon työnkin,

jos vain joku voimakas syrjävaikutin olisi hänet siihen vetänyt,

mutta tullessaan tuntemaan tuollaisen työnsä seuraukset, olisi hän,

luullakseni, katumuksen tuskissa voinut kuolla. Vaistomaisesti

Natasha tunsi, että hän tulee olemaan Aleshan käskijänä, valtijaana,

jopa että Alesha tulee hänen uhrikseen. Natasha jo edeltäkättä tunsi

nautintoa saada rakastaa mielettömästi sekä tuskallisesti kiusata

sitä, jota rakastaa, juuri siksi, että rakastaa, ja ehkäpä juuri

siksi kiiruhtikin ensiksi uhraamaan itsensä hänelle. Mutta loistipa

rakkaus Aleshankin silmistä, ja riemastuksella katsoi hän Natashaan.

Natasha loi minuun juhlallisen katseen. Nyt oli hän unohtanut kaikki

-- vanhempansa, jäähyväiset sekä epäilyksensä... Hän oli onnellinen.

-- Vanja, huudahti hän, -- minä olen syyllinen hänen edessään, enkä

ansaitse saada häntä! Minä luulin, ettet sinä enää tulekkaan, Alesha.

Unohda minun huonot luuloni, Vanja. Minä sovitan sen! lisäsi hän,

katsoen häneen äärettömällä rakkaudella.

Alesha hymyili, suuteli hänen kättänsä ja, päästämättä sitä

kädestään, sanoi minulle:

-- Älkää syyttäkö minuakaan. Jo kauvan aikaa halusin minä puristaa

teitä kuni veljeä rintaani vasten; kuinka paljon Natasha onkaan

teistä minulle puhunut! Mehän emme vielä ole teidän kanssanne

kunnollisesti tutustuneetkaan, ja jotain on esteenä välillämme.

Olkaamme ystäviä ... antakaa meille anteeksi, lisäsi hän puoliääneen

ja hiukan punastuen, mutta niin viehättävästi hymyillen, etten minä

voinut olla sydämmellisesti vastaamatta hänen tervehdykseensä.

-- Niin, niin, Alesha, ehätti Natasha sanomaan, -- hän on meidän,

hän on meidän veljemme, hän on jo antanut meille anteeksi, emmekä me

hänettä tule onnellisiksi. Olenhan jo sinulle siitä puhunut... Ah,

me olemme kovia lapsia, Alesha. Mutta me käymme elämään kolmen...

Vanja! pitkitti hän vapisevin huulin -- nyt sinä palaat kotiin,

_heidän_ luoksensa; sinulla on oikea kultainen sydän, ja vaikka

he eivät annakaan minulle anteeksi, niin nähdessään, että sinäkin

annoit anteeksi, he ehkä tulevat hiukan leppeämmiksi minulle. Kerro

heille kaikki, kaikki, _omilla_ sydämmesi sanoilla; etsi semmoiset

sanat... Puolusta minua, pelasta; kerro heille kaikki syyt, kaikki,

kuten ne itse käsität. Tiedätkös, Vanja, etten minä ehkä olisi tehnyt

_tätä_, jos ei sinua tänään olisi ollut minun muassani! Sinä olet

minun pelastukseni: minä heti luotin sinuun, että sinä osaat heille

niin kertoa, jotta ainakin tämän ensi kauhun heiltä voit hiukan

lieventää. Oi Jumalani, Jumalani!... Sano heille minun puolestani,

että minä hyvin tiedän sen, ettei minulle nyt voi antaa anteeksi,

sillä jos he antaisivatkin anteeksi, Jumalani ei anna; sano, että

jos he kiroavatkin minut, niin minä kuitenkin tulen aina siunaamaan

heitä ja rukoilemaan heidän puolestansa kaiken ikäni. Minun sydämmeni

on kokonaan oleva heidän luonaan! Ah, miksikä emme voi kaikki olla

onnellisia! Miksi, miksi!... Jumalani! Mitä minä nyt tein! huudahti

hän äkkiä, ikäänkuin toinnuttuansa ja, vavisten kauhusta, peitti hän

käsillään kasvonsa.

Alesha painoi ääneti hänet rintaansa vasten ja syleili. Kului jonkun

aikaa äänettömyydessä.

-- Ja te voitte vaatia tämmöistä uhria! sanoin minä, katsoen

moittivasti Aleshaan.

-- Älkää syyttäkö minua! sanoi hän taasen, -- minä vakuutan teille,

että nämät nykyiset onnettomuudet kaikki, vaikka ne ovatkin hyvin

suuria, ovat vain lyhytaikaisia. Minä olen siitä aivan varma.

Täytyy vain pysyä lujana, jotta voisi voittaa tämän hetken; samaa

sanoi Natasha minullekin. Tiedättekö, että syynä tähän kaikkeen

on tuo sukuylpeys, nuo kokonaan turhat riidat, ja jonkinlaiset

käräjöimiset!... Mutta (sitäkin minä olen kauvan ajatellut, voin

vakuuttaa teille) ... sen kaiken täytyy loppua. Me kaikki liitymme

yhteen ja silloin tulemme täydellisesti onnellisiksi, vieläpä

vanhuksemmekin, meidät nähdessään, tekevät sovinnon. Kukapa voi

sanoa, ehkäpä juuri meidän avioliittomme onkin oleva alkuna heidän

sovintoonsa. Minä luulen, ettei muuten voikaan olla. Kuinka te

luulette?

-- Te sanotte: avioliittomme. Koskas te annatte vihkiä itsenne?

kysäsin minä, katsahtaen Natashaan.

-- Huomenna, eli ylihuomenna; ainakin ylihuomenna -- varmaankin.

Nähkääs, minä en itsekään vielä oikein tiedä ja, totta sanoen, en ole

vielä mitään valmistuksia tehnyt. Minä luulin, että ehkäpä Natasha

vielä tänään ei tulekkaan, sitä paitsi tahtoi isä välttämättömästi

viedä minut tänään morsiamen luo (minullehan ehdotellaan morsianta;

on kai Natasha teille siitä puhunut. Mutta minä en huoli siitä). No

niin, minä en siis voinut oikein varmaan luottaa. Mutta kumminkin

meidät vihitään ylihuomenna. Niin ainakin minusta tuntuu, sillä eihän

se muuten sovi. Huomenna me matkustamme Pskovin tietä. Tässä lähellä

maalla asuu eräs minun tovereistani, lyceisti, oikein hyvä ihminen;

minä, kenties, esitän hänet teille. Siellä kylässä on pappikin,

vaikka toisekseen, en varmaan tiedä, onko vai ei. Olisihan pitänyt

edeltäpäin tiedustaa, mutta en ehtinyt... Ja toisekseen, oikeastaan

ovat nuo kaikki pikku seikkoja. Kunhan vain pääasia on selvillä.

Voinee kai jostain lähikylästä pyytää pappia; kuinka te luulette?

-- Kai siellä on lähellä kyliä! Sääli vain, etten minä saanut vielä

riviäkään sinne kirjoittaneeksi, olisi pitänyt edeltäpäin ilmoittaa.

Kenties ei ole ystäväni kotonakaan... Mutta -- se on vähäpätöinen

asia! Jos vaan on päättäväisyyttä, seuraa muu kaikki itsestänsä, eikö

niin? Nyt huomiseen tai vaikkapa ylihuomiseen saakka asuu Natasha

minun asunnossani. Minä vuokrasin eri asunnon, jossa me vihiltä

palattuamme tulemme asumaan. Enhän minä enää mene asumaan isäni luo,

-- eikö niin? Tulettehan meillä käymään? Minä laitan huoneet oikein

sievästi. Meillä tulevat käymään lyceistitoverini; minä panen toimeen

illatsuja...

Hämilläni ja suruissani katsoin häneen. Natasha katseillaan pyyti

minua, etten tuomitsisi Aleshaa ankaruudella, vaan olisin lempeämpi.

Hän kuunteli Aleshan puhetta surullisesti hymyillen, sekä samalla

ikäänkuin olisi ihaillut häntä, aivan niinkuin ihaillaan armasta,

iloista lasta kuunnellessa sen ajatuksetonta, mutta siltä mieluista

lavertelemista. Minä loin moittivan katseen Natashaan. Tunsin

äärettömän tuskan painostavan itseäni.

-- Entä isänne? kysäsin Aleshalta. -- Uskotteko varmasti, että hän

antaa teille anteeksi?

-- Välttämättömästi; mitäpä hän muutakaan tekisi? Niin, no, tietysti

hän kiroo minua alussa; olenpa siitä varma. Kyllä hän on semmoinen;

ja minulle on hän niin ankara. Ehkäpä kirjoittaa vielä jollekin

valituksen; sanalla sanoen, käyttää isällistä valtaansa... Mutta

ei se ole sen vaarallisempaa. Hän rakastaa minua rajattomasti;

on vihoissaan, mutta antaa sitten anteeksikin. Silloin tulevat

kaikki sovintoon keskenään, ja jokainen meistä on onnellinen. Niin

Natashankin isä.

-- Mutta jos ei annakaan anteeksi? Oletteko sitä ajatelleet?

-- Välttämättömästi antaa, mutta ehk'ei niin kohta. Ja mitäs sitten?

Minä näytän hänelle, että minullakin on luonteen lujuutta. Hän aina

minua toruu, ettei minulla ole luonteen lujuutta, että minä olen

kevytmielinen. Nytpähän näkee, olenko kevytmielinen, vai en? Eihän

perheelliseksi mieheksi tuleminen ole leikin tekoa; sittepä en enää

olekaan mikään nulikka ... se tahtoo sanoa, minä tarkoitan, että

minä tulen semmoiseksi kuin muutkin ... no, tuonlaiset perheelliset

ihmiset. Tulen elämään omalla työlläni. Natasha sanoo, että se on

paljoa parempi, kuin elää muiden kustannuksella, kuten me kaikki

elämme. Jospa te vain tietäisitte, miten paljon hyviä asioita Natasha

minulle puhuu! Itse minä en voisi koskaan semmoista keksiä, -- en

ole niin kasvanut, ei ole minua sillä tavalla kasvatettu. Tosin

minä itsekin tiedän, että olen kevytmielinen enkä miltei mihinkään

kelpaa; mutta, tiedättekös, toissapäivänä tuli päähäni mainio ajatus.

Vaikka nyt ei ole semmoinen aika, kuitenkin minä kerron teille,

sillä pitäähän Natashankin kuulla se, ja te annatte meille neuvoja.

Nähkääs: minä aion kirjoittaa kertomuksia ja, niin kuin tekin,

myydä niitä aikakauskirjoihin. Autattehan te minua, niinhän? Minä

luotin teihin, ja koko viime yön sommittelin erästä romaania, niin

vain, koetteeksi, ja tiedättekös: siitä voisi tulla oikein sievä

kappale. Aiheen minä otin eräästä Scribe'n ilveilystä... No, minä

kerron teille siitä sitten. Pääasia on, että siitä maksetaan ...

maksetaanhan teillekin!

Minä en voinut olla naurahtamatta.

-- Tehän nauratte, sanoi hän hymyillen kanssani. -- Ei, mutta

kuulkaas, jatkoi hän käsittämättömällä avomielisyydellä, -- älkää te

välittäkö siitä, että minä näytän tällaiselta; mutta kyllä minulla on

hyvin paljon huomiokykyä; saattepa sen nähdä. Miksikä en koettaisi?

Ehkä siitä tuleekin jotain... Mutta toisekseen; ehkä te olette

oikeassa: enhän minä tiedä mitään todellisesta elämästä; niinhän

minulle Natashakin sanoo, ja samoinpa ne kaikki muutkin sanovat;

mikä kirjailija minusta tulisi? Naurakaa vaan, mutta ohjatkaa

minua; senhän teette Natashan vuoksi, ja häntä te rakastatte. Minä

sanon teille totuuden: minä en ansaitse häntä; minä tunnen sen;

se on kyllä minulle hyvin raskasta, enkä minä tiedä, minkä vuoksi

hän minua niin paljon rakastaa? Ja minä, niin luulen, voisin antaa

hänen edestänsä koko elämäni! Todellakin, tähän hetkeen asti minä

en peljännyt mitään, mutta nyt pelkään: mitä me vaan olemmekaan

aikoneet tehdä! Jumalani! Eiköhän sittenkin ihmiseltä juuri silloin,

kun hän on kokonaan antaunut velvollisuudelleen, eikö juuri silloin

tule puuttumaan kykyä ja voimaa velvollisuutensa täyttämiseen.

Olkaa edes te meidän apunamme, hyvä ystävä! Nyt enää te vain yksin

olette meidän ystävämme. Mitäpäs minä yksin ymmärtäisin! Antakaa

anteeksi, että minä niin paljon pyydän apuanne; minä pidän teitä

hyvin jalosydämmisenä ihmisenä ja minua äärettömästi parempana. Mutta

minä tahdon tulla hyväksi, olkaa vakuutettu, ja tulen mahdolliseksi

saamaan teidän kumpasenkin rakkautenne.

Nyt hän taas puristi kättäni ja hänen kauneissa silmissään loisteli

hyvyyttä ja ihania tunteita. Niin luottavasti ojensi hän minulle

kätensä, niin varmasti uskoi, että minä olen hänen ystävänsä.

-- Natasha auttaa minua tulemaan paremmaksi, pitkitti hän. -- Te

vain älkää luulko jotain hyvin pahaa, älkää kovin paljon surko

meidän tähtemme. Onhan minulla paljon toiveita, ja aineellisessa

suhteessa tulemme me kaikin puolin turvatuiksi. Minä, esimerkiksi,

jos romaanini ei onnistuisi (minä, totta sanoen, jo äskettäin

ajattelin, että romaani-tuumani on tyhmyyttä, nyt siitä tässä

kerroin sen tähden, että saisin kuulla teidän mielipiteenne), -- jos

romaani ei onnistu, voin minä hätätilassa antaa musiikkitunteja.

Te kai ette tietäne, että minä olen oppinut musiikkia? En minä

katso häpeäksi elää semmoisellakin työllä. Tässä asiassa olen minä

kokonaan uusien aatteiden mies. Sitä paitsi on minulla paljon

kalliita korukaluja, toilettiesineitä; miksikä niitä säästäisin?

Minä myön ne ja, tietäkääs, me voimme niillä rahoilla elää pitkät

ajat! Viimein, ihan viimeisimmässä tapauksessa minä ehkä antaun

palvelemaan jossain virastossa. Tuleepa isäni siitä hyvilleenkin; hän

yhä ajaa minua palvelukseen, mutta minä aina teen sairauden kieltoni

syyksi. (Lienenpä, muuten, jo jonnekin virastoon kirjoitettukin

virkamieheksi). Mutta nyt kun hän näkee, että avioliitto saattoi

minulle hyvää, vakaannutti minut ja että minä todellakin aloin tehdä

työtä, -- tulee hän iloiseksi ja antaa minulle anteeksi.

-- Mutta, Aleksei Petrovitsh, oletteko ajatelleet sitä, mikä juttu

nyt syntyy isänne ja Natashan isän välillä? Kuinka luulette, mitä on

tapahtuva tänä iltana hänen kotonaan?

Ja minä viittasin Natashaan, joka oli sanoistani mennyt kalman

kalpeaksi.

Minä olin säälimätön.

-- Niin, niin, te olette oikeassa, se on kauheata! vastasi Alesha,

-- minä olen jo ajatellut sitä ja henkisesti kärsin... Mutta mikäpäs

auttaa? Te olette oikeassa: vaikka ehk'edes hänen vanhempansa

antaisivat meille anteeksi! Ja kuinka paljon minä rakastan heitä

kumpaakin, jospa te sen tietäisitte! Ovathan he olleet minulle aivan

kuin oma isä ja äiti, ja tällä lailla minä heidät palkitsen! Oih,

noita riitoja, noita käräjöimisiä! Ette usko, kuinka vastenmielisiä

ne ovat meille! Ja minkä vuoksi he riitelevät! Me kaikki rakastamme

toisiamme, ja kumminkin riitelemme! Sopisivat pois, niin olisi asia

lopussa! Todellakin, niin minä heidän sijassaan tekisin... Sananne

pelottavat minua. Natasha, se on hirveätä, mitä me sinun kanssasi

olemme aikoneet tehdä! Niin minä olen sanonut aina... Sinä se niin

välttämättömästä tahdot... Mutta kuulkaas, Ivan Petrovitsh, kenties

tämä kaikki vielä kääntyykin hyväksi; mitä te luulette? Tekeväthän

he lopultakin sovinnon keskenään! Me saatamme heidät sovintoon. Niin

se on, välttämättömästi niin; he eivät voi vastustaa rakkauttamme...

Jos he kiroavatkin meitä, rakastamme me heitä sittenkin; eiväthän

he voi sitä vastustaa. Te ette voi uskoa, kuinka hyvä sydän minun

isä-ukollani toisinaan on! Hänhän vain tavan vuoksi katsoo noin

altakulmin, mutta kumminkin on hän monessa asiassa hyvin viisas. Jos

te vain tietäisitte, kuinka lempeästi hän puheli tänään kanssani,

varoitti minua! Ja minä kun juuri tänään teen vasten hänen tahtoaan;

minä olen siitä hyvin pahoillani. Ja kaikki vain noiden kelvottomien

ennakkoluulojen tähden! Tämähän on hulluutta! Ja aivan varmaa on,

että, jos hän olisi Natashan seurassa puolikaan tuntia, tarkastaisi

häntä kunnollisesti, niin ei hän ollenkaan estelisi meitä.

Tätä sanoessaan katsahti Alesha hellästi ja innokkaasti Natashaan.

-- Tuhannen kertaa olen minä mielessäni kuvitellut, jatkoi hän

lavertelemistaan, -- kuinka isäni tulee rakastamaan Natashaa,

kun oppii hänet tuntemaan, ja kuinka Natasha on heitä kaikkia

hämmästyttävä. Eihän heistä ainoakaan ole milloinkaan nähnyt

tällaista tyttöä! Isäni on saanut päähänsä, että Natasha on vain

juonittelija. Minun velvollisuuteni on palauttaa Natashalle hänen

kunniansa, ja minä teen sen! Ah, Natasha! Kaikkien täytyy sinua

rakastaa, kaikkien, eikä ole oleva ainoatakaan ihmistä, joka sinua ei

rakastaisi, lisäsi hän innossaan. -- Vaikk'en minä ollenkaan ansaitse

sinua, rakasta kuitenkin minua, ja minä ... tunnethan sinä minut! Ja

kuinka paljon sitten me onneamme varten tarvitsemmekaan! Ei, minä

luotan, uskon, että tämän illan täytyy tuottaa meille kaikille onnea,

rauhaa ja sopua! Ollos siunattu tämä ilta! Niinhän, Natasha! Mutta

mikä sinun on? Jumalani, mikä sinun on?

Natasha oli vaalea kuni kuollut. Kaiken aikaa, kun Alesha laverteli,

katsoi Natasha häneen tarkkaan: mutta hänen katseensa tuli yhä

himmeämmäksi ja liikkumattomammaksi, kasvonsa yhä vaaleammiksi ja

vaaleammiksi. Minusta näytti, ettei hän lopulta enää kuullutkaan,

mutta oli jonkinlaisessa horrostilassa. Aleshan huudahdus oli

ikäänkuin äkkiä hänet herättänyt. Hän tointui, tarkasteli

ympäristöänsä ja äkkiä kiirehti minun luokseni. Hätäisesti, ikäänkuin

kiirehtien ja Aleshalta salaten, veti hän taskustansa kirjeen ja

antoi sen minulle. Kirje oli osotettu hänen vanhemmillensa ja jo

eilen kirjoitettu. Sitä minulle antaessaan katsoi hän minuun hyvin

tarkkaan, ikäänkuin kiintyen minuun katseillaan. Siinä katseessa

oli epätoivoa; en koskaan voi unohtaa tuota kauheata katsetta.

Pelko valtasi minut; huomasin, että hän nyt vasta täydelleen tunsi

päätöksensä koko kauheuden. Hän koetti minulle jotain sanoa, alkoipa

jo puhua, mutta silloin äkkiä meni tainnoksiin. Ennätin ottaa hänet

kiinni. Alesha vaaleni säikähdyksestä; hän hieroi Natashan ohimoja,

suuteli hänen käsiään, huuliaan. Parin minutin kuluttua Natasha

tointui. Jonkun matkan päässä seisoivat ajurin vaunut, joilla Alesha

oli tullut. Alesha viittasi kuskille. Vaunuihin noustessaan tarttui

Natasha raivoisasti käteeni, ja kuuma kyynel poltti sormiani. Vaunut

läksivät liikkeelle. Vielä kauvan aikaa seisoin siinä ja seurasin

häntä silmilläni. Kaikki onneni meni sillä hetkellä murskaksi

ja elämäni katkesi kahtia. Kirvelevällä sydämellä tunsin sen...

Verkalleen astelin minä takaisin tuttua tietä vanhusten luo. En

ymmärtänyt, mitä heille sanoisin, kuinka astuisin huoneeseensa.

Ajatukseni olivat turtuneet, jalkani horjuivat...

Se oli onneni historia; niin päättyi lempeni tarina. Tahdon nyt

jatkaa keskeytynyttä kertomustani.