Hän astui ääneti, kiirehtien, pää alas painuneena, minuun
katsomattakaan. Mutta päästyään kadulta rantakadulle hän äkkiä
pysähtyi ja tempasi minua kädestä kiinni.
-- Ahdistaa! kuiskasi hän. -- Sydäntä kouristaa, tukahduttaa!
-- Käänny takaisin, Natasha, huudahtin minä säikähtyneenä.
-- Etkö sinä sitten näe, Vanja, että minä läksin pois _ainaiseksi_,
erosin heistä enkä milloinkaan palaa takaisin? lausui hän, luoden
minuun sanomatonta kärsimystä ilmaisevan katseen.
Sydämmeni oli lakata sykkimästä. Tätä kaikkea minä aavistin jo heille
mennessäni, tämä kaikki näkyi minulle ikäänkuin sumun läpi, ehkäpä
jo kauvan ennen tätä päivää näin sen tällä tavoin käyvän, mutta
kumminkin sattuivat nyt sanansa minuun kuni ukkosen isku.
Astuimme murheisina rantakatua. Minä en voinut puhua; minä koetin
etsiä syitä, koetin ajatella ja jouduin kokonaan ymmälle. Päätäni
alkoi pyörryttää. Minusta tuntui tämä niin luonnottomalta, niin
mahdottomalta.
-- Syytätkö sinä minua, Vanja? sanoi hän jonkun ajan kuluttua.
-- En, mutta ... mutta minä en usko; se on mahdotonta!... vastasin,
muistamatta, mitä puhuin.
-- Ei, Vanja, niin se nyt on! Minä läksin heidän luotaan enkä tiedä,
kuinka heille käy ... en tiedä, kuinka käy itsellenikään!
-- Menetkö _hänen_ luoksensa, Natasha? Niinkö?
-- Niin, vastasi hän.
-- Mutta sehän on mahdotonta! huudahdin minä epätoivoisena.
-- Tiedätkö, että se on mahdotonta. Natasha parkani! Sehän on
mielettömyyttä. Sitenhän sinä surmaat heidät sekä itsesi tuhoat!
Tiedätkö sinä sen, Natasha?
-- Tiedän; vaan mitäpäs minä voisin, ei se ole minun tahdossani!
sanoi hän, ja hänen sanoissaan kuului niin paljon epätoivoa,
ikäänkuin hän olisi ollut matkalla kuolemanrangaistusta kärsimään.
-- Käänny, käänny takaisin, kunnes vielä ei ole myöhäistä, pyytelin
minä häntä, ja sitä innokkaammin, sitä vakuuttavammin rukoilin,
mitä enemmän itse tunsin turhiksi kaikki kehoitukseni ja niiden
sopimattomuuden juuri tällä kertaa. -- Ymmärrätkö sinä, Natasha,
mitä teet itsellesi? Ajattelitko sinä sitä? Onhan _hänen_ isänsä
sinun isäsi vihollinen; loukkasihan ruhtinas isääsi, epäili häntä
rahojen varkaudesta; hänhän se nimitti isääsi varkaaksi. Onhan heidän
välillään parhaillaan oikeudenkäynti... Ja mitä! Kaiken lisäksi vielä
tämä viimeinen seikka, ja tiedätkös sinä, Natasha ... (oi Jumalani,
tiedäthän sinä tämän kaiken) ... tiedätkö, että ruhtinas epäili
isääsi ja äitiäsi, että juuri he, ja tahallaan, saattoivat Aleshan
sinuun mieltymään, kun Alesha vieraili teillä maalla? Ajatteleppas,
kuvaileppas vain se itsellesi, mitenkä silloin isäsi tuosta valheesta
kärsi. Tukkansa on näinä kahtena vuonna kokonaan harmaantunut --
katsohan häntä! Ja pääasia: sinähän tuon kaiken tiedät, Natasha,
hyvä Jumala kuitenkin! Minä en puhukaan siitä, miltä tuntuu heistä
kadottaa sinut ijäkseen! Olethan sinä heidän aarteensa, kaikkensa,
mitä heille vanhoille päivilleen on jäänyt. Minä en tahdo siitä
puhuakaan: se sinun tulee itsesi tietää; muista, että isäsi pitää
sinut syyttä häväistynä, jota nuo röyhkeät syyttä loukkaavat,
solvaavat kostamatta! Nytpä, juuri nyt taas uudestaan virisi, sai
vauhtia tuo vanha, pinttynyt vihamielisyys siitä, ette te otitte
Aleshan vastaan. Ruhtinas taas loukkasi isääsi, joka vielä on vihan
vimmassa tästä uudesta solvauksesta, ja nyt kaikki, kaikki tämä,
kaikki nuo syytökset tulevatkin nyt todistetuiksi! Kaikki, jotka
tietävät asian, sanovat ruhtinaan olevan oikeassa, kaikki syyttävät
sinua ja isääsi. No, mitenkä hänelle käy? Sehän vie häneltä hengen
heti kohta! Häpeä, häväistys, ja keneltä? Sinun tauttasi, hänen
tyttärensä, hänen ainokaisensa, rakkaimman lapsensa tautta! Entäs
äitisi? Hänkään ei voi kestää... Natasha, Natasha! Mitä teetkään?
Palaja! Ole järkevä!
Hän oli vaiti; sitten katsahti hän minuun nuhtelevasti, ja niin
paljon sanomatonta tuskaa, niin paljon kärsimystä oli hänen
katseessaan, että minä käsitin, kuinka verisesti haavoittunut oli
hänen sydämmensä ilman minun sanojanikin. Minä ymmärsin, mitä hänelle
tehty päätöksensä tuli maksamaan ja miten piinasin, viiltelin häntä
turhilla, myöhäisillä neuvoillani; tuon kaiken minä hyvin ymmärsin,
enkä kumminkaan voinut pidättää itseäni, vaan jatkoin:
-- Ja sanoithan sinä itse vast'ikään äidillesi, että, kenties, et
lähde kotoa ... iltakirkkoon. Siis, sinä tahdoit jäädäkin kotiin; et
siis vielä lopullisesti päättänyt?
Hän vastasi minulle vain katkeralla hymyllä. Ja miksikä minä tuota
kysyinkään? Täytyihän minun ymmärtää, että kaikki oli auttamattomasti
päätetty. Mutta minä en voinut itseäni hallita.
-- Ja rakastatko sinä sitten häntä niin äärettömästi! huudahdin,
vapisevalla sydämmellä katsoen häneen, tuskinpa itsekään käsittäen,
mitä kyselenkään.
-- Mitä minä sinulle vastaisin, Vanja. Näethän sinä: hän käski minun
tulla, ja minä olen täällä, odotan häntä, lausui hän katkerasti
hymyillen.
-- Mutta kuulehan, kuulehan vain, aloin minä taas pyydellä häntä,
tarttuen oljen korteen, -- tämän kaiken voi vielä korjata, voi
vielä tehdä kokonaan toisella tavalla, aivan kaikkinensa jotenkin
muulla tavalla. Voithan olla kotoa pois menemättä. Minä neuvon
sinulle, miten teet, Natasha. Minä otan huolekseni sovittaa teille
kaikki, kaikki, toistenne kohtaamiset, ja kaikki... Älä vain poistu
kotoasi! Minä tahdon kantaa teidän kirjeenne; miksikä en voisi kantaa
kirjeitänne? Niin on oleva parempi, kuin tämä nykyinen toimesi.
Minä voin sen kaiken tehdä; minä teen teidän kummankin mieliksi,
saattepa nähdä, että olen täyttävä tahtonne... Etkä sinä saata
itseäsi hukkaan, Natasha, niinkuin nyt... Mutta nythän sinä varmasti
joudut hukkaan, joudut kokonaan! Suostu siihen, Natasha: kaikki käy
mainiosti, onnellisesti, ja te voitte rakastaa toisianne niin paljon,
kuin vaan tahdotte... Ja kun isänne lopettavat riitansa (sillä
välttämättömästi he lopettavat riitansa) -- silloin...
-- Riittää jo, Vanja, jätä se nyt jo, keskeytti hän, puristaen
vahvasti kättäni, kyynelsilmin hymyillen. -- Hyvä, kelpo Vanja! Sinä
olet hyvä, rehellinen ihminen! Et sanaakaan sano itsestäsi! Minähän
ensin hylkäsin sinut, ja sinä kaikki annoit anteeksi, huolehdit
ainoastaan minun onnestani. Tahdot kantaa meidän kirjeemme...
Hän alkoi itkeä.
-- Tiedänhän minä, Vanja, kuinka paljon sinä rakastit minua, miten
vielä nytkin rakastat, etkä ainoatakaan soimausta, et ainoatakaan
pahaa sanaa minulle moitteeksi koko tällä ajalla lausunut! Ja sinä,
sinä!... Jumalani, kuinka olenkaan rikkonut sinua vastaan! Vanja!
Muistatko, Vanja, muistatko sinä sinun ja minun yhteistä aikaamme?
Ah, parasta olisi, jos en olisi tuntenut, en kohdannutkaan _häntä_
milloinkaan!... Olisin silloin saanut elää sinun kanssasi, Vanja,
sinun, sinä minun kelpopoikani, minun kyyhkyläiseni!... Ei, minä
en ansaitse sinua! Näes, mimmoinen minä olen: mokomalla hetkellä
minä muistutan sinulle menneestä onnestamme, ja sinähän kärsit jo
ilman sitäkin! Tuonnoin et sinä kolmena viikkona meillä käynyt:
minä vakuutan sinulle, Vanja, minulle ei ainoatakaan kertaa tullut
ajatusta mieleen, että sinä kiroaisit minua, vihaisit minua. Minä
tiesin, miksi sinä poistuit! Sinä et tahtonut olla tiellämme, olla
meille elävänä nuhteena. Etteikö sinun sitten ollut raskasta nähdä
meitä! Ja kuinka minä sinua odotinkaan, Vanja, mitenkä ikävöinkään!
Vanja, kuules, jos minä rakastinkin Aleshaa kuni hupsu, kuni
mieletön, niin sinua ehkäpä vielä enemmin, niinkuin ystävätäni,
vielä enemmin rakastan. Kyllä minä luulen ja tiedän sen, etten voi
sinutta elää; minä tarvitsen sinua, tarvitsen sinun sydäntäsi, sinun
kultaista henkeäsi... Ah, Vanja! Kuinka karvas, kuinka raskas aika
minulle nyt alkaakaan!
Hän oli sulaa kyyneltulvaansa. Todellakin, raskas oli hänen
kohtalonsa!
-- Ah, kuinka minä halusin nähdä sinua! pitkitti hän, tukahduttaen
itkunsa. -- Kuinka oletkaan laihtunut, olet sairas, kalpea; oletko
sinä todella ollut sairaana, Vanja? Ja kas minua, kun en tiedustakaan
sinulta asioitasi! Yhä vain puhun itsestäni; sanos, mitenkä ovat
asiasi kustantajien kanssa? Kuinkas on uusi romaanisi, jatkuuko se?
-- Onko nyt aika puhua romaaneista, tai minusta, Natasha! Ja mikäpäs
niillä minun asioillani! Ei mitään hätää; hyvin menevät, ja Herrapa
niiden kanssa! Mutta kuules, Natasha: hänkö se vaati, että menisit
hänen luoksensa?
-- Ei, ei hän yksin, vaan minä ehkä enemmän. Hän kyllä puhui
siitä, ja samaa sanoin itsekin... Näes, ystäväiseni, minä kerron
sinulle kaikki. Hänelle ehdotellaan morsianta, rikasta ja hyvin
korkeasukuista, jonka sukulaisetkin kaikki ovat hyvin ylhäisiä.
Aleshan isä välttämättömästi tahtoo, että hän naisi tuon neidon,
ja isähän on, kuten hyvin tiedät, suurin juonittelija, hän pani
kaikki vieterit liikkeelle; kymmeneen vuoteen ei toista samanlaista
tilaisuutta voi odottaa. Mahtavia sukulaisia, rahoja... Tyttö,
kerrotaan, on hyvin kaunis; hän kovin viehättää Aleshaa. Ja sitten
isäkin tahtoo saada pikemmin Aleshan tieltään, jotta voisi itse
naida, ja siksi juuri välttämättömästi tahtoo kaikilla keinoilla
rikkoa meidän välimme. Hän pelkää minua ja vaikutusvaltaani
Aleshaan...
-- Tietääkö sitten ruhtinas teidän rakkaudestanne? keskeytin minä
kummeksien. -- Hänhän vain aavistaa eikä ollenkaan liene varma.
-- Tietää, hän tietää kaikki.
-- No, kukapas hänelle sen sanoi?
-- Alesha itse joku aika sitten kertoi kaikki. Hän itse minulle
sanoi, että on kaikki puhunut isälleen.
-- Taivas varjelkoon! Mitä te teettekään! Itsekö ilmaisi kaikki, ja
vielä tähän aikaan?
-- Älä syytä häntä, Vanja, keskeytti Natasha -- äläkä naura hänelle!
Häntä ei saa arvostella samalla mitalla, kuin kaikkia muita.
Ajatteles oikein. Eihän hän ole semmoinen, kuin sinä ja minä olemme.
Hän on lapsi; eihän häntä ole niin kasvatettukaan. Ymmärtäisikös hän,
mitä tekee! Ensi vaikutus, ensimäinen syrjävaikutin voi irroittaa
hänet kaikesta siitä, jolle hän hetki sitten vannomalla antautui.
Hänellä ei ole tahdon lujuutta. Hän voi vannoa sinulle uskollisuutta,
ja jo samana päivänä, samalla totuudella ja sydämmellisyydellä
voi hän antautua toiselle; tuleepa itse ensimäisenä siitä sinulle
kertomaankin. Hän voi tehdä jonkun huonon työnkin, mutta syyttää
siitä häntä ei voi, ehkäpä vain sääliä. Hän voi uhrata oman
tahtonsakin ja, tiedäppäs, millä tavalla voikin uhrata! Mutta sen hän
voi tehdä vain ennen jotain uutta miellettä; sen tultua unohtaa hän
entisen kokonaan. _Sillä tavoin hän unohtaisi minutkin, jos en minä
olisi aina hänen luonansa_. Kas, semmoinen hän on!
-- Ah, Natasha, ehkä tuo ensinkään ei olekaan totta, on vain huhuja.
Kuinka hän, mokoma poikapahanen, nyt jo naisi!
-- Minähän sanoin, että hänen isällään on jonkinlaisia erityisiä
tuumia.
-- Mutta mistäpäs sinä tiedät, että morsian on niin kaunis ja että
Alesha on häneen jo viehättynyt?
-- Alesha itse minulle siitä puhui.
-- Mitä! Itse puhui sinulle, että voipi toiseen rakastua, ja sinulta
vaati nyt tämmöistä uhrautumista?
-- Ei, Vanja, ei! Sinä et tunne häntä, sinä olet vähän ollut
hänen seurassaan; hänet pitää oppia paremmin tuntemaan, ja sitten
vasta tehdä päätöksiä. Ei maailmassa löydy sydäntä puhtaampaa ja
rehellisempää, kuin hänen sydämmensä on! Mitä? Olisiko parempi, jos
hän olisi valehdellut. Mitä tulee siihen, että toinen miellytti,
niin ei huoli muuta kuin jos hän ei kohtaisi minua yhteen viikkoon,
unohtaa hän minut ja rakastuu toiseen, mutta sitten kun hän taas
näkee minut, on hän taas minun vallassani. Ei! Sehän onkin hyvä,
että minä tiedän, ettei tuo ole minulta salassa; muutenhan minä
epäilyksiini kuolisin. Niin, Vanja! Minä jo olen päättänyt: _jos en
minä ole hänen luonansa aina, lakkaamatta, joka hetki, hän lakkaa
minua rakastamasta, unohtaa ja hylkää_. Kyllä hän on semmoinen; kuka
tahansa voi saada hänet valtoihinsa. Mitäpäs minä silloin tekisin?
Minä kuolisin silloin ... ja mitä on kuolemakaan! Mielelläni minä
nytkin kuolisin! Mutta miltä tuntuu elämä hänettä? Se olisi pahempi
kuin mikään kuolema, pahempi kaikkia kärsimyksiä! Ah, Vanja, Vanja!
Täytyyhän jotain olla, joka sai minut nyt hänen vuoksensa hylkäämään
sekä isäni että äitini! Älä houkuttele minua: se on päätetty! Hänen
täytyy olla minun luonani joka hetki, joka silmänräpäys; minä en voi
peruuttaa päätöstäni. Minä tiedän, että olen hukassa, sekä toiset
hukkaan saattanut...
-- Ah, Vanja! huudahti hän äkkiä ja koko olentonsa vapisi, -- entäpä
jos hän todellakin ei enää rakastakaan minua! Entäpä jos sinä äsken
juuri puhuitkin hänestä totta (minä en sitä milloinkaan ole sanonut),
entäpä jos hän vain valehtelee minulle ja vain näyttää olevansa suora
ja rehellinen, mutta onkin ilkeä ja turhamielinen. Minä nyt tässä
puolustelen häntä moitteiltasi, ja hän ehkä nyt juuri on toisen
seurassa ja nauraa itseksensä, ja minä, minä kelvoton hylkäsin kaikki
ja kävelin katuja pitkin, etsin häntä... Oih, Vanja!
Tuo parahdus tuli niin tuskallisesti hänen sydämmestään, että synkin
suru valtasi koko minun sisäisen olentoni. Minä huomasin, että
Natasha oli kokonaan kadottanut vallan itsensä yli. Eikä muu, kuin
sokea, mieletön, suurin mustasukkaisuus voinut saattaa häntä moiseen
mielettömään tekoon. Nytpä itsessänikin sai mustasukkaisuus vallan.
Minä en voinut hillitä itseäni: häijy tunne sai minut valtoihinsa.
-- Natasha, sanoin minä, -- yhtä seikkaa minä vain en ymmärrä: kuinka
sinä vielä voit rakastaa häntä sen jälkeen, mitä hänestä juuri
puhuit? Et kunnioita häntä etkä usko edes hänen rakkauteensa, ja
kumminkin menet hänen luokseen ainaiseksi, ja hänen vuoksensa kaikki
uhraat? Kuinka se on ymmärrettävä? Hän piinaa sinua koko ikäsi ajan,
samoin sinäkin häntä. Liikaa rakkautta se jo on sinulta, Natasha,
liikaa! Minä en käsitä semmoista rakkautta.
-- Niin minä rakastan kuni mieletön, vastasi Natasha kuni tuskan
kalventamana. -- Minä en vielä milloinkaan ennen sillä tavoin
rakastanut, Vanja. Tiedänhän minä itsekin, että olen mieletön
enkä rakasta niin kuin tulisi rakastaa. En minä rakasta häntä
tavallisella tavalla... Kuule, Vanja: minä jo tätä ennenkin tiesin,
vieläpä meidän onnellisimpina hetkinämme aavistin että hän tulee
tuottamaan minulle ainoastaan kärsimyksiä. Vaan minkä sille voi, jos
nyt pidän hänen tuottamansa kärsimyksetkin -- onnenani? Menisinkö
hänen luoksensa iloani etsimään? Enkö tietäisi jo edeltäkäsin sitä,
mikä minua hänen luonaan odottaa ja mitä tulen häneltä kärsimään?
Vakuuttihan hän rakastavansa minua, monet lupaukset minulle antoi,
enhän kumminkaan luota ainoaankaan lupaukseensa, en pidä niitä
minkään arvoisina enkä koskaan pitänyt, vaikka tiesinkin, ettei hän
minulle valehdellut, eikä voinutkaan valehdella. Itse minä hänelle
sanoin, itse, etten tahdo häntä millään tavoin sitoa. Se on parasta
hänelle: siteitä ei kukaan siedä, enkä minäkään. Mutta kumminkin on
onneni olla hänen orjansa, vapaaehtoinen orjansa; kestää häneltä
kaikkea, kaikkea, kunhan vain hän olisi luonani, kunhan vain saisin
häntä katsella! Tuntuu siltä että voisin sallia sen, että hän saisi
rakastaa toistakin, kunhan se vain tapahtuisi minun tieteni, että
minäkin saisin siinä ohella olla... Eikö se ole kurjaa, Vanja? kysäsi
hän äkkiä, luoden minuun rajun, hehkuvan katseen. Jonkun aikaa jo
olin huomaavinani, että hän hourii. -- Onhan se kurjaa, moiset
toivomukset! Mitä? Itse sanon, että se on kurjaa, mutta jos hän
hylkää minut, juoksen minä hänen jäljessään vaikka maailmaan ääriin,
vaikka hän hylkäisikin, vaikka pois ajaisikin minut. Sinä tässä nyt
pyydät minua kääntymään takaisin, -- mitäpä siitä seuraisi? Käännyn,
mutta huomenna taas lähden pois; kun hän vain käskee -- lähden,
viheltää, kutsuu minua nimeltä, kuni koiraa kutsutaan, kiiruhdan
heti jälkeensä juoksemaan... Kärsimyksiäkö! Häneltä minä en pelkää
ottaa vastaan mitä kärsimyksiä tahansa! Tiedänhän, että kärsimykseni
tulevat _häneltä_... Ah, eihän sitä voi selittää, Vanja!
-- Entä isä ja äiti? ajattelin. Onkohan hän heidät kokonaan unohtanut.
-- Eikö hän siis aiokkaan ottaa sinua vaimokseen, Natasha?
-- Lupasi, kyllä hän lupasi. Siksipä hän minua nyt kutsuukin, että
huomenna antaisimme itsemme salaa vihkiä ulkopuolella kaupunkia;
eihän hän tiedä, mitä tekee. Hän, kenties, ei tiedä kuinka tulisi
menetellä, jotta vihittäisiin. Ja mikä aviomies hän sitten on!
Naurattaa todellakin. Ja kun on mennyt naimisiin, niin tulee
onnettomaksi, alkaa soimata... Minä en tahdo, että hän jolloinkin
syyttäisi minua jostain. Minä annan hänelle kaikki, ja älköön hän
minulle mitään. Mitäs, jos hän naituansa tulisi onnettomaksi, niin
miksikä tekisit hänet onnettomaksi?
-- Mutta tämähän on jotain lumottua, Natasha, sanoin minä. -- Mitä,
menetkö sinä nyt suoraan hänen luokseen?
-- En, hän lupasi tulla tänne, ottaa minut; me sovimme...
Ja hän katsoi hartaasti tuonnemmas, mutta siellä ei näkynyt ketään.
-- Hän ei vieläkään ole täällä! Ja sinä tulit _ensiksi!_ huudahtin
minä epätoivoisena.
Natasha horjahti niinkuin olisi halvaus häntä kohdannut. Kasvonsa
vääristyivät tuskasta.
-- Ehkei hän tule ensinkään, soperti hän katkerasti hymyillen. --
Toissa päivänä kirjoitti hän, että jos minä en lupaa tulla, niin
täytyy hänen vasten tahtoansa siirtää päätöksensä vihkimisestämme;
isänsäpä silloin viekin hänet morsiamen luo. Ja tuosta hän kirjoitti
niin suoraan, niin luonnollisesti, ikäänkuin se ei sen kummempi
olisikaan... Mitäs, jos hän todella menikin tuon toisen luo, Vanja?
Minä olin ääneti. Hän puristi kovasti kättäni -- silmänsä säkenöivät.
-- Hän on tuon toisen luona, lausui Natasha tuskin kuuluvasti. -- Hän
luotti siihen, etten minä tule tänne, siksi hän voi mennä tuon toisen
luo, ja sitten voi sanoa olevansa oikeassa, hän kun ennen jo siitä
kirjoitti, mutta minä en tullut. Hän ei välitä minusta, siksipä hän
peräytyykin... Ah, Jumalani! Voi minua mieletöntä! Ja sanoihan hän
itse minulle viime kerralla, ettei hän minusta, ettei hän minusta
enää välitä... Mitä minä siis odotankaan!
-- Tuolla hän on! huudahtin minä äkkiä huomattuani Aleshan
tuonnempana rantakadulla.
Natasha vavahti, kiljahti, katsoi lähestyvää Aleshaa, ja äkkiä,
temmaisten kätensä minun kädestäni, kiirehti hänen luokseen.
Alesha myöskin alkoi astua kiiruummin, ja kohta oli Natasha jo
hänen sylissään. Paitsi meitä, ei kadulla ollut juuri ketään. He
suutelivat, nauroivat: Natasha nauroi ja itki samalla, ikäänkuin he
olisivat tavanneet toisensa pitkän ajan kuluttua. Natashan vaaleille
poskille kohosi puna; hän oli kuni kuumeessa... Alesha huomasi minut
ja samassa tuli luokseni.