VIII.

Hän astui ääneti, kiirehtien, pää alas painuneena, minuun

katsomattakaan. Mutta päästyään kadulta rantakadulle hän äkkiä

pysähtyi ja tempasi minua kädestä kiinni.

-- Ahdistaa! kuiskasi hän. -- Sydäntä kouristaa, tukahduttaa!

-- Käänny takaisin, Natasha, huudahtin minä säikähtyneenä.

-- Etkö sinä sitten näe, Vanja, että minä läksin pois _ainaiseksi_,

erosin heistä enkä milloinkaan palaa takaisin? lausui hän, luoden

minuun sanomatonta kärsimystä ilmaisevan katseen.

Sydämmeni oli lakata sykkimästä. Tätä kaikkea minä aavistin jo heille

mennessäni, tämä kaikki näkyi minulle ikäänkuin sumun läpi, ehkäpä

jo kauvan ennen tätä päivää näin sen tällä tavoin käyvän, mutta

kumminkin sattuivat nyt sanansa minuun kuni ukkosen isku.

Astuimme murheisina rantakatua. Minä en voinut puhua; minä koetin

etsiä syitä, koetin ajatella ja jouduin kokonaan ymmälle. Päätäni

alkoi pyörryttää. Minusta tuntui tämä niin luonnottomalta, niin

mahdottomalta.

-- Syytätkö sinä minua, Vanja? sanoi hän jonkun ajan kuluttua.

-- En, mutta ... mutta minä en usko; se on mahdotonta!... vastasin,

muistamatta, mitä puhuin.

-- Ei, Vanja, niin se nyt on! Minä läksin heidän luotaan enkä tiedä,

kuinka heille käy ... en tiedä, kuinka käy itsellenikään!

-- Menetkö _hänen_ luoksensa, Natasha? Niinkö?

-- Niin, vastasi hän.

-- Mutta sehän on mahdotonta! huudahdin minä epätoivoisena.

-- Tiedätkö, että se on mahdotonta. Natasha parkani! Sehän on

mielettömyyttä. Sitenhän sinä surmaat heidät sekä itsesi tuhoat!

Tiedätkö sinä sen, Natasha?

-- Tiedän; vaan mitäpäs minä voisin, ei se ole minun tahdossani!

sanoi hän, ja hänen sanoissaan kuului niin paljon epätoivoa,

ikäänkuin hän olisi ollut matkalla kuolemanrangaistusta kärsimään.

-- Käänny, käänny takaisin, kunnes vielä ei ole myöhäistä, pyytelin

minä häntä, ja sitä innokkaammin, sitä vakuuttavammin rukoilin,

mitä enemmän itse tunsin turhiksi kaikki kehoitukseni ja niiden

sopimattomuuden juuri tällä kertaa. -- Ymmärrätkö sinä, Natasha,

mitä teet itsellesi? Ajattelitko sinä sitä? Onhan _hänen_ isänsä

sinun isäsi vihollinen; loukkasihan ruhtinas isääsi, epäili häntä

rahojen varkaudesta; hänhän se nimitti isääsi varkaaksi. Onhan heidän

välillään parhaillaan oikeudenkäynti... Ja mitä! Kaiken lisäksi vielä

tämä viimeinen seikka, ja tiedätkös sinä, Natasha ... (oi Jumalani,

tiedäthän sinä tämän kaiken) ... tiedätkö, että ruhtinas epäili

isääsi ja äitiäsi, että juuri he, ja tahallaan, saattoivat Aleshan

sinuun mieltymään, kun Alesha vieraili teillä maalla? Ajatteleppas,

kuvaileppas vain se itsellesi, mitenkä silloin isäsi tuosta valheesta

kärsi. Tukkansa on näinä kahtena vuonna kokonaan harmaantunut --

katsohan häntä! Ja pääasia: sinähän tuon kaiken tiedät, Natasha,

hyvä Jumala kuitenkin! Minä en puhukaan siitä, miltä tuntuu heistä

kadottaa sinut ijäkseen! Olethan sinä heidän aarteensa, kaikkensa,

mitä heille vanhoille päivilleen on jäänyt. Minä en tahdo siitä

puhuakaan: se sinun tulee itsesi tietää; muista, että isäsi pitää

sinut syyttä häväistynä, jota nuo röyhkeät syyttä loukkaavat,

solvaavat kostamatta! Nytpä, juuri nyt taas uudestaan virisi, sai

vauhtia tuo vanha, pinttynyt vihamielisyys siitä, ette te otitte

Aleshan vastaan. Ruhtinas taas loukkasi isääsi, joka vielä on vihan

vimmassa tästä uudesta solvauksesta, ja nyt kaikki, kaikki tämä,

kaikki nuo syytökset tulevatkin nyt todistetuiksi! Kaikki, jotka

tietävät asian, sanovat ruhtinaan olevan oikeassa, kaikki syyttävät

sinua ja isääsi. No, mitenkä hänelle käy? Sehän vie häneltä hengen

heti kohta! Häpeä, häväistys, ja keneltä? Sinun tauttasi, hänen

tyttärensä, hänen ainokaisensa, rakkaimman lapsensa tautta! Entäs

äitisi? Hänkään ei voi kestää... Natasha, Natasha! Mitä teetkään?

Palaja! Ole järkevä!

Hän oli vaiti; sitten katsahti hän minuun nuhtelevasti, ja niin

paljon sanomatonta tuskaa, niin paljon kärsimystä oli hänen

katseessaan, että minä käsitin, kuinka verisesti haavoittunut oli

hänen sydämmensä ilman minun sanojanikin. Minä ymmärsin, mitä hänelle

tehty päätöksensä tuli maksamaan ja miten piinasin, viiltelin häntä

turhilla, myöhäisillä neuvoillani; tuon kaiken minä hyvin ymmärsin,

enkä kumminkaan voinut pidättää itseäni, vaan jatkoin:

-- Ja sanoithan sinä itse vast'ikään äidillesi, että, kenties, et

lähde kotoa ... iltakirkkoon. Siis, sinä tahdoit jäädäkin kotiin; et

siis vielä lopullisesti päättänyt?

Hän vastasi minulle vain katkeralla hymyllä. Ja miksikä minä tuota

kysyinkään? Täytyihän minun ymmärtää, että kaikki oli auttamattomasti

päätetty. Mutta minä en voinut itseäni hallita.

-- Ja rakastatko sinä sitten häntä niin äärettömästi! huudahdin,

vapisevalla sydämmellä katsoen häneen, tuskinpa itsekään käsittäen,

mitä kyselenkään.

-- Mitä minä sinulle vastaisin, Vanja. Näethän sinä: hän käski minun

tulla, ja minä olen täällä, odotan häntä, lausui hän katkerasti

hymyillen.

-- Mutta kuulehan, kuulehan vain, aloin minä taas pyydellä häntä,

tarttuen oljen korteen, -- tämän kaiken voi vielä korjata, voi

vielä tehdä kokonaan toisella tavalla, aivan kaikkinensa jotenkin

muulla tavalla. Voithan olla kotoa pois menemättä. Minä neuvon

sinulle, miten teet, Natasha. Minä otan huolekseni sovittaa teille

kaikki, kaikki, toistenne kohtaamiset, ja kaikki... Älä vain poistu

kotoasi! Minä tahdon kantaa teidän kirjeenne; miksikä en voisi kantaa

kirjeitänne? Niin on oleva parempi, kuin tämä nykyinen toimesi.

Minä voin sen kaiken tehdä; minä teen teidän kummankin mieliksi,

saattepa nähdä, että olen täyttävä tahtonne... Etkä sinä saata

itseäsi hukkaan, Natasha, niinkuin nyt... Mutta nythän sinä varmasti

joudut hukkaan, joudut kokonaan! Suostu siihen, Natasha: kaikki käy

mainiosti, onnellisesti, ja te voitte rakastaa toisianne niin paljon,

kuin vaan tahdotte... Ja kun isänne lopettavat riitansa (sillä

välttämättömästi he lopettavat riitansa) -- silloin...

-- Riittää jo, Vanja, jätä se nyt jo, keskeytti hän, puristaen

vahvasti kättäni, kyynelsilmin hymyillen. -- Hyvä, kelpo Vanja! Sinä

olet hyvä, rehellinen ihminen! Et sanaakaan sano itsestäsi! Minähän

ensin hylkäsin sinut, ja sinä kaikki annoit anteeksi, huolehdit

ainoastaan minun onnestani. Tahdot kantaa meidän kirjeemme...

Hän alkoi itkeä.

-- Tiedänhän minä, Vanja, kuinka paljon sinä rakastit minua, miten

vielä nytkin rakastat, etkä ainoatakaan soimausta, et ainoatakaan

pahaa sanaa minulle moitteeksi koko tällä ajalla lausunut! Ja sinä,

sinä!... Jumalani, kuinka olenkaan rikkonut sinua vastaan! Vanja!

Muistatko, Vanja, muistatko sinä sinun ja minun yhteistä aikaamme?

Ah, parasta olisi, jos en olisi tuntenut, en kohdannutkaan _häntä_

milloinkaan!... Olisin silloin saanut elää sinun kanssasi, Vanja,

sinun, sinä minun kelpopoikani, minun kyyhkyläiseni!... Ei, minä

en ansaitse sinua! Näes, mimmoinen minä olen: mokomalla hetkellä

minä muistutan sinulle menneestä onnestamme, ja sinähän kärsit jo

ilman sitäkin! Tuonnoin et sinä kolmena viikkona meillä käynyt:

minä vakuutan sinulle, Vanja, minulle ei ainoatakaan kertaa tullut

ajatusta mieleen, että sinä kiroaisit minua, vihaisit minua. Minä

tiesin, miksi sinä poistuit! Sinä et tahtonut olla tiellämme, olla

meille elävänä nuhteena. Etteikö sinun sitten ollut raskasta nähdä

meitä! Ja kuinka minä sinua odotinkaan, Vanja, mitenkä ikävöinkään!

Vanja, kuules, jos minä rakastinkin Aleshaa kuni hupsu, kuni

mieletön, niin sinua ehkäpä vielä enemmin, niinkuin ystävätäni,

vielä enemmin rakastan. Kyllä minä luulen ja tiedän sen, etten voi

sinutta elää; minä tarvitsen sinua, tarvitsen sinun sydäntäsi, sinun

kultaista henkeäsi... Ah, Vanja! Kuinka karvas, kuinka raskas aika

minulle nyt alkaakaan!

Hän oli sulaa kyyneltulvaansa. Todellakin, raskas oli hänen

kohtalonsa!

-- Ah, kuinka minä halusin nähdä sinua! pitkitti hän, tukahduttaen

itkunsa. -- Kuinka oletkaan laihtunut, olet sairas, kalpea; oletko

sinä todella ollut sairaana, Vanja? Ja kas minua, kun en tiedustakaan

sinulta asioitasi! Yhä vain puhun itsestäni; sanos, mitenkä ovat

asiasi kustantajien kanssa? Kuinkas on uusi romaanisi, jatkuuko se?

-- Onko nyt aika puhua romaaneista, tai minusta, Natasha! Ja mikäpäs

niillä minun asioillani! Ei mitään hätää; hyvin menevät, ja Herrapa

niiden kanssa! Mutta kuules, Natasha: hänkö se vaati, että menisit

hänen luoksensa?

-- Ei, ei hän yksin, vaan minä ehkä enemmän. Hän kyllä puhui

siitä, ja samaa sanoin itsekin... Näes, ystäväiseni, minä kerron

sinulle kaikki. Hänelle ehdotellaan morsianta, rikasta ja hyvin

korkeasukuista, jonka sukulaisetkin kaikki ovat hyvin ylhäisiä.

Aleshan isä välttämättömästi tahtoo, että hän naisi tuon neidon,

ja isähän on, kuten hyvin tiedät, suurin juonittelija, hän pani

kaikki vieterit liikkeelle; kymmeneen vuoteen ei toista samanlaista

tilaisuutta voi odottaa. Mahtavia sukulaisia, rahoja... Tyttö,

kerrotaan, on hyvin kaunis; hän kovin viehättää Aleshaa. Ja sitten

isäkin tahtoo saada pikemmin Aleshan tieltään, jotta voisi itse

naida, ja siksi juuri välttämättömästi tahtoo kaikilla keinoilla

rikkoa meidän välimme. Hän pelkää minua ja vaikutusvaltaani

Aleshaan...

-- Tietääkö sitten ruhtinas teidän rakkaudestanne? keskeytin minä

kummeksien. -- Hänhän vain aavistaa eikä ollenkaan liene varma.

-- Tietää, hän tietää kaikki.

-- No, kukapas hänelle sen sanoi?

-- Alesha itse joku aika sitten kertoi kaikki. Hän itse minulle

sanoi, että on kaikki puhunut isälleen.

-- Taivas varjelkoon! Mitä te teettekään! Itsekö ilmaisi kaikki, ja

vielä tähän aikaan?

-- Älä syytä häntä, Vanja, keskeytti Natasha -- äläkä naura hänelle!

Häntä ei saa arvostella samalla mitalla, kuin kaikkia muita.

Ajatteles oikein. Eihän hän ole semmoinen, kuin sinä ja minä olemme.

Hän on lapsi; eihän häntä ole niin kasvatettukaan. Ymmärtäisikös hän,

mitä tekee! Ensi vaikutus, ensimäinen syrjävaikutin voi irroittaa

hänet kaikesta siitä, jolle hän hetki sitten vannomalla antautui.

Hänellä ei ole tahdon lujuutta. Hän voi vannoa sinulle uskollisuutta,

ja jo samana päivänä, samalla totuudella ja sydämmellisyydellä

voi hän antautua toiselle; tuleepa itse ensimäisenä siitä sinulle

kertomaankin. Hän voi tehdä jonkun huonon työnkin, mutta syyttää

siitä häntä ei voi, ehkäpä vain sääliä. Hän voi uhrata oman

tahtonsakin ja, tiedäppäs, millä tavalla voikin uhrata! Mutta sen hän

voi tehdä vain ennen jotain uutta miellettä; sen tultua unohtaa hän

entisen kokonaan. _Sillä tavoin hän unohtaisi minutkin, jos en minä

olisi aina hänen luonansa_. Kas, semmoinen hän on!

-- Ah, Natasha, ehkä tuo ensinkään ei olekaan totta, on vain huhuja.

Kuinka hän, mokoma poikapahanen, nyt jo naisi!

-- Minähän sanoin, että hänen isällään on jonkinlaisia erityisiä

tuumia.

-- Mutta mistäpäs sinä tiedät, että morsian on niin kaunis ja että

Alesha on häneen jo viehättynyt?

-- Alesha itse minulle siitä puhui.

-- Mitä! Itse puhui sinulle, että voipi toiseen rakastua, ja sinulta

vaati nyt tämmöistä uhrautumista?

-- Ei, Vanja, ei! Sinä et tunne häntä, sinä olet vähän ollut

hänen seurassaan; hänet pitää oppia paremmin tuntemaan, ja sitten

vasta tehdä päätöksiä. Ei maailmassa löydy sydäntä puhtaampaa ja

rehellisempää, kuin hänen sydämmensä on! Mitä? Olisiko parempi, jos

hän olisi valehdellut. Mitä tulee siihen, että toinen miellytti,

niin ei huoli muuta kuin jos hän ei kohtaisi minua yhteen viikkoon,

unohtaa hän minut ja rakastuu toiseen, mutta sitten kun hän taas

näkee minut, on hän taas minun vallassani. Ei! Sehän onkin hyvä,

että minä tiedän, ettei tuo ole minulta salassa; muutenhan minä

epäilyksiini kuolisin. Niin, Vanja! Minä jo olen päättänyt: _jos en

minä ole hänen luonansa aina, lakkaamatta, joka hetki, hän lakkaa

minua rakastamasta, unohtaa ja hylkää_. Kyllä hän on semmoinen; kuka

tahansa voi saada hänet valtoihinsa. Mitäpäs minä silloin tekisin?

Minä kuolisin silloin ... ja mitä on kuolemakaan! Mielelläni minä

nytkin kuolisin! Mutta miltä tuntuu elämä hänettä? Se olisi pahempi

kuin mikään kuolema, pahempi kaikkia kärsimyksiä! Ah, Vanja, Vanja!

Täytyyhän jotain olla, joka sai minut nyt hänen vuoksensa hylkäämään

sekä isäni että äitini! Älä houkuttele minua: se on päätetty! Hänen

täytyy olla minun luonani joka hetki, joka silmänräpäys; minä en voi

peruuttaa päätöstäni. Minä tiedän, että olen hukassa, sekä toiset

hukkaan saattanut...

-- Ah, Vanja! huudahti hän äkkiä ja koko olentonsa vapisi, -- entäpä

jos hän todellakin ei enää rakastakaan minua! Entäpä jos sinä äsken

juuri puhuitkin hänestä totta (minä en sitä milloinkaan ole sanonut),

entäpä jos hän vain valehtelee minulle ja vain näyttää olevansa suora

ja rehellinen, mutta onkin ilkeä ja turhamielinen. Minä nyt tässä

puolustelen häntä moitteiltasi, ja hän ehkä nyt juuri on toisen

seurassa ja nauraa itseksensä, ja minä, minä kelvoton hylkäsin kaikki

ja kävelin katuja pitkin, etsin häntä... Oih, Vanja!

Tuo parahdus tuli niin tuskallisesti hänen sydämmestään, että synkin

suru valtasi koko minun sisäisen olentoni. Minä huomasin, että

Natasha oli kokonaan kadottanut vallan itsensä yli. Eikä muu, kuin

sokea, mieletön, suurin mustasukkaisuus voinut saattaa häntä moiseen

mielettömään tekoon. Nytpä itsessänikin sai mustasukkaisuus vallan.

Minä en voinut hillitä itseäni: häijy tunne sai minut valtoihinsa.

-- Natasha, sanoin minä, -- yhtä seikkaa minä vain en ymmärrä: kuinka

sinä vielä voit rakastaa häntä sen jälkeen, mitä hänestä juuri

puhuit? Et kunnioita häntä etkä usko edes hänen rakkauteensa, ja

kumminkin menet hänen luokseen ainaiseksi, ja hänen vuoksensa kaikki

uhraat? Kuinka se on ymmärrettävä? Hän piinaa sinua koko ikäsi ajan,

samoin sinäkin häntä. Liikaa rakkautta se jo on sinulta, Natasha,

liikaa! Minä en käsitä semmoista rakkautta.

-- Niin minä rakastan kuni mieletön, vastasi Natasha kuni tuskan

kalventamana. -- Minä en vielä milloinkaan ennen sillä tavoin

rakastanut, Vanja. Tiedänhän minä itsekin, että olen mieletön

enkä rakasta niin kuin tulisi rakastaa. En minä rakasta häntä

tavallisella tavalla... Kuule, Vanja: minä jo tätä ennenkin tiesin,

vieläpä meidän onnellisimpina hetkinämme aavistin että hän tulee

tuottamaan minulle ainoastaan kärsimyksiä. Vaan minkä sille voi, jos

nyt pidän hänen tuottamansa kärsimyksetkin -- onnenani? Menisinkö

hänen luoksensa iloani etsimään? Enkö tietäisi jo edeltäkäsin sitä,

mikä minua hänen luonaan odottaa ja mitä tulen häneltä kärsimään?

Vakuuttihan hän rakastavansa minua, monet lupaukset minulle antoi,

enhän kumminkaan luota ainoaankaan lupaukseensa, en pidä niitä

minkään arvoisina enkä koskaan pitänyt, vaikka tiesinkin, ettei hän

minulle valehdellut, eikä voinutkaan valehdella. Itse minä hänelle

sanoin, itse, etten tahdo häntä millään tavoin sitoa. Se on parasta

hänelle: siteitä ei kukaan siedä, enkä minäkään. Mutta kumminkin on

onneni olla hänen orjansa, vapaaehtoinen orjansa; kestää häneltä

kaikkea, kaikkea, kunhan vain hän olisi luonani, kunhan vain saisin

häntä katsella! Tuntuu siltä että voisin sallia sen, että hän saisi

rakastaa toistakin, kunhan se vain tapahtuisi minun tieteni, että

minäkin saisin siinä ohella olla... Eikö se ole kurjaa, Vanja? kysäsi

hän äkkiä, luoden minuun rajun, hehkuvan katseen. Jonkun aikaa jo

olin huomaavinani, että hän hourii. -- Onhan se kurjaa, moiset

toivomukset! Mitä? Itse sanon, että se on kurjaa, mutta jos hän

hylkää minut, juoksen minä hänen jäljessään vaikka maailmaan ääriin,

vaikka hän hylkäisikin, vaikka pois ajaisikin minut. Sinä tässä nyt

pyydät minua kääntymään takaisin, -- mitäpä siitä seuraisi? Käännyn,

mutta huomenna taas lähden pois; kun hän vain käskee -- lähden,

viheltää, kutsuu minua nimeltä, kuni koiraa kutsutaan, kiiruhdan

heti jälkeensä juoksemaan... Kärsimyksiäkö! Häneltä minä en pelkää

ottaa vastaan mitä kärsimyksiä tahansa! Tiedänhän, että kärsimykseni

tulevat _häneltä_... Ah, eihän sitä voi selittää, Vanja!

-- Entä isä ja äiti? ajattelin. Onkohan hän heidät kokonaan unohtanut.

-- Eikö hän siis aiokkaan ottaa sinua vaimokseen, Natasha?

-- Lupasi, kyllä hän lupasi. Siksipä hän minua nyt kutsuukin, että

huomenna antaisimme itsemme salaa vihkiä ulkopuolella kaupunkia;

eihän hän tiedä, mitä tekee. Hän, kenties, ei tiedä kuinka tulisi

menetellä, jotta vihittäisiin. Ja mikä aviomies hän sitten on!

Naurattaa todellakin. Ja kun on mennyt naimisiin, niin tulee

onnettomaksi, alkaa soimata... Minä en tahdo, että hän jolloinkin

syyttäisi minua jostain. Minä annan hänelle kaikki, ja älköön hän

minulle mitään. Mitäs, jos hän naituansa tulisi onnettomaksi, niin

miksikä tekisit hänet onnettomaksi?

-- Mutta tämähän on jotain lumottua, Natasha, sanoin minä. -- Mitä,

menetkö sinä nyt suoraan hänen luokseen?

-- En, hän lupasi tulla tänne, ottaa minut; me sovimme...

Ja hän katsoi hartaasti tuonnemmas, mutta siellä ei näkynyt ketään.

-- Hän ei vieläkään ole täällä! Ja sinä tulit _ensiksi!_ huudahtin

minä epätoivoisena.

Natasha horjahti niinkuin olisi halvaus häntä kohdannut. Kasvonsa

vääristyivät tuskasta.

-- Ehkei hän tule ensinkään, soperti hän katkerasti hymyillen. --

Toissa päivänä kirjoitti hän, että jos minä en lupaa tulla, niin

täytyy hänen vasten tahtoansa siirtää päätöksensä vihkimisestämme;

isänsäpä silloin viekin hänet morsiamen luo. Ja tuosta hän kirjoitti

niin suoraan, niin luonnollisesti, ikäänkuin se ei sen kummempi

olisikaan... Mitäs, jos hän todella menikin tuon toisen luo, Vanja?

Minä olin ääneti. Hän puristi kovasti kättäni -- silmänsä säkenöivät.

-- Hän on tuon toisen luona, lausui Natasha tuskin kuuluvasti. -- Hän

luotti siihen, etten minä tule tänne, siksi hän voi mennä tuon toisen

luo, ja sitten voi sanoa olevansa oikeassa, hän kun ennen jo siitä

kirjoitti, mutta minä en tullut. Hän ei välitä minusta, siksipä hän

peräytyykin... Ah, Jumalani! Voi minua mieletöntä! Ja sanoihan hän

itse minulle viime kerralla, ettei hän minusta, ettei hän minusta

enää välitä... Mitä minä siis odotankaan!

-- Tuolla hän on! huudahtin minä äkkiä huomattuani Aleshan

tuonnempana rantakadulla.

Natasha vavahti, kiljahti, katsoi lähestyvää Aleshaa, ja äkkiä,

temmaisten kätensä minun kädestäni, kiirehti hänen luokseen.

Alesha myöskin alkoi astua kiiruummin, ja kohta oli Natasha jo

hänen sylissään. Paitsi meitä, ei kadulla ollut juuri ketään. He

suutelivat, nauroivat: Natasha nauroi ja itki samalla, ikäänkuin he

olisivat tavanneet toisensa pitkän ajan kuluttua. Natashan vaaleille

poskille kohosi puna; hän oli kuni kuumeessa... Alesha huomasi minut

ja samassa tuli luokseni.