Hän piti hattuaan kädessään ja tultuaan sisään pani hän sen pianon
kannelle, sitten lähestyi hän minua ja ääneti ojensi minulle kätensä.
Hänen huulensa hiljakseen liikkuivat; näytti, niinkuin hän olisi
tahtonut minulle jotain tervehdykseksi sanoa, mutta sanoja ei
kumminkaan kuulunut.
Kolmeen viikkoon emme olleet nähneet toisiamme. Minä katsoin häneen
epäröivänä ja pelvolla. Kuinka hän olikaan muuttunut näinä kolmena
viikkona! Kaiho ahdisti sydäntäni, kun minä näin nuo vaipuneet,
vaaleat posket, jotka olivat kuin vilutautisen, muuttuneet huulet,
ja pitkien, tummien ripsien takaa kuumeentapaisesti, outoa intoisaa
päättäväisyyttä säteilevät silmät.
Mutta, Jumalani, kuinka hän oli kaunis! En milloinkaan, en ennen, en
senjälkeen nähnyt häntä semmoisena, kun tuona onnettomana päivänä.
Sekö, sekö on tämä Natasha, hänkö tämä tyttö, joka ainoastaan
vuosi takasin, kääntämättä silmiänsä minusta ja liikutellen
huulosiansa mukaani, kuulteli romaaniani ja joka niin iloisesti,
niin huolettomasti silloin nauroi ja illallispöydässä isänsä ja
minun kanssani ilveili. Hänkö tämä Natasha, joka tuolla toisessa
kammarissa, painaen alas päänsä ja kokonansa punastuneena sanoi
minulle: niin?
Kuului iltakirkkoon kutsuvan kellon kumea ääni. Hän värähti; äiti
risti silmänsä.
-- Tahdoithan sinä mennä iltakirkkoon, Natasha, jopa soitetaan
kirkkoon, sanoi äiti. -- Mene, Natasha kultaseni, mene vaan,
onhan kirkko lähellä! Samassa hiukan kävelisitkin. Miksi istut
sulkeutuneena! Katsoppas, kuinka olet vaalea, olet kuin kateellisten
silmäämä.
-- Minä ... ehkä ... en lähde tänään, sanoi Natasha verkalleen ja
hiljaan, melkein kuiskaamalla. -- Minä en ole terve, lisäsi hän
vaaleana kuni palttina.
-- Parasta olisi, jos menisit, Natasha; aioithan sinä äsken mennä ja
toithan jo hattusikin. Käy rukoilemassa, Natasha, käy rukoilemassa,
että Jumala antaisi sinulle terveyden, pyyteli Anna Andrejevna,
katsoen arasti häneen, ikäänkuin olisi peljännyt häntä.
-- No niin, mene vaan; samassa vähän käveletkin, lisäsi ukko, myöskin
levottomana katsellen tytärtänsä silmiin. -- Äitisi puhuu oikein.
Vanja saattaakin sinua.
Olin huomaavinani lyhyen katkeran hymyn Natashan huulilla. Hän
meni pianon luo, otti hattunsa ja pani sen päähänsä; hänen kätensä
vapisivat. Hänen liikkeensä näyttivät tahdottomilta, konemaisilta, --
ikäänkuin hän ei olisi ymmärtänyt mitä tekikään. Isä ja äiti loivat
häneen tutkivia katseita.
-- Jääkää hyvästi! sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä.
-- No, no, enkelini, mitäpä tässä hyvästellä, mokomalle matkalle!
Saa edes hiukan tuuli päällesi puhaltaa; katsoppas, kuinka kalpea
oletkaan. Ah! Mitä minä unehutinkaan, (aina minä jotain unehutan!)
minähän jo sain sinulle valmiiksi pyhäinjäännös-säilykkeen; ompelin
sen sisään rukouksen, enkelini; Kijevin nunna neuvoi minulle sen
viime vuonna; se on kelvollinen rukous; äsken sen jo ompelin. Pane se
kaulaasi, Natasha. Kenties Herra Jumala lahjoittaa sinulle terveyden.
Olethan ainoa lapsemme.
Muori otti työlippaasta Natashan kultaisen kaularistin; tämän nauhaan
oli kiinnitetty vasta valmistettu pyhäinjäännös-säilyke.
-- Kanna terveydeksesi! sanoi äiti, pannen ristin tyttärensä kaulaan
ja siunaten hänet ristimerkillä. -- Muinoin minä sinua joka yöksi
ristimerkillä siunasin, kun menit nukkumaan, luin rukouksen ja sinä
luit minun kanssani. Mutta nyt sinä et enää ole semmoinen, eikä
Jumala annakaan sinulle sielunrauhaa. Ah, Natasha, Natasha! Ei ole
apua sinulle äidinrukouksistanikaan enää!
Muori alkoi itkeä.
Natasha ääneti suuteli äitinsä kättä ja astui askeleen ovelle päin;
äkkiä hän kääntyi takaisin ja lähestyi isäänsä. Hänen rintansa nousi
ja laski raskaasti.
-- Isä, siunatkaahan tekin omaa tytärtänne! lausui hän tukahdutetulla
äänellä ja laskeusi polvilleen hänen eteensä.
Tämä hänen odottamaton, kovin juhlallinen käytöksensä pani meidät
kaikki hämille. Jonkun aikaa aivan neuvottomana tarkasteli isä
tytärtään.
-- Natasha kultani, lapsueni, tyttöseni, rakkaani, mikä sinun on?
huudahti lopulta isä, ja viljavat kyyneleet vierivät silmistään.
-- Miksi sinä suret? Miksi itket päivin ja öin? Näenhän minä tuon
kaiken; minä en saa öitäni nukkuneeksi, nousen ylös ja kuultelen
ovesi takana!... Sano minulle kaikki, Natasha, ilmaise kaikki
huolesi, minulle, vanhukselle, ja me...
Hän ei päättänyt lausettansa, nosti tyttärensä ja syleili häntä
innokkaasti.
Tytär vaipui hänen rintaansa vasten ja piilotti kasvonsa hänen
olkaansa vastaan.
-- Ei mitään, ei mitään, niin vaan ... en ole terve, soperti Natasha,
väkisin pidättäen sisäistä, polttavaa tuskaansa.
-- Siunatkoon sinua Jumala niin, kuin minä siunaan, rakkain lapseni,
kallis tyttöseni! lausui isä. -- Lähettäköön Hän sinulle elinajaksesi
sielunrauhan ja varjelkoon sinua kaikilta murheilta. Rukoile Jumalaa,
lapsueni, jotta minun syntisen rukoukseni tulisi Hänen eteensä.
-- Minunkin, olkoon minunkin siunaukseni sinun kanssasi! liitti äiti
kyyneltulvan silmistään vuotaessa.
-- Jääkää hyvästi! kuiskasi Natasha.
Ovella hän vielä pysähtyi, vielä kerran katsahti vanhempiinsa,
ikäänkuin olisi aikonut vielä jotain sanoa, mutta ei voinut ja niin
läksi hän kiireesti huoneesta. Minä kiiruhdin hänen jälkeensä, paha
aavistus täytti mieleni.