Minä luin heille romaanini yhdellä kertaa alusta loppuun. Kohta
teen juotua alotin ja istuimme kello kahteen yöllä. Alussa ukko
rypisti otsaansa. Hän oli odottanut jotain käsittämättömän korkeata,
semmoista, jota ehkei olisi ymmärtänytkään, mutta kuitenkin korkeata;
vaan sen sijaan olikin tämä niin jokapäiväistä, kaikki niin
tuttua, aivan samanlaista, mitä tavallisesti kaikkialla tapahtuu.
Ja jos sankari olisi ollut edes suuri tai erikoista huomiota
ansaitseva ihminen, vaikkapa jotain historiallista, Roslavlevin
tai Jurija Miloslavskin kaltaista; mutta tässä kerrottiin jostain
pienestä, tylsistyneestä, vieläpä tyhmästä virkamiehestä, jonka
virkanutusta napitkin olivat pois varisseet; ja tämä kerrottu aivan
jokapäiväisellä kielellä, ihan samoin kuin itsekin puhumme...
Kummallista. Kysyvänä katsoi mummo Nikolai Sergeitshiin, oikeinpa
otti hiukan suuttuakseen, ikäänkuin olisi jostain loukkaantunut. "No,
kylläpä on mieltä kaikkea lörpötystä painattaa ja mokomastakin rahaa
maksetaan", kuvastui hänen kasvoillaan. Natasha muuttui pelkäksi
korvaksi, kuunteli ahnaasti, ei siirtänyt katsettaan minusta, seurasi
tarkkaan huulieni liikkeitä, mitenkä minä kunkin sanan lausuin,
sekä itsekin sen mukaan kaunoisia huuliansa liikutteli. Ja mitenkä
kävi? Ennenkuin ehdin kirjan puoliväliin, vieri kyyneleitä jokaisen
kuulijani silmistä.
Anna Andrejevna itki ääneensä, täydestä sydämestään sankariani
säälien. Jollain tapaa olisi hän tahtonut auttaa sankariani tämän
onnettomuuksissa, niinkuin huudahtuksistaan huomasin. Ukkokin oli
jo heittänyt haaveensa korkeasta. "Ensi askeleesta näkyy, että
pitkältä on kurpalle Pietarin päivään [venäläinen sananlasku. Suom.
muist.]; onhan mukiinmenevä, pikku kertomus vain; kumminkin sydämen
valloittaa", puheli hän. -- "Senpätähden tulee ymmärrettäväksi ja
muistettavaksi, mitä kaikkialla tapahtuu, siksipä tulet tuntemaan,
että tylsistyneinkin, alhaisinkin ihminen on ihminen ja kutsutaan
veljeksesi."
Natasha kuunteli, itki ja pöydän alla salaa kättäni hellästi
puristeli. Lukeminen päättyi. Hän nousi pöydästä; poskensa hohtivat,
kyyneleet silmissään kiereilivät; äkkiä tarttui hän käteeni, suuteli
sitä ja juoksi pois kamarista. Isä ja äiti katsahtivat toisiinsa.
-- Hm! Kas kun on riemastuva, puhui ukko tyttärensä teosta
hämmästyneenä: -- no, eihän tuo nyt mitään pahaa, se on hyvä,
hyvä, viatonta innostusta vain! Hyvä tyttö hän on ... mutisi ukko,
sivumennen vaimoonsa vilkaisten, tahtoen ikäänkuin Natashaa puolustaa
ja samalla jostain syystä minun puolestani puhua.
Anna Andrejevna, vaikka olikin kaiken aikaa, kun luin, ollut hyvin
liikutettu ja heltynyt, katsoi niinkuin olisi tahtonut sanoa: "Niin,
Aleksander Makedonialainen oli kyllä sankari, mutta miksikäs särkeä
tuoleja?" j.n.e. [Gogolin "Revisorista". Suom. muist.]
Natasha palasi kohta iloisena, onnellisena ja ohi mennessään
salaa nipisti minua. Ukko koetti taaskin "totisissaan" arvostella
kertomustani, mutta ilon tähden ei malttanut "totisuuttaan" pitää,
vaan sen sijaan alkoi innostuneesti:
-- No, Vanja, veliseni, hyvä, hyvä! Erittäin hauskaa! On niin
hauskaa, etten odottaakaan osannut. Ei ole korkeata, ei suurta, sen
kyllä huomaa... Tuolla on minulla "Moskovan pelastus", Moskovassa on
se kirjoitettukin, ja siitäpä, niin sanoen, jo ensi rivistä huomaa,
että kotkana liiteli ihminen... Mutta tiedätkös, Vanja, sinulla on
kuin yksinkertaisemmin, selkeämmin. Kas, juuri siksi minä siitä
pidän, sitä kun helpommin ymmärtää! Tämä on jotain kotoisempaa,
aivan kuin kaikki tuo olisi tapahtunut itselleni. Vaan mitäs siitä
korkeasta? Luet etkä ymmärräkään. Sanamuotoa minä vain korjailisin;
kyllähän minä kiitän, mutta sano, mitä sanot, vähän siinä sittenkin
on tuommoista niinkuin mieltä ylentävää... No, onhan se nyt jo
myöhäistä, kun on jo painettu. Ehkä toisessa painoksessa? Mitä,
veliseni, tottakai tulee siitä toinen painos? Ja sitten taas rahaa...
Hm!
-- Ja oikeinko todella te, Ivan Petrovitsh, saitte siitä niin paljon
rahaa? -- kysäsi Anna Andrejevna. -- Katselen teitä enkä voi oikein
uskoa. Jumalani, kaikesta sitä tätä nykyä rahaa annetaankin!
-- Tiedätkös, Vanja, pitkitti ukko yhä suuremmalla innostuksella:
-- vaikkei tämä nyt olekaan virastossa palvelemisen veroista, niin
onhan kuitenkin toivossa hyvä tulevaisuus. Teoksesi saattavat lukea
ehkä ylhäisetkin henkilöt. Puhuithan, että Gogol sai vuotuista apua
ja lähetettiin ulkomaille. Entäs jos sinäkin? Mitä? Vai onko vielä
varhaista? Tuleeko vielä jotain kirjoittaa? No, kirjoita, veliseni,
kirjoita pikemmin! Älä nuku laakereillesi. Miksikä odottaisit!
Kaiken tuon puhui hän niin vakuuttavasti, niin hyväsydämisesti, etten
voinut keskeyttää hänen puhettansa ja jäähdyttää hänen ajatustensa
lentoa.
-- Tai, jospa annetaankin, esimerkiksi, nuuskarasia. Jos tahtovat
sillä tavoin kehottaa. Ja kenties saatat vielä päästä hoviinkin,
lisäsi hän hiljemmin ja merkitsevästi sulkien vasemman silmänsä, --
vai eikö? Olisiko vielä varhaista hoviin päästäksesi?
-- Jokohan, oikeinko hoviin jo! sanoi Anna Andrejevna ikäänkuin
loukkaantuneena.
-- Hiukan lisää, ja te teette minusta kenraalin, sanoin minä ja
nauroin makeasti. Ukko yhtyi nauruun. Hän oli erinomaisen tyytyväinen.
-- Teidän ylhäisyytenne, ettekö haluaisi syödä? huudahti reipas
Natasha, joka oli ehtinyt illallisen valmistaa.
Hän alkoi nauraa, kiiruhti isänsä luo ja syleili häntä kiihkeästi.
-- Hyvä, rakas, armas isäni! Vanhuskin heltyi.
-- No, no, hyvä, hyvä! Niinhän minä vaan ilman mitään tarkoitusta
puhun. Kenraali tai ei, lähdetäänpäs kuitenkin illalliselle. Voi
sinua, sinä tunteellinen sielu! lisäsi hän ja hyväili tyttärensä
punottavaa poskea, kuten hän aina tilaisuuden sattuessa teki. --
Minä, näes Vanja, rakastaen puhuin. No, joskaan ei kenraali --
kaukana vielä kenraalista! -- niin kuitenkin jo tunnettu henkilö,
kirjoittaja.
-- Nykyään, isä, sanotaan kirjailija.
-- Eikö kirjoittaja? Sitä en totisesti tiennyt ollenkaan. No, olkoon
sitten kirjailija, mutta minä tahdoinkin sanoa: kamariherraksi
ei vielä sillä pääse, jos on romaanin kirjoittanut; siitä ei voi
olla puhettakaan; mutta silti voi saada huomatun viran; no, päästä
-- vaikkapa nyt lähetystön virkamieheksi. Sitten saattaa tulla
ulkomaille lähetetyksi, Italiaan terveyttä parantamaan tai kenties
ehkä opintoja jatkamaan; raha-apua saa myöskin. Tietysti sinun täytyy
aina toimia rehellisesti; ainoastaan työstä, rehellisestä työstä otat
rahaa ja kunniaa, eikä suinkaan mistään ylhäisempien suosituksesta...
-- Älä sinä, Ivan Petrovitsh, tule ylpeäksi, sanoi Anna Andrejevna
nauraen.
-- Isä, teidän tulee mitä pikemmin hankkia hänelle ritarimerkki,
eihän pelkästä virkanimestä paljoa kostu! ilveili Natasha ja nipisti
taas kättäni.
-- Kas kun tyttö tekee pilaa! huudahti vanhus ja loi riemuisen
katseen Natashaan, jonka posket punottivat, silmät hohtivat kuni
tähtöset. -- Ehkäpä minä, rakas tyttöseni, lienen todellakin mennyt
pitkälle, Alnaskariksi muuttunut; kas, semmoinen olen aina ollut...
Mutta tiedätkös, Vanja, kun tarkastelen sinua -- olet sinä sittenkin
muiden tavallisten ihmisten kaltainen...
-- No, Jumalani! Minkälaisen hänen sitten tulisi olla, isä?
-- Ei, ei, enhän minä sitä tarkottanut. Ja sittenkin, Vanja, sinä
et ole sen näköinen ... minun tuli sanoa, ettet ole runollisen
muotoinen... Sanotaan, näes, että ne ovat kalpeita, nuo runoilijat,
niin, niiden tukka mokoma ja silmissä jotain tuommoista... Tiedäthän,
esimerkiksi Göthe tai joku semmoinen ... luin siitä Abbadonissa ...
mitä? Joko taas jotain valehtelin? Kas tytön kanaljaa, kun taas
minulle nauraa! Ystäväiseni, minä en ole oppinut, mutta silti voin
tulla tunteelliseksi. No, jääköön sitten ulkomuoto, -- eihän tuosta
vahinkoa, ulkomuodosta nimittäin; kelpaat sinä minulle tuonkin
näköisenä ja hyvin minä sinusta tämmöisenä pidänkin... Enkä minä
sen vuoksi puhunutkaan... Mutta, Vanja, ole aivan rehellinen, siinä
pääasia, ole rehellinen, elä rehellisesti, älä muutu ylpeäksi! Tie on
edessäsi avara. Palvele kutsumuksessasi rehellisesti; kas, sitä minä
tarkoitin, juuri sitä minä tahdoinkin sanoa!
Ah, sitä onnellista aikaa! Kaiken vapaan aikani jokaisen illan
vietin heidän luonaan. Kerroin ukolle uutisia kirjailijapiiristä,
kirjailijoista, jotka asiat nyt tuntuivat häntä huvittavan; jonkun
ajan kuluttua alkoi hän lukea B:n arvostelevia kirjoituksia, joista
olin hänelle paljon jutellut, vaikka hän tuskin lienee niitä täysin
ymmärtänyt, mutta siitä huolimatta kehui niitä hyvin innokkaasti ja
kovin valitti, että niitä "Pohjan Mehiläisessä" vastustettiin. Mummo
piti Natashaa ja minua hyvin tarkkaan silmällä, vaan eipä siitä
apua ollut! Sana oli jo meidän kesken lausuttu ja vihdoinkin painoi
Natasha päänsä rintaani vasten, aukaisi kauniit huulensa ja minä
kuulin kuiskauksensa: "niin". Vaan eipä se vanhuksiltakaan salassa
pysynyt; se pani heidät arvailemaan, miettimään; Anna Andrejevna
pudisti usein päätään. Asia pelotti ja kummastutti. Hän ei luottanut
tulevaisuuteeni.
-- Hyvä, jos onnistutte, Ivan Petrovitsh, puheli mummo minulle, --
mutta jos ei käykään onnistumaan, tai jotain sentapaista; mitenkäs
sitten? Jospa teillä olisi edes joku virka.
-- Kuules, Vanja, mitä minä sanon, sanoi ukko asiaa mietittyään; --
kyllä minä olen nähnyt, olen huomannut ja, miksikä salaisin? tulin
iloiseksi siitä, että sinä ja Natasha ... no, se sikseen! Näes,
Vanja: olettehan kumpainenkin vielä hyvin nuoria ja Anna Andrejevnani
on oikeassa. Odottakaamme. Sinulla kylläkin on kykyä, onpa oikein
huomattavaa kykyä ... no, et nyt sentään nero ole, niinkuin sinusta
ensin puhuttiin, niin, vaan tavallinen kyky sinulla on (vasta tänään
luin "Mehiläisen" arvostelun teoksestasi; kovin huonosti siinä sitä
arvostellaan; vaikka eihän tuo lehtikään ole parhaimpia.) Niin!
Ymmärräthän, kyky ei ole samaa kuin rahaa pankissa, ja te molemmat
olette köyhiä. Saatammehan odottaa vuotta puolitoista tai vuoden
päivät: jos onnistut hyvin -- Natasha on sinun; jos et onnistu --
itse osaat päättää! Sinä olet rehellinen ihminen; ajattele!...
Ja niin me päätimmekin. Mutta kun vuosi oli kulunut, olivatkin asiat
kokonaan toisin.
Niin, se oli melkein tarkalleen vuoden kuluttua! Syyskuun kirkkaana
päivänä, illan lähestyessä, astuin vanhusten luo sairaana,
masentuneella mielellä, ja melkein tainnuksissa laskeusin tuolille,
niin että he minut nähtyään, oikein säikähtivät. Mutta ei sen
vuoksi siitä päätäni pyöryttänyt ja sydämeni surrut niin, että minä
kymmenenkin kertaa olin lähestynyt heidän oveaan ja kymmenen kertaa
kääntynyt taas takaisin, ennenkuin astuin sisään, -- ei sen vuoksi,
etten onnistunut urallani ja ettei ollut minulla vielä rahaa, ei
kuuluisuutta; ei sen vuoksi, etten ole vielä mikään "lähetystön
virkamies" ja pitkältä olikin siihen, että minut lähetettäisiin
Italiaan terveyttäni parantamaan; mutta sen tähden, että voi elää
kymmenen vuotta yhdessä vuodessa, ja elipä kymmenen ajastaikaa tänä
vuonna minun Natashanikin. Äärettömyys pääsi meidän välillemme.
Muistan, kuinka siinä nyt istuin ukon edessä, vaikenin ja murjoelin
hajamielisenä hattuni jo muutenkin murjoutuneita reunoja; istuin
ja odotin neuvottomana, milloin tulisi Natasha. Viheliäinen oli
vaatetukseni ja huonosti se minulle sopikin; kasvoni olivat
kalvenneet, laihtuneet, kellastuneet, -- enkä vieläkään ollut
läheskään runoilijan näköinen, ei silmissäni kumminkaan ollut
mitään suurta, josta muinoin niin paljon tuo hyvä Nikolai Sergeitsh
huolehti. Mummo katseli minua teeskentelemättömällä, vieläpä kovin
hätäilevälläkin säälillä, mutta itsekseen kai ajatteli:
"Ja tuollainen oli jo vähältä tulla Natashan sulhaiseksi, Herra
varjelkoon ja armahtakoon!"
-- Ettekö, Ivan Petrovitsh, huoli teetä? (Teekeittiö kiehui
pöydällä.) -- Ja mitenkä, ystäväiseni, jaksatte? Tehän näytätte
kaikkinensa sairaalta, kysäsi hän minulta valittavalla äänellä, kuten
muistelen.
Ja hyvin hyvästi muistan: minulle hän puhuu, mutta, katseessaan
ilmenee toinen huoli, sama huoli, joka varjosi hänen miestänsäkin,
jonka alaisena hänkin istui jäähtyvän teensä ääressä ajatuksiinsa
vaipuneena. Minä tiesin, että heitä nykyään kovin huolestutti
riita-asia ruhtinas Valkovskin kanssa; asia oli saanut huonon
käänteen, tiesin, että olivat saaneet vielä uutta mieliharmia,
joka saattoi Nikolai Sergeitshin vuoteeseen. Nuori ruhtinas, jonka
tähden koko tuo riitajuttu sai alkunsa, noin viisi kuukautta sitten
sai tilaisuuden käydä Ichmenevien luona. Ukko, joka rakasti hyvää
Aleshaansa kuni omaa poikaansa, muistellen häntä, melkein joka
päivä vastaanotti hänet ilolla. Anna Andrejevna muisti Vasiljevskin
olot ja hyrähti itkuun. Alesha alkoi, isästään salaa, käydä heillä
aina useammin ja useammin; rehellinen, suora, avosydäminen Nikolai
Sergeitsh harmistuneena heitti kaiken varovaisuuden. Jalossa
ylevyydessään ei hän tahtonut ajatellakaan sitä, mitä ruhtinas
on sanova, kun saa tietää, että hänen poikansa on taas käynyt
Ichmenevien luona, ja mielessään halveksi hän ruhtinaan kaikkia
mielettömiä epäilyjä. Mutta ukko ei tietänyt, riittääkö hänellä
voimia uusia häväistyksiä kestämään.
Nuori ruhtinas alkoi käydä heillä melkein joka päivä. Vanhukset
olivat iloisia hänen seurassaan. Kaiket illat ja kauvas yli puoliyön
istui hän heillä. Tietysti isä viimein sai tuon kaiken tietää. Syntyi
mitä ilettävimpiä juoruja. Ruhtinas solvasi Nikolai Sergeitshia
hävyttömimmällä kirjeellä, samanlaisella nytkin, kuten tuonnoin
ennen, ja poikansa hän kielsi käymästä Ichmenevillä. Tuo kaikki oli
tapahtunut pari viikkoa ennen heille menoani. Ukko alkoi ankarasti
surra. Kuinka! Hänen Natashansa, tuo viattomin, jaloin, sekoitetaanko
hänet taas tuohon likaiseen valheeseen, tuohon halpamaisuuteen! Hänen
nimeänsä jo ennenkin häväistyksellä heitä sortava ihminen mainitsi...
Ja tämäkö kaikki jättää kostamatta! Ensi päivinä joutui hän harmista
vuoteenomaksi. Tuon kaiken minä tiesin. Koko asian sain tarkalleen
tietää, vaikken minä, sairaana ja masennettuna, näinä viimeisinä
kolmena viikkona käynyt heillä, vaan makasin huoneessani. Mutta minä
vielä tiesin ... ei! Silloin vielä minä vasta aavistin, tiesin enkä
uskonut, että heillä, paitsi tuota seikkaa, nyt on vielä jotain, joka
enimmin saattaa heidät levottomiksi, ja rasittava suru sydämessäni
tarkastelin heitä. Niin, minä kärsin paljon; minä pelkäsin arvata,
pelkäsin uskoa ja kaikin voimin halusin poistaa onnetonta hetkeä.
Ja kumminkin minä tulin vaan sen hetken tähden. Ikäänkuin jokin
tuntematon voima veti minua heille tänä iltana!
-- Niin, Vanja, aivankuin havahtuen, kysäsi äkkiään ukko: -- etköhän
sinä ollut kipeänä? Miksi niin kauvan olit käymättä? Minunhan on syy:
jo kauvan aikaa tahdoin käydä sinua katsomassa, mutta aina jäi niin...
Ja hän uudestaan vaipui mietteisiinsä.
-- Minä olin kipeänä, vastasin.
-- Hm! Kipeänä, sanoi hän jonkun minutin kuluttua. -- Sepä se,
kipeänä! Sanoinhan minä silloin, varoitin -- et totellut! Hm! Ei,
Vanja, veliseni: runotar on sen ilmosen ikänsä vinnillä nälkäisenä
istunut ja jääkin sinne istumaan, niin, niin!
Niin, ukko ei ollut hyvällä tuulella. Jos hänellä ei olisi ollut
haavaa omassa sydämmessään, ei hän olisi puhellut minulle nälkäisestä
runottaresta. Minä tarkastelin hänen kasvojansa -- ne olivat
kellastuneet, silmissään näkyi jonkinlainen epäröiminen, jonkinlainen
epätietoinen ajatus, jota ratkaistakseen ei hänellä ollut voimia.
Hän oli hyvin pahalla päällä ja tavattoman ärtyisä. Vaimonsa katseli
häneen rauhatonna ja pudisteli päätään. Kun ukko kerran kääntyi pois
päin, viittasi hän salaa ukkoon.
-- Mitenkä Natalia Nikolajevna voipi? Onko hän kotona? kysyin minä
huolestuneelta Anna Andrejevnalta.
-- Kotona on, isäseni, kotona, vastasi hän, ja kuten olin
huomaavinani, jotenkin vastenmielisesti. -- Heti tulee hän itsekin
tänne. Kaikkeapas! Kolme viikkoa olla näkemättä! Ja kuinka hän lienee
muuttunut niin kummalliseksi -- et mitenkään voi arvata häntä --
tervekö, kipeäkö, Jumal' hänet ties!
Ja hän arasti katsahti mieheensä.
-- Niin minäkö? Ei häntä vaivaa mikään, vastasi Nikolai Sergeitsh
haluttomasti ja jyrkästi, -- tietysti hän on terve. Niin vaan, tyttö
on varttunut, eikä ole enää lapsi, siinä kaikki. Ken heitä arvaa
noita tyttöjen suruja ja juonitteluja!
-- No, älähän toki, juonittelujako! liitti heti Anna Andrejevna
loukkaantuneella äänellä.
Ukko vaikeni ja rummutteli sormillaan pöytään. "Jumalani, jokohan
heidän välillään on jotain tapahtunut", ajattelin minä pelolla.
-- No, mitä, mitenkäs siellä teillä? alkoi ukko taas. - Vieläkö B.
yhä kirjoittaa arvosteluja?
-- Niin, kirjoittaa kyllä, vastasin minä.
-- Ah, Vanja, Vanja! lisäsi hän, viitaten kädellään: -- Mitä tässä
nyt arvostelut!
Ovi aukeni ja Natasha astui kamariin.