Sillä tavoin siis Ichmenev perheineen muutti Pietariin. En huoli
kertoa siitä, kuinka Natasha ja minä taas pitkän ajan kuluttua
toisemme kohtasimme. Näiden kuluneiden neljän vuoden aikana oli hän
alati mielessäni. Minä kyllä en itsekään ymmärtänyt tunteitani, joita
muistelemiseni herätti; mutta nyt taas hänet tavattuani ymmärsin
heti, että kohtalo oli hänet minulle määrännyt. Ensi aikoina, heidän
muuttonsa ensi päivinä olin huomaavinani, ettei hän noina viime
vuosina olisi kovinkaan paljon kehittynyt, ikäänkuin hän ei olisi
ollenkaan entisestään muuttunut, vaan pysynyt vieläkin samanlaisena
pikku tyttönä, kuten oli erotessamme. Mutta pian tulin hänessä
huomaamaan joka päivä jotain uutta, tähän saakka minulle kokonaan
outoa, aivan kuin tahallaan minulta salattua, ikäänkuin täysi-ikäinen
neito olisi tahallaan itsensä minulta piiloittanut -- ja oi, kuinka
suloista tuntuikaan kun tuon huomasin! Ichmenev oli ensi päivät
Pietarissa ärtyisä ja katkera. Asiansa kävivät huonosti -- sitä
hän harmitteli, tuskaili, puuhaili asiapaperinensa eikä joutanut
muistamaankaan meitä. Anna Andrejevna käveli kuin unessa, eikä
ensin osannut saada mistään selvää. Hän pelkäsi Pietarin kaupunkia.
Hän huokaili ja arkaili, suri entistä eloansa, itki Ichmenevkaa ja
sitä, että Natasha on jo täysikasvuiseksi kohonnut eikä kellään ole
aikaa edes muistaa häntä. Ja kun mummolla ei ollut ketään muuta,
jolle sydänhuolensa olisi uskonut, jutteli hän ne hämmästyttävän
avomielisesti, minulle.
Tähän aikaan juuri minä vähän ennen Ichmenevien tuloa olin
saanut valmiiksi ensimäisen romaanini, teokseni, joka alotti
kirjailija-urani, ja, kuten vasta-alkaja ainakin, en tiennyt,
mitä teoksellani tekisin. Ichmeneville en siitä mitään virkkanut;
olin menettämäisilläni heidän ystävyytensä kun elin jouten, s.o.,
en palvellut missään virastossa enkä puuhannut itselleni tointa.
Todellakin minä häpesin tunnustaa heille, miten aikani vietin.
Kuinka olisin sanonut, etten huoli ruveta virkamieheksi, vaan sen
sijaan tahdon kirjoittaa romaaneja; siksipä jonkun aikaa uskottelin
heille, etten ole saanut virkaa, vaikka kyllä olen sitä kaikin voimin
hakenut. Ichmenevillä taas ei ollut aikaa ottaa siitä sen tarkempaa
selkoa. Muistan, että Natasha kuunneltuaan kerran puhettamme,
salaa vei minut syrjään ja kyynelsilmin rukoili, että huolehtisin
tulevaisuudestani, kyseli ja uteli, mitä minä oikeastaan teen, ja kun
en hänellekään toimiani ilmaissut, vannotti minua, etten laiskuudella
ja toimettomuudella saattaisi itseäni turmioon. Täytyypä tunnustaa,
että vaikk'en hänelle toimiani virkkanutkaan, niin muistelen, että
jos hän silloin olisi ainoallakin sanalla romaaniani kehunut, olisin
siitä hinnasta antanut mennä kaikki parhaimmatkin arvostelut, joita
myöhemmin osakseni tuli.
Ilmestyipä vihdoinkin romaanini painosta. Kirjailijapiireissä oli
jo kauan aikaa ennen sen ilmestymistä siitä paljon puhuttu. B.
luki käsikirjoitukseni ja iloitsi kuni lapsi. Ja kumminkin! Jos
lienen onnea tuntenut, niin ei se ollut menestykseni ensimäisinä
huumaavina hetkinä, vaan silloin, kun käsikirjoitustani en ollut
lukenut kellekään, en edes näyttänytkään sitä; se oli noina
pitkinä öinä, jolloin mieleni valtasivat riemuisat toiveet ja
haaveilut, jolloin rinnassa piili voimallinen rakkaus työhön,
jolloin elin mielikuvitusteni elämää, elin kuni sukulaisteni, kuni
todellisuudessa olevien olentojen parissa, elin niiden kanssa,
jotka itse olin luonut, rakastin niitä, iloitsin niiden iloja,
surin niiden suruja, usein itkien mitä katkerimmin vaatimattomien
sankarieni kohtaloja. Sanoin en voi kertoa sitä hämmästystä, minkä
menestykseni herätti Ichmenev-vanhuksissa, ilonsa oli ehkä vielä
suurempi. Anna Andrejevna ei ottanut uskoaksensa, että tuo nuori, tuo
kaikkien kehuma kirjailija olisi sama Vanja, joka, j.n.e. j.n.e.;
hän vain pudisti päätään. Ukko taasen ei pitkään aikaan toipunut
hämmästyksestään, olipa ensi kerran asiasta kuultuaan koko lailla
säikähtänyt; sen jälkeen alkoi hän puhua kadotetusta virka-urasta
sekä yleensä kaikkien kirjailijain huikentelevasta käytöksestä.
Mutta yhäti kuulemansa uudet puheet ja ilmoitukset aikakauskirjoissa
sekä viimeiseksi erään semmoisen henkilön kehumiset, johon hän
täydellisesti luotti, saivat hänet muuttamaan mielensä asiassa.
Ja nähtyään minulla olevan rahaa sekä kuultuaan mitenkä paljon
kirjailijoille työstä maksetaan, haihtui viimeinkin epäilyksensä. Hän
kun aina saattoi äkkiä epäilyksestä siirtyä täydelliseen, riemuiseen
luottamukseen, niin hän nytkin, oikein lapsellisesti onnestani
iloiten, antautui samassa mitä rohkeimpien toiveitten valtaan, loi
mitä loistavimpia suunnitteluja tulevaisuudestani. Joka päivä ennusti
hän minulle uusia uria, esitti uusia suunnitteluja, joista ei enää
mitään puuttunut. Alkoipa hän nyt osottaa minulle jonkinlaista
tähän saakka kuulumatonta, erinomaista kunnioitustaan. Ja kumminkin
muistan joskus taas hänen epäilleen, usein hän kesken riemuisimpain
haaveilujensa ilmasi äkkiä epäilyksensä, josta hän joutui aivan
ymmälle.
"Kirjailija, runoilija. Onpa tuo jotenkin kummallista... Milloinkas
runoilijat olisivat päässeet oikein ihmisiksi, saaneet virkoja?
Kaikki he ovat tuollaisia tuulihattuja, vastenmielistä väkeä!"
Panin merkille, että moiset epäilykset ja kaikki nuo arat kysymykset
tulivat hänelle mieleen useimmiten iltahämärässä, (näin tarkasti
säilyy muistossani kaikki vähimmätkin seikat ja koko tuo kultainen
aika!) Hämärän tultua muuttui vanhus erittäin hermokkaaksi, herkäksi
ja epäileväksi. Natasha ja minä sen jo edeltäkäsin tiesimme ja
hymyilimme sille. Muistan, että tällöin koetin poistaa hänen
epäilyksiään, kerroin juttuja kenraali Sumarokovista, siitä että
Dershavinille lähetettiin nuuskarasia, joka oli kultarahoja täynnä,
että keisarinna kävi Lomonosovia tervehtimässä; kerroin Pushkinista,
Gogolista.
--Tiedän, veliseni, kaiken tuon tiedän, intti vanhus vaikka ehkä
ensi kertaa elämässään lienee kuullut tuosta kerrottavan. -- Hm!
Kuules, Vanja, sittenkin olen iloinen, ettei kirjapahasesi ole
runoa. Runot, veliseni ovat pelkkää lörpötystä, älä sinä sano siihen
mitään, vaan usko minua, vanhusta; minä suon sinulle hyvää; runo on
pelkkää lörpötystä, ajan tuhlaamista! Runojen kirjoittaminen sopii
vain koulupojille; runot saattavat teikäläisiä, nuoria miehiä,
hulluinhuoneeseen... Olkoon nyt niin, että Pushkin on suuri, ken sen
kieltäisi! Mutta sittenkin olivat kynätuotteensa vain runopahaisia
eikä muuta mitään; tuommoista eetterimäistä, jotain päiväkautista...
Minä kylläkin, sivumennen sanoen, olen kyllä hyvin vähän hänen
kirjoituksiaan lukenut... Proosa -- kas se on eri asia! Siinähän
kirjailija saattaa opettaakin -- no, esimerkiksi, muistuttaa
isänmaanrakkaudesta, tahi noin vaan hyveistä yleensä ... niin!
Minä, veliseni, en nyt osaa sitä sanoilla lausua, mutta ymmärräthän
tarkoitukseni; sinua rakastaen puhun. No, no, lueppas! lausui hän
lopuksi jonkinlaisella suojelijaa tavottavalla äänellä, kun vihdoin
toin kirjani ja teen juotuamme istuimme kaikki pöydän ympärille.
-- Lueppas, mitä sinä sait aikaan; kovin paljon sinusta hokevat!
Saadaanpa nähdä, saadaanpa nähdä!
Aukaisin kirjan ja valmistausin lukemaan. Samana iltana kirjani
oli vasta päässyt painosta ja saatuani sen käsiini kiiruhdin heti
Ichmenevien luo lukeakseni heille teokseni.
Olin jo usein tuskaillut ja harmitellut etten voinut sitä jo ennen
lukea heille, lukea jo käsikirjoituksesta, joka oli kustantajalla!
Natasha oikein itki harmista, torui ja nuhteli minua kun vieraat
ihmiset saavat lukea romaanini ennen, kuin hän saa sitä nähdäkään...
Mutta nyt vihdoin viimeinkin istumme pöydän ympärillä. Ukko tekeytyi
hyvin totiseksi ja kritikoivaksi. Hän tahtoi olla mitä ankarin
tuomari, tahtoi "itse saada vakuutuksen." Mummokin oli tavallista
juhlallisempi; luulen, että hän tilaisuutta varten pani päähänsä
uuden myssyn. Jo pitemmän aikaa oli hän huomannut, että minä
äärettömällä rakkaudella katselen hänen armasta Natashaansa, että
hengitykseni salpautuu ja maailma silmissäni mustenee puhellessani
Natashan kanssa ja että Natashakin entistä enemmän minua tarkastelee.
Niin. Koitti vihdoinkin tuo aika, se tuli menestyksen, kultaisten
toiveitten ja mitä täydellisimmän onnen hetkenä. Kaikki kerrassaan,
kaikki samalla aikaa tuli! Mummo oli pannut merkille, että ukkokin on
alkanut kovin suuresti minua kehua ja erinomaisella huolellisuudella
minua ja tytärtään silmällä pitää ... ja silloin mummo äkkiä säikähti
-- enhän minä sittenkään ollut mikään kreivi, en ruhtinas, en mahtava
prinssi, en edes lainoppinut kollegineuvos, nuori, ritarimerkeillä
palkittu kaunis mies! Anna Andrejevna ei koskaan toivonut puolittain.
"Miestä kehutaan", ajatteli hän minusta, "mutta miksikä -- se on
tietämätöntä. Kirjailija, runoilija... Mutta mikäs tuo kirjailija
oikeastaan on?"