IV.

Edellä olen jo maininnut että ruhtinas oli leskimies. Hän oli nainut

hyvin nuorena ja ottanut vaimon myötäjäisrahojen vuoksi. Hänen isänsä

oli aikanaan tehnyt taloudellisen haaksirikon, joten hänelle oli

jäänyt hyvin vähän perittävää vanhemmiltaan. Vasiljevski-tilus oli

jo kahdesti kiinnitetty veloista, jotka olivat tavattoman suuret.

Kaksikymmentäkaksivuotias ruhtinas, ollen palveluksessa eräässä

moskovalaisessa kansliassa, oli aivan varaton ja alkoi elämänuransa

"kuin lintu puun oksalla." Tästä pulasta hän pelastui ottaen

vaimokseen erään kaupustelijan vanhanpuoleisen tyttären. Kauppias,

luonnollisesti, petti hänet eikä antanutkaan luvattua summaa,

mutta siitä huolimatta sai hän sen verran, että saattoi vaimonsa

rahoilla maksaa sukutilansa kiinnitysvelat ja päästä kohtalaisen

elämän alkuun. Vaimonsa tuskin nimeksikään tunsi kirjoitustaitoa,

ei osannut ymmärrettävästi lausua ajatuksiansa, oli ruma, mutta

siitä huolimatta oli hänellä yksi tärkeä ominaisuus: hän oli

hyväsydäminen ja vaitelias. Ja juuri tätä seikkaa ruhtinas käytti

hyväkseen. Vuoden ajan naimisissa oltuaan, jätti hän vaimonsa, joka

oli jo synnyttänyt hänelle pojan, kaupustelija-appensa huostaan

Moskovaan ja itse muutti palvelukseen ----n lääniin, jossa hän erään

Pietarissa asuvan ylhäisen sukulaisensa avulla sai melkoisen tärkeän

viran. Sielunsa himosi kunniaa, ylennyksiä, virka-uria, ja tultuaan

huomaamaan, ettei hän vaimonsa kanssa voi Pietarissa tai Moskovassa

elää, teki hän päätöksensä -- paremman toivossa alkaa uransa

maaseudulla. Kerrottiin, että hän jo ensimäisenä aviovuotenansa

kohteli niin törkeästi vaimoansa, että oli hänet hautaan saattaa.

Tuota huhua Nikolai Sergeitsh ei mitenkään todeksi voinut uskoa, hän

oikein loukkaantui siitä ja hyvin innokkaasti puolusti ruhtinasta,

vakuutti, että aivan mahdotonta on niin alentavaa edes ajatellakaan.

Seitsemän vuoden kuluttua kuoli ruhtinatar, ja leskeksi jäänyt

puolisonsa muutti Pietariin, jossa hän jo kohta herätti huomiota.

Ollen vielä nuori, kaunis, varakas, lahjakas, hienotunteinen,

äärettömän ilomielinen, ei hänen huolinut esiintyä onnenonkijana,

suojeluksen tavottelijana, mutta aivan itsenäisenä, kaikista muista

riippumattomana. Kerrottiin hänessä todella olevan jotain lumoavaa,

valloittavaa, voimakasta. Varsinkin naiset olivat häneen ihastuneet

ja likinen tuttavuutensa erään hienon piirin kaunottaren kanssa

lisäsi hänen kuuluisuuttaan. Huolimatta siitä, että säästäväisyytensä

oli melkein perinnöllistä, että tuo säästäväisyytensä usein tuntui

jo itaruudelta, levitteli hän tarpeen tullen rahojaan säälimättä,

menetti korttipelissä suuriakin summia, kun sattui semmoisen

pelitoveriksi, jolta vastaisuudessa sopi apua odottaa, eikä

tämmöiselle tapatessaan pienintäkään värettä kasvoillaan huomattu.

Mutta eipä huvitukset olleet päämääränsä hänen muuttaessaan

Pietariin -- hänen tuli päästä varmalle tolalle, saada varma

jalansija onnenuralla. Ja kyllä se hänelle ennen pitkää onnistuikin.

Ylhäinen sukulaisensa, kreivi Nainski, joka, jos hän olisi

esiintynyt tavallisena avunanojana, ei olisi hänestä hituistakaan

välittänyt, nyt ihmetteli hänen saavuttamaansa menestystä ylhäisten

seurapiirissä, jonka vuoksi näkikin hyväksi ja sopivaksi ottaa

hänet erikoisen huomionsa esineeksi, ottipa hänen seitsenvuotisen

poikansa omaksi kasvattipojakseen. Näiden tapahtumain aikana kävi

ruhtinas Vasiljevskissa ja oppi tuntemaan Ichmenevin. Sen jälkeen

sai hän kreivin välityksellä huomattavan viran eräässä tärkeimmässä

lähettiläsvirastossa ja matkusti ulkomaille. Sitä seuraavat

kuulumiset hänestä olivat jotenkin hämäriä: kerrottiin hänen

sotkeutuneen hyvin roskaiseen juttuun, vaikk'ei kukaan osannut sanoa,

mitä lajia se oikeastaan oli. Varmaa vain oli se, että hän osti

ne neljäsataa sielua, joista jo edellä mainitsin. Useampia vuosia

ulkomailla oleskeltuaan ja arvossa kohottuaan palasi hän Pietariin

ja samassa sai korkean viran. Ichmenevkassa kerrottiin, että

ruhtinas ennen pitkää ottaa uuden vaimon, tällä kertaa kuuluisasta,

rikkaasta ja vaikutusvaltaisesta suvusta. "Korkeaksi ylimykseksi

mielii!" puheli Nikolai Sergeits, hykertäen tyytyväisenä käsiään.

Minä olin silloin Pietarin yliopistossa ja tänne minulle Ichmenev

kirjoitti pyytäen minun tiedustamaan, onko ruhtinaan naimispuheissa

perää. Samalla kirjoitti hän ruhtinaallekin, jonka suosioon hän

minut sulki, vaikka ruhtinas ei kirjeeseen vastannut. Sen verran

vain minä tiesin, että ruhtinaan poika, kreivi Nainskin kasvatti,

pääsi yhdeksäntoistavuotisena lyseosta. Mainitsin siitä kirjeessäni

Ichmeneville kuin myöskin, että ruhtinas on erittäin hellä pojalleen,

rakastaa häntä ja on jo varma poikansa tulevaisuudesta. Tämän kaiken

olin kuullut nuoren ruhtinaan tutuilta ylioppilastovereilta. Samaan

aikaan sai Nikolai Sergeitsh ruhtinaalta kirjeen, josta hän kovin

hämmästyi...

Tähän saakka oli ruhtinas, kuten jo ennen mainitsin, kirjoittanut

Nikolai Sergeitshille ainoastaan tilaa koskevista asioista, nyt

sen sijaan kirjoitti hän laajasti ja mitä ystävällisimmästi

omista perhe-oloistaan: valitti poikansa käytöstä, mainitsi, että

huonolla käytöksellään poika saattaa hänelle mieliharmia. Joskaan

hän moisen, muka, pikku pojan tekemille kepposille ei suurta

merkitystä annakaan -- näytti, että hän samalla tahtoi poikaansa

puolustaa -- on hän kumminkin päättänyt hiukan rangaista poikaansa,

antaa hänelle pienen varoituksen ja siinä tarkoituksessa lähettää

hänet vähäksi aikaa maalle Ichmenevin hoidettavaksi. Ruhtinas

kirjoitti luottavansa "parhaimpaan, jalomielisimpään Nikolai

Sergeitshiinsa ja varsinkin Anna Andrejenaan", pyysi, että he

ottaisivat perheensä keskuuteen hänen hulivilipoikansa, maaseudun

hiljaisuudessa neuvoisivat hänelle järkevyyttä, jos mahdollista

rakastaisivat häntä ja varsinkin hänen kevytmielistä luonnettansa

oikasisivat ja "tekisivät hänelle selviksi ne pelastavat ja

vakavat säännöt, joita paitsi ihminen ei saata elämässään toimeen

tulla". Ichmenev suostui ehdotukseen. Nuoren ruhtinaan saavuttua

otettiin hänet vastaan kuni oma poika. Hän saavutti heti Nikolai

Sergeitshin rakkauden ja vanhus rakastikin nuorta ruhtinasta saman

verran kuin omaa tytärtänsä Natashaa, vielä sittenkin, kun isän ja

Nikolai Sergeitshin väli oli rikkaantunut, puheli Ichmenev joskus

mielihyvällä "omasta Aleshastansa", kuten oli Aleksei Petrovitshia

tottunut nimittämään. Ja todellakin nuori ruhtinas olikin hyvin

miellyttävä poika, kaunis, hentoinen, tunteellinen kuni nainen,

samalla myöskin iloinen ja avomielinen. Sielunsa oli mitä herttaisin

ja jalotunteisin, sydämensä rakastava, vilpitön ja kiitollinen,

ja senpätähden tulikin hänestä koko Ichmenevin perheen epäjumala.

Vaikka ijältään jo yhdeksäntoistavuotias, oli hän silti vielä hyvin

lapsellinen. Oli aivan mahdotonta löytää syytä, miksi isä oli hänet

luotansa pois lähettänyt, vaikka, kuten sanottiin, niin paljon

häntä rakasti. Kerrottiin nuoren ruhtinaan elelleen Pietarissa

joutilaana ja kevytmielisesti, hän ei huolinut ottaa vastaan mitään

virkaa ja siten pahoitti isänsä mielen. Tuosta ei Nikolai Sergeitsh

Aleshalta kysellyt ollenkaan, kun oli hyvin uskottavaa, että

ruhtinas Pjotr Aleksandrovitsh oli tahallaan jättänyt kirjeessään

mainitsematta syyn poikansa karkottamiseen. Huhuttiin kyllä jostain

Aleshan anteeksiantamattomasta kevytmielisyydestä, joistakin hänen

suhteistaan erääseen naiseen, jostain kaksintaisteluhaasteesta,

jostain suuresta tappiosta korttipelissä; puhuttiinpa jostakin

vierasten rahojen tuhlaamisestakin. Toiset puheet tiesivät, ettei

ruhtinas lähettänyt poikaansa maalle minkään pojan tekemän rikoksen

tähden, vaan että isällä oli joitakin omia, itsekkäitä syitä.

Tämmöisiä kuullessaan harmistui Nikolai Sergeitsh eikä ottanut

puheita uskoakseen, ja varsinkin siitä syystä, kun tiesi Aleshan

hellästi rakastavan isäänsä, jota lapsuudessaan ja nuoruutensa

ensi vuosina tuskin tunsikaan. Muuten saattoi huomata, että hän

oli kokonaan isänsä tahdon alainen. Joskus kyllä Alesha lörpötteli

jostain kreivittärestä, jota hän isänsä kera samaan aikaan hakkaili,

ja että hän, Alesha, oli voiton puolella, josta isä hänelle ankarasti

vihastui. Tätä juttua kertoi Alesha riemastuksella, lapsellisella

avomielisyydellä, raikuvan iloisasti nauraen kertomukselleen; mutta

Nikolai Sergeitsh ei sallinut hänen loppuun jutella. Osittaisesti

vahvisti Alesha huhun, että isänsä on taaskin naimahommissa.

Alesha oli jo lähes vuoden elänyt pakolaisuudessa; määräaikoina

kirjoitti hän isällensä kunnioittavia, tasaisia kirjeitä ja viimein

hän tottui niin Vasiljevskin elämään, että, kun isä kesällä matkusti

sinne, ilmoitettuaan matkastaan jo edeltäkäsin Ichmeneville, alkoi

maanpakolainen itse isältänsä pyytää lupaa jäädä mahdollisimman

kauaksi aikaa Vasiljevskiin, vakuuttaen, että maaelämä onkin hänen

oikea kutsumuksensa.

Kaikki Aleshan tekemät päätökset, kaikki hänen mietteensä

johtuivat hänen ylenmäärin heikkohermoisesta alttiudestaan,

tunteellisuudestaan, ajattelemattomuudestaan, joka joskus tuntui

jo kevytmielisyydeltä, suuresta taipumuksestaan alistua kaikille

ulkoisille vaikutuksille sekä vihdoin tahdonvoiman täydellisestä

puutteesta. Ruhtinas kuuntelikin poikansa tuumia maalle jäämisestä

nähtävällä epäilyksellä...

Ja muussakin suhteessa saattoi Nikolai Sergeitsh tuskin enää tuntea

entistä "ystäväänsä", siksi paljon oli ruhtinas Pjotr Aleksandrovitsh

entisestään muuttunut. Syyttä suotta oli hän muuttunut riitaisaksi

Nikolai Sergeitshille; tiluksen tilejä tarkastaessaan osotti hän

mitä ilettävintä ahneutta, itaruutta ja selittämätöntä epäilyä.

Tuo kaikki hyväsydämistä Ichmenevia kovin suretti; kauan aikaa ei

hän voinut uskoa omia korviansa. Kaikki kävi päinvastoin nyt, kuin

neljätoista vuotta tätä ennen, ruhtinaan ensikertaa Vasiljevskissa

käydessä: nyt hän kävi kaikkien naapuriensa luona, tietysti ylhäisöön

kuuluvien, sitä vastoin ei hän Nikolai Sergeitshin luo tullut

kertaakaan ja muutenkin käyttäytyi hän kuni käskijä käskynalaistaan

kohtaan ja tällöin aivan arvaamatta tapahtui käsittämätön seikka;

kaiketta pätevättä syyttä syttyi mitä kiivain kiista ruhtinaan ja

Nikolai Sergeitshin kesken. Kumpanenkin käytti kiivaita ja loukkaavia

sanoja. Harmistuneena läksi Ichmenev Vasiljevskista, mutta juttu

ei siihen päättynytkään. Kautta lähiseutujen kierti mitä rumimpia

juoruja. Tosiasiana, muka, kerrottiin, että Nikolai Sergeitsh,

tultuaan nuoren ruhtinaan luonteen tuntemaan, aikoi käyttää tämän

heikkoja puolia hyväkseen; että tyttärensä Natasha, joka nyt oli

seitsemäntoistavuotias, osasi rakastuttaa kahdenkymmenenvuotisen

nuorukaisen; että isä ja äiti hyväksyivät tyttärensä rakkauden

vehkeet, joskin tekeytyivät kokonaan tietämättömiksi; että "viekas

ja ilkeä Natasha" noituuksillaan kokonaan kietoi pauloihinsa

nuoren ruhtinaan eikä sallinut hänen koko vuodessa kohdata

ainoatakaan todellisesti jalosukuista neitoa, joita naapuritilusten

omistajain perheissä niin viljalti löytyi. Vakuutettiin myöskin,

että rakastuneet olivat jo tehneet päätöksensä vihityttää itsensä

Vasiljevskista viidentoista virstan päässä olevassa Grigorjevan

kylässä, muka, salaa Natashan vanhemmista, vaikka nuo itse asiassa

tiesivät juonet pienimpään yksityiskohtaan saakka ja salaa neuvoivat

tytärtänsä. Sanalla sanoen, kaikkea sitä, mitä nuo mies- sekä

nais-juonittelijat asiasta lavertelivat, ei saisi suurimpaankaan

kirjaan sopimaan. Vaan kummallisinta sittenkin oli se, että

ruhtinas uskoi nuo juorut todeksi, ja saatuaan Pietarissa jonkun

maaseudulta lähettämän nimettömän kirjeen, varta vasten tuon seikan

tähden matkusti Vasiljevskiin. Tietysti se, joka edes vähäisenkin

tunsi Nikolai Sergeitshia, ei olisi sanaakaan noista syytöksistä

uskonut; mutta, niinkuin tavallista on, kaikki kuitenkin olivat

levottomia, jokainen soimasi, puhui juoruja, pudisti päätä ja --

armotta tuomitsi. Ichmenev oli siksi ylpeä, ettei huolinut puuttua

puolustamaan tytärtänsä, puhdistamaan häntä juoruista, ja ankarasti

varoitti hän vaimoansakin, ettei tämä ryhtyisi mitään selityksiä

naapureille tekemään. Ja tuo pahoin paneteltu tytär Natasha -- hän

ei vielä vuoden kuluttuakaan tietänyt miltei ainoatakaan sanaa

tuosta juorujen tulvasta, häneltä se tarkkaan salattiin, ja hän oli

entisekseen iloinen ja viaton kuni kaksitoistavuotinen lapsi.

Epäsopua ruhtinaan ja Ichmenevin kesken yhä lisääntyi. Toisten

asioista huolehtijat eivät olleet jouten. Kantelijoita ja

todistajiakin yhä löytyi ja niin saatiin ruhtinas lopulta uskomaan,

ettei Nikolai Sergeitshin monivuotinen Vasiljevskin tilan hoito

ollut läheskään mallikelpoisen rehellistä. Eikä vielä siinä kyllin;

kaiken lisäksi vakuutettiin, että Nikolai Sergeitsh kolme vuotta

sitten metsää myytyään, piti itselleen kaksitoistatuhatta ruplaa,

johon saatettiin mitä vakuuttavimpia todistuksia oikeudessa esittää;

ettei hänellä ollut metsän kauppoja tehdäkseen ruhtinaalta laillista

valtakirjaa, joten hän siis toimi ominpäin, ja vasta kaupan

tapahduttua uskotteli ruhtinaalle, että kauppa oli välttämätön,

sekä että kauppahinta merkittiin tilan tileihin pienemmäksi, kuin

todellisuudessa oli saatu.

Tietysti tuo kaikki oli sulaa valhetta, kuten sittemmin kävikin ilmi,

mutta ruhtinas uskoi valheet ja vierastenmiesten kuullen haukkui

Nikolai Sergeitshia varkaaksi. Semmoista Ichmenev ei voinut sietää

ja hän vastasi solvaukseen solvauksella; isännän ja pehtorin välillä

syttyi aika rymy, ja kaiken tuon loppuna oli -- käräjänkäynti. Jo

heti käräjöimisen alussa alkoi Nikolai Sergeitsh joutua tappiolle,

hänellä kun ei ollut mahtavia puolustajia eikä kokemusta. Hänen

tiluksensa otettiin takavarikkoon. Tästä harmistuneena jätti ukko

kaikki sillensä ja päätti viimein muuttaa Pietariin; asiansa maalla

jätti hän taitavalle asianajajalle. Näytti siltä kuin ruhtinas

olisi kohta huomannut syyttä Ichmenevia loukanneensa. Mutta

molemmanpuoliset solvaukset olivat siksi suuria, ettei sovinnonteosta

voinut olla toivoakaan, ja vihastunut ruhtinas käytti kaiken

voimansa, saadakseen asian kääntymään edukseen, s.o. ryöstääkseen

entiseltä pehtoriltaan viimeisenkin leipäpalan.