Nikolai Sergeitsh Ichmenev polveutui kuuluisasta, vaikkakin jo
kauvan sitten köyhtyneestä suvusta. Vanhemmiltaan oli hän perinyt
puolitoista sataa sielua käsittävän hyvän tilan. Noin kahdenkymmenen
vuoden ikäisenä rupesi hän husaariksi. Asiat tuntuivat menevän
hyvin; mutta kuudentena palvelusvuotenansa eräänä kova-onnisena
iltana menetti hän pelissä kaiken omaisuutensa. Seuraavana yönä ei
hän silmäänsä unta saanut. Illalla oli hän taas pelipöydän ääressä,
asetti peliin hevosensa -- ainoan, mitä hänelle omaisuudestaan oli
jäänyt. Hän voitti kerran, toisen ja kolmannenkin, puolentunnin
kuluttua oli saanut takaisin erään pienen kylänsä, Ichmenevkan,
jossa viimeisen väenlaskun aikana oli viisikymmentä sielua. Hän
luopui pelistä ja huomenna erosi sotapalveluksesta. Sata sielua oli
hän ainaiseksi menettänyt. Kahden kuukauden kuluttua myönnettiin
hänelle ero palveluksesta ja luutnantin arvo, nyt hän muutti asumaan
takaisin voittamaansa kylään. Pelitappiostaan ei hän milloinkaan
puhunut ja huolimatta erinomaisesta hyväntahtoisuudestaan olisi
hän aivan varmaan ijäkseen suuttunut sille, joka olisi uskaltanut
hänelle pelistä puhua. Pienellä tilallaan hän ahkerasti puuhaeli
taloustoimissa ja kolmenkymmenenviidenvuotisena otti vaimokseen
köyhän aatelistyttären Anna Andrejevna Shumilovan. Morsiamella ei
ollut myötäjäisiä ollenkaan; hän oli saanut kasvatuksen maahan
siirtyneen Mon-Reveshin johdon alaisessa läänin kasvatuslaitoksessa
aatelisia varten, ja tästä seikasta oli Anna Andrejevna aina hyvin
kerskaava, vaikkei koskaan kukaan saattanut huomata, millä tapaa tuon
kasvatuksen vaikutukset Anna Andrejevnan toimissa ja käytöksessä
ilmenivät. Nikolai Sergeitsh oli oikein mallikelpoinen isäntä,
josta naapuritilallisetkin oppia ottivat. Niin oli kulunut muutamia
vuosia. Silloin aivan odottamatta tuli naapurihoviin Vasiljevskiin,
jonka alustalaisia oli yhdeksänsataa sielua, tilan Pietarissa asuva
omistaja ruhtinas Pjotr Aleksandrovitsh Valkovski. Tämä tulo antoi
paikkakunnalla paljon puheen aihetta. Ruhtinas oli vielä verrattain
nuori, joskin jo ensi nuoruuden vuosien elänyt, oli korkeassa
virassa, kuuluisissa sukulaisuus-suhteissa, kaunis, varakas ja
kaiken muun ohella, leskimies, joka seikka oli erittäin suuresta
merkityksestä piirin naisväestölle, rouville ja neitosille. Paljon
puhuttiin siitä loistavasta vastaanotosta, jonka kuvernööri oli
lääninkaupungissa toimeenpannut. Kuvernööri oli Valkovskin kaukainen
sukulainen. Kerrottiin niinikään, että läänin kaikki vallasnaiset
"pani ruhtinas kohteliaisuuksillaan vallan pyöräpäälle", j.n.e.
Sanalla sanoen, Valkovski oli yksi noita Pietarin ylhäisön loistavia
edustajia, joita maaseudulla harvoin nähdään ja jotka sinne tultuaan
tekevät seudun asukkaihin erinomaisen vaikutuksen.
Ruhtinas ei suinkaan ollut ystävällisimpiä luonteeltaan, varsinkin
niitä kohtaan, joita ei luullut tarvitsevansa tai joita hän piti
itseään alempiarvoisina. Naapuriensa kanssa ei hän huolinut tutustua
ja niin sai hän kohta useita vihamiehiä. Mutta mimmoinen olikaan
naapurien hämmästys, kun saatiin kuulla, että hän meni Nikolai
Sergeitshan luo. Tämä kylläkin oli hänen lähin naapurinsa, mutta
sittenkin herätti tuo odottamaton tieto yleistä kummastelua.
Ichmenevan talossa onnistui ruhtinaan saavuttaa myötätuntoisuutta.
Ennen pitkää hurmasi hän käytöksellään sekä isännän että emännän;
varsinkin emäntä, Anna Andrejevna, oli erittäin ihastunut. Jonkun
ajan kuluttua pidettiinkin ruhtinasta kuni omaista; hän kävikin
talossa joka päivä, kutsui isäntäväen luoksensa, lasketteli
sukkeluuksia, kertoi pilajuttuja, soitteli heidän huonolla
pianollaan, lauleli iloisia lauluja. Ichmenev-puolisot eivät osanneet
kyllin ihmetellä sitä, että näin miellyttävästä, rakastettavasta
miehestä saatettiin puhua että hän on ylpeä, korskea, kuiva
egoisti, kuten muut naapurit yksimielisesti juttelivat. Muuta ei
saattanut uskoa, kuin että avomielinen, suorasukainen, omanvoiton
pyytämätön, jalomielinen Nikolai Sergeitsh miellytti ruhtinasta.
Mutta kohtapa seikka selveni. Ruhtinas oli tullut Vasiljevskiin
erottaakseen pehtorinsa, irstailevan, kunnianhimoisen saksan,
lasisilmiä käyttävän käyränenäisen, harmaapäisen agronomin, joka
kaikista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta mitä julkeimmasti
varasti isäntänsä omaisuutta ja oli muutamia maa-orjia kuoliaaksi
rääkännyt. Pehtori Ivan Karlovitshin koiranjuonet tulivat ilmi,
häntä vastaan ilmeni useita selviä todisteita; hän otti pahasti
loukkaantuakseen, puhui paljon saksalaisesta rehellisyydestään,
vaan siitä huolimatta tuli toimestaan erotetuksi. Ruhtinas tarvitsi
nyt tilustensa hoitajaa ja siksi hän valitsi Nikolai Sergeitshin,
parhaimman talonisännän ja rehellisimmäksi tunnetun miehen, jota
tietysti, ei kellään ollut vähintäkään syytä epäillä. Tuntui, että
ruhtinas olisi mielellään toivonut Nikolai Sergeitshan tarjoutuvan
hänelle pehtoriksi, mutta kun ei niin käynyt, ruhtinas eräänä
päivänä mitä kohteliaimmin ja ystävällisimmällä tavalla esitti asian
Nikolai Sergeitshille. Ichmenev ensin kielsi, mutta hyvä palkka sai
Anna Andrejevnan taipumaan ja ruhtinaan erinomainen ystävällisyys
haihdutti viimeisetkin epäilykset. Tulee myöntää, että ruhtinas oli
hyvä ihmistuntija. Vähän aikaa seurusteltuaan Ichmenevin kanssa hän
käsitti oikein tämän luonteen, tunsi kenenkä kanssa on tekemisissä
ja tiesi, että Ichmenev on voitettava sydämellisellä ystävyydellä,
on voitettava hänen sydämensä ja ettei ilman sitä rahakaan yhtään
auta. Ruhtinas tarvitsi juuri semmoista miestä, johon hän voisi
täydellisesti luottaa, jottei hänen enää koskaan tarvitseisi
Vasiljevskiin tulla, kuten hän todella oli päättänyt. Todellakin
onnistui hänen siinä määrin saavuttaa Ichmenevin luottamuksen,
ettei tämä hituistakaan epäillyt, että ruhtinaan ystävällisyys
oli vilpitöntä. Nikolai Sergeitsh oli noita parhaimpia, oikeimpa
tuonkaltainen naivin-romantillinen ihminen, jotka ovat niin
erinomaisen kunnon ihmisiä Venäjän maassamme, sanottakoon heistä
muuten mitä tahansa, ja jotka jos vaikka käsittämättömistäkin syistä
johonkin ihmiseen mielistyvät, kiintyvät silloin koko sydämellään,
joutuen tällöin joskus varsin koomillisiksikin.
Sen jälkeen oli kulunut useampia vuosia. Ruhtinaan tilus oli
loistavalla kannalla. Kirjeenvaihto Vasiljevskin omistajan ja
pehtorin välillä tapahtui kaikessa säädyllisyydessä eikä se
koskenutkaan kuin vain talousasioita. Ruhtinas ei tahtonut sekaantua
Nikolai Sergeitshin toimiin, lähettihän vain silloin tällöin joitakin
neuvoja ja ohjeita, joiden erinomainen käytännöllisyys ja ilmeinen
hyödyllisyys Ichmenevia ihmetytti. Saattoi huomata, että ruhtinas
osasi rajottaa menonsa välttämättömimpiin kuin myöskin tiesi
kartuttaa varojansa. Noin viisi vuotta Vasiljevskissa käyntinsä
jälkeen lähetti hän Nikolai Sergeitshille valtakirjan, jonka nojalla
tuli ostaa samassa kuvernementissa myytävänä oleva erinomaisen
hyvä, neljäsataa sielua käsittävä maatila. Nikolai Sergeitsh tunsi
iloa mielessään, ruhtinaan hyvä onni, huhut hänen edistyksistään ja
virkaylennyksistään tuottivat iloa pehtorin sydämelle, aivan niinkuin
asia olisi koskenut hänen omaa veljeänsä. Mutta korkeimmilleen nousi
riemunsa silloin, kun ruhtinas antoi uuden todistuksen rajattomasta
luottamuksestaan. Asia oli seuraava... Niin, vaan koska ruhtinas
Valkovski on myöskin yksi tämän kertomukseni päähenkilöistä, katson
välttämättömäksi nyt ensin, kertoa tarkemmin muutamia seikkoja
ruhtinaan elämästä.