Edellä kertomieni tapahtumien aikana, se on vuosi takaperin,
kirjoittelin aikakauskirjoihin; kirjoitelmani olivat lyhyitä
kertomuksia ja olin siinä vahvassa uskossa, että vielä kerran
onnistun saamaan suuren, hyvän kertomuksen. Minulla oli tekeillä eräs
romaani; mutta asia kääntyikin niin, että jouduin sairashuoneeseen ja
nyt kenties pian kuolen. Ja jos nyt niin on käyvä, niin minkä vuoksi
nyt näitä muistiinpanoja enää kirjoitan?
Tahtomattanikin palaa yhä mieleeni tuo viimeinen vaivassa eletty
vuoteni. Päätin kirjoittaa muistiin, kaikki sen ajan tapahtumat,
ja jos en olisi tätä tointa itselleni keksinyt, niin varmaankin
olisin kuollut ikävään. Nuo viimeaikana eletyt tapaukset tuottavat
joskus minulle kipuja, kärsimyksiä. Muistiin kirjoittaessani
saavat ne ikäänkuin rauhoittavan, säännöllisten tapahtumain
luonteen eivätkä näytä kokonaan houreilta, painajaiselta.
Niin ainakin luulen. Yksistään jo kirjoittaminen on suuresta
arvosta: se rauhoittaa, tyynnyttää, panee sielussani liikkeelle
entiset kirjailijatapani, muistelmani, ja tällöin sairaaloiset
haaveilunikin muuttuvat todellisuudeksi, työksi. Todellakin mainio
keksintö! Jäähän edes jotain haavurille perinnöksi; jospa hän
näistä muistelmakirjoituksistani ei voisikaan suuria saada, niin
kelpaavathan ne liisteripaperiksi talviruutuja paikalleen pannessa.
Mutta nyt huomaankin hypänneeni tapausten ohi. Jos minun on
kertominen kaikki, niin tottakai tulee kertoa asiat alusta. No niin,
alkakaamme siis alusta. Ja eihän elämäni tarina olekaan pitkä.
En ole syntynyt täällä, vaan kaukana maaseudulla ----n
kuvernementissa. Vanhemmistani on minun sanominen, että he olivat
hyviä ihmisiä, mutta ollessani vielä lapsi jäin heistä orvoksi.
Pienen maatilan omistaja Nikolai Sergeitsh Ichmenev sääli tilaani
ja otti minut kasvatikseen. Ichmenev-puolisoilla oli itsellään vain
yksi tytär, Natasha; hän oli kolme vuotta nuorempi minua. Kasvoimme
saman katon alla kuni veli ja sisar. Oi, sinä rakas lapsuusaikani!
Eikö ole tyhmää viidennelläkolmatta ikävuodellansa surren sääliä
että se meni ohi ja nyt katsoessa kuolemaa kasvoihin riemumiellä
ja kiitollisuudella vain yksin sinua muistella! Aurinko taivaalla
loisti silloin niin kirkkaasti ja kokonaan toisin kuin nyt, pienet
sydämemme sykkivät niin reippaasti, niin riemuisasti. Kaikkialla,
minne vain silmä sattui, oli vainioita, metsiä, eikä tämmöisiä
hengettömiä kivimuureja. Mikä ihmeen ihana puisto tuo Vasiljevskin
puisto, jonka tilan pehtoorina Nikolai Sergeitsh palveli! Siinä
puistossa Natasha ja minä juoksentelimme; puiston takana oli suuri,
vehreä metsä, jonne kerran eksyimme... Kultainen, ihana aika!
Elämä tuntui salaperäiseltä, houkuttelevalta ja niin suloiselta
tuntui tutustua siihen. Oli kuin olisi jokaisen pensaan, jokaisen
puun takana piilenyt joku meille salaperäinen, tarumainen olento;
satumaailma ja todellisuus yhtyivät; ja kun joskus ilta-usva laaksot
peitti, harmaina, mutkikkaina untuvina kävi kiinni pensaihin,
jotka laaksoa ympäröivissä kivikoissa kasvoivat, seisoimme Natasha
ja minä käsikädessä laakson lähellä, katsoimme pelon sekaisella
uteliaisuudella laaksoon odottaen, että pian sieltä joku luoksemme
astuu tai usvan seasta huutaa, ja hoitajamme kertomat sadut
muuttuivat todellisuudeksi. Vielä vuosien kuluttua huomautin
Natashalle, mitenkä erään kerran, kun olimme saaneet "Lukemisia
lapsille", kiiruhdimme heti puistoon lammin rannalle, jossa vanhan,
tuuhean vaahteran alla oli rakas nurmipenkkimme, jolle istuimme ja
luimme "Alfons ja Dalinda" satua. Vielä nytkin tuota kertomusta
muistellessani tunnen mieleni lämpenevän, ja kun viime vuonna lausuin
Natashalle kertomuksen alkusanat: "Alfons, kertomukseni sankari, oli
syntynyt Portugalissa; Don Ramir, hänen isänsä" j.n.e., ei paljoa
puuttunut, etten itkuun parahtanut. Kaiketi näytti tuo hyvin tyhmältä
ja ehkäpä juuri sen vuoksi Natasha niin oudosti tälle innostukselleni
hymyili. Heti hän kylläkin katui -- muistan sen hyvin -- ja ikäänkuin
hyvitykseksi alkoi hänkin kertoa muistelmiansa entisestä yhteisestä
ajastamme. Sana sanasta sukeutui ja heltyipä hänenkin mielensä.
Ihana oli se ilta; muistelimme silloin, mitenkä minut lähetettiin
läänin kaupungissa olevaan kouluun -- Jumalani, mitenkä katkerasti
Natasha silloin itki! -- muistelimme erohetkeämme kun minun tuli
ainaiseksi jättää Vasiljevska. Olin suorittanut pääsytutkinnon
koulusta ja läksin Pietariin siellä yliopistoon valmistuakseni. Olin
silloin täyttänyt seitsemäntoista vuotta, hän oli viidennellätoista.
Natasha sanoo minun olleen silloin niin oudon hentoisen ja pitkän,
ettei kukaan, minut nähtyään, olisi voinut nauruaan pidättää. Eron
hetkenä vein hänet muista erilleen sanoakseni hänelle jotain "oikein
tärkeätä", mutta kun minun tuli se sanoa, ei sanoja löytynytkään. Hän
muistaa olleeni silloin hyvin liikutetulla mielellä. Puhelustamme
ei siis mitään tullut. En tiennyt, mitenkä sanottavani sanoisin
ja ehkäpä hän ei olisi tunnustustani ymmärtänytkään. Aloin itkeä
katkerasti, ja niinpä me erosimme ilman, että mitään selityksiä
välillämme tapahtui. Kauan oli siitä kulunut ennenkuin taas toisemme
kohtasimme Pietarissa. Siitä on nyt kulunut jo kaksi vuotta.
Ichmenev-ukko oli tullut riita-asiansa tähden puuhaamaan ja minä olin
juuri päässyt kirjailijain riveihin.