I.

Viime vuonna, kahdentenakolmatta päivänä maaliskuuta, sain ottaa

osaa hyvin kummalliseen tapahtumaan. Olin aamusta saakka kävellyt

kaupungissa etsimässä itselleni asuntoa. Tähänastinen asuntoni oli

kovin kostea, ja pahaa ennustava yskäni alkoi siinä asuessani. Jo

syksyllä olin tehnyt päätöksen muuttaa pois tuosta terveydelleni

vaarallisesta asunnosta, mutta kevääseen se muuttaminen sittenkin

jäi. En nytkään, päivän pituisesta hakemisestani huolimatta, sopivaa

ja kunnollista asuntoa löytänyt. Tahdoin, näes, saada ominaisen

asunnon enkä yksityistä vuokrakamaria, sitä paitsi tuli asuntoni

välttämättömästi olla jotenkin tilava, vaikkapa yksikamarisenkin, ja

ennen kaikkea tuli sen olla mitä huokeimman. Entuudesta tiesin, että

ahtaassa huoneessa ajatuksetkin ahtaalla pysyvät. Uusia novelleitani

suunnitellessani oli tapanani astuskella edestakaisin lattialla.

Ja minun tuleekin tunnustaa, että minä mieluimmin mietiskelin ja

haaveilin, kuin kirjoitin romaaneitani, ja siihen ei ollut laiskuus

syynä. Miksikä sitten niin tein?...

Aamulla tunsin jo itseni pahoinvointiseksi ja auringon laskiessa olin

aivan sairaana, jotain kuumetta tunsin ruumiissani. Ja olinhan sitä

paitsi kävellyt kaiken päivää, joten siis jo väsymyskin vaivasi.

Iltahämärässä astuin Vosnesenskinkatua. Minä suurella nautinnolla

katson Pietarissa maaliskuun aurinkoa ja varsinkin sen laskeumista

kirkkaana pakkas-iltana. Kirkkaan valon vallassa katu kauttaaltaan

alkaa äkkiä loistaa. Rakennukset näyttävät säteileviltä. Niiden

harmaa, keltanen ja likaisenviheriä väri hetkiseksi kadottaa kaiken

kolkkoutensa; sydän rinnassa tuntee riemastusta, tunnet outoja

väreitä ruumiissasi käyvän, juuri kuin armaan käden kosketuksen

synnyttämä sähkövirta siinä vierisi. Mieli uudistuu, aatteet saavat

uuden uran... Ihmeellistä! Mitä kaikkea yksi ainoa auringonsäde voi

vaikuttaa ihmissydämessä!

Jopa sammui viimeinenkin auringonsäde; pakkanen yltyi ja alkoi nenää

nipistellä; hämärtää; myymälöissä kaasutulet sytytetään. Tultuani

Müllerin ravintolan luo pysähdyin äkisti kuni kiinni naulattu ja

katsoin kadun toiselle puolelle, ikäänkuin aavistaen jotain outoa

nyt heti tapahtuvan. Samassa huomasinkin toisella puolella katua

vanhan ukon ja koiran hänen muassaan. Muistan vieläkin, että samassa

jokin outo, mitä vastenmielisin tunne kouristi sydäntäni, ja etten

mitenkään voinut tunteeni syitä selittää.

En ole mikään mystikko; aavistuksia ja enteitä tuskin nimeksikään

uskon, ja kumminkin on elämän matkalla sattunut minulle, kuten ehkä

monelle muullekin, seikkoja semmoisia, joille on jotenkin vaikea

selitystä löytää. Niinpä nytkin tuo ukko kadun toisella puolella, --

miksikä nyt, hänet huomattuani, minut heti outo aavistus valtasi,

aavistus siitä, että tänä iltana jotain erinäistä on tapahtuva?

Olisikohan sentähden, kun en ollut terve, ja ovathan sairaan ihmisen

tunteet usein pettäviä.

Ukko, astuen kumarassa ja hiljaa kepillään käytävän kiviin

koskettaen, kulki hitaasti, muutteli jalkojansa niinkuin ne olisivat

puupökkelöitä. En ollut vielä koskaan toista näin kummallista,

noin outoa olentoa kohdannut. Jonkun kerran olin jo hänet Müllerin

ravintolassa nähnyt, ja silloinkin aina oli hän tehnyt minuun

mitä kummallisimman vaikutuksen. Korkea vartalonsa, köyristynyt

selkänsä, kalmanharmaat kahdeksankymmenenvuotiset kasvonsa, vanha,

ompeleista ratkeillut nuttunsa, murjottu, kahdenkymmenenvuotinen

huopahattunsa, joka peitti hänen miltei kokonaan paljastuneen päänsä,

jonka niskapuolella oli vain ei enää harmaita, mutta jo vaalean

keltaisia haipenia, vaistomaiset, kuni viritetyn vieterin voimalla

tapahtuvat liikkeensä -- tuo kaikki tahtomattakin kummastutti

kaikkia, ken hänet ensi kertaa kohtasi. Tuntui todellakin jotenkin

oudolta nähdä tuo entisajan vanhus yksinään, hoidotta, vanhus, joka

oli kuin hoitajiltaan pakoon päässyt mielipuoli. Kaiken muun ohella

kummastutti minua hänen tavaton laihuutensa -- lihaa hänessä ei liene

enää ollut yhtään, tuntui, että vain nahka olisi luut verhonut.

Suuret, himmeät, oudonlaisten sinirengasten ympäröimät silmänsä

tuijottivat aina suoraan eteen, ei koskaan muualle, ja olempa melkein

varma, ettei hän silmillään nähnyt mitään. Jos hän sinuun katsoikin,

tuli hän kuitenkin suoraan sinua kohti, aivan kuin edessään olisikin

vain tyhjyyttä. Useasti tulin tuon huomanneeksi. Hän oli vasta jonkun

kerran käynyt Müllerin ravintolassa, mutta aina koiransa seurassa.

Kukaan ravintolan vieraista ei häntä puhutellut eikä hänkään

kellenkään ainoatakaan sanaa lausunut.

-- Minkä vuoksi hän käy ravintolassa, mitä asiaa hänellä olisi?

ajattelin seisoessani toisella puolella katua, tahtomattanikin sieltä

ukkoa tarkastellen. Sairauden ja väsymyksen lisäksi tunsin outoa

harmia.

Mitäpä hän ajatelnee, mikä hänen mielensä täyttänee? jatkoin

mietiskelyäni.

Ajatelneeko hän ollenkaan? Onkohan kasvoiltaan eloisuus jo kokonaan

poistunut. Mitäpä lie tuon koiraluuskan löytänyt, senkun lakkaamatta

seuraa häntä, on kuin osa hänestä ja, katsos kummaa, sehän onkin niin

paljon ukon kaltainen!

Koirapaha lienee niinikään ollut kahdeksankymmenenvuotias; niin,

kyllä se oli niin vanha. Sehän näytti kaikkia muita koiria

vanhemmalta ja jostain syystä samassa, kun ensi kerran tuon

näin, tuli mieleeni ajatus, ettei se voi olla toisten koirain

kaltainen, vaan että se on kummallinen koira; siinä varmaan on

jotain luonnotonta, loihdittua; ehkäpä siinä koiran muodossa onkin

Mefistofel, joillakin salaperäisillä, yliaistillisilla siteillä on

sen kohtalo kiinnitetty isännän kohtaloon. Koiran nähtyänne olisitte

heti sanoneet, että aivan varmaan ei se kahteenkymmeneen vuoteen ole

ruokaa saanut. Se olikin laiha kuin luuranko, tai paremmin sanoen

-- yhtä laiha kuin omistajansakin. Karva oli miltei kokonaan pois

kulunut, vieläpä sen hännästäkin, joka lakkaamatta koipien välissä

jäykkänä riippui. Pää pitkine korvineen oli niinikään riipuksissa.

En ollut koskaan ennen noin rumaa koiraa nähnyt. Kun nuo kumpikin

kadulla kulkivat, oli isäntä aina edellä, koira takana, kuono isännän

nutun helmassa kiinni. Tuntui kuin niiden kummankin sekä ulkomuoto

että astunta olisi joka askeleella ääneen lausunut:

"Olemmehan vanhoja, voi Herra, niin ylen vanhoja!"

Muistelen, että kerran tuli mieleeni ajatus, että ehkä tuo ukko ja

koira ovatkin jotenkin päässeet lähtemään irti Gavornin kuvittamasta

Hoffmanin satukirjasta ja nyt tuon kirjan kuljeksivana ilmoituksena

maailmata maleksivat.

Ukon mentyä ravintolaan seurasin häntä sinne.

Ukko herätti ravintolassa yleistä kummastusta; isäntäkin näytti

tyytymättömältä kun tuo outo vieras sisään astui. Ukko ei koskaan

mitään tilannut; aina hän astui uunin luo nurkkaan ja istuutui

sinne. Jos joskus oli joku hänen paikkansa ehtinyt ottaa, seisoi hän

kotvan aikaa ymmällä, epäröivänä, tuli hämilleen ja meni ikkunan

viereiseen nurkkaan. Siellä otti hän tuolin, verkalleen laskeutui

istumaan, otti hatun päästään, laski sen lähellensä lattialle, hatun

viereen laski keppinsä, nojautui tuolin selkämään ja jäi siihen aivan

liikkumattomaksi kolmeksi tai neljäksikin tunniksi. Ei hän koskaan

ottanut mitään sanomalehteä, ei lausunut ainoatakaan sanaa, ei edes

äännähtänytkään; hän istui vain ja katsoa tuijotti eteensä, vaikka

katseensakin oli niin tylsä ja eloton, että huoleti saattoi sanoa,

ettei hän nähnyt tai kuullut mitään siitä, mitä lähellänsä tapahtui.

Koira, pari kolme kertaa yhdessä kohdin pyörähdettyään, asettui

isäntänsä jalkoihin, asetti turpansa hänen kenkiensä väliin,

huoahti syvään, oikaisihe itsensä ja niinikään jäi kaikeksi iltaa

liikkumattomaksi, ikäänkuin olisi siksi ajaksi kuollut. Voi luulla

että nuo kaksi olentoa olisivat jossain kaiken päivää kuolleina

maanneet, mutta sitten auringon laskettua äkkiä eloon elpyivät vain

sen tähden, että saattaisivat mennä Müllerin ravintolaan ja niin

täyttäisivät jonkin salaperäisen, käsittämättömän velvollisuutensa.

Istuttuaan näin kolme, neljä tuntia, nousi ukko seisoalle, otti

hattunsa ja läksi kotiinsa jonnekin. Koira nousi samalla, painoi

hännän koipien väliin, päänsä riipuksiin, seurasi isäntäänsä, kuten

aina, verkalleen, konemaisesti. Ravintolan muut vieraat alkoivat

lopulta kaikin tavoin vieroa ukkoa, kukaan heistä ei istunut hänen

lähellensäkään, näytti kuin kaikki olisivat ukkoa inhonneet. Sitäkään

ei hän ollenkaan huomannut.

Suurin osa ravintolassa kävijöistä oli saksalaisia. He olivat

erilaisten laitosten omistajia Vosnesenskinkadun varrelta --

lukkoseppiä, leipureita, värjäreitä, hatuntekijöitä, satulamaakareita

-- patriarkaalista väkeä, saksalaisessa merkityksessä. Müllerin

ravintolassa vallitsikin oikea patriarkaalisuus. Usein isäntä

itsekin istui tuttujen vierastensa pöytään, jolloin aina vissi

määrä punssipulloja tyhjennettiin. Talon koirat ja pienet lapset

niinikään tulivat vierasten seuraan ja vieraat hyväilivät sekä

lapsia että koiria. Oltiin kaikki keskenään tuttuja ja kukin

toistansa kunnioitti. Ja kun vieraat kiintyivät saksalaisia

sanomalehtiä lukemaan, kuului oven takaa isännän kamarista "Ach

du mein lieber Augustin", jota rämisevällä pianolla isännän

vaaleaverinen, pitkätukkainen tytär soitteli. Vieraat kuuntelivat

soittoa mielellään. Minä kävin Müllerin ravintolassa kunkin

kuukauden alkupäivinä ja luin siellä isännän tilaamia venäläisiä

aikakauskirjoja.

Tultuani nyt ravintolaan näin ukon jo istumassa ikkunan luona ja

koirankin hänen jalkainsa juuressa. Ääneti istuin tuolille ja

ajattelin: "minkä vuoksi tulinkaan tänne, kun minulla täällä ei

ole mitään tehtävää, kun olen sairas ja tulisi siis kiiruhtaa

kotiini, juoda teetä ja käydä vuoteeseen? Tulinkohan todellakin

vain nähdäkseni ukkoa?" Minua alkoi jo harmittaa. "Vähätpä minä

tuosta ukosta", ajattelin, muistaessani tunteen, joka minut valtasi

tuonnottain, kun ukon kadulla näin. Ja välittäisinkö enempää noista

ikävistä saksoistakaan! Miksikä on mieleni haaveileva? Mistä

tämä syyttäsuottainen levottomuus, joka viime päivinä on mieleni

vallannut, joka häiritsee elämääni ja estää näkemästä elämää sen

oikeassa valossa, josta eräs syvämietteinen arvostelija viime

novelliani arvostellessaan harmistuneesti huomautti? Ja kuitenkin,

näitä siinä mietiskellessäni ja harmitellessani, jäin istumaan

ravintolaan; tautini yhä vain yltyi ja viimein oli minun sääli

lähteä pois lämpimästä suojasta. Otin käteeni erään frankfurtilaisen

sanomalehden, luin siitä pari riviä ja aloin torkkua. Saksat eivät

häirinneet minua. He lukivat, tupakoivat ja joskus, ehkä kerran, pari

tunnin kuluessa, joku matalalla äänellä kertoi jonkun lyhyen uutisen

Frankfurtista, tai toisti saksalaisen sukkeluuksien kirjoittajan

Safirin jonkun jutun tai sukkeluuden; sitten he taas uudistuneella

kansallisylpeydellään vaipuivat lukemiseensa.

Olin siinä torkkunut ehkä puolen tuntia kun kylmien väreiden

puistuttamana äkkiä heräsin. Nyt tuli ehdottomasti lähteä kotiin.

Mutta samassa sai minut eräs äänetön kohtaus taaskin pysähtymään.

Edellä jo mainitsin että tuolille päästyään ukko heti kiinnitti

katseensa johonkin esineeseen, johon sitten kaiken iltaa muuttumatta

tuijotti. Joskus hänen tuo ajatukseton, läpitunkeva, mitään

huomaamatoin katseensa sattui minuun ja teki mitä vastenmielisimmän

vaikutuksen; en päässyt siitä muutoin kuin paikkaa muuttamalla. Tällä

kertaa oli ukon katseen uhriksi sattunut eräs pieni, paksun pyöreä,

erittäin siistin näköinen, kovaksi tärkättyyn pystykauluspaitaan

puettu, punakka, Riiasta tänne vasta äskettäin tullut saksalainen

kauppias Adam Ivanovitsh Shultz, kuten sittemmin kuulin, Müllerin

hyvä ystävä, joka ei vielä tuntenut ukon tapoja eikä useita

ravintolan vieraistakaan. Hän oli innolla lukenut "Dorfbarbieria" ja

ryypiskellyt punssia; kerran, kohotettuaan katseensa, huomasi ukon

häneen katsoa tuijottavan. Tästä hän kovin närkästyi.

Adam Ivanovitsh oli arvostaan arka ja vähästä loukkaantui, kuten

yleensä "kunnon saksalaiset" konsanaan. Hän piti julkeana ja

loukkaavana että häneen noin tarkkaan ja kursailematta katsotaan.

Kumminkin salasi hän harminsa, käänsi katseensa epäkohteliaasta

vieraasta, mutisi itsekseen jotain ja piiloutui sanomalehtensä

taakse. Eipä kuitenkaan kauvan malttanut piilossa olla, parin minutin

kuluttua katsahti epäilevästi lehtensä yli -- taaskin vastassa sama

tuijottava katse, sama mieletön tirkistäminen. Adam Ivanovitsh ei

vieläkään mitään virkkanut. Mutta kun hän kolmannellakin kerralla

keksi samaa, närkästyi hän ja piti velvollisuutenaan puolustaa

kunnon saksalaisuuttaan eikä sallia kunniallisen yleisön edessä

häväistä Riian kaunista kaupunkia, jonka edustajana, tietystikin,

hän tässä itseään piti. Ärtyisenä heitti hän sanomalehden kädestään,

kolahutti kepillä päättävästi pöytään ja hehkuen omanarvon tuntoa,

punssin ja loukatun kunniantunnon nostattama puna poskillaan, käänsi

hän säkenöivät silmänsä tuohon harmilliseen ukkoon. Näytti siltä,

että katseillaan taistelijat koettivat silmiensä magnetillisella

voimalla voittaa vastustajansa, odottaen, kumpi ensin häpeisi ja

loisi katseensa maahan. Kepin kolina ja Adam Ivanovitshin omituinen

asento veti kaikkien vierasten huomion taistelijoihin. Kukin oli

jättänyt lukemisensa ja juhlallisella, äänettömällä uteliaisuudella

seurattiin taistelijoiden kamppailua. Kohtaus oli perin koomillinen.

Mutta turhiinpa meni punertavan saksan tuikeain silmäin magnetillinen

voima. Ukko ei tuntunut siitä yhtään välittävän, tuijotti vain

entisekseen yhä enemmän raivostuvaa herra Shultzia huomaamatta

edes, että oli kaikkien uteliaisuuden esineenä, aivan kuin päänsä

ei olisikaan ollut maan päällä, mutta kuussa. Nyt jo loppui Adam

Ivanovitshin kärsivällisyys ja suuttumus puhkesi sanoihin.

-- Miksi te minuun niin tarkkaan katsotte? karjasi hän saksaksi

terävällä, kimakalla äänellä, muuttuen hyvin uhkaavan muotoiseksi.

Vastustajansa pysyi ääneti, niinkuin ei olisi ymmärtänyt eikä edes

kuullutkaan kysymystä. Adam Ivanovitsh päätti puhua venättä.

-- Minä teitä kysyy, miks' hän ahkerasti minua katsoo? huusi hän

kahta vihaisemmin. -- Minä tiedetään hovissa ja te ei tiedetä! lisäsi

hän noustuaan seisomaan.

Ukkopa ei nytkään edes liikahtanutkaan. Saksalaisten joukosta kuului

tyytymätöntä murinaa; Müller tuli huoneeseen tiedustelemaan hälinän

syytä. Tultuaan asiasta selville ja luullen ukkoa kuuroksi huusi hän

tämän korvaan:

"Härra Shultz kysyy teitä ei ahkerasti katsoa häntä", huusi hän niin

kovin, kuin suinkin voi, katsellen ja tarkastellen käsittämätöntä

vierasta.

Vaistomaisesti katsahti ukko Mülleriin ja jonkinlaisia hämmästyksen

tai levottomuuden synnyttämiä merkkejä ilmaantui hänen tähänastisille

elottomille kasvoilleen. Hän tuli hämilleen, röhisten kumartui alas,

hätäillen otti hattunsa ja keppinsä, nousi tuolilta ja jonkinlainen

surkea hymy kasvoillaan -- hymy, joka on sorretun köyhäparan

kasvoilla silloin, kun on sattunut ottamaan vieraan istuimen ja

hänet siitä pois käsketään -- alkoi hän tehdä lähtöä. Tässä köyhän,

rahjistuneen ukon kuuliaisessa ja nöyrässä hätäilemisessä oli niin

paljon sääliä herättävää, niin paljon semmoista, josta sydän rinnassa

ikäänkuin ympäri kääntyy, että kaikki huoneessa olijat, yksimpä Adam

Ivanovitshkin, asiassa heti mielensä muuttivat. Oli selvää, ettei

ukko saattanut loukata ketään, vaan että hän hyvin hyvästi tiesi,

jotta hänet voidaan ulos potkaista, käskeä pois huoneesta kuni

kerjäläinen käsketään.

Müller oli hyvä ja sääliväinen mies.

-- Ei, ei, sanoi hän pudistellen rauhottavasti ukkoa olkapäästä, --

te istuu! Aber herr Shultz kysyy varsin teitä ei ahkerasti katsoa

häntä. Hän tiedetään hovissa.

Ukko rukka ei ymmärtänyt nytkään, hämmentyi yhä enemmän, kumartui

ottamaan hatusta pudonnutta vanhaa, reikäistä, sinistä liinaansa,

alkoi kutsua koiraa, joka makasi liikkumatta lattialla ja, kuten

saattoi luulla, sikeästi nukkui, pää käpälien välissä.

-- Asorka, Asorka! höperteli hän vanhuksen värisevällä äänellä. --

Asorka!

Asorka ei liikahtanutkaan.

-- Asorka, Asorka! kutsui ukko suruissaan ja kosketti kepillä koiraa;

koira vaan pysyi liikkumatta.

Keppi putosi ukon kädestä. Hän kumartui, laskeusi polvilleen ja

molemmin käsin kohotti Asorkan kuonoa. Asorka parka! Se oli kuollut.

Isäntänsä jalkoihin hiljaa se kuoli joko vanhuudesta tai nälkään.

Kuni salaman satuttamana katsoi ukko koiraansa hetkisen, ikäänkuin ei

olisi voinut käsittää, että Asorka todellakin oli kuollut; kumartui

sitten verkalleen entisen palvelijansa ja ystävänsä yli ja painoi

kalpeat kasvonsa koiran elotonta kuonoa vasten. Huoneessa vallitsi

hiljaisuus. Liikutetuin mielin seurasimme tapahtumaa... Vanhus parka

nousi ylös. Hän oli entistä kalpeampi ja vapisi kuni vilutautinen.

-- Voipi kuva tehdä, puheli hyväsydäminen Müller, tahtoen jollain

tavoin ukkoa lohduttaa. (Kuvalla hän tarkoitti täytettyä koiran

nahkaa.) -- Voipi hyvä tehdä kuva. Theodor Karlovitsh Kryger oikein,

oikein hyvä tekee kuva. Theodor Karlovitsh Kryger on yks' suuri

mestari kuva tekee, puheli Müller, nosti ukon kepin lattialta ja

antoi sen hänelle.

-- Niin, minä hyvän tekee kuva, puuttui vaatimattomasti itse herra

Kryger puheeseen ja astui ukon luo.

Hän oli pitkä, laiha, hyvänluontoinen, ruskea, takkulatukkainen

saksa, silmälasit käyrällä nenällään.

-- Theodor Karlovitsh Krygerillä on suuri talantti tehdä erinomaisen

hyvä kuva, sanoi Müller innoissaan keksinnöstään.

-- Niin, minulla on suuri talantti tehdä erinomaisen hyvä kuva,

ehätti herra Kryger, -- ja minä teke teille ilmaiseksi koirasta

kuvan, lisäsi hän jalomielisessä uhraavaisuudessaan.

-- Ei, minä maksan teille siitä, että te tekee kuva! huusi kohti

kurkkua Adam Ivanovitsh Shultz, muuttuen kahtavertaa punaisemmaksi,

hänkin jalomielisyyttä hohtaen, pitäen itseään syyllisenä koko tähän

onnettomuuteen.

Vanhus kuunteli näitä puheita vaikkei, kuten näytti, sanaakaan siitä

ymmärtänyt. Koko ruumiinsa yhä vieläkin vapisi.

-- Odottaa! Odottaa! Ottaa yksi ryyppy hyvä konjakki! huudahti Müller

nähtyään kummallisen vieraansa aikovan lähteä.

Ryyppy tuotiin. Vanhus tarttui siihen konemaisesti, mutta

kätensä vapisi ja ennenkuin hän sai ryypyn huulilleen, kaatui

siitä maahan puolet, ja maistamatta pisaraakaan asetti hän

ryypyn takaisin tarjottimelle. Sen jälkeen myhähti hän oudosti,

ikäänkuin tarkoituksetta, ja läksi kiireisin, horjuvin askelin

huoneesta, ja jätti Asorkan lattialle. Huoneeseen jääneet seisoimme

kummastuksissamme; kuului huudahtuksia ja ihmettelyä.

-- Hyi! Was für eine Geschichte! puhelivat saksat, tuijottaen

toisiinsa.

Minä kiiruhdin vanhuksen jälestä. Oikealla ravintolasta oli muutaman

askeleen päässä kaita, pimeä, isojen rakennusten varjostama

poikkikatu. Oli kuin joku olisi kehoittanut minua sinne, kuni

kuiskaten, että aivan varmaan ukko oli sille kadulle lähtenyt. Kadun

oikealla puolella oleva toinen talo oli rakennustelineiden ympäröimä.

Telineiden ympärillä oli lauta-aita, joka ulettui melkein kadun

puoliväliin, aidan viereen oli laitettu puukäytävä jalankävijöille.

Aidan ja talon muodostamassa pimeässä nurkassa tapasin vanhuksen. Hän

istui puukäytävän rapulla ja kyynärpäät polviin tukien piteli päätään

molemmin käsin. Istuin siihen hänen viereensä.

-- Kuulkaas, sanoin neuvotonna, mistä alkaisin puheen: -- älkää

Asorkan tähden surko. Lähtekää kanssani, minä saatan teitä kotiin.

Rauhoittukaa. Minä kutsun heti ajurin. Missä te asutte?

Vanhus ei vastannut mitään. En tiennyt mitä tekisin. Kadulla, paitsi

meitä kahta, ei ollut muita ketään. Äkkiä alkoi vanhus tapailla

kättäni.

-- Ahdistaa! lausui hän kähisevällä, tuskin kuuluvalla äänellä. --

Ahdistaa!

-- Mennään kotiin! huudahtin minä, nousin seisomaan ja koetin auttaa

ukkoa ylös. -- Kotona juotte teetä ja käytte vuoteeseen... Minä heti

haen ajurin... Kutsun lääkärin ... minä tunnen erään lääkärin...

En muista tarkoin mitä kaikkea hänelle puhuin.

Hän koetti nousta, mutta hiukan kohottuaan putosi jälleen istumaan

ja taaskin alkoi höpistä yhtäläisellä kähisevällä, tukahutetulla

äänellä. Kumarruin vielä likemmäksi häntä kuullakseni.

-- Hirvisaarella, kähisi hän, -- kuudennella linjalla ...

ku-udennella lin-jalla...

Ja hän vaikeni.

-- Mitä, asutteko Hirvisaarella? Ettehän lähteneet sinnepäin, se on

vasemmalla eikä oikealla. Minä heti saatan teidät...

Vanhus ei liikahtanutkaan. Tartuin käteensä -- se putosi hervahtaen

kuni kuolleen käsi. Katsahdin kasvoihinsa, kosketin häneen kädelläni

-- hän oli kuollut. Oli kuin olisi tämä kaikki unessa tapahtunut.

Tästä koitui minulle paljon puuhaa, ja tällä aikaa paranin

taudistanikin. Kohta löytyi ukon asunto. Hän ei asunutkaan

Hirvisaarella, vaan hyvin lähellä kuolinpaikkaansa, Klugen talon

vinnikamarissa, viidennessä kerroksessa, erikoisessa huoneuksessa,

johon kuului pieni eteinen ja iso, hyvin matala, pieni-ikkunainen

kamari. Kaikesta saattoi huomata vanhuksen eläneen köyhänä.

Huonekaluina oli vain pöytä, kaksi tuolia ja ikäkulu sohva, kova

kuin kivi, josta, kaiken lisäksi, niinitäytteet joka puolelta ulos

tunkeuivat. Eikä sekään ollut ukon, vaan talonisännän oma. Kaikesta

päättäen uuni ei ollut pitkään aikaan lämminnyt; kynttilää ei

niinikään löytynyt. Saattoi olla melkein varma, että vanhus kävikin

Müllerin ravintolassa vain sen vuoksi, jotta saisi istua kynttilän

valaisemassa huoneessa ja lämmitellä vanhaa ruumistaan. Pöydällä

oli tyhjä savituoppi ja sen vieressä palanen vanhaa, kuivettunutta

leipää. Rahaa ei löytynyt yhtään. Hautajaisien varalle ei ollut

alusvaatteitakaan; joku lahjoitti sitä varten paidan. Oli selvää,

ettei hän näin aivan yksin voinut tulla toimeen, vaan että jonkun

edes joskus täytyi hänen luonansa käydä. Pöytälaatikossa oli hänen

passinsa. Syntyisin oli hän ulkomaalainen, muuttunut Venäjän

alamaiseksi, nimensä oli Jeremias Smith, ammatiltaan koneenkäyttäjä,

ikänsä seitsemänkymmentäkahdeksan vuotta. Pöydällä oli kaksi kirjaa:

maantiedon alkeiskirja ja venäjänkielinen Uusi Testamentti, jonka

lehtien reunamilla oli lyijykynällä ja kynnellä piirrettyjä viivoja.

Nuo kirjat otin huostaani. Kuulustelin talon muilta asukkailta

sekä isännältä -- kukaan ei tiennyt kuin hyvin vähän vanhuksesta

kertoa. Talo oli oli jokseenkin suuri, vuokralaisia paljon,

enimmäkseen käsityöläisiä ja saksalaisia rouvia, jotka vuokrasivat

asuntoja yksityisille ja tarjosivat samalla täyden ylläpidon. Talon

aatelissukuiselta isännöitsijältä en onnistunut sen sanottavampaa

selkoa saada; isännöitsijä tiesi vain, että asunnon vuokra oli

kuusi ruplaa kuukaudelta ja että vanhus oli siinä asunut neljä

kuukautta, oli jättänyt kahden kuukauden vuokran maksamatta ja sen

tähden sanottu pois asunnosta. Kysymykseen: kävikö ketään vanhuksen

luona, ei kukaan voinut mitään varmaa vastausta antaa. Talo oli

iso -- kuka ne kaikki moisessa Noakin arkissa kävijät tuntisi, ken

ne muistaisi. Viisi vuotta taloa palvellut talonmies olisi ehkä

joitakin tietoja voinut antaa, mutta hänkin oli pari viikkoa sitten

matkustanut kotikyläänsä ja jättänyt sijaisekseen veljensä pojan,

ja tämä ei ollut vielä ehtinyt talon asukkaihin tutustua. En osaa

varmaan sanoa mitä lopputuloksia tiedusteluista oli, ukko kumminkin

hautaan saatettiin. Näihin aikoihin pistäysin, muiden puuhieni

välillä, Hirvisaarella, kuudennella linjalla, jonne tultuani hymyilin

itselleni -- mitäpäs minä täällä kuudennella linjalla saatoin nähdä

muuta kuin tavallisia asuinrakennuksia tavallisessa rivissä? Mutta

miksikä vanhus kuollessaan kuudetta linjaa mainitsi, ajattelin, miksi

viimeiset ajatuksensa kulkivat kohti Hirvisaarta? Jokohan se oli

kuolevan hourailua?

Tarkastelin Smithin tyhjäksi jäänyttä asuntoa. Se miellytti minua

ja päätin vuokrata sen. Kamari oli iso, joskin niin matala, että

ensi päivinä tuntui että pääni ylettyy välikattoon. Ennen pitkää

tuntui se jo kodikkaalta. Eihän kuudella ruplalla saattanut parempaa

toivoakaan. Parasta siinä oli sen erikoisasema. Minun tuli vain

palkata itselleni palvelija, sillä yksin oli minun mahdoton toimeen

tulla. Ensi aluksi suostui talonmies käymään kerran päivässä

siivoamassa ja järjestämässä huoneen. Ehkäpä tulee joku vanhusta

kyselemään, ajattelin. Mutta viisi päivää kului eikä luonani ketään

käynyt.