Joki-Klemolan emäntä oli aivan suunniltaan. Kyyneleet kimaltelivat
hänen silmäkulmissaan ja hän kulki huoneesta huoneeseen puhellen
itsekseen.
-- Täytyykö meidän lastemmekin nyt tulla ikuisiksi vihamiehiksi jo
nuoruudestaan alkaen. Täytyykö vanhempien epäsovun mennä perintönä
heidän lapsilleen kolmanteen ja neljänteen polveen? Se on jo kamalaa,
enkä ainakaan minä tahdo ottaa sitä syntiä päälleni. Sitä kirousta en
minä tahdo olla kylvämässä.
Mitä sitten oli tapahtunut?
Reino oli jälleen saapunut kotiin nenä verta vuotavana. Hän oli taas
ollut tappelussa Kukolan poikain kanssa ja vakuutti heidän saaneen
vielä enemmän selkäänsä.
Äiti oli jo kauan tiennyt yhtä ja toista noista pitkin kesää
jokilaaksossa käydyistä kahakoista, ja hän oli hiljaa surrut poikansa
puolesta ja ajatellut, koettanut päästä selvyyteen, mistä hänen
avokatseinen Reinonsa oli saanut tuollaisen tappeluvimman ja mitä
hänestä tuli sellaisella luonnolla.
Nyt hän vihdoin oli kovistanut Reinolta koko totuuden. Viimeksi olivat
Kankareen Epa, Rantalan Anssu ja hän, Reino, ainakin omien sanojensa
mukaan perinpohjaisesti löylyttäneet Sairisten Jaskan ja Kukolan Antin,
vieläpä maantiesillalla koko maailman nähden. Heidän oman ulkonäkönsä
perusteella ei kuitenkaan voinut mennä varmasti vakuuttamaan, kumpi
puoli todella oli selkäänsä saanut, sillä kuhmuja ja mustelmia oli
Jokikylän pojillakin.
Mutta nyt vasta Klemolan emäntä tarttui asiaan koko tarmollaan, sillä
nyt vasta hänelle oli paljastunut uhkaava todellisuus. Oli siis
koko kesä, aina viime kesän loppupuoliskolta alkaen käyty kiivaita
tappeluita, missä sangen huomattavaa osaa näyttelivät ensiksikin hänen
oma poikansa ja vastapuolella Kukolan pojat. Reinon puheessakin alkoi
jo kalskahdella sammumaton katkeruus, ehkäpä viha koko Kukolaa ja sen
asukkaita kohtaan. Ja juuri tämä seikka, tämä kasvava epäsopu Kukolan
ja Klemolan talojen välillä nyt kiusasi emäntää, antamatta hänelle
hetkenkään rauhaa.
-- En minä voi sallia sukuvihan syntyvän meidän välillemme, en voi sitä
sallia lastemme ja lastenlastemme vuoksi, sillä viha turmelee suvun,
vie sen rappiolle ja kurjuuteen!
Niin puheli Klemolan emäntä päättäväisenä ja pyyhkäisi ruskean
kiharan otsaltaan. Sitten hän kietaisi päähänsä huivin, veti saalin
hartioilleen ja lähti astelemaan jokirantaan Klemolan laituria kohti.
Klemolan laituri oli vastapäätä Kukolan taloa. Siinä oli rannalla
kuin muusta maailmasta erotettu ja rauhoitettu alue. Suuret haapapuut
muodostivat rantatörmällä humisevan lehvistön, joka puoliympyränä
varjosti laiturin tienoon niin maantielle kuin kylällekin päin.
Klemolan emäntä rakasti tuota haapapuistikkoa. Hän oli antanut laittaa
siihen penkin, millä hän usein, varsinkin vaikeina aikoina, oli istunut
kuuntelemassa haapojen lehtien ainaista helskettä ja laineitten
liplatusta. Siinä hän ennenkin oli miettinyt ja ratkaissut elämänsä
ongelmat.
Siinä olivat nuo haapapuut helskytelleet jo hänen nuoruutensa päivinä.
Klemolahan oli hänen lapsuudenkotinsa, johon hänen miehensä Kustaa oli
tullut kotivävyksi ja sitten ottanut Klemolan nimen. Kustaa oli erään
rantakulman talon nuorin poika. Vanhin veli oli, kuten siihen aikaan
oli tapana, saanut talon, ja muut lapset saivat lähteä maailmalle.
Klemolan emäntä istuutui nyt rantapenkille ja nojasi päänsä voimakasta
haavanrunkoa vasten, jonka lehdet heti alkoivat helistä hänen
nuoruutensa muistoja.
Hän näki itsensä 18-vuotiaana tyttönä. Silloin oli hänen sisarensa
Almakin vielä naimaton nuori neito, häntä kahta vuotta vanhempi, ja
asui kotonaan Klemolassa kuten Mariakin. Siihen aikaan alkoi Klemolassa
käydä kosijoita. Taloa muka olivat katselevinaan ostaakseen sen, vaikka
koko pitäjä tiesi, että Klemolan taloa ei koskaan myydä vieraalle. Kun
Jumala ei ollut Klemolan vanhaa väkeä siunannut pojilla, arveltiin,
että talo meni perinnöksi vanhimmalle tyttärelle Almalle.
Miten toisin kuitenkin olikaan kaikki käynyt.
Suosituin kaikista nuorista miehistä, joita Klemolassa kävi, oli
Kukolan Antti. Hän saapui usein korskuvalla orhillaan, niin että koko
Jokikylä piti häntä ainoana varmana sulhasmiehenä. Saipa hän Klemolan
tytärten vanhempain luottamuksen siinä määrin osakseen, että sai luvan
ottaa molemmat tyttäret rattailleen ja virkulla hevosellaan kierrellä
maita ja mantereita. Mutta pitkiin aikoihin eivät edes tytöt itse
tienneet, kumpaa heistä Kukolan Antti oli aikonut pyytää vaimokseen.
Sitten eräänä päivänä selvisi, että hän tarkoitti Mariaa.
Tyttö itse ei oikein jaksanut käsittää, mitä tuo kaikki merkitsi ja
rakastiko hän Anttia, vai eikö rakastanut, mutta Alman käytöksessä
tapahtui heti paikalla täydellinen muutos. Hän lopetti kaiken
kanssakäymisen sisarensa kanssa, oli tälle kylmä ja kova kuin vieraalle
ihmiselle.
Maria oli siihen aikaan vielä lapsi eikä ymmärtänyt enempää sisarensa
käytöstä kuin muitakaan ihmeellisiä tapahtumia noina aikoina. Hän
muisti nyt eläneensä silloin kuin puoliunessa. Joitakin ihmeellisiä
väreitä kävi hänen rinnassaan. Hän kaipasi kovasti jotakin, mutta ei
itsekään tiennyt mitä. Ei hän ainakaan Kukolan Anttiakaan erikoisesti
kaivannut.
Eräänä syyskuun sunnuntaiaamuna sitten tapahtui kummia asioita
Klemolassa. Kukolan Antti saapui jo varhain taloon ja hänet vietiin
heti salikamariin, missä emäntä istui mustissa pyhävaatteissa ja
kirjava silkki hartioillaan. Hän oli oikea entisajan talonemäntä,
sellainen, jonka ohi ei mikään asia talossa päässyt livahtamaan,
luja ja jäykkä luonteeltaan, mutta samalla oikeamielinen ja
hyväsydäminenkin. Isäntä oli jättänyt tytärtensä naimisasian täydelleen
emännän huostaan.
Kun Kukolan Antti astui salikamariin, punastui hän hiusmartoa myöten ja
jäi hyvän päivän sanottuaan oven suuhun seisomaan lakkiaan hypistellen.
Mutta emäntä kävi suoraan asiaan.
-- Sinä olet tullut pyytämään minun tytärtäni Almaa omaksesi.
-- Niin -- tuota --, änkytti Antti, asia on niin, että Ma-Mariaa minä
oikeastaan olen ajatellut.
-- Mariaa! sanoi emäntä ankaralla äänellä. -- Maria on vielä lapsi, en
minä häntä vielä vuosikausiin anna pois kotoa.
Antti vaikeni.
-- Mikä vika Almassa sitten on? Eikö hän ole kyllin hyvä sinulle? sanoi
taas emäntä kylmällä, terävällä äänellä.
-- On, on! vastasi Antti seisoessaan siinä kiiltonahkasaappaissaan ja
kellonperien roikkuessa moninkertaisina liivillä.
-- Ei minun tyttäriäni tarvitse valita. Hyviä ne ovat kumpikin ja
samalla lailla kasvatetut. Jos tahdot, niin Alman saat ja parempaa et
löydäkään, mutta Mariaa en anna, sillä hän ei ole vielä siinä iässä.
Kyllähän Antti oli ällistynyt. Kokipa hän vielä puolustautuakin, mutta
kun ovi oli suljettu ja Antti jäänyt kahdenkesken Klemolan muorin
kanssa, alkoi asia kääntyä muorin tahdon mukaan. Kauan he puhuivat,
mutta mitä he puhuivat, siitä ei kukaan ihminen ole koskaan kuullut
hiiskahdustakaan. Pääasia oli, että Alma kutsuttiin sisälle. Hän meni
sinne kalpeana kuin liina, mutta palasi kihlat käsissään sekä kauniina
ja ylpeänä kuin keisarinnan kuva. Kukolan Antti oli kihlannut Klemolan
Alman.
Kun Maria sai kuulla, mitä oli tapahtunut, musteni maailma hänen
silmissään. Hän sulkeutui kamariinsa ja eli siellä viikon kuin unessa.
Miten kaikki oli tapahtunut, sitä hän ei koskaan saanut selville.
Olivatko Alma ja äiti yhdessä sopineet asian häntä vastaan, vai oliko
äiti yksinään harkinnut, mikä hänen mielestään oli paras ratkaisu hänen
tytärtensä onnelle.
Klemolan muori piti kiirettä häitten valmistuksessa ja syksyllä
nuorikot vihittiin Klemolan suuressa salissa. Kaikki kävi, niinkuin
häissä pitikin. Kynttiläkruunut loistivat, häämarssia soitettiin, samaa
marssia, jonka sävelten mukaan kaikki Klemolan tyttäret, niin kauaksi
kuin perintötieto riitti, oli johdettu vihkipallille. Morsian saapui
häikäisevän valkoisena, myrttikruunu päässään sulhasensa rinnalla.
Hän oli kalpea, mutta lausui lujasti ja päättäväisesti pyhän valansa
rovastin sanojen mukaan.
Mariasta tuntui yhä koko tapahtumasarja unennäöltä. Ei hän ollut
suruissaankaan, ei kärsinytkään kuten aluksi oli luullut, mutta katkera
hän oli -- sanomattoman katkera. Hän istui yksinään ja ajatteli vain:
-- Koskahan minä tästä herään; onkohan tämä unta?
Siten siirtyi Klemolan vanhempi tytär Alma emännäksi Kukolan taloon
toiselle puolen jokea. Mutta samalla hetkellä muuttui äidin ja Marian
suhde kokonaan ja aavistamattomalla tavalla. Maria oli siitä lähtien
kaikki kaikessa äidilleen. Kuin silmäteräänsä vaali Klemolan muori
tytärtään. Ei mitään häneltä kielletty. Mitä ikinä hän halusi, niin
tehtiin. Ja varsinkin kävi tämä äidin suosio ilmi silloin, kun Alma
joskus tuli käymään entisessä kodissaan. Äiti antoi hänen suorastaan
tuntea, että hän kuului Kukolaan ja että kaikki, mitä Klemolassa oli,
oli Marian omaa. Aluksi tuo kaikki rasitti Mariaa, mutta hän tottui
siihen vähitellen. Hän ja kaikki muutkin tottuivat siihen ajatukseen,
että Maria hallitsi itsevaltiattarena Klemolaa.
Tämä uusi asema antoi hänelle paljon huoltakin. Hän sai vähitellen
ottaa kaikki talon asiat huostaansa. Äiti vetäytyi hiljaa syrjään ja
antoi hänen huostaansa suuren, kilisevän avainkimpun, mikä on emännän
vallan tunnusmerkkinä. Maria oli siitä lähtien Klemolan todellinen
emäntä.
Sitten äiti kuoli. Aluksi tuntui talo Mariasta jonkin aikaa
yksinäiseltä ja autiolta, mutta aika paransi senkin haavan, ja elämä
kun kerran on elettävä, niin mikäpä siinä auttaa. Mitään erikoista
muutosta Klemolan talon elämään ei äidin kuolema tehnyt, sillä tuo
muutos oli tapahtunut jo vähitellen hänen eläessään.
Isän eläessä meni Maria naimisiin. Hänen miehensä Kustaa siirtyi
Klemolaan kotivävyksi. Tähän aikaan oli Maria jo täydelleen toipunut
nuoruutensa haaveitten särkymisestä, eikä hän enää oikeastaan tuntenut,
että mitään oli särkynytkään. Hän oli reipas ja toimelias emäntä,
joka suuresti kohotti Klemolan talon arvoa pitäjässä. Ja mies oli
Kustaakin paikallaan, oikea maamies, turpeenpuskija koko luonnoltaan ja
vakaumukseltaan.
70-vuotiaana painui hautaan Klemolan vanha isäntä. Kun sitten hänen
testamenttinsa avattiin, huomattiin, että Maria oli saanut Klemolan
talon ja vanhempainsa kaiken irtaimen omaisuudenkin. Se seikka
kuitenkin antoi puheenaihetta kyläläisille, että vanhalla Klemolalla,
jonka äveriäisyys oli tullut puheenparreksi pitäjässä, ei ollut
säästöjä talletettuna muuta kuin muutama sata markkaa. Maria ei
kuitenkaan enempää kuin hänen miehensäkään kiinnittänyt asiaan mitään
huomiota.
Jos Alma äitinsä eläessä oli harvoin käynyt Klemolassa, niin äidin
kuoltua hän kävi siellä vielä harvemmin ja isän kuoleman jälkeen hän
lakkasi kokonaan käymästä. Mariakaan ei mennyt Kukolaan muulloin kuin
milloin siellä pidettiin suuret pidot ja koko lähiseudun talolliset
olivat kutsutut. Hän ja Alma olivat toisilleen aivan kuin vieraat
ihmiset. Lapsuutensa muistoista he eivät koskaan puhuneet. He tiesivät,
että he olivat sisarukset, mutta koskaan he eivät sitä toisilleen
osoittaneet ja vuosien kuluessa he vieraantuivat täydelleen.
Niin seisoivat siinä vastakkain Kukolan ja Klemolan talot, joita
niin läheiset ja voimakkaat verisiteet liittivät toisiinsa. Mutta
siinä välillä oli syvä, salaperäinen joki ikäänkuin sen pohjattoman
kuilun tunnuskuvana, mikä ainiaaksi näytti erottavan nuo sukulaiset
keskinäisestä kanssakäymisestä ja tekevän heidät ventovieraiksi
toisilleen.
Oliko Alma koskaan kaivannut lähestymistä ja sisarsuhteen uudistamista,
siitä ei Maria tietänyt. Mutta hän itse tunsi nyt voimakkaammin kuin
koskaan ennen, että hän oli kaivannut. Hän oli ajatellut ja ajatellut,
mistä voitaisiin rakentaa silta tuon kuilun yli, miten tasoittaa tie,
millä he voivat jälleen ojentaa sovinnon käden toisilleen ja unohtaa
kaiken, mikä oli jo mennyttä eikä ollut muutettavissa.
Maria Klemola istui kauan haapojen alla ja nojasi yhä päätään
haavanrunkoa vasten. Aurinko alkoi jo laskea länteen ja joki säihkyi
kultapilvien kuvia. Silloin Maria Klemola nousi. Hän oli tehnyt
päätöksensä. Hän kiirehti tupaan, pukeutui pyhähameeseensa, kietoi
silkin päähänsä ja sanoi sisäkölle:
-- Jos isäntä kysyy minua, niin Manta sanoo, että minä olen Kukolassa
ja tulen joko heti taikka myöhään kotiin.
Sisäkön silmät lensivät suuriksi ja hän jäi sanattomana katsomaan
emäntänsä jälkeen, joka suorana ja ylhäisen näköisenä astui maantietä
sillalle ja edelleen Kukolaa kohti. Nyt vasta, lähes kahdenkymmenen
vuoden kuluttua edelläkerrotuista tapahtumista, Maria Klemola
lähti ottamaan selville, oliko hänellä Kukolan emännässä sisar vai
ventovieras ihminen. Ja hän teki tuon matkan heidän molempien lastensa
vuoksi.
Vasta myöhään pimeässä emäntä palasi. Hänen silmänsä olivat kosteat
mutta kirkkaat, ja hän oli silminnähtävästi liikuttunut. Kukaan ei
uskaltanut häneltä mitään kysyä, eikä hän kenellekään mitään sanonut.
Astui vain huoneeseensa ja sulki kiivaasti oven.
Mutta seuraavana päivänä koko talo tunsi jälleen, että emäntä oli
kotona. Hän oli kylläkin mitä parhaimmalla tuulella. Hän antoi
käskyjä hymyillen, mutta sellaisella äänellä, että auta armias sitä,
joka ei paikalla pyyhkäissyt niitä toteuttamaan. Kaikki lattiat
pestiin ja tomut pyyhittiin kattoja ja muurinpäällyksiä myöten kuin
juhannusaattona tai jouluna. Kaiken piti olla puhdasta, kiiltää ja
hohtaa. Parhaat matot vedettiin salin ja salinkamarin permannolle ja
kukkia tuotiin huoneisiin. Koko talo oli hämmästynyt ja odotti jotakin
ihmeellistä, mutta mitä se oli, siitä ei kukaan saanut tietää halaistua
sanaa.
-- Reino, sanoi emäntä pojalleen jo aamulla, sanoi niin tiukalla
äänellä, että tämä ei ollut sellaista vielä koskaan kuullut äitinsä
huulilta. -- Pane pyhävaatteet yllesi. Aamupäivällä saat mennä ulos,
mutta tiedäkin, että olet kotona täsmälleen kello kahdelta. Muuten
sinun ei tarvitse tämän talon ovia avata.
Reino oli muutaman sekunnin elävänä kysymysmerkkinä. Sitten hän alkoi
udella, mitä kello kahdelta tapahtuisi. Hän näki koko talon touhuavan
ja aavisti, että jotakin erikoista oli tulossa. Hän kyseli piioilta,
jotka eivät tienneet mitään, ja sitten hän pommitti kysymyksillään
äitiään, mutta tällä kerralla äiti vastasi vain tylysti kaikkiin
kyselyihin.
-- Sanoinhan sinulle, että ole kotona kello kahdelta. Silloin saat
nähdä.
Reino puki saamansa käskyn mukaan pyhävaatteet ylleen. Sitten hän
kuljeksi huoneesta huoneeseen, ihmetellen tuota tohinaa, lattiain
kuurausta, huoneiden toimittamista ja puhdistusta, vaikka ei ollutkaan
joulu eikä juhannus. Pian hän väsyi katselemiseen, varsinkin kun
huomasi olevansa kaikkien tiellä ja hän meni pihalle. Kun kuitenkin
sinnekin kuului avatuista ikkunoista tuo tohina, lähti Reino tien
varrella olevalle kukkulalle.
Jonkin ajan kuluttua saapui sinne Vaito ja pian sen jälkeen Rantalan
Anssu.
-- Minne sinä menet? he kysyivät Reinolta.
-- En minä tiedä.
-- Minkätähden sinulla on pyhävaatteet ylläsi?
-- En minä tiedä.
-- No mi-mitä sinä meinaat tehdä? Sepä oli kummallista.
Sitten Reino kertoi, mitä ihmeellistä hän varhaisesta aamusta alkaen
oli kokenut, että hänen äitinsä oli "huimalla" tuulella ja oli antanut
hänelle vain kylmän käskyn pukeutua juhlapukuun ja olla kotona kello
kaksi.
Pojat alkoivat miettiä ja tulivat vähän levottomiksi.
-- Jos siellä pidetään käräjiä, arvaili Vaito.
-- Ja olisikohan nostettu "numero" jostakin meidän hommista, tuumaili
Anssu huolissaan.
Sitten he istuutuivat ja alkoivat harkita entistä elämäänsä, löytyisikö
sieltä ehkä hakemalla sellaisia pimeitä paikkoja, joista voisi nostaa
numeron ja joihin vasta käräjätuvissa päästetään päivänvaloa.
-- Olisikohan se siitä eilispäiväisestä tappelusta, jossa Sairisten
Jaska ja Kukolan Antti saivat selkäänsä? Kumpiko sen oikein aloitti?
-- Tai olisikohan se siitä, että me silloin kerran telkesimme Klemolan
Antti-rengin muijan torppaansa. Siellä kun istui vielä kaksi muuta
muijaa kahvilla, eivätkä he päässeet pois, ennenkuin iltapäivällä.
Kyllä se ämmä ainakin ääntä piti.
Hm! Mahdollisuuksia tuntui olevan. Mitä kauemmin pojat harkitsivat,
sitä useampia niitä ilmestyi ja sitä levottomammiksi he tulivat. Se
vain tuntui vielä epäselvältä, että kukaan muu ei ollut saanut käskyä
käräjille kuin Klemolan Reino. Oikeuden puolesta ja vääryyttä vastaan
he kyllä olivat aina ponnistelleet, mutta sittenkin, onko sanottu että
oikeus aina tulee voitolle. Vakavan neuvottelun jälkeen he päättivät
toistaiseksi hajaantua ja mennä kotiinsa kukin katsomaan, olisiko
määräys saapua johonkin pyhävaatteissa mahdollisesti odottamassa heitä.
Sehän olisi voinut tulla sinä aikana, minkä he nyt olivat olleet poissa
kotoaan. Jos vastoin otaksumia sellaista määräystä kuitenkaan ei olisi
tullut, silloin he päättivät saapua kenenkään huomaamatta metsänreunaan
Klemolan läheisyyteen katsomaan, miten Reinon kävi, ja kaiken varalta
he pyhästi lupasivat tarvittaessa kaikin voimin auttaa Reinoa,
tapahtuipa mitä tahansa.
Reino jäi yksin. Hän asteli nyt maantielle kädet housuntaskuissaan
ja oli syvissä mietteissä. Siitä milloin kello tuli kaksi, ei hänen
tarvinnut pitää erikoista huolta, sillä Kukolan ruokakello soi
täsmälleen kello kahdelta. Reino päätti siihen saakka kuljeskella maita
mantereita saadakseen ajan kulumaan. Hän oli niin jännityksissään, että
teki ajattelemattoman päätöksen lähteä astelemaan kotiin päin "vähän
ennen kuin Kukolan ruokakello alkoi soida".
Tämän johdosta kellon ääni hämmästytti hänet silloin, kun hän
parhaillaan tallusteli maantietä Kalliomäen torppaa kohti. Nyt
Reino sai jalat alleen. Hän oli hiukan myöhästynyt. Punaisena ja
hengästyneenä hän juoksi tuvan ovesta sisään ja kysyi kuumuutta puhkuen:
-- Missä äiti on?
-- Salikamarissa, vastasi sisäkkö hymyillen merkitsevästi. Reino ei
arvellut kannattavan udella asiaa piioilta, vaan juoksi uudelleen
eteiseen, tempasi salin oven auki ja siellä istui -- Kukolan emäntä
molempine poikineen.
Reino hieroi silmiään.
-- Herranen aika, hän ajatteli, olenko minä nyt niin pyörällä päästäni,
että olen tullut väärään taloon.
Hän katseli uudelleen salikamariin, mutta asia ei parantunut vähääkään.
Siellä istuivat kuin istuivatkin Kukolan Kalle ja Antti ja Antilla
oli vielä vasen silmänympärystä sinisenä, muistomerkki, minkä
aikaansaamisen Reino voi laskea omalle kontolleen.
-- Kamalaa, hän mietti, mitenkähän tässä vielä käy?
Sitten hän arveli, että tämänhän tietenkin täytyi olla unta. Hän
sulki silmänsä, ponnisti kaikki voimansa herätäkseen ja aukaisi taas
silmänsä. Taaskin paljastui sama murheellinen totuus, sama kylmä,
vääjäämätön tosiasia.
Siinä seisoi nyt Klemolan Reino oman kotinsa kynnyksellä kuin vieras
kulkija, joka kyselee yösijaa.
-- Reino! kuuli hän äitinsä huutavan.
-- Mitä? hän vastasi itku kurkussa.
-- Tulepas tänne sanomaan päivää Kukolan tädille ja serkuillesi. Tehän
olette läheisimmät sukulaiset koko maailmassa.
Nyt Reino ällistyi kokonaan. Ensin hän ajatteli sylkäistä kaksi kertaa
ja livahtaa ovesta ulos, pyyhkäistä aina metsään saakka eikä palata
edes yöksikään kotiin. Mutta ajateltuaan tarkemmin tätä aikomustaan
hän huomasi sen suuret varjopuolet ja hylkäsi sen. Mutta sitä hän ei
jaksanut käsittää, millä voimalla Kukolan pojat oli saatu tulemaan
Klemolaan ja miten he olivat kehdanneet.
Samassa tuli äiti saliin ja sanoi hyvin ankaralla äänellä:
-- Kuuliko Reino, mitä minä sanoin?
Tuollaisena ei Reino ollut vielä koskaan nähnyt äitiään. Ihan se puhui
kuin vieras ihminen. Olisikohan äiti mennyt kukolalaisten puolelle?
Hirveä epäilys hiipi hänen mieleensä. Nykyaikana ei voi luottaa
kehenkään.
-- Ky-kyllä! sai hän suurella vaivalla sanotuksi.
-- No, mars kamariin! Serkkusi ovat jo odottaneet sinua.
Reinosta tuntui siltä kuin kaikki tahdonvoima olisi hänestä hävinnyt.
Huoneet pyörivät hänen silmissään, kun hän hoiperrellen astui äitiänsä
kohti, joka tarttui lujasti hänen käteensä ja talutti hänet suoraa
päätä Kukolan emännän luo.
Kukolan emäntä tarttui toisella kädellä hänen käsivarteensa ja laski
toisen kätensä hänen hiuksilleen ja painoi suudelman suoraan hänen
poskelleen. Reino lensi aivan tulipunaiseksi. Mitään sellaista ei vielä
koskaan ollut hänelle tapahtunut. Se oli ennen kuulumatonta. Mutta se
hänen täytyi tunnustaa, että Kukolan emäntä oli erinomaisen kauniin ja
niin ylhäisen näköinen, että ihan hirvitti.
-- Miten pitkä poika siitä Reinosta on kasvanut, puheli Kukolan emäntä
metallinsointuisella äänellä. Sitten hän katsahti Klemolan emäntään ja
Reino luuli näkevänsä kyyneleitä kummankin silmissä.
-- Niin ne vuodet vierivät täällä jokilaaksossakin, jatkoi Kukolan
emäntä.
Sitten hän otti Reinoa kädestä kiinni ja vei hänet poikainsa luo
hymyillen kyyneltensä lävitse.
-- Katselkaa nyt toisianne, tappelupukarit, ja muistakaa tästä lähtien,
että olette serkkuja ja että serkkujen välinen tappelu on melkein yhtä
kamala ja suuri synti kuin veljestenkin välinen.
Reino kätteli Kallea ja Anttia ja kumarsi niin, että kolautti otsansa
Antin päähän, joka myöskin kumarsi. Kyllä hän häpesi aluksi koko asiaa.
Enemmän hän häpesi tällä kerralla kuin tähän asti muisti hävenneensä
koko elämänsä aikana. Se häntä vain hiukan lohdutti, että näkyivät nuo
Kalle ja Anttikin häpeävän.
Hänet pantiin nyt istumaan Kukolan poikien keskelle. Siitä uhkasi
tulla ensin aivan äänetön istunto. Molemmat emännät taas istuivat
pöydän takana sohvassa ja keskustelivat kuin parhaat ystävät keskenään
ja kaasivat kahvia suuriin kuppeihin. Reino ei käsittänyt, mitä he
puhuivat, kaikki oli hänestä vielä niin epäselvää. -- Mutta hän ei
voinut lakata katselemasta Kukolan emännän kasvoja. Niin kaunista ja
juhlallista ihmistä hän ei muistanut koskaan nähneensä ja nyt se oli
hänen tätinsä.
Sitten hän äkkiä hätkähti. Kukolan Antti kysyi häneltä jotakin.
-- Mi-mitä? kysäisi Reino takaisin.
Antti katsoi häneen iskien veikeästi silmiään.
-- Onko sinun nenäsi vielä kipeä?
-- Mi-minun nenänikö?
-- Niin. Se on vielä vähän punainen. Minun silmistäni juoksi vesi koko
eilisillan.
Tämä puheenalku laukaisi yhdellä iskulla jännityksen ja nyt heillä
riitti juttua yllin kyllin. Ensin tarkasteltiin kummankin puolin
silmät ja korvat viimeisen tappelun jäljeltä ja sitten kosketeltiin
hellävaroen ja humoristiselta puolelta koko tuota pitkää riitaa. Ja nyt
tuntui aivan luonnolliselta, että he eivät enää koskaan voisi keskenään
ruveta tappelemaan.
-- Luuletko, että Turun pojat ovat kovia tappelemaan? kysäisi Antti.
-- En tiedä varmaan, mutta lukkarin Vaito kyllä tietää.
-- Minä kysyn vain sen tähden, että minä joudun ensi syksynä Turkuun
kouluun.
-- Vai niin; minun pitäisi myöskin mennä nyt syksyllä pääsytutkintoon.
-- Äiti sanoi minulle, että meidät pannaan yhteen asumaan, kertoi Antti.
-- Soo! Sitä minä en ole tiennytkään, vastasi Reino ja katsahti vielä
kerran tuota entistä vastustajaansa kiireestä kantapäähän. Heistäkö
tulee nyt asuintoverit ja siis varmat liittolaiset?
Sitten Reino ehdotti, että mentäisiin ulos katsomaan "heidän paikkoja".
Kukolan pojat olivat heti valmiit, eikä äideilläkään ollut mitään asiaa
vastaan.
Kun pojat saapuivat pihalle, muisti Reino yht'äkkiä, että Vaito ja
Anssu olivat metsän reunassa valmiina tulemaan hänen avukseen, jos
apua tarvittaisiin. Aluksi tuo tieto painosti häntä. Tuntui aivan kuin
hän olisi pettänyt heidät, entiset liittolaisensa ja mennyt vihollisen
puolelle, mutta sitten hän päätti paikalla selvittää asian.
Hän vihelsi, ja parin sekunnin kuluttua Vaito ja Anssu olivat veräjän
takana. He loivat epäluuloisia katseita Kukolan poikiin. Silloin Reino
selvitti asian.
-- Tulkaa tänne pihalle. Asia on nyt niin, että nämä Kalle ja Antti
ovat minun serkkujani ja me -- emme tuota -- eiköhän olisi parasta,
että ollaan tästä lähtien sovinnossa.
Vaito ja Anssu tulla jörröttivät veräjästä sisälle.
Tunnin kuluttua oli kaikki vanhat vihat unohdettu. Pojat olivat
näyttäneet Kukolan pojille kaikki salaisimmat kätkönsä aina tien vieren
kukkulaan kaivettua luolaa myöten. Kukolan pojat kutsuivat heidät heti
seuraavana päivänä katsomaan, millaisia kätköpaikkoja heillä oli.
Kun Kukolan väki lähti talosta, otti Kukolan emäntä vielä kerran Reinoa
kädestä ja suuteli häntä poskelle. Reino punastui uudelleen, hiukan
häntä hävetti vieläkin, mutta sen jälkeen hän koko loppukesän oli
hurmaantunut Kukolan emäntään, joka kaiken muun hyvän lisäksi vielä oli
hänen tätinsä.