Syksy oli saapunut sateineen, myrskyineen ja kellastuvine lehtineen.
Jokilaaksossa korjattiin viljaa. Klemolan ja Kukolan riihet jymisivät
vastakkain varstain iskuista ikäänkuin merkiksi siitä, että molempien
sukulaistalojen välille nyt oli rakennettu kauan kaivattu rauha ja
sovinto.
Suuressa osassa Suomea oli tänä vuonna tullut kato. Halla oli
kulkenut laajoilla alueilla ja sanomalehdet esittivät toimenpiteitä
hädänalaisten seutujen avustamiseksi. Mutta Varsinais-Suomi lepäsi
tuolla merien ympäröimällä ja saarien suojaamalla niemellään kuin
Jumalan silmäin alla ja kukoisti. Nyt syksyn tultua täyttyivät aittojen
laarit puhtaalla viljalla.
Tämä vuodentulon runsaus sai Klemolan väen lopullisesti päättämään
Reinon lähettämisen Turun kouluun opin tielle. Reino itse oli jo koko
kesän ollut asiasta tietoinen, mutta kun sitten lähdön hetki tuli,
alkoi häntä jänistää.
-- Minkätähden kaikista ihmisistä tähän aikaan koetetaan tehdä herroja?
Mitä niillä herroilla niin paljolla tehdään ja kuka sitten lopulta maat
viljelee, kun talonpojistakin tulee herroja?
Sellaisia kysymyksiä koetti Reino tuoda vuoroin sekä isän että äidin
kuuluville, mutta hän ei saanut heidän sydämiään heltymään.
-- Ei oppi ojaan kaada, eikä tieto tieltä työnnä, sanoi isä ja jatkoi:
-- Kun olet ensin käynyt koulusi, sitten saat, jos tahdot, palata tätä
vanhaa Klemolaa viljelemään.
Valkeni sitten syyskuun 1 päivä, kouluun lähtöpäivä. Klemolan
"taatihevonen" seisoi valjaissa oven edessä ja molemmat portinpielet
olivat avatut. Suuri matkakirstu oli köysillä kiinnitetty rattaitten
taakse. Isäntä itse lähti viemään poikaansa ensimmäiselle
kouluretkelle. Äiti seisoi kyyneleet silmissä ovensuussa. Ja Reino
itse, päivän sankari -- hän istui rattailla niska kyyryssä, synkkänä ja
sanattomana.
Isä nykäisi suitsista ja hevonen lähti liikkeelle. Reino kääntyi
katsomaan taaksepäin. Hän näki äitinsä seisovan surullisena tuvan
ovella, suuri valkoinen liina kädessään. Sinne jäi Klemolan talo,
hänen kotinsa, sinne sen harmaat navetat ja aitat, tallinparvi, sinne
tienvieren kukkulan salaperäinen luola. Sinne jäivät huolettoman
lapsuuden ilot, ajatteli Reino. Nyt alkaa huolien aika, työn vakava
ajanjakso.
Hän ei aavistanut, että Jumala oli säästänyt ihmisen rikkaimmat ilot
nuoruusvuosien osalle, joten ne Reinolla olivat vielä edessäpäin.
He ajoivat alas jokirannan ahdetta ja saapuivat sillalle. Jälleen
käänsi Reino katseensa taaksepäin. Hän tahtoi vielä kerran nähdä
Jokikylän.
Siellä se kohosi uljaampana ja kauniimpana kuin koskaan ennen.
Syysauringon valossa kimaltelivat siellä kasteiset puutarhat,
rakennusten seinät ja katot hohtivat monivivahteisina. Ruskea maantie
juoksi siellä yhtä iloisena kuin konsanaan ennen tehden nopeita
kiemuroita kaikkien noiden tuttujen paikkojen kautta Kalliomäen
torpalle upoten siellä metsään. Se aivan kuin vilkutti hänelle sieltä
ja täältä päivänpaisteiset tervehdyksensä.
Reinon silmistä oli pusertautua kyynelvirta. Hän ajatteli, että vaikka
hän tulisi kuinka viisaaksi ja oppineeksi, Jokikylää hän ei hylkää
koskaan. Aina se on oleva hänen oma kylänsä -- hänen kotinsa. Klemolaa,
tuota esi-isien raivaamaa tilaa, kenellekään hän ei sitä luovuta. Niin
kauan kuin hänellä on terveet käsivarret, hän sitä viljelee. Siellä on
hänen kotimaansa ja sitä hän ei petä.
Aurinko tuli jälleen esille suuren pilvenlongan aukeamasta ja kietoi
kirkkaaseen sädeverkkoonsa laajan Jokikylän. Kaikki muu maailma oli
Reinon mielestä sumuista ja hämärää. Jokikylä yksin oli kirkas ja
valoisa -- ihana kuin taivaan valtakunta.
Tuskin he olivat menneet Kukolan ohi, kun sieltä lähti liikkeelle
samanlainen kuorma. Kukolan Antti lähti koulumatkalleen. Kukolan
hevonen saavutti pian klemolalaiset, ja kun pojat pääsivät toistensa
kanssa keskusteluun, parantui molempien mieliala jonkin verran, kuten
aina tapahtuu, milloin arvaamatta kohtaamme onnettomuuskumppanin.
He alkoivat nyt katsella maisemia. Aluksi he pitivät tarkasti silmällä,
miten kauan oman pitäjän kirkon suuri, kullattu risti loisti metsän
reunan takaa. Kun se katosi, tuntui kuin kotiseutu olisi katkaissut
kaikki siteet poiskiitäviin poikiinsa.
Suuret herraskartanot vilahtivat ohi komeine päärakennuksineen ja
avarine viljelysmaineen, joilla oli paljon väkeä ja hevosia työssä.
Sitten eräällä kummulla kohosi näkyviin Turun tuomiokirkon valtava
torni, joka näkyi edelleen koko loppumatkan kuin kaukainen, korkea
majakka, joka ohjaa merimiehen kulkua lakeilla ulapoilla. Yhä
korkeammaksi ja mahtavammaksi se kohosi ja lopuksi kokonaan hallitsi
maisemaa.
Erään aukean keskellä ajettaessa, missä pellot ulottuivat aina sinisen
veden rantaan asti, Reino loi katseensa sivulleen ja ihan hätkähti
hämmästyksestä. Kaukana taivaanrannalla välkkyi päivänpaisteessa
valtava lumivalkoinen rakennus korkeine torneineen.
-- Mikä tuo on? hän huudahti uteliaana.
-- Turun vanha linna, sanoi isä.
Tunnelmaa, mikä Reinon valtasi hänen nähdessään nyt ensi kerran
nuo vanhat muistot muinaisajoilta, muistomerkit, joista hän jo
Maammekirjasta oli lukenut kansakoulua käydessään, on mahdoton sanoin
kuvailla. Se täytti hänet hartaudella ja salaperäisellä kunnioituksella
tuota maakunnan ja entisinä aikoina koko Suomen kunnianarvoisaa
pääkaupunkia kohtaan, jonka kaduille he samassa ajoivat Aningaisten
vilkasliikenteisen tullin kautta.