Elokuun päivät olivat sinä vuonna erittäin kirkkaat ja kuulaat. Syksy
tuli harvinaisen varhain. Nummet punersivat puolukoita. Lehtimetsässä
taas pihlajanmarjat kypsyivät. Oli jälleen tuon hauskan vuodenajan
kuulas iltapäivä. Jokikylän pojat palasivat metsästä vatsassaan sekava
kokoelma kaikennäköisiä luonnon antimia. Silloin suuren maantien
risteyksessä heitä vastaan saapui karvari ja alkoi puhella:
-- Pojat, teillä kaiketi ei ole minkään valtakunnan kiireitä?
-- Meillä ei ole mitään ja kaikkein vähimmin kiireitä, vastasivat pojat
iloisesti.
-- Silloin teistä tehdäänkin tämän pitäjän parhaat palokuntalaiset.
-- Pa-palo-kuntalaiset?
-- No mitkäs sitten. Katsokaapas tuonne tienristeyksessä olevaan
ilmoitustauluun. Siellä näette ilmoituksen palokunnan kokouksesta ja
uusien jäsenten ottamisesta ja tuo viimeksimainittu asia on pantu sinne
erikoisesti teitä varten.
Pojat juoksivat pyrynä ilmoitustaululle. Kyllähän he tuon taulun
olivat nähneet jo vuosikausia ja tienneet, että siihen kiinnitettiin
ilmoituksia kuntakokouksista, iltamista, koulujen alkamisista ym.,
mutta mitäpä sellaiset asiat, siis isojen ihmisten hommat, olisivat
kiinnittäneet heidän, Jokikylän poikien, mieltä. Ei heidän päähänsäkään
olisi pälkähtänyt ruveta tankkaamaan noita variksenvarpaita, joiden
avulla pitkäveteisissä, ikävissä lauseissa tehtiin selkoa esim.
jostakin maantiesyynin pidosta. Mitäpä sellaiset asiat olisivat heitä
liikuttaneet. He olivat tähän asti tallustelleet ja pölyytelleet
maantietä kysymättä koskaan, oliko se jo syynätty vai ei? Eivätkä
he sitä paitsi yhtään käsittäneet, mitä syynäämistä maantiessä oli.
Leveyttä siinä oli ihan tarpeeksi, pituutta välistä liiaksikin.
Sateella se oli märkä ja kurainen, poudalla se pölysi. Niin oli ollut
laita heidän pienen ikänsä eikä siinä ainakaan mitään parannuksia
ollut voitu havaita, paitsi niitä muutamia kuormia santaa, jotka juuri
ennen syyniä heitettiin tavallista suurempiin kuoppiin. Karvari saapui
myöskin taululle ja näytti väärällä, tärisevällä etusormellaan heille
keskellä taulua paperin, johon oli kirjoitettu:
Ilmoitus.
T.k. 16 päivä klo 3 i.p. piretän Palokunna kokous kansakoululla
ja piretän sen jälkke Pruutasyyni Kukolan rantaniitylä. Savutan
puvuisa ja marsitan kromofoni säestyksen kansa. Uuret jäsenet
terve tullet.
Päälikkö.
Pojat tankkasivat ilmoituksen viisi kertaa alusta loppuun ja kaksi
kertaa lopusta alkuun. Sitten he sen uskoivat ja vieläpä pitivät
tuota ilmoitusta juuri heille itselleen erinomaisen tärkeänä. He
olivat miltei loukkautuneita siitä, ettei heille henkilökohtaisesti
ollut tultu asiasta ilmoittamaan. Mutta karvari selitti, että eihän
palokunnan päälliköllä ole aikaa juosta kaikkien palokuntalaisten
ja vieläpä siihen kuulumattomienkin henkilöiden luona ilmoittamassa
kunnan kokouksista. Tämä ilmoitustaulu on juuri sitä varten, että siitä
yhdellä iskulla kaikki asianomaiset saavat tiedon.
Silloin pojat ymmärsivät asian ja heidän poskensa jo hehkuivat innosta.
Tietysti he jos kukaan liittyisivät palokuntaan, sillä Kalliomäen
tulipalosta asti he olivat pitäneet itseään itseoikeutettuina
palokuntalaisina.
Mutta äkkiä heidän mieleensä muistui eräs arveluttava asia, joka pani
heidät epäröimään. Kansakoulu oli Kukolan puolella, vieläpä verraten
lähellä taloa. Sinne meneminen oli yhtä vaarallista kuin tunkeutuminen
syvälle vihollismaahan, samalla kun voimakas vihollislinnoitus
jätettäisiin valloittamattomana selän taakse. Niin paljon strategista
älyä oli Jokikylän pojilla, etteivät he vain ilman muuta tehneet noin
karkeita virheitä.
Heitä hävetti tunnustaa karvarille asian todellista laitaa, mutta kun
karvari vain hoputti heitä lähtemään mukaansa viipymättä, niin Klemolan
Reino rohkaisi luontonsa, sylkäisi vasemmasta suupielestään ja sanoi:
-- Mää meinaan vaan, että siällä voi syntyä piäni tappelunkrahina
noiren Kukolan poikatten kans, eikä me tahrottais häiritä.
-- Jaa, emme me pelkää, oikaisi Anssu silmät pyöreinä.
Karvari hymyili, hän kun oli harvapuheinen. Hän muisti tuon illan,
jolloin hän oli pelastanut Klemolan Reinon Kukolan poikien kynsistä
ja erikoisesti hän muisti sen pilkkalaulun, minkä Reino oli hoilannut
kukolalaisten kunniaksi.
-- Saisitte jo jättää tappelemiset sikseen, hän sanoi. -- Tulkaa nyt
vain mukaan. Minä pidän huolta siitä, ettei teidän kimppuunne hyökätä.
Karvarin puhe rauhoitti poikia. Vaikkakin palokunta oli yhteinen
koko pitäjälle ja yhteishyvää tarkoittava laitos, oli kuitenkin
turvallisinta mennä joen toiselle puolelle tuollaisen vahvaselkäisen
puolueettoman vallan turvissa.
He astelivat pitkin maantietä Kukolan ohi, mistä ei kuulunut muuta
kuin tuota tavallista työkalujen kalketta, mikä maatalolle aina on
ominaista. Sitten he saapuivat kansakoululle. Koulun pihalle oli koottu
kaikki pitäjän ruiskut. Siellä vallitsi liike ja hälinä. Ihmisiä,
hevosia ja rattaita oli kaikkialla. Palokunnan kokousta pidettiin
koulun suuressa salissa. Kun karvari ja Jokikylän pojat astuivat
saliin, piti palokunnan päällikkö, maakauppias Viilmanni par'aikaa
puhetta järjestetyn palokunnan tarpeellisuudesta, etenkin kun tulipalot
viime aikoina olivat pitäjässä huomattavasti lisääntyneet.
Puheen kestäessä oli Jokikylän pojilla tilaisuus katsella ympärilleen
ja tarkastaa joukkoa, mihin he aikoivat liittyä. Siellä oli paljon
tuntemattomia miehiä, nuoria ja vanhoja, mutta paljon myöskin tuttuja,
Jokikylän miehiä. Ja olipa siellä eräitä hyvinkin tuttuja nuoria
miehiä. Ikkunan pielessä näet istuivat Sairisten Jaska ja Kukolan pojat
hypistellen lakkiaan, jossa loisti leveä punainen nauha ja siinä suuret
mustat kirjaimet V.P.K.
Kyllä ne nyt näyttivät olevan miestä. Aivan he istuivat kuin ikivanhat
palokuntalaiset, jotka eivät elämässään ole paljon muuta tehneetkään
kuin sammutelleet tulipaloja. Heti he nostivat nenäänsä Jokikylän
poikien edessä, jotka taas tämän yllättävän huomion tehtyään alkoivat
tuntea asemansa hiukan noloksi.
Puheenjohtajan päätettyä esityksensä ehdotti Rantalan isäntä, että
palokuntaan perustettaisiin erikoinen Jokikylän alaosasto, koska
sieltä oli vahvasti miehiä saapuvilla. Kokous hyväksyikin ehdotuksen.
Jokikylän miehet määrättiin omaan alaosastoonsa, jonka päälliköksi
tuli Rantala, hän kun oli palvellut vanhassa Suomen kaartissa ja osasi
sotilaskomentoja.
Jokikylän pojat olivat kovasti mielissään tästä järjestelystä, sillä
he pääsivät nyt aivan erilleen kukolalaisista, tuttuun joukkoon. He
saivat nyt samanlaiset punaiset nauhat kuin kukolalaisillakin oli;
vieläpä palokunnan päällikkö julkisesti muutamalla sanalla kiitti heitä
siitä urheudesta, mitä he Kalliomäen tulipalossa olivat osoittaneet.
Silloin oli poikain suuri hetki tullut. Ainoa seikka, mikä sitä hiukan
hämmensi, oli, että Anssun kiinnittäessä lakkiinsa tuota koreaa
punaista nauhaa Sairisten Jaska ivaili nauhassa olevien kirjainten
tässä tapauksessa merkitsevän "Vino Pää-Kallo", vaikkapa se tosiasiassa
merkitsi "Vapaaehtoinen Palo-Kunta".
Kokouksen jälkeen alkoi sitten ruiskujen tarkastus. Astuttiin
koulun pihalle, mistä palokunnan piti juhlamarssissa samota
Kukolan rantaniitylle. Palokunnan perässä piti ruiskujen saapuman
kuni sotajoukon kuormasto. Tarkoituksena oli tällaisella uhkealla
esiintymisellä innostuttaa pitäjäläisiä palokunta-aatteeseen yleensä.
Mutta ennenkuin palokunta oli saatu marssijärjestykseen, siinäpä oli
työ. Nykyaika, joka on tottunut sekä sotaväen että suojeluskuntalaisten
paraateihin, ei varmaankaan enää muistakaan, miten hirveä asia
pieninkin äkseeraukselle vivahtava oli maaseudun miehille, etenkin
sellaisille, jotka eivät olleet palvelleet sotaväessä koskaan.
Maakauppias Viilmanni ei ymmärtänyt sotilaskomennosta hölynpölyä,
mutta se seikka ei ollut esteenä hänen kohoamiselleen palokunnan
päälliköksi, sillä muutkaan ihmiset eivät ymmärtäneet siitä mitään,
lukuunottamatta aniharvoja sellaisia miehiä kuin Rantala, jotka olivat
palvelleet vakinaisessa väessä, mutta sellaisille asioille ei silloinen
Suomen kansa pannut mitään arvoa. Se luuli olevansa syntynyt vain
helskyttämään Väinönkanneltaan, se luuli olevansa ikuisen rauhanaatteen
uranuurtaja ja se sekä pelkäsi että vihasi kaikkea sotilaskomentoa.
Viilmanni astui keskelle pihaa ja rupesi sen ajan tapojen mukaan
komentelemaan palokuntaansa.
-- Hjaaha! hän aloitti, jos asetuttais oikke jonkunnäkössee rivissee
tän veräjän piälee.
Sitten hän seisahtui rinta pystyssä ja kenraalin ilme kasvoillaan
katsomaan komentonsa seurauksia. Ja liikahtihan siellä yksi ja toinen
vähän veräjälle päin. Suurin osa kuitenkaan ei kiinnittänyt koko asiaan
sen enempää huomiota, sillä koulun portailla keskusteltiin parhaillaan
rukiin hintojen kohoamisesta sekä siitä, mitä etuja tämä seikka tuotti
maanviljelijöille.
-- Jaa saisinkos mää pyytää arvoisaa yleisöä saapumaan tänne veräjän
pieleen. Ohjelmassa seuraisi sitten marssi Kukolan rantaan, komenteli
taas kauppias. Läsnäolijat olivat sitä mieltä, että kyllä se on mukava
mies tuo Viilmanni. Ei yhtään ole tullut ylpeäksi, vaikka onkin valittu
päälliköksi. Ei se ärjy eikä komentele ihmisiä, ja kaikki sille
luonnistuu hyvällä puheella.
Taas lähti osa miehistä veräjää kohti. Viilmanni kävi niiden luo, jotka
vielä vitkastelivat, ja puheli heille mairittelevalla äänellä:
-- Kuulkkaas, kuulkkaas, Vuorelan isänt. Tääl tlee pimiä, ennenko me
kerkkii alkamaankaa. Eiköst tee viittis ol nyy nii ystävälline ja tul
rivissee.
Hän otti Vuorelaa käsikynkästä ja veti hänet lempeästi veräjää kohti.
Vuorela lähti huudellen kuitenkin vielä tovereilleen arveluitaan rukiin
hinnoista huhti- ja toukokuussa.
Tapaus oli kurjuuden huippu, mutta kukapa sen silloin huomasi. Vielä
hullummaksi tuli asia, kun miehiä alettiin asetella riveihin. Niin he
olivat kömpelöitä ja kankeita kuin tervaskannot.
Silloin Rantala alkoi järjestää Jokikylän osastoa nelimiehisiin
riveihin. Hän lausui terävällä äänellä pari kehoitusta ja komentoa.
Seuraus oli aivan ihmeellinen. Parissa minuutissa oli Jokikylän osasto
marssirivistössä, vieläpä järjestettynä pituuden mukaan ja rivistön
perässä seisoivat Jokikylän pojat suorina kuin kynttilät. Heistä oli
tapaus sanoin kuvaamattoman juhlallinen.
Kun siinä oli jonkin aikaa töllistelty toisiaan, meni Rantala
päällikön avuksi, eikä kauan kestänytkään, ennenkuin koko palokunta
oli marssirivistössä. Vain päällikkö ja pari isäntää oli pukeutunut
palokunnan valkoiseen paitaan ja punaisiin vöihin; muut olivat
tavallisissa arkivaatteissaan. Olipa paikalle kutsuttu kaksi
viulunsoittajaakin, joiden piti vinguttaa Porin marssia, minkä tahtiin
palokuntalaiset uhkasivat sovittaa kömpelöt askeleensa.
Nyt otti Viilmanni taas komennon ja ilmoitti jotakin, mikä täytti
koko miesjoukon uteliaisuudella. Asia koski marssimusiikkia. Ensin
piti viuluniekkain tehdä parastaan, mutta kun tultiin Kukolan talon
kohdalle, piti viulujen vaieta, sillä silloin alkaisi Kukolan uusi
gramofoni soittaa marssia.
Sekös oli uutuus. Vain harva oli siihen aikaan kuullut saatikka nähnyt
gramofonia. Kukolaan, joka aina kulki edistysrientojen etunenässä,
oli ostettu tuo soittokone, jonka nyt piti antaa tahtia ja voimaa
koko palokunnan askelille. Kukolan poikien rinta paisui ylpeydestä,
kun tuo uutuus palokunnalle julistettiin. He katselivat salavihkaa,
minkä vaikutuksen ilmoitus teki Jokikylän poikiin. Nämä taas seisoivat
paikallaan rivistön perässä sekä hämmästyneinä että uteliaina. He
olivat jo ennen kuulleet huhuja tuosta Kukolan uudesta soittokoneesta.
Nyt he saivat nähdä sen ja kuulla sen valtavin sävelin täräyttävän
reippaan marssin palokunnan astuessa Kukolan talon ohi rantaniitylle.
Ilmoitukset tehtyään Viilmanni yritti saada aikaan lähtökomennon. Hän
koetti jäljitellä Rantalan ääntä ja ryhtiä ja ärjäisi:
-- Lähretään -- sit!!!
Viulut vingahtivat. Porin uljas marssi kajahti taas kerran vanhalla
tenhovoimallaan ja palokunta lähti liikkeelle. Sen perässä seurasi
pitkä rivi rattaita ja ruiskuja.
Kun lähestyttiin Kukolaa, kohosi jännitys korkeimmilleen.
-- Viulumiehet hiljaa, huudettiin miesjoukosta, nyt ne panevat sen
gramofonin soimaan.
Viulumiehet vaikenivat. Marssijat kurottivat kurkkujaan. Nyt sen
pitäisi alkaa. Mahtaa se olla toista kuin tuo vaivainen viulun vingutus.
Kukolan kaikki ikkunat oli avattu ja niissä näkyi ihmisiä.
-- Mikähän siinä on, etteivät ne jo ala soittaa? tuumaili päällikkö.
Hän läheni jo arveluttavasti Kukolaa, oli korjannut rintaröyhelyksensä
ja kohotti rintaansa sekä nenäänsä näyttääkseen, kuten hän arveli,
kerrankin komean ja pulskan miehen Kukolan luo kokoontuneelle
yleisölle. Vain tuota uljasta marssin säestystä vielä puuttui hänen
joustaville askeleilleen. Sitten olisi vaikutus ollut täydellinen.
Pian oli koko palokunta sitä mieltä, että nyt jos milloinkaan oli aika
antaa marssin kajahtaa. Kukolan pojat olivat aivan pää pyörällä.
-- Mitä ne viivyttelevät, onkohan siihen tullut vika? ihmeteltiin
jo joka puolella. Kukolan Kalle ei jaksanut enää kestää, vaan lähti
paikaltaan rivistä ja juoksi Kukolan ikkunain alle. Hänen kuultiin
huutavan jotakin ja viittailevan käsillään; sitten hän nopeasti livahti
talon portista sisään.
Samassa marssia odottava palokunta saapui Kukolan kohdalle. Ja
todellakin sieltä kuului jotakin pärinää, jotakin surinaa ikäänkuin
paremmanpuoleisesta mehiläispesästä. Ne, jotka marssivat aivan ikkunan
alitse, näkivät pienen, vihreän gramofonin torven ammollaan ja sieltä
kuului:
"ä-ä-äh-härr-rä-rä-ähhähhäh-rä-rää!"
Koko palokunta räjähti nauramaan, päällikkö nauroi, viulunsoittajat
nauroivat, miehistö nauroi, ja palokunnan perässä Jokikylän pojat vasta
oikein nauroivat.
-- Se pelasi nyt sitä Kukolan kunniamarssia! sanoi Kankareen Epa,
jonka yksivakaisesta sielusta usein pilkahti ilmoille puolikuivahkoja
sukkeluuksia, jotka ovat varsinaissuomalaisen luonteen yhtenä
tunnusmerkkinä. Mutta Kukolan poikien naamat olivat synkkiä, kun he
kuuntelivat jokikyläläisten kokkapuheita.
Hilpeän mielialan vallitessa palokunta saapui Kukolan rantaniitylle.
Päällikkö oli unohtunut juttuihin sillankorvalle saapuneen lukkarin
kanssa, mutta pian kuultiin hänen kimeä äänensä, kun hän oikeassa
hetkessä taas otti osaston huostaansa.
-- Top, top, top! Älkää nyt sitä ladon seinää hajottako.
Rivistö oli näet hiljalleen lähestynyt latoa ja ensi rivin miehet
olivat jo aivan nenä kiinni ladon seinässä perässä tulevien tunkiessa
päälle. Kun pitemmälle ei päästy, pysähtyi rivistö. Etumaiset miehet
nostelivat vielä tahdissa jalkojaan ylös ja alas. Heidän mielestään
sellainen kuului asiaan. Päällikkö taas ei oikein tietänyt, mitä hänen
nyt olisi pitänyt komentaa. Tuo poljenta hermostutti häntä. Hän päätti
lopettaa sen ja kysäisi:
-- Mitä tee ny siin viäl niit kokkarei poljet, ei tämä nyy niin jämttii
oi kun sotaväes!
Miehet lakkasivat polkemasta, mutta nyt miettivät monet mielessään,
että ei tuosta kauppiaasta oikein ole näin suuren joukon päälliköksi.
Kauppias tunsi tämänkaltaisen epäilyksen hajua ilmassa ja päätti
parantaa mainettaan ärjäisemällä lujalla äänellä:
-- Käännytään sitten tuonne karvarin halkopinoon päin.
Riveissä syntyi kuitenkin nyt jonkin verran sekasortoa, sillä toisella
rannalla sattui olemaan kaksi halkopinoa ja vain harvat tiesivät, kumpi
niistä oli karvarin. Syntyi tuuppimista ja sanakopua, kunnes karvari
julisti että:
-- See on tua oikkianpuoline, kun on mnuun halkopinon. Mää sen
koloseerasin sin kevääl juur ennen kelirikkoo, ko sillo ol niin
myöhhään pakassiiki.
Rantalaa alkoi jo todella harmittaa tuo komento. Hän meni päällikön luo
ja sanoi kireällä äänellä:
-- Ei tämä käy päinsä. Komennusta ja liikkeitä täytyy harjoitella.
Hänen hämmästyksekseen kauppias hymyili rauhallisesti ja myönteli:
-- Tietysti täytyy harjoitella. Ei tämä millään muotoa käy päinsä ilman
harjoitusta.
Rantala poistui. Hän ei viitsinyt enää sanoa mitään, sillä hän tiesi
ponnistelunsa turhaksi. Hänet leimattaisiin vain päällikön toimen
tavoittelijaksi. Kaikki meni täällä päin mäntyä, mutta kenenkään muiden
rauhaa se seikka ei häirinnyt.
-- Ei se nyt niin ensiluokkaista tarvitse olla, näin maaseudulla,
sanottiin. -- Eihän tästä saa palkkaakaan.
Ei siinä auttanut ruveta yksinään taistelemaan yleistä mielipidettä
vastaan.
Palokunnan päällikkö asettautui nyt rivin eteen ja otti uljaan
asennon. Hän asetti vasemman jalkansa hiukan eteenpäin ja nojautui
kokonaan ruumiillaan oikeaan, joten rinta ja vatsa nousivat pystyyn.
Sitten hän pisti oikean kätensä sormet takin nappien väliin ja alkoi
puhua. Puheen pito oli yleisön arvostelun mukaan kauppiaan vahvin
puoli. Tosin hän sekoitti ummet ja lammet, hyppäsi yht'äkkiä asiasta
toiseen eikä välittänyt järjestyksestä kerrassaan mitään. Mutta
seikka, mille pantiin pääpaino, oli, että hänellä oli erikoinen
juhlanuotti puheessaan, ja sellaista kykeni vain harva aikaansaamaan.
Sitten hänen suustaan tuli sanoja kuin syytämällä, niitä tuntui
siellä olevan loppumattomat varastot. Ja kaiken lisäksi hänessä oli
pisara runollisuutta. Hän puhui lainehtivista ruispelloista, kevään
pulppuavista puroista ja tantereista, joilla esi-isämme ovat vertaan
vuodattaneet, puhui niin, että naiset parhaissa paikoissa turvautuivat
nenäliinoihinsa ja miehetkin joskus karauttelivat kurkkujaan. Tämän
"puhetaitonsa" vuoksi hän olikin aina yhteisissä asioissa johtavana
sieluna, eikä kukaan voinut häneltä tuota paikkaa riistää. Sen hän
tiesi itse kylläkin hyvin ja milloin hän jossakin asiassa tunsi
epäonnistuneensa, silloin hän aina vetosi puhetaitoonsa ja saavutti
loppujen lopuksi aina yleisön jakamattoman suosion.
-- Arvoisat palokuntalaiset! aloitti maakauppias kimeällä äänellään.
-- Hiljaa! Kauppias puhuu, kauppias puhuu! kuului heti miesjoukosta.
Erikoisesti tämä varoitus oli kohdistettu Kukolan Kallelle, joka
turhaan koetti eräälle kirkonkylän pojalle puolustaa heidän
gramofoniaan, asia, mihin kukaan muu ei enää kiinnittänyt huomiotaan.
Mutta kauppias oli hiukan hermostuneella tuulella. Hän tunsi
ehdottomasti joutuneensa komentopuolessa alakynteen ja yleisön kirpeän
arvostelun kohteeksi. Nyt hänen täytyi, mikäli hän tahtoi säilyttää
asemansa, puhetaidollaan häikäistä kuulijansa, ennen kaikkea puolueeton
yleisö ja viimeksi vastustajansa. Hän aloitti puheensa sen vuoksi
juhlallisimmilla vertauskuvillaan.
-- Kesä, pohjolan sorea kesä on taasen saapunut jokilaaksoommekin ja
luonto kukoistaa viheriäisenä ympärillämme. Armas aurinko paistaa
taas synkän yön jälkeen lainehtivien ruispeltojen päälle, jotka
tuota, tuota -- -- -- niin, jotka näyttävät lupaavan maanviljelijälle
ei ainoastaan suuntäytettä, vaan kukkaronkin täytettä ja samalla
isänmaallemme ja paljon nälkävuosia ja sortoa kärsineelle kansallemme
jotakin mihin perustaa -- -- tuota, perustaa ponnistelunsa ja
siten kunnialla täyttää se raataminen ja kuokkiminen ja kantojen
perkaaminen, miten minä sanoisin -- tuota, jonka meidän esi-isämme
ovat ammoisina aikoina panneet alulle ja ylläpitäneet tässä suloisessa
Suomessamme ja kaunihissa Karjalassa, kuin myöskin ja juuri kaikkein
ensimmäiseksi tässä ikivanhassa ja monin kerroin kunnialla kruunatussa
Varsinais-Suomessamme.
Nämä lennokkaat sanat kajautettuaan kauppias loi hallitsevan katseen
ympärilleen ja vaikeni hetkeksi, -- pitäen taidetauon, jolla hän
arveli tekevänsä syvän vaikutuksen kuulijakuntaansa. Hän näki sillalle
kokoontuneen väkijoukon mustana parvena sivullaan ja silloin hän päätti
kohdistaa sanansa myöskin sille.
-- Niin, arvoisat palokuntalaiset ja arvoisa juhlayleisö! lausui
hän uudelleen kääntyen sillallekin päin. Näiden mukaansa tempaavien
alkusanojen jälkeen hän päätti sitten siirtyä varsinaiseen asiaan.
-- Asiain näin ollen, hän jatkoi, kuin myös ottamalla samalla huomioon
nykyajan valtavan kehityksen kaikenlaisen tekniikan, kulkuneuvojen
samoin kuin kaikenlaisten sammutusvehkeidenkin alalla, on nyt tässä
pitäjässä seurattu inhimillisen sivistyksen eteenpäin pyrkimystä ja
saatu kuntoon todellinen ja täydellisesti järjestetty palokunta ja
pidetään ruiskujen tarkastus nyt ensi kertaa minun omaperäisellä
johdollani tässä Kukolan ikivanhalla rantaniityllä, jossa -- voi
olla, että paljon esi-isäimme viatonta verta jo on vuotanut ennenkin
yhteishyvän alttarille.
Puhuja ilmoitti sitten, että pitäjän ruiskujen tarkastus alkaa heti
aivan jokirannassa, mihin ruiskut järjestetään riviin, ja lopetti
toivomuksella, että "tämäkin tilaisuus olisi omiaan yhdistämään kaikkia
eripuraisuuden siemeniä toisiinsa, jotta kaikkinainen kanssakäyminen
voisi edelleenkin hedelmällisesti jatkua ja synnyinmaamme vihdoin
saisi ikuisen rauhan, mitä se niin kipeästi kaipaa, ja että tulen
valta voitaisiin rajoittaa siihen minimimäärään, missä se ei vielä
miesmuistiin ole ollut tällä paikkakunnalla".
Samalla puhuja ilmoitti käyttävänsä tilaisuutta hyväkseen lausuakseen
kiitoksensa "Kukolan aina valistuneelle haltijaväelle, joka vaivojaan
säästämättä ja kulujaan kysymättä oli luovuttanut sellaisenkin nykyajan
kunniakkaan keksinnön, jollaisena gramofonia lienee pidettävä,
palokunta-aatteen palvelukseen".
Siihen hän lopetti varmana siitä, että oli jälleen vallannut
vastaansanomattoman johtoaseman palokunnassa. Eikä hän siinä
erehtynytkään, sillä koko kentällä kävi juhlallinen supina.
-- Kyllä se poika puhuu! Jos meidän pappikin puhuisi noin hyvin, niin
kyllä silloin täällä hengenviljelys olisi kiitettävällä kannalla.
Maakauppias kuuli kuiskutukset, joista jotkut tahallisesti lausuttiin
kyllin kovalla äänellä suorastaan hänen kuultavikseen. Hän lähti nyt
päättäväisin askelin jokirantaan, mihin koko palokunta häntä seurasi.
Ruiskujen tarkastus alkoi.
Ensimmäinen ruisku täytettiin vedellä. Se oli Kukolan ruisku. Talon
rengit alkoivat painaa vipuja. Jo nousi letku pullolleen, mutta samassa
kohosi letkun seinämistä lukemattomia kohtisuoria säteitä, pieniä
vesisuihkuja, jotka mailleen painuvan auringon valossa loistivat kaikin
sateenkaaren värein. Letkun päästä sitä vastoin ei vielä tullut mitään.
Kukolan Kalle seisoi siellä tanakkana hajareisin pitäen letkun päätä
käsissään, suu auki ja jännittynyt ilme hartaalla naamallaan ikäänkuin
koko Kukolan talon kunnia olisi laskettu hänen harteilleen.
-- Purista peukalollasi letkunpään aukkoa! opasti päällikkö.
Kalle ponnisti viimeisetkin voimansa painaakseen peukalon kyllin
lujaan letkunpäässä olevan vesiaukon tukkeeksi. Äkkiä se lipsahti
hänen käsistään ja kirkas vesisuihku lensi räiskyen ja omituisesti
pamahdellen -- suoraan sillalle kokoontuneen yleisön niskaan. Kun Kalle
kuuli hätähuudot, nosti hän hämmentyneenä letkun pystyyn, jolloin vesi
rankkasateena valui korkeudesta palokunnan syvien rivien ylle.
Onneksi päällikkö ehti pian paikalle ja pelasti tilanteen. Hän tempaisi
letkun Kallen kädestä ja ohjasi suihkun joelle. Ruiskun voitiin nyt
todeta olevan "välttävässä" kunnossa.
Saman arvostelun sai sitten suurin osa ruiskuista tarkastuksen
jatkuessa. Mutta suureksi tuli yllätys, kun tarkastajat saapuivat
Jokikylän viiden ruiskun luo. Rantala, vanha sotilas, oli ensiksikin
järjestänyt ruiskut aivan suoraan riviin. Niin ne olivat kuin
viivottimella vetäen samalla viirulla. Sitten oli Rantala jakanut
kullekin ruiskumiehelle eri tehtävät, letkut oli kasteltu valmiiksi ja
itse ruiskut oli hangattu kirkkaiksi, niin ettei niissä näkynyt tomun
hiventäkään. Niiden suihkut lensivät heti puolta korkeammalle kuin
edellisten.
Yleisö oli haltioissaan.
-- Kyllä se Rantala on poikaa! sanottiin.
-- Hän onkin ollut sotaväessä.
-- Kyllähän Rantala tietää, mitä komento merkitsee.
Tarkastajainkin täytyi antaa näistä ruiskuista parempi arvostelu kuin
muista. Mutta kun he eivät tahtoneet loukata kauppiasta ja toiselta
puolen olivat jo vähän kateellisia Rantalalle, tuli arvolauseeksi vain
"tyydyttävä".
Kauppias oli suunniltaan.
-- Tämähän on kamalaa, hän kuiskaili ympärillään seisoville, kun se
rupeaa panemaan sotilaskomentoa voimaan palokunnassa, vapaaehtoisessa
järjestössä. Eihän se mitenkään käy laatuun.
Tarkastus oli päättynyt. Mutta vielä kerran suurenivat maakauppiaan
silmät hämmästyksestä. Yleisö ja palokuntalaiset alkoivat hajaantua
mikä minnekin. Silloin kuului rannalta muutamia kireitä komentosanoja
ja Jokikylän osasto marssi järjestetyin rivein sotilaallisen uhkeasti
maantielle jatkaen matkaansa sillan yli kylään. Etumaisena kulki
pitkä ja ryhdikäs osaston komentaja, Rantala, ja hän oli pyytänyt
soittoniekkoja saattamaan osastoaan kylään saakka.
Yleisö antoi kunnioittavasti tilaa ja palokunnan varsinainen päällikkö,
maakauppias, sai karvain mielin katsella, miten suuri osa yleisöä
seurasi Jokikylän osastoa sillan toiselle puolen. Kaikkein uljain
oli ryhti rivistön loppupäähän asetetuilla Jokikylän pojilla, jotka
tiukoin, uhkaavin silmäyksin katselivat Kukolan ja kirkonkylän poikia
ohimennessään ja miettivät keskenään, mikä ihme siinä oikein pitää
olla, että Jokikylä aina on paras kaikista kylistä, olipa sitten homma
mikä tahansa.
Maantiellä jatkui sitten kauan keskustelua miesten kesken siitä, mitä
Rantala oli tarkoittanut esiintymisellään. Toiset nyt suoraan lausuivat
ihailunsa hänen osastonsa järjestystä ja ryhdikkyyttä kohtaan. Mutta
toiset arvelivat Rantalan vain pyrkivän palokunnan päälliköksi ja he
alkoivat ylistää sitä erinomaista puhetta, minkä maakauppias taaskin
oli pitänyt ilman papereita tai plakaatteja, ja heidän mielestään
täytyi sellaisille "henkisille taidesaavutuksille" kuin puhetaito antaa
aina suurempi arvo kuin kylmälle ja jäykälle sotilaskomennolle, joka
ei muka laisinkaan sovellu Suomen syvämietteiselle, laulua ja soittoa
rakastavalle salokansalle.
Kun siinä asiasta oli hetken kiistelty, avasi Törmälän Iisakki suunsa.
Hän oli hevosteurastaja, hevoshuijari, luihunaamainen, tekohurskas
äijänkänttyrä ja hän asetti nyt alahuulensa ylähuulen etupuolelle,
väänteli vähäisen kapeita, tupakanpolttamia huuliaan, sylkäisi ja sanoi:
-- Jaa vaik' hän olis kuin hyvä, niin ei hänen vaan tartte olla parei
kum me muutkaan.
Ja häneen yhtyi suurin osa yleisöä.