Oli tultu kuin huomaamatta syyspuolelle kesää. Pohjolan kesä on lyhyt.
Useimmiten se loppuu ikäänkuin kesken ihmisten mielestä.
Päivät olivat usein sateisia ja illat pimenivät. Tuli kuitenkin
vielä monta kuulasta ja kirkasta loppukesän poutapäivää. Sellaisina
päivinä alkoivat omenat puissa punertaa. Ja sitten tuli eräänä päivänä
Jalavan Kalle Jokikylään kertoen, että Laukan puutarhassa puut olivat
niin täynnä omenia, että oksien tueksi oli täytynyt asettaa vahvoja
seipäitä, ne kun muuten olisivat hedelmien painosta katkenneet. Ja
erikoisen lämpimästi hän kuvaili, miten nuo Laukan omenat olivat
punaisia ja mehukkaita, sanalla sanoen maailman parhaita omenia. Kyllä
hän, Jalavan Kalle, oli eläessään ehtinyt syödä omenan jos toisenkin.
Hän oli ostanut niitä Turun markkinoilta, oli maistellut puutarhain
tuotteita niin Jokikylässä kuin kirkollakin, mutta se hänen täytyi
loppujen lopuksi tunnustaa, ettei hän koskaan ennen ollut syönyt
todellisia omenia, ennenkuin sai maistaa Laukan puutarhan hedelmiä.
Ne olivat sitä lajia, joka ihan suli ja hajosi suussa. Ja koko puutarha
oli punaisenaan omenia, maassakin puiden alustat olivat täynnä hedelmiä
ja pudonneet omenat olivat kaikista kypsimmät. Hän, Kalle, tiesi asian
sen vuoksi, että hänen oli tapana kauppiaalla käydessään kulkea Laukan
puutarhan aidan vierustaa pitkin isolle maantielle vievää polkua ja
nyt sattuu yksi puu olemaan ihan aidan vieressä, vieläpä niin, että
pari suurta oksaa ulottuu aidan toiselle puolelle. Noista oksista
oli omenia varissut polulle, ja kun ne eivät siten olleet oikeastaan
kenenkään omenia, niin Kalle oli maistanut niitä -- ja voi mesikämmen
ja metsämarjat! Ne ne olivat omenia!
Siinä omenista puhellessaan ja ennen kaikkea kuunnellessaan Jalavan
Kallen luistavaa esitystä pojat olivat aivan kuin huomaamattaan
kääntyneet Laukan kartanoa kohti. Kun sitten Kalle päätti
kertomuksensa, näkyi jo pienen metsäkkeen takana Laukan kartanon
valkoinen päärakennus ja puutarha, missä todellakin laskevan auringon
valossa jotakin puiden oksilla punerti ihmeellisen kiehtovasti. Kalle
ehdotti:
-- Jollette usko, mitä minä olen kertonut, niin tulkaa katsomaan. Pian
me siellä käydään.
Poikajoukko saapuikin pian Laukan puutarhan aidan taa, ja silloin
huomattiin, että mitä omenien paljouteen tulee, Jalavan Kalle ei
ollut yhtään liioitellut. Oksat ihan notkuivat suurten, punaisten
hedelmien painosta. Mutta sitä puuta, jonka oksien piti ulottua aidan
ulkopuolelle, he eivät nähneet. Kun Vaito kysyi sitä puuta, selitti
Kalle sen olevan "tuon toisen syrjän takana".
Pojat seisoivat aidan takana puiden varjossa ja alkoivat keskustella
hyvin hiljaisella äänellä. Kalle kertoi taas noiden omenain
ihmeellisistä ominaisuuksista, niin että vesi kihosi poikien kielelle
ja lopuksi Kalle teki sellaisen huimapään ehdotuksen että:
-- Mennäänpäs hiukan maistamaan niitä.
Pojat vaikenivat hetkeksi.
-- Mahtaako sitä viitsiä mennä toisten puutarhaan, vastusteli lukkarin
Vaito.
-- No mutta kun itsellä ei ole puutarhaa, sanoa penäsi Jalavan Kalle.
Poikien silmät paloivat puutarhan puoleen ja Vaitokin alkoi horjua
vastustelussaan, kun Rantalan Anssu, lautamiehen poika, meni Kallen
puolelle ja vakuutti kiven kovaan, että Ruotsin vanhan lain mukaan
omenien ottaminen ei muka ole synti, kun "syö paikan päällä".
-- Onkohan siinä sellaista pykälää? kysäisi Reino epäröiden.
-- Onko sellainen pykälä? Tietysti on. Hän, Anssu, on omin silmin
nähnyt sen pykälän.
-- No jos se varmasti on voimassa, niin mennään, vastasi Vaito, mutta
ne omenat täytyy sitten syödä "paikan päällä".
-- Tietysti paikan päällä, sanoi Anssu. -- Kuka tässä nyt rupeaisi
lakia rikkomaan.
Pojat livahtivat aidan raoista puutarhaan, ryömivät lähimpäin puiden
alle, nappasivat omenan pari kouraansa ja alkoivat pureskella niitä
nielaisten hirveän suuria suupaloja ja uskaltamatta liikkua paikaltaan.
Ei ääntäkään kuulunut lähiseudulla lukuunottamatta nakerrusta puiden
alla. Mutta sitten äkkiä kartanon pihalta kuului kumea ulvahdus. Laukan
kahlekoira pisti kamalan päänsä ulos kopistaan, haisteli ilmaa ja
ulvahti.
Puutarhassa tuo ulvahdus sai aikaan pakokauhun. Pojat pujahtivat
puutarhan aidan lävitse vielä nopeammin kuin olivat tulleet ja
katosivat katajapensaikkoon. Vasta metsän reunassa maantien varrella he
pysähtyivät ja istuutuivat hengähtämään.
-- Enkö minä sanonut, että ne ovat hyviä omenia, kerskaili Kalle.
-- Eivät ne mitään erikoisia olleet, vastasi Vaito kylmästi katsellen
miettiväisenä kaukaisuuteen.
Pojista tuntui koko juttu nololta.
-- Näkiköhän meitä kukaan? uteli Reino peloissaan.
-- Näki tai ei, se retki ei kannattanut, lausui Vaito. Hän koulua
käyneenä tunsi olevansa suurin syyllinen ja sitten hän jatkoi: -- Minä
epäilen sitä Ruotsin vanhaa lakiakin.
-- Jaa, kyllä ne sanovat asian niin olevan kuin minä väitin, lausui
Anssu. Hän oli tulipunainen kasvoiltaan.
-- Etkö sinä sitten omin silmin ole nähnytkään sitä pykälää?
-- Omin silminkö? Hm! En minä nyt sitä ihan varmasti muista. Olisikohan
niin, että siitä oli kerran puhetta isän ja Vuorenpään torpparin kera,
taikka mistä minä sen nyt olen saanut päähäni. Mutta totta sen vain
pitäisi olla.
Vaito ja Reino katselivat Anssua vihaisin silmin. Sellainen hän oli.
Suuri oli miehellä suu, mutta kun tuli tosipaikka eteen, silloin jäi
jäljelle perin vähän kelvollista. "Paljon porua, mutta vähän villoja."
Se sananlasku oli kuin luotu Anssua varten. Pojat tulivat entistään
synkemmälle tuulelle.
Mutta Jalavan Kalle, hän alkoi nyt selitellä huolettomalla
äänellä, että olipahan pykälä millainen tahansa, niin ei se Laukan
patruuna paljon olisi rikastunut niistä muutamista madonsyömistä
omena-vaivaisista, joita hänen puutarhassaan nyt oli vähemmän kuin
tunti sitten.
Samassa kuului maantieltä töminää. Mäellä näkyi hevonen ja rattaat.
Pojat pyrähtivät kuin lintuparvi liikkeelle ja pakenivat metsään. Sen
sai aikaan syyllisyyden tunto. Monta vallattomuutta ja ilkeyttäkin
oli heidän omallatunnollaan, ei siitä puhetta, mutta he olivat tällä
kerralla varastaneet, vaikkapa vain omenapuun altakin. Heistä tuntui
kuin koko maailma olisi sen tietänyt.
Metsän toisessa rannassa he taas tulivat kokoon, mutta heillä ei ollut
enää mitään puhuttavaa keskenään. Illan hämärtäessä he erosivat hiipien
kukin niska kumarassa kotiinsa.
Lukkarin Vaito juoksi kotiin tultuaan suoraa päätä isänsä luo ja teki
hänelle kysymyksen, joka oli saattaa ukon aivan ymmälleen.
-- Isä! Onkohan Ruotsin vanhassa laissa sellainen pykälä, että omenia
saa varastaa, jos syö ne paikan päällä.
Lukkari katseli poikaansa, katseli kirjakaappiaan ja taas poikaansa
ja räjähti nauramaan. Hän nauroi ja nauroi, löi suurilla lihavilla
kämmenillään polviaan ja nauroi.
Vaito tuli levottomaksi, sitten hän suuttui ja lausui katsellen
tiukasti isäänsä:
-- No niin! Sanotaan sitten, että minä ja Klemolan Reino ja muut pojat
olemme olleet Laukan puutarhassa omenavarkaissa, ja nyt olisi hyvä
tietää, onko se luvallista vai ei?
Lukkari lakkasi nauramasta. Hän nosteli uhkaavasti suuria
kulmakarvojaan. Mitä hän kuulikaan ja kuuliko hän oikein? Oliko hänen
poikansa ollut omenavarkaissa Laukan kartanon puutarhassa ja uskalsiko
se lurjus tulla tänne tunnustamaan sellaisia asioita?
-- Häh! ärähti hän julmasti.
Poika oli vaiti.
-- Oletko sinä varastanut omenia? kuului kuin ukkosen jyrinä.
-- Olen, mutta minä olen syönyt ne paikan päällä.
-- Paikan päällä! Minkä riivatun paikan päällä? Lukkarin ääni meni
yht'äkkiä oktaavia korkeammalle.
Tauko! Ja vielä kaksi taukoa!
-- Rantalan Anssu sanoi, että omenain ottaminen ei ole synti, jos syö
ne paikan päällä. Niin sanoo kuulemma Ruotsin vanha laki.
-- Tule tänne, ärjäisi lukkari käheästi liikutellen hermostuneesti
lihavia sormiaan.
Vaito astui askeleen isäänsä kohti. Hän tiesi, mitä tuleman piti,
mutta hän ei väistänyt vaaraa. Lukkari tempaisi seinältä kuuluisan,
pitkävartisen piippunsa, asetti poikansa vatsalleen polvillensa ja
alkoi paukutella hokien iskujen välissä:
-- Vai -- varastanut -- omenia --. Olisiko hyvä tietää -- mitä --
Ruotsin laki sanoo -- -- -- jaha -- jaha -- se sanoo näin -- -- --
tässä tapauksessa.
-- Montako omenaa sinä varastit?
-- Kaksi! vaikeroi Vaito, mutta minä söin ne paikan päällä.
-- Jaha, näin -- ensimmäiselle ja näin -- -- toiselle omenalle ja tämä
-- tämä se tapahtuu varmasti oikean paikan päällä.
Sitten lukkari heitti pojan luotaan sanoen:
-- Kas noin! Juuri sillä lailla sanoo Ruotsin vanha laki, mutta se on
vasta toinen puoli asiasta.
-- Mikä se toinen puoli sitten on? kysyi Vaito kyynelten vuotaessa
silmistä ja leukapielten värähdellessä.
-- Tahdotko sinä tietää sen toisen puolenkin? kysyi lukkari leppyneenä.
-- Tahdon! vastasi Vaito.
-- Sinun on korvattava varastamasi tavara Laukan patruunalle.
-- Millä minä sen korvaan?
-- Milläkö korvaat! Työlläsi! Saat itse hankkia korvaussumman.
Vaito meni illalla miettiväisenä vuoteeseensa. Hänestä tuntui
oikeastaan rauhalliselta ja hyvältä nyt, kun kaikki oli ohi ja selvänä.
Hän oli vakavasti päättänyt omalla työllään korvata sen vahingon,
minkä poikajoukko oli tuottanut Laukan isännälle. Eikä siinä muu olisi
auttanutkaan, nyt kun hänen isänsä oli saanut kuulla asian.
Vaito mietti valveillaan puolen yötä ja keksikin keinon. Pian kypsyvät
puolukat. Mikäpä on yksinkertaisempaa kuin poimia niitä muutamia
litroja, myydä ne kauppiaalle, jättää rahat isälle ja pyytää häntä
sopimaan asian Laukan herran kanssa.
Seuraavana päivänä Vaito nousi varhain aamulla, meni Klemolaan ja
vihelsi. Pian hän näki Reinon juosta piipertävän vastaansa. He menivät
nyt rantatien vieressä sijaitsevalle kukkulalle, paneutuivat pitkälleen
päivänpaisteeseen ja Vaito kertoi kaiken, mitä hän eilispäivänä oli
kokenut. Tällä välin tulivat toisetkin pojat paikalle. Vaito selvitti
heillekin asian ja ehdotti pikaista marjaretkeä.
Jalavan Kalle pani vastaan. Ei hän suostunut parin omenapahasen tähden
raahaamaan marjakoreja kauppiaalle. Ennemmin hän otti vaikka selkäänsä.
-- Mikäpä siinä auttaa, kun asia on tullut ilmi, puolustautui Vaito.
Kalle nousi, sylkäisi ja lähti astelemaan pois. Hän lähti hakemaan
hauskempia poikia, jotka osasivat varastaa omeniakin. Jokikylän pojat
olivat hänestä ämmämäisiä.
Myöskin Anssu pani aluksi vastaan, mutta Reino ja Kankareen Epa
asettuivat Vaidon puolelle. Niin päätettiin lähteä marjaan.
* * * * *
Marjapäivä oli kuulas syyskesän päivä. Aurinko paistoi, puiden latvat
ja rungot hohtivat. Jokikylän pojat astelivat marjakorit kädessä metsän
suuria holvikäytäviä yhä syvemmälle saloa kohti. Oli sanomattoman
juhlallista ja ihanaa kulkea syvälle metsään. Kun siellä vähänkin
huudahti kovemmin, vastasi kaiku kahdelta jopa kolmeltakin suunnalta.
Joskus lehahti aivan heidän edessään teeriparvi lentoon ja oravat
pakenivat heidän aikaansaamaansa melua peläten huimaavaan korkeuteen
honkien latvoihin, mistä näytti olevan vain lyhyt hyppäys alimmalle
pilven hattaralle.
Metsässä kulki polkuja ristiin rastiin. Mitä syvemmälle he tulivat,
sitä harvemmiksi ja pienemmiksi tulivat polut. Sammaleet muodostuivat
pehmeiksi, suuriksi mättäiksi, joille saattoi heittäytyä lepäämään ja
maata paljon mukavammin kuin oikeassa vuoteessa. Hongat pitenivät.
Niiden rungot kohosivat kuin valtavat mastot korkeuteen. Alhaalla
ne olivat aivan oksattomat, ylhäällä huipussa ne vasta haarautuivat
muodostaen komean latvan, jonka lävitse päivän säteet tirkistelivät
sammalikkoon.
Sitten he tulivat nummelle, joka ihan punersi puolukoista, ja nyt vasta
he alkoivat poimia marjoja tehden nopeasti työtä. Korin pohja peittyi
tuossa tuokiossa ja puolukka-astian paino kasvoi kasvamistaan. Metsä
kajahteli, kun he korkeilla pojanäänillään keskustelivat, ja korret
risahtelivat heidän astuessaan. Kaikki äänet kuuluivat moninkertaisina
noissa suurissa metsän saleissa. Nummen rinnettä lämmitti jo
puolipäivän aurinko, kun pojat poimittuaan korinsa täyteen asettuivat
sammalille lepäämään kuunnellakseen rauhassa korven ihmeellisiä ääniä
ja risahteluja. Juoksipa kerran suuri, harmaa jänis aivan poikaparven
ohitse kadoten synkeään kuusikkoon, missä kimalsi ainainen kaste.
Iltapuolella pojat lähtivät paluumatkalle, mutta huomasivat pian,
ettei se ollutkaan yhtä helppoa kuin metsään tulo. Yksi polku vei
oikealle, toinen vasemmalle ja kaikilla oli vielä risteilevät
sivupolkunsa. Toisaalla metsä harveni, mutta kauempana se taas sakeni.
Pojat astelivat peräkkäin ja heitä alkoi jo väsyttää. He istuutuivat
lepäämään korkean vuoren juurelle tietämättä, mihinpäin siitä olisi
lähdettävä. Aurinko paistoi jo vinosti puiden latvoihin ja runkoihin.
Korkeilla harjanteilla kävi säihkyvä sädekarkelo. Silloin Vaito
ehdotti, että kiivettäisiin vuorelle. Sieltä näkyisi laajalle ja
varmastikin nähtäisiin jokin tuttava paikka, mikä johtaisi heidät
Jokikylään.
Keino osoittautui erinomaiseksi. Jo ennen vuoren huipulle pääsyään
he saivat katseisiinsa kirkon tornin ja sen kultaristin, ja tuo näky
täytti heidän rintansa sanoin kuvaamattomalla riemulla. He tiesivät
olevansa turvassa ja kauan he mieli hartaana seisoivat katsellen kirkon
ristiä, jonka he niin monta kertaa ennenkin olivat nähneet Jokikylästä
päin. Nyt se puhui heille taas uutta, lempeää kieltään ja lupasi
heille, kuten kaikille eksyneille, varman turvan.
Kun he sitten kohosivat korkeammalle, näkyi pian koko kirkonkylä ja
kaukana kohosi heidän oma Jokikylänsä. Siellä se taas kuten sadat
kerrat ennenkin päilyi ilta-auringon paisteessa. Katot hohtivat ja
ikkunat välkkyivät kuin kirkkain kulta. Ne olivat kuin täynnä valoa ja
kultaa. Ei mikään ollut Jokikylän veroinen. Se oli kaiken vertailun
yläpuolella, paras kaikista paikoista maan päällä.
Väsyneinä suuntasivat pojat nyt askeleensa kirkkoa kohti ja tulivatkin
pian ulos metsästä kirkonkylän aukealle. Sieltä oli lyhyt matka
maantielle, mutta kaunis taipale vielä Jokikylään. Marjakorit tuntuivat
jo raskailta ja poikia raukaisi, mutta heidän mielensä oli tyytyväinen.
Enemmittä seikkailuitta he saapuivat Kukolan tienhaaraan, mutta siinä
seisoi heitä vastassa uhkaava poikajoukko. Jokikylän pojat eivät nyt
laisinkaan olleet tappelunhaluisia. He pysähtyivät ja alkoivat miettiä,
miten pääsisivät tuon uhkaavan vaaran ohi. He näkivät, miten tuossa
toisessa poikajoukossa heidän tulonsa jo oli herättänyt huomiota ja
miten siinä viittailtiin ja kuiskuteltiin. Marjamiehet istuutuivat
tien varrelle lepäämään toivoen, että heidän vastustajansa lähtisivät
tiehensä, mutta kirkonkylän pojat istuutuivat myöskin ja molemmat
puolet pitivät nyt toisiaan tarkasti silmällä. Aidan viereltä pisti
esille kurottavia kauloja ja päitä ja välistä osuivat kahdet vihaisesti
katsovat silmäparit vastakkain.
Vihdoin Jokikylän pojat kyllästyivät odottamaan ja päättivät lähteä,
kävi miten tahansa. Itse he eivät aikoneet antaa aihetta riitaan.
He päättivät kulkea keskellä tietä aivan rauhallisina, eikä olla
tietävinään kirkonkylän pojista. Kuitenkin heidän mielensä oli
alakuloinen ja he pelkäsivät pahinta.
He lähestyivät tuota synkännäköistä, äänetöntä poikajoukkoa. Kun he
olivat aivan sen kohdalla, nousi eräs tuntematon pitkätukkainen poika
seisoalleen ja kysyi, mitä marjat maksoivat. Samassa toisetkin nousivat
pystyyn ja äskeinen kysyjä pisti kätensä Anssun marjakoriin vetäen
sieltä kouran täyden puolukoita niin huolimattomasti, että kaikilta
syrjiltä tipahteli maahan punaisia marjoja virtanaan. Jokikylän poikien
oli nyt pakko pysähtyä, ja pian ojentui vieras käsi jokaista marjakoria
kohti. Rantalan Anssu tempaisi koriaan irti hyökkääjänsä käsistä
ja siinä rymäkässä yht'äkkiä koko kori repesi ja marjat putosivat
maantielle.
Anssu päästi kaikuvan hätähuudon. Epa ja Vaito asettivat nyt korinsa
maantielle ja hyökkäsivät tulipunaisina vastustajiensa kimppuun, mutta
nämä peräytyivät nähtävästi Anssun korin halkeamisesta ällistyneinä.
Jokikylän pojat käyttivät heti tilaisuutta hyväkseen temmaten korinsa
ja juosten siltaa kohti. Mutta heidän jäljessään tuli Anssu kirkuen
kamalia uhkauksia hirveistä prosesseista, jotka hän aikoi nostaa koko
kirkonkylää ja Kukolaa vastaan. Hänen isänsä oli lautamies, joka oli
ennenkin ajanut oikeusjuttuja.
-- Vielä te saatte myydä kengänriekaleennekin, pauhasi Anssu, ennenkuin
nämä sakot saatte maksetuiksi. Sanokaa vain Kukolan isännälle, että hän
on huomenna kotona, kun meidän isä tulee kahden todistajan kanssa häntä
haastamaan.
Jokikylän pojat saapuivat vihdoin omalle rannalle, mutta heidän
mielensä oli apea ja heiltä oli pitkäksi ajaksi mennyt usko tuohon
nykyaikojen tunnuslauseeseen, joka rohkenee julistaa, että maailma
aikojen kuluessa aina tulee paremmaksi.