Kykäs peltoon ja kynttilä pöytään, sanoo sananparsi. Klemolan
väentuvassa istuivat Reino, Vaito ja Kankareen Epa iltapuhdetta
viettämässä ja kuuntelemassa vanhan Antin tarinoita. Iltaisin oli
Antti joskus puhetuulella ja silloin hän harvakseen kertoili menneistä
ajoista, jolloin hänkin oli huoleton kuin taivaan lintu, ja mitenkä
sitten huolet alkoivat tulla ensin yksitellen putoillen kuin alkavan
syyssateen pisarat ja sitten tiheämmin yhä, kunnes niihinkin lopulta
tottui, niinkuin ihminen tottuu kaikkeen tässä maailmassa. Kun Antin
sai puhetuulelle, oli häntä hauska kuunnella, sillä hän tiesi kaikki
pitäjän vanhat asiat, tunsi kaikki nykyeläjät ja paljon menneen polven
ihmisiä. Ja niin oli elämä täällä Jokikylässäkin ollut kuin ihmeellistä
satua ajastajasta ajastaikaan. Antti kertoi Klemolankin suvun vaiheet
kolmessa polvessa sikäli kuin hän tiesi asioista. Hän muisti papit ja
lukkarit puolen vuosisadan ajalta, ja kaikista hän tiesi kaskuja toisen
toistaan hauskempia. Kun hän kerran oli kertonut omasta elämästään
vähäisen, sanoi Vaito hartaana:
-- Ei ole elämä sitten enää Antille hymyillyt.
-- Hm! sanoi Antti, hymyillyt... Ei ole, mutta sillon minä rupesin
hymyilemään elämälle, eikä sekään sitten kauan jaksanut vastaan
irvistellä. Ja siinä, pojat, siinä se konsti onkin, sillä kauan ei
elämä hymyile kenellekään. Muistakaa se.
Mutta yhdestä asiasta Antti ei suostunut keskustelemaan, -- vaimostaan
ja torpastaan. Jos kuka tahallaan ja asioita udellakseen viittasi
sinnepäin, silloin lopetti Antti paikalla juttunsa ja vaikeni kokonaan.
Hän vetäisi suuren tupakkakukkaron housuntaskustaan, kaivoi sieltä
jotakin mustaa, avasi suunsa selälleen ja heitti mällin ikeniinsä.
Sitten hän sylkäisi ruskean laikan lattialle, sanoi olevan myöhäistä ja
kömpi uunille.
Kesken juttelua tuli karjakko sisälle ja sytytti himmeän kattolampun.
Silloin pojat huomasivat, että Antin otsassa ja poskessa oli punaisia
naarmuja.
-- Mistä ne ovat tulleet, onko Antti loukkaantunut? he alkoivat heti
udella.
Antti huokaisi ja sanoi:
-- Hevonen potkaisi.
Sitten hän nousi ja lopetti puheensa.
Karjakko hymyili pojille ja laverteli sitten:
-- Akaltaan Antti ne on saanut muistoksi. Lauantaina oli viemässä taas
palkkaansa viimeistä penniä myöten ja sillä on nyt otsassa kuitti
paistamassa. Antti parka!
Uunilta kuului vain hiljainen murahdus, mutta pojat olivat aivan
kauhistuksissaan.
-- Onko sen akka niin paha? he kysyivät.
-- Käykää katsomassa, vastasi karjakko.
Pojat astuivat pihalle. Siellä tähtitaivas tuikki ja kuu oli suurena,
punaisena pyöränä nousemassa taivaanrannalla idässä päin. Siinä he
seisoivat katsellen tähtien lentoja ja miettien elämän ongelmia. He
keskustelivat Antista. Poikien yksimielinen mielipide oli, että syyn
täytyi kokonaan olla akassa, sillä parempaa miestä kuin Antti ei voinut
löytää miltään maan kulmalta. Mutta sen akan menettely oli saanut
heidät aivan kuohuksiin. Miten saattoikaan ihminen käyttäytyä sillä
tavalla Anttia kohtaan, joka nöyrästi ja uskollisesti häntä elätti ja
kantoi viimeiset roponsa vaimolleen. He päättivät seuraavana päivänä
käydä vähäisen tutkimassa, mitä se Antin akka torpassaan oikein
hommaili, kun sille ei mikään raha riittänyt, eikä se koskaan ollut
oloonsa tyytyväinen.
Seuraavan päivän aamuna pojat sitten kokoontuivatkin tienvarren
kukkulalle salaperäiseen luolaansa ja pitivät neuvottelua Antin akasta
ja siitä, uskallettaisiinko käydä häntä katsomassa.
-- Jos mentäisiin ja haukuttaisiin sitä oikein kamalasti, ehdotti Reino
miettiväinen ilme naamallaan.
-- Taikka jos uhattaisiin sitä jalkapuilla! Ainakin ennen aikaan
tuommoisia muijia pantiin jalkapuuhun. Meidän isä on sellaisen
tapauksen nähnytkin, kertoi Vaito.
-- Mutta jos se paneekin meidät jalkapuuhun, tuumaili Epa harvakseen.
Vaito ehdotti, että käytäisiin ainakin katsomassa, onko siellä torpassa
akkaa ollenkaan. Jokin selvyys tässä täytyi tulla. Anssu väitti kyllä,
että siellä on akka. Hän oli nähnyt sen monta kertaa ja Epa oli myöskin
nähnyt.
Vaito kysyi silloin, minkänäköinen se oli, mutta sitä eivät pojat
osanneet selvittää.
-- Siinäpä sitä ollaan. Ei siis ole mitään varmuutta, että se todella
on akka. Mitäs sanoisitte, jos se olisi noita? Ennen aikaan noitia oli
hyvin paljon, mutta vaikka ne ovatkin nykyaikana vähentyneet, voi niitä
vieläkin joskus tavata.
Poikien hiukset nousivat pystyyn.
-- Noita! Se on kamalaa, vaikeroi Anssu, jonka housut alkoivat tutista.
-- Pyydettäisiinköhän poliisi mukaan, sanoi Reino. Mutta silloin Vaito
nousi. Hän muisti jälleen, että hänen nimensä entisinä aikoina oli
ollut Attila, Jumalan ruoska. Nyt hän tunsi, että maakunta taas kaipasi
häntä; hänen täytyi esiintyä.
-- Jännittävää se vain on, hän sanoi. -- Tulettehan mukaan, niin
näytämme taas kerran maailmalle, että Attilan hevosen jälki ei ruohoa
kasva.
Pojat eivät tästä viimeisestä uhkauksesta ymmärtäneet enempää kuin
Vaito itsekään, mutta se vaikutti. Se sai pojat uskomaan, että Vaito
omasi jonkin ehkä isältään perimänsä keinon noitia vastaan, ja se
rohkaisi kaikkia.
He lähtivät ja päättivät tällä kerralla ottaa asiasta lopullisesti
täyden selon. Niin kauan kuin Antin torppaa ei vielä näkynyt, he
olivat perin miesmäisellä tuulella ja keskustelivat vain siitä, miten
he näyttävät nyt yhtä ja toista niin yhdelle kuin toisellekin. Mutta
kun torppa alkoi näkyä, muuttuivat pojat yhä harvasanaisemmiksi ja
varovaisemmiksi.
Torppa oli metsän reunassa, pieni, harmaa rakennus, jossa oli vain
ikkuna ja ovi. Ikkunan edessä oli pieni puutarha -- pari marjapensasta
ja kolme rehevää omenapuuta, jotka Antti itse oli istuttanut. Torpan
savupiipusta nousi par'aikaa vieno, sininen savu, josta sai arvata,
että asukas oli kotomailla.
Pojat hiipivät aluksi metsänreunaan asti ja paneutuivat siihen
pitkälleen tähystämään. Heidän sydämensä tykytti kovasti ja jälkeenpäin
Epa kertoi selvästi kuulleensa, miten Anssun hampaat kalisivat. He
puhuivat kuiskaamalla ja kääntyivät usein katsomaan taaksensa, sillä
heillä oli sellainen tunne kuin joku aikoisi tarttua heidän niskaansa
takaapäin.
Jonkin aikaa maattuaan ja tirkisteltyään he äkkiä säpsähtivät. Torpan
ovi aukeni ja naishenkilö astui sieltä portaille huuhtomaan astioita ja
hyräili itsekseen tuttua laulua.
-- Siinä otus on, kuiskasi Vaito. -- Kyllä se on selvä akka.
-- Eikä se ole hullumman näköinenkään, vastasi Epa.
Pojat huokaisivat helpotuksesta. Oli tavattoman hyvä, ettei se
ollutkaan noita. Samassa kuului veräjän ritinää. Kaksi leveätä eukkoa
tuli Antin torppaa kohti. Kuin suuret laivat he purjehtivat veräjän
kautta sekä edelleen polkua pitkin torpalle. Ne olivat kauppa-Eveliina
ja Matsonska, kolmen pitäjän kuuluisimmat juorukellot.
-- Siellä tulee kahvikekkerit, sanoi Vaito kiivaasti.
-- Siellä juodaan meidän Antin rahoja, selitti Reino.
Pojat makasivat taas hetken paikallaan. Sitten he päättivät hiipiä
omenapuiden alle nähdäkseen ikkunasta sisälle. Se oli helppo tehtävä.
Toinen toisensa perästä he ryömivät aidanraosta pellon ojaan ja pian
pisti neljä päätä esille omenapuiden juurelta. Pojat nousivat pystyyn
puun runkoa vasten ja kurottautuivat ikkunaa kohti.
Lasi oli vanha ja hohti kaikkia sateenkaaren eri värejä, mutta siitä
saattoi kuitenkin helposti nähdä, mitä sisällä tapahtui. Ikkunan edessä
oli pöytä ja sillä höyrysi suuri kahvipannu. Sen ympärillä istui kolme
eukkoa, kullakin edessään kuppi höyryävää kahvia. Kaikilla oli pitkä
nenänpää ja eteenpäin pistävä leuka. Antin eukko oli muita suurempi ja
sievempi. Torpasta kuului nyt sellainen papatus kuin kaikki Jokikylän
harakat olisi koottu samaan häkkiin. Antin eukko otti esille voipytyn
ja pisti teelusikallisen voita kuhunkin kahvikuppiin.
-- Noin sitä herkutellaan, kuiskasi Vaito nyrkkiään puristaen.
-- Ja Antille se ei anna edes silakkaa, vaan raapii otsankin
naarmuille, kiivaili Reino.
-- Pönkitetään ovi ulkoapäin, kuului nyt kuiskaus joka taholta. Vaito
ryömi jo sille sivulle, missä ovi oli, ja kohosi siellä rohkeasti
seisomaan viitaten pojat luokseen. He tarkastelivat nyt ovea joka
taholta ja huomasivat pian, että oli helppo sulkea se lujasti
ulkoapäin. Siinä oli näet kaksi lautaa poikinpäin. Jos otti suoria
seipäitä, tuki niiden toisen pään maahan ja väänsi toisen pään laudan
alle, ei mikään voima saanut sisältäpäin ovea auki.
Pojat olivat pian touhussa. He kantoivat pari vahvaa riukua ovelle,
työnsivät ne maahan niin syvälle kuin jaksoivat ja sysäsivät sitten
niiden toisen pään varovasti, mutta voimakkaasti oven poikkilaudan
alle. Vahvistukseksi pönkille tuotiin vielä muutamia lujia lautoja,
joilla tuettiin oven alaosa.
-- Mutta, puheli Epa harvalleen, ne tulevat ikkunasta. Anssu keksi
siihen keinon. Oven vieressä oli suuri, syvä kaukalo pystyssä
kuivamassa. Se kannettiin varovaisesti ikkunan alle ja sitten alettiin
täyttää sitä ojavedellä. Pojat toimivat nyt jo rohkeammin, sillä oven
pönkittämisen jälkeen oli heidän oma turvallisuutensa taattu. Ennenkuin
akat saivat oven auki, olisivat pojat jo toisella laidalla Jokikylää.
Kaikki, mikä astiaksi kelpasi, otettiin nyt käytäntöön, mutta työtä
siinä oli sittenkin. Vihdoin voitiin kaukalon katsoa olevan niin
täynnä, että se puolestaan täytti tehtävänsä. Torpasta sisältä kuului
yhä sama huoleton papatus ja nauru. Siellä ei aavistettukaan vaaraa.
Lopetettuaan työnsä pojat vetäytyivät jälleen metsään ja asettuivat
erään kallion laelle odottamaan työnsä tuloksia. He istuivat ja
odottelivat. Torpassa jatkui yhä papatus. Taas he odottelivat ja
tulivat jo kärsimättömiksi. Vaito arveli, että akkojen täytyi jo olla
ainakin kahdennessakymmenennessä kupissa.
Vihdoin pojat kyllästyivät odottelemaan. Heidän kaikki jäsenensä olivat
jo aivan puutuneet. He päättivät lähteä kylään ja palata parin tunnin
kuluttua katsomaan, oliko tilanne vielä ennallaan.
Kylään päästyään pojat keksivät pian uusia hommia ja hetken kuluttua he
olivat unohtaneet koko Antin torpan ja sinne sulkemansa eukot. Mutta
heidän juuri astuessaan iltapäivällä Klemolan pihaan alkoi jostakin
kuulua kaukaista kirkunaa ja huutoa.
-- Mitä se mahtaa olla?
-- Olisikohan taas syttynyt tulipalo? kyseltiin.
Kirkuna sillä välin yhä kiihtyi ja koveni. Pojat juoksivat maantielle,
mihin pian kokoontui koko Klemolan väki. Nyt huomattiin, että huuto
kuului Antin torpalta. Sieltä kuului lisäksi sellaista kuminaa ja
pauketta kuin riihtä olisi puitu. Pojat katsahtivat merkitsevästi
toisiinsa, mutta pelkäsivät niin kovasti, etteivät uskaltaneet
sanaakaan hiiskahtaa.
-- Mitä merkillistä siellä tapahtuu? kyseli Klemolan emäntä.
-- Ihan siellä taidetaan sikaa tappaa, sanoi karjakko nauraen ja
katseli tutkivasti poikia epäillen heidän sormiensa olevan tässä
pelissä.
Kyllä olikin asiassa arvelemista, sillä kova mökä ja kirkuna kävi nyt
Antin mökissä. Onneksi Antti oli lähtenyt takamaalle työhön, joten hän
pelastui tuota näytelmää katsomasta. Pojat olivatkin hänen vuokseen
olleet levottomia, sillä hänelle he eivät tahtoneet tuottaa harmia. He
olivat vain antaneet pienen muistutuksen hänen eukolleen.
Torpassa jatkui ryminä ja pauke yhä. Kukolan ja muidenkin talojen väki
tuli maantielle kuuntelemaan. Jo puhuttiin lähteä miehissä katsomaan,
mitä tuo elämä merkitsi, mutta juuri silloin avautui torpan ikkuna
selki selälleen. Sieltä pisti esille eukon pää ja samalla alkoi kuulua
niin hirvittävä kimotus, että Jokikylän pojat kauhuissaan pistivät
sormet korviinsa.
Vihdoin tuo pää katosi, mutta sen sijaan ilmestyi sätkyttelevä
jalkapari ikkunaan. Vähitellen sieltä tuli ulos akan takapuoli. Hameet
vain liehuivat tuulessa ja jalat koettivat vuoron perään kurottautua
maahan etsien tukea. Sitten tulija pudota muksahti maahan. Samassa
kajahti korvia vihlova kiljahdus halki jokilaakson. Pojat olivat lentää
istualleen. He yksin tiesivät, että kaukalo oli kunnialla täyttänyt
tärkeän tehtävänsä.
Maahan pudonnut eukko alkoi nyt hyppiä torpan edustalla kuin vimmattu.
Hän heilutteli käsiään ja huusi sydäntävihlovasti sanoja, joita kukaan
ei voinut ymmärtää. Kaksi eukon päätä pisti sitten ulos ikkunasta, ja
kun ne yhtyivät kimotukseen, puhkesi koko Klemolan väki nauramaan. Moni
katseli poikia epäillen ja tutkivasti, mutta siinähän he seisoivat
maantiellä yhtä viattoman ja ällistyneen näköisinä kuin muutkin ihmiset.
Antin torpalla huuto laimeni. Akat olivat tulleet käheiksi. Siellä
oli ovi saatu auki. Eukot sulkeutuivat nyt uudelleen torppaan, mistä
sitten vielä aika ajoin kuului hiljaisempaa kimotusta koko iltapäivän.
Ja uudelleen nousi tuo paljon puhuva, hieno, sininen savu torpan
savupiipusta.
Mutta Jokikylän pojat päättivät jäätyään vihdoin yksin maantielle,
että ei siihen torppaan pistä itse sarvijalkakaan nenäänsä, ja hiljaa
he kuuntelivat, kun pitäjällä ainakin viikonpäivät ihmeteltiin sitä
paukkinaa ja kimotusta, mikä Antin torpasta kuului toisella viikolla
tiistaina.