Tyynin, kirkkain äänin kumahtelivat sunnuntain aamukellot kirkonkylästä
Jokikylään, minkä takana kohoavista metsäisistä vuorenharjanteista
kaiku kantoi ne moninkertaisina takaisin. Jokikylä lepäsi siinä
nousevalla rinteellään kirkkaassa päivänpaisteessa ja joki sen edessä
ihan säihkyi syvässä uomassaan. Kaukaa kuului kosken kohina.
Taloista ja pihoilta lähti ihmisiä astelemaan kirkonkylää kohti.
Edellä kulkivat miehet, pyöreä, musta hattu päässään, harjatuissa
juhlatakeissaan ja kolmen askeleen päässä vaimot pyhähameissa sekä
mustat, kiiltävät silkkihuivit päässään. Jos poika oli mukana,
astui hän vanhempiensa välimailla suuri hattu korviin saakka päähän
painettuna, koettaen astua yhtä pitkiä askeleita kuin isäkin. Tytöt
tulivat joko äitinsä perässä tai rinnalla.
Varakkaista taloista ajettiin kirkolle korskuvilla orheilla, jotka
sitten jumalanpalveluksen aikana kirkon aidan ulkopuolella kuopivat
maata vaahto suussa ja hirnuen kärsimättöminä.
Jokikylän pojat olivat hekin pyhäaamuna puetut juhlapukuunsa. Klemolan
Reino, lukkarin Vaito, Rantalan Anssu ja Kankareen Epa seisoivat
maantien varrella Klemolan riihiveräjän takana ja katselivat ihmisten
kirkkoonmenoa. Paljon oli jo väkeä mennyt heidän ohitseen, sitten tuli
kimmeltävät silkkihuivit päässään Kalliomäen emäntä ja hänen molemmat
tyttärensä.
Poikien sydämet hätkähtivät pitkin linjaa. Noin ihmeen kauniina he
eivät olleet vielä koskaan nähneet Kalliomäen tyttäriä. Ellin mustat
kulmakarvat kaartuivat häikäisevinä hänen lumivalkealle iholleen, kun
hän hymyili pojille hyvän päivän.
Heidän ohimentyään pojat olivat joka jäsen jännityksissä. Kuitenkin he
vaikenivat ja miettivät kukin, miten pääsisi erilleen toisista pojista
ja voisi huomaamatta pujahtaa kirkkoon sekä istuutua siellä sellaiseen
paikkaan, mistä saattoi itse piilossa pysyen joskus vilkaista
kalliomäkeläisten penkkiin.
Reino rupesi yht'äkkiä kamalasti haukottelemaan ja tuumaili:
-- Tämä on hahhaa! hahhaa! tämä auringonpaiste niin, hahhaa,
väsyttävää, että minä menen hahhaa -- maata.
-- Minun myöskin taitaa pitää lähteä. Meidän lampaannahkoja on
karvarilla ja isä käski minun käydä katsomassa, joko ne pian
valmistuvat, sanoi Anssu.
Reino lakkasi heti haukottelemasta luoden Anssuun epäluuloisen katseen.
Karvarin asuntohan oli aivan jokitörmällä kirkkotien varrella. Jos
Anssu meni sinne, katkaisi hän samalla Reinolta tien kirkkoon,
vaikkakin silminnähtävää oli, että Anssu aikoi karvarin varjoon
kätkeytyen livahtaa suoraa päätä kalliomäkeläisten perässä kirkkoon.
Silloin Vaito ällistytti poikia lausumalla hirvittävän uhkauksen:
-- Minä lähden kirkkoon. -- Hän, lyseolainen kun oli, piti Kalliomäen
Elliä jo aivan omanaan ja arveli, etteivät tuollaiset pojannaskalit
kuin Reino ja Anssu vielä ymmärtäneet tytöistä mitään. Epa taas oli
hiljainen ja jörö luonteeltaan, ettei häntä tarvinnut ottaa lukuun.
-- Meneks' sää kirkkoon? kirkaisivat pojat kuin yhdestä suusta.
-- Menen, sanoi Vaito. -- Minä vain käyn siellä, kyllä minä pian tulen
takaisin. Isä käski tuomaan itselleen uuden virsikirjan.
-- Kuule! Jos minä tulisin sinun kanssasi? Mentäisiin parvelle
istumaan, ehdotti Reino.
-- Niin, ja saisin kai sitä minäkin kerran vuodessa mennä kirkkoon,
vakuutteli Anssu.
-- Mennään sitten noiden kalliomäkeläisten perässä, ehdotti Epa
vakavana ja rauhallisesti.
-- Mitä me kalliomäkeläisistä välitetään, kivahti Reino.
-- En minä ainakaan rupea heidän perässään hyppäämään, kiivaili Anssu.
Vaito taas selitti, ettei ole ollenkaan varmaa, että kalliomäkeläiset
menevätkään kirkkoon. Ne käyvät usein muuten vain kirkonkylässä.
Lopputulokseksi tuli, että he lähtivät joukolla, naamat vakavina
astelemaan kirkolle päin. Kun maantie oli täynnä väkeä, ei tarvinnut
pelätä tappelua enempää Kukolan kuin kirkonkylän poikienkaan kanssa,
mutta siellä niitä seisoi pitkin veräjiä huolettomassa asennossa
ja katseet, joita he loivat Jokikylän poikiin, olivat enemmän kuin
höystetyt ivalla. Jokikylän pojat kulkivat kuin kävelykilpailuissa,
mutta koko ajan he tunsivat noiden ivallisten katseiden painon
hartioillaan. He huokasivat alakuloisesti, mutta tunsivat sitten
olevansa marttyyrejä, jotka uskonsa tähden saavat kärsiä vainoa ja
pilkkaa ilkeämielisiltä maailman lapsilta.
He saapuivat kirkkoon, seisahtuivat ulko-ovelle ja ottivat lakit
päästään. Vaito ehdotti, että mentäisiin heti lehterille, sieltä kun
muka näkyi koko kirkko alttaria myöten. Pojat kiipesivät nyt kamalasti
jalkojaan kopistellen lehterille, mutta suureksi pettymyksekseen he
huomasivat, että molemmat etupenkit olivat jo väkeä täynnä.
-- Mennään tänne, mennään tänne, kuiskasi Vaito hämillään, hiusmartoa
myöten punaisena kuin rapu.
Syvästi pettyneenä pojat istuutuivat lehterin kolmanteen penkkiin,
missä heillä ei ollut muuta katsottavaa kuin edessä istujain
punaiset niskat tai parhaassa tapauksessa lehterin seinille asetetut
kulmikkaat ja kömpelöt keskiaikaiset maalaukset, jotka esittivät
vanhan testamentin kuninkaita ja profeettoja. Niissä oli taustana
ihmeellisiä maisemia vuorineen, virtoineen ja kaupunkeineen. Etualalla
seisoi paljain jaloin ja kirja kainalossa partasuinen ukko, jonka
pää oli aivan tavaton ruumiiseen verrattuna. Ihmisillä oli yllään
leveät, siniset tai punaiset kaavut ja paljaat varpaat olivat pystyyn
kääntyneet.
Aluksi pojat olivat aivan kuohuksissaan. He arvelivat ensin, että Vaito
oli tahallaan tuonut heidät tänne rotanloukkuun, ja miettivät jo,
missä olisi sopivin paikka antaa Vaidolle selkäsauna tämän konnuuden
rangaistukseksi, mutta heidän sydämensä heltyi, kun Vaidon suuret
silmät pettymyksen aiheuttaman mieliharmin kostuttamina ja avuttomina
katselivat heitä ikäänkuin kysyen:
-- Mitäs nyt tehdään, pojat?
-- Mitäpä muuta kuin kärsitään; on sitä kärsitty ennenkin, ajattelivat
pojat ja huokaisivat.
Kun kirkonmenot alkoivat, virkistytti toiminta aluksi paljon Jokikylän
murheen murtamia miehenalkuja. Urut helähtivät soimaan ja suvivirren
toiveikkaat sävelet täyttivät kirkon holvit. Ensimmäisenä kaikista
virkosi musikaalinen Klemolan Reino, joka kirkkaalla pojan äänellään
yhtyi laulamaan:
-- Aurinko maamme puoleen
lähestyy lähemmäs,
virvoittaa luonnon kuolleen,
sen tekee eläväks'.
Sitten alkoi saarna. Ensimmäiset viisi minuuttia pojat kuuntelivat, kun
rovasti puhui maan asukasten huolista ja murheista, leipätaistelusta,
synnistä ja pahoista himoista, joista vasta kristinopin valo kykenee
ihmiset kirvoittamaan. Sitten pojat alkoivat ajatella muita asioita,
sillä he eivät ymmärtäneet vielä elämää. Huoli ja murhe -- siitä he
eivät tietäneet mitään, leipätaisteluun saakka he eivät vielä olleet
jaksaneet ulottaa katsettaan. He tiesivät, että synti oli jotakin
kamalaa, samoin kuin lihan himokin, mutta mitä ne olivat, sitä he eivät
käsittäneet.
Nuo vanhat ihmiset, ne näyttivät kehittyneemmällä älyllään kyllä
ymmärtävän joka sanan, ja että he ottivat kukin saarnasta osansa, sitä
todisti pian nenäliina naisten kädessä ja miesten leukojen harras
täräjäminen.
Jokikylän pojat alkoivat tuumailla, missä Kalliomäen Elli mahtoi
istua? Anssu nousi seisomaan saadakseen nähdä edes vilauksen Ellin
silkistä, mutta hänen toivonsa oli turha. Neljännestunnin he sitten
katselivat ulos vahvaan kiviseinään laitetuista ikkunoista, mistä
kirkas päivänvalo virtasi lehterille kullaten kattokruunut ja välkkyen
sadoin värivivahduksin niiden suurilla kristalleilla. Ulkoa siinti
hautuumaan vehmaiden lehtipuiden latvat ja kaukainen metsänranta. Pojat
haaveilivat marjamatkoistaan sekä iloisista, huolettomista hetkistä
tienvarren kukkuloilla tai jokirannan raitojen varjossa.
Sitten Epa pitkillä käsillään alkoi silitellä profeettain partoja. Se
näytti tavattoman hassunkuriselta. Epa pisti pikkusormensa Aaprahamin
nenään. Pojat alkoivat tirskua ja herättämästään huomiosta innostuneena
Epa alkoi kutitella kuningas Salomon jalkapohjia, juuri kun Saban
kuningatar saapui tämän luokse kuuluisalle tervehdyskäynnilleen.
Silloin heidän sivultaan kuului vihainen ja äänekäs kuiskutus. He
käänsivät katseensa ja näkivät kauhukseen suutari Lumperin seisovan
vierellään. Laihalla etusormellaan ja pikisellä peukalollaan hän
taittui Epan ohimotukkaan, venytellen sitä ja samalla puoliääneen
antaen ankaraa satikutia tuolle nuorelle majesteettirikolliselle.
Ja suutari sätti poikia tahallaan niin kovalla äänellä, että koko
lehteri kuuli sen. Pian oli kymmenkunta vihaista naamaa kääntynyt
töllistelemään Jokikylän poikia.
Suutari innoissaan nipisti Epaa uudelleen ohimotukasta, kunnes Epa
hädissään päästi pienen, pidätetyn kirkaisun. Sitten suutari siirsi
laihat sormensa Anssun ohimotukkaan. Anssu oli heti pillahtavinaan
itkuun. Hän oli siinä konstissa erikoisen taitava ja oli säännöllisesti
siten pelastunut selkäsaunasta kotonaan, sillä heti kun Anssu pillahti
itkemään, tuli hänen helläluontoinen äitinsä väliin ja lopetti
toimituksen alkuunsa. Vieläpä täälläkin suutari heti hellitti otteen,
varsinkin kun lukkari samassa pisti päänsä esille urkujen takaa
katsoen, mitä meteliä lehterillä oikein pidettiin.
Mutta suutari jäi seisomaan poikien viereen pitäen heitä alituisesti
silmällä, ja jos he liikahtivatkin, ärjyi Lumperi heille puoliääneen
kamalia uhkauksia.
-- Kädet ristiin, senkin tomppelit! -- Kakarat kun tulevat melskaamaan
kirkon lehterillekin. Kyllä minä teidät opetan! -- Sshhsshh, sihisi hän
uhkaustensa lomassa.
Anssu yritti niistää nenäänsä, mutta heti suutari ärjäisi:
-- Hiljaa pitää istuman, senkin mukulat; hävetkää, mullikat!
Pian eivät pojat uskaltaneet liikahtaakaan. Paras paikka oli sittenkin
Epalla seinän vieressä. Hän voi Lumperin huomaamatta edes liikutella
varpaitaan, joihin hän nyt kokosikin kaiken liike-energiansa, -- tuohon
ainoaan paikkaan, mistä se nyt voi purkautua.
Poikien koettelemusten malja alkoi olla kukkuroillaan. Puhuaksemme
kuvaannollisesti täytyi heidän hörppäillä sen vaahtoava sakka pohjaa
myöten.
Reino keksi pian uuden liikemuodon. Hän alkoi liikutella kieltään
suussa tahdissa eteen- ja taaksepäin. Se helpotti hiukan aikaa.
Sitten hän koetteli saada korviaan heilumaan ja sai siten tilaisuuden
ponnistaa kaikki voimansa äärimmilleen. Mutta näistä "hätäaputöistä"
huolimatta poikien asema oli äärimmäisen tukala.
Heitä ihan ällötti. He olivat siinä aivan avuttomina pahimman
vihamiehensä suutari Lumperin kynsissä. Eivät he olleet voineet
aavistaakaan, että sellainen mies kuin suutari Lumperi tulisi
sellaiseen paikkaan kuin kirkko oli. Ja nyt se seisoa törrötti heidän
vieressään nauttien voitonriemuisena poikien ahdingosta. Vihdoin
viimeinkin hän oli saanut heidät kynsiinsä ja näytti nyt heille
havainnollisesti, kuka kukin on. Vieläpä hänellä tuntui olevan
jonkinlaista toimitustakin kirkonmenojen kestäessä. Hän näet istui
lukkarin vieressä ja avusti tätä asettamalla valkoisia numeroita
suureen, mustaan tauluun, joka sitten käännettiin seurakuntaan päin. Ja
aina kun virren numero oli valmis, käänsi Lumperi ylhäisellä liikkeellä
leukapartansa lukkaria kohti, joka vielä ylhäisemmällä liikkeellä
nyökäytti päätään hyväksymisen merkiksi. He molemmat oikein sähisivät
pelkästä arvonsa tunnosta. Jokikylän poikien mielestä kaikki tuo oli
aivan tavatonta ja samalla syvästi surullista.
Heidän täytyi nyt istua liikkumatta aika, jonka he yksimielisesti
arvioivat "varttia vaille iankaikkisuudeksi". He olivat saarnan lopulla
aivan pakahtumaisillaan. Reino istui tulipunaisena kädet ristissä ja
liikkumattomana kuin kuvapatsas, paitsi että hän yhtämittaa nieleskeli,
kokosi sylkeä suuhun ja nieli sen taas. Hän sai ponnistella kaikki
voimansa saadakseen aikaan nielemisen, mutta jotakin hänen täytyi tehdä.
Vihdoinkin saarna loppui. Suutari kiirehti asettamaan mustalle taululle
uutta virrennumeroa. Urkuri viritti alkusoiton.
Silloin Vaito, joka istui äärimmäisenä, käytti vikkelästi hyväkseen
tilaisuutta ja hiipi lehterin portaita alas. Muut pojat seurasivat
esimerkkiä, mutta koko matkan he olivat tuntevinaan suutarin peukalon
ja etusormen aivan niskahaivenissaan ja pitivät joka sekunti
mahdollisena, että heidät temmattaisiin takaisin lehterille ja
vietäisiin kuningas Salomon eteen, sitten kun Saban kuningatar oli
poistunut, vastaamaan hänen majesteettinsa jalkapohjien kutituksesta
ja tuomittavaksi rangaistukseen, mikä sellaisesta rikoksesta ei voinut
olla ainakaan vähempi kuin teilaus.
Pojat valtasi pakokauhu. Lehterin portaat kolisivat heidän
kompuroimisestaan. Epa, joka tuli viimeiseksi, laukkasi kolme porrasta
kerrallaan. Monet kirkkoväestä kääntyivät paheksuvin ilmein katsomaan
taakseen. Nyt he vihdoin näkivät Ellinkin hämmästystä kuvastavat
kasvot, kun hän käänsi päänsä kirkon perälle päin hälinää kohti.
Onneksi alkoi virsi. Pojat punoittivat häpeästä. He toivoivat,
että maa olisi niellyt heidät, mutta sitten he näkivät kirkon oven
avoinna ja vaihtoivat edellisen toivomuksensa nopeasti uuteen paljon
hauskempaan asiaan. He livahtivat ovesta kirkon porstuaan ja siitä
ulos avaraan maailmaan. Ja kyllä he riemuitsivat. He olivat jälleen
vapaat painajaisestaan, saivat liikutella jäseniään, aukoa leukojaan,
potkia, tuuppia toisiaan, syljeskellä, väännellä niskojaan ja tehdä
lukemattomia yhtä hauskoja asioita. Pahimmin oli Reinon laita, hän kun
ei mitenkään tahtonut voida lakata nieleskelemästä, vaan vielä koko
seuraavankin päivän vain kalmankalpeana kokoili sylkeä suuhunsa ja
nieleskeli, kunnes yöllä näki sellaista unta, että hän putosi korkealta
lehteriltä suoraan Saban kuningattaren jalkojen juureen ja huomasi,
että tämän leijonankesyttäjien päämiehellä oli -- Lumperin kasvot.
Silloin Reino pelästyi niin kauheasti, että unohti joksikin aikaa koko
nielemistaidon.
Kirkon porstuasta ulos astuessaankin pojat olivat niin kauhuissaan,
että Anssu löi päänsä ovenpieleen, kun kirkonkello äkkiä kumahti
korkealla heidän yläpuolellaan.
Väkeä alkoi vähitellen tulla ulos kirkon ovesta. Pojat liittyivät
ensimmäisiin jokikyläläisiin. Kukolan ohi kuljettuaan he hypellen kuin
nuoret, virmat varsat saapuivat jälleen Klemolan riihelle, missä he
vanhan riihen salaperäisiin sokkeloihin katosivat näkymättömiin. Mutta
nokisten hirsien raosta tirkisteli pian neljä uteliasta silmäparia
seuraten Kalliomäen tytärten joustavia askeleita jokitörmältä kylätietä
pitkin kauas Valkealan metsän laitaan asti, mihin maantie upposi heidän
näkyvistään komeiden honkien keskeen.