Klemolan talossa oli suuri hälinä. Siellä tehtiin parhaillaan taikinaa,
mutta huomattiin, että hiiva oli loppunut.
-- On se ihan merkillistä, pauhasi emäntä, kun hiiva on taas loppunut.
Siitä olisi pitänyt ilmoittaa minulle ajoissa, että olisi ehditty hakea
kauppiaalta uutta hiivaa. Se on niin merkillistä, että jollen minä itse
ole joka paikassa, huolehdi itse kaikesta, niin kohta kaikki loppuu
talosta. Miksei sitä saanut viime leipomisen jälkeen ilmoittaa, että
nyt siihen meni kaikki hiiva.
Piikatytöt livahtelivat pois pauhaavan emännän tieltä. Eivät he
hänen moittimisistaan paljoakaan harmistuneet, sillä he tiesivät
kokemuksesta, että Klemolan emäntä oli pitäjän paras emäntä, toimelias
ja riuska, oikea entisen ajan emäntä, jonka läsnäolo vasta tekee talon
taloksi. Kuten kaikki tarmokkaat luonteet, oli hän samalla kiivas ja
komentava, mutta hyväsydäminen.
-- Missä se Reino on? kysäisi emäntä.
-- Reino hoi! Reino hoooiii! huudettiin heti ovesta ja kolmesta
ikkunasta.
Reinon pää kohosi hitaasti navetan katolta katonharjan yli. Hän
tirkisteli ensin varovaisesti saadakseen selville, oliko asia hauska
vai ikävä.
-- Reino hooii!
-- Mitä?
-- Tule pian tupaan, emännällä on asiaa.
Reino arveli silloin äidin laittaneen pannukakkua ja tahtovan lepyttää
häntä erään heidän välillään viime viikolla sattuneen erimielisyyden
takia, josta edellä on puhuttu. Emäntä oli näet ottanut käytäntöön
sellaisen perin arveluttavan tavan, minkä johdosta Reino oli jo toista
viikkoa odottanut joko pannukakkua tai lautasellisen vadelmahilloa. Nyt
hän juoksi pyrynä tupaan.
-- Reino! huuteli emäntä kimeällä äänellä. -- Se on ihan merkillistä,
kun nyt hiivakin taas on loppunut. Reino! Juoksepas kiltisti hakemaan
hiivaa kirkonkylän kauppiaalta.
Reino hiukan nolostui. Hän oli ollut pannukakusta jokseenkin varma.
Ja sitä paitsi, ei sinne kirkonkylän kauppiaan luo niin vain kiltisti
juosta. Äiti näytti unohtavan Kukolan talon, joka oli maantien
varrella, ja ennen kaikkea Kukolan pojat. Sillä matkalla voi saada,
selkäänsä.
Reino koetti estellä.
-- E-en minä oikein mielelläni sinne lähtisi.
-- No, se nyt on vähän merkillistä, pauhasi emäntä, kun noista,
suurista pojistakaan ei ole ihkasen mitään hyötyä. Etkö sinä nyt jaksa
edes hiukkasen auttaa vanhaa äitäsi?
Piiatkin katselivat paheksuen Reinoa ja sanoivat:
-- Reino, hyi olkoon, miten huono mies!
-- Minä menen, sanoi silloin Reino kolealla äänellä. Hän ajatteli,
että koska äiti kerran ajaa hänet suoraan surman suuhun, niin käyköön
miten tahansa, mitäpä hän itsestään välittää. Koska kerran äiti,
jonka pitäisi rakastaa lastaan, oikein tahtoo työntää hänet vaaraan,
niin hän menee. Sittenpähän saavat nähdä, miten siellä käy. Ja vielä
sitä häntäkin surraan ja itketään, kun hän on kuollut ja haudattu.
Kylläpähän silloin moittivat itseään siitä, että ajoivat hänet siten
ajattelemattomasti matkaan.
Niin hän lähti synkkine ajatuksineen ja paukautti oven kiinni
perässään. Sillalta alkaen hän hiljalleen juoksi ohi Kukolan tapaamatta
ketään ja jatkoi sitten rauhallisesti matkaansa kirkolle asti. Matka
oli tavallaan hauskakin. Vaikka hän pelkäsikin väijytyksiä, oli
tutustuminen vihollispuolen elämään sangen mielenkiintoista. Suuren
kirkonkylän läpi hän kuljeskeli jo aivan levollisesti, sillä hän tiesi,
että siellä asui poliisi, ja nyt hän ensi kertaa elämässään tuli
ajatelleeksi, miten suurta hyötyä poliisilaitoksestakin sentään on.
Tietysti ihmiset tappelisivat joka päivä kaikista pikkuasioistakin,
ellei kruunun rautakoura olisi silloin pian niskassa, ja mars,
käräjätupaan sakotettavaksi! Poliisi, ajatteli Reino, on parempi mies
kuin luullaankaan, sillä hänen läsnäolonsa antaa jokaiselle rauhan ja
turvallisuuden tunteen.
Kauppiaalla käytyään Reino alkoi jälleen laputtaa kaukana häämöttävää
Jokikylää kohti. Mitä kauemmas hän eteni kirkonkylästä ja poliisin
siipien suojasta, sitä epävarmemmaksi ja aremmaksi hän kävi.
Tuolla kaukana joen takana välkkyi päivänpaisteessa hänen kotikylänsä
-- kaunis Jokikylä. Kunpa hän saavuttaisi sen enemmittä kommelluksitta!
Silloin olisi koko retki ollut vain hauska, jännittävä seikkailu, josta
kelpaisi kerskailla toisille pojille. Hän kuvitteli jo mielessään,
miten Anssu ja Vaito tiedustelisivat häneltä, missä hän oli ollut
aamupäivällä.
-- Kirkonkylässä! sanoa paukauttaisi hän huolettomasti, ikäänkuin
asiassa ei olisi mitään ihmeellistä. Kyllä poikien naamat venyisivät
pitkiksi.
-- Hä! Mitä? Kirkonkylässä! he utelisivat.
-- Niin, kävin vain hakemassa hiivaa kauppiaalta, kun meillä leivotaan
tänään.
-- Yksinkö? kysyisivät pojat epäillen, mutta samalla kunnioittava ilme
kasvoillaan.
-- Yksin tietysti, hän vastaisi ja hymähtäisi.
-- Eivätkö Kukolan pojat härnäilleet sinua?
Silloin Reino katselisi heitä pitkään ja sanoisi:
-- Kukolan pojat! Eivät suinkaan ne uskalla minua härnätä. Silloin ne
saisivat sellaisen selkäsaunan, että...
Reinon haaveilut loppuivat kesken, sillä hän huomasi tulevansa Kukolan
kohdalle. Hän oli kävellyt niin nopeasti, että oli aivan hengästynyt.
Samassa astui Kukolan portista kaksi poikaa maantielle. Ne olivat
Kukolan Antti ja Sairisten Jaska. Silminnähtävästi he olivat nähneet
Reinon menevän kirkonkylään ja olivat asettuneet väijyksiin.
He lähestyivät nyt naurunvirnistys naamassaan ja katselivat
voitonriemuisina Reinoa, joka kalpeni ja seisahtui.
-- Kas Klemolan mamman poikaa, he ilkkuivat ja alkoivat astella Reinon
rinnalla.
-- Kas Klemolan mamman poikaa! Oletkos saanut hiljan selkääsikään?
ilkkui Sairisten Jaska antaen vastustajalleen tuuppauksen kylkeen.
Reino ei puhunut sanaakaan. Hän päätti olla vastustelematta. Saisipahan
sitten nähdä, oliko äidin puheissa perää, ja mitäpä hän olisi
voinutkaan kahta voimakkaampaa poikaa vastaan. Äkkiä hän alkoi juosta
siltaa kohti.
Pojat säntäsivät perään ja saavuttivat pian pakenijan.
-- Kas Klemolan mamman poikaa, hoki Jaska luullen puhuvansa sukkelasti.
-- Oletkos saanut hiljan selkääsikään? Ja taas hän antoi Reinolle
pukkauksen kylkeen.
-- Antakaa minun olla rauhassa, pyyteli Reino. -- Ei meillä koskaan
kaksi käy yhden kimppuun.
-- Kutka kaksi tässä nyt yhden kimppuun käyvät? puheli Jaska
ivallisesti. -- Tämä Antti tulee vain todistajaksi siitä, että Klemolan
mamman poika saa löylyä. Sen sanottuaan hän läimäytti Reinoa korvalle.
Reino pyrki ääneti eteenpäin. Jaska antoi uuden läimäyksen kävellen yhä
Reinon rinnalla.
Silloin Reino lähti taas juoksemaan, tuo suuri poika perässään. Hän
olisi pian taas joutunut kiinni, mutta sillan korvassa asuva karvari
näki tapauksen ja saapui paikalle ajaen Antin ja Jaskan tiehensä,
uhkasipa heitä selkäsaunalla ja poliisilla, jos vielä kerran kiusaavat
pienempiään.
Reinon silmistä tipahtivat kyyneleet. Hän katseli kiitollisena karvaria
päättäen heti Klemolan isännäksi tultuaan palkita pelastajaansa tästä
mitä vaikeimmalla hetkellä saamastaan avusta.
Sitten hän lähti nousemaan ahdetta sillan korvalta Jokikylään päin,
seisahtui sen laelle ja loi katseensa Kukolaa kohti. Siellä ne pojat
taas seisoa töllöttivät jokirannassa katsellen tuota lintua, joka oli
livahtanut heidän käsistään.
Klemolan Reino sai silloin äkkiä suuren aatteen. Hän alkoi laulaa
kaikuvalla äänellä itse tekemäänsä pilkkarunoa Kukolan Antista ja
Sairisten Jaskasta. Lyhyt se oli, mutta alkuperäinen ja naseva. Se
kuului:
-- Ja Sairisten Jaska ja Kuukoolaah,
ja Sairisten Jaska ja Kuukoolaah!
Hän pani vahvan painon viimeiselle tavulle, kirkaisten sen joka kerta
korkealle ja kimeästi. Hänen äänensä kuului sekä Jokikylään että
Kukolaan, kun hän seisoi korkealla mäen törmällä ja lauloi:
-- Ja Sairisten Jaska ja Kuukoolaah,
ja Sairisten Jaska ja Kuukoolaah!
Hän oikein tunsi, että se koski asianomaisiin. Olihan siinä kaikki,
niinkuin laulussa ainakin. Hän huusi yhä kovemmin pilkkarunoaan ja
kirkaisi lopputavun yhä kimakammin.
Hänen vastustajansa seisoivat kuin puulla päähän lyötyinä vastapäisellä
rantatörmällä. He olivat aivan ällistyksissään. Reinon ääni vain
koveni. Hän huusi mahtavana kuin lukkari lehterillään heidän nimiään.
Kyllä se koski heihin. Voi tavatonta, miten se heitä harmitti,
varsinkin tuo kimeä lopputavu!
Ensin he huusivat Reinolle, että hän pitäisi suunsa kiinni, mutta
mitäpä tämä enää välitti heidän huudoistaan. Kauempaa he eivät
kestäneet, vaan luikkivat tiehensä kuin koirat, jotka ovat saaneet
piiskaa. Ja yhä voitonvarmempana kajahti Jokikylän puoleiselta törmältä
Reinon pilkkalaulu:
Ja Sairisten Jaska ja Kuukoolaah!
Pojat vetäytyivät vähitellen Kukolan portin taa tirkistäen aidan raosta
maantielle ja kyllä he häpesivät. Laulu kuului Kukolaan saakka, siellä
pelloilla rengit ja päivätyöläiset jo alkoivat kuunnella ja nauroivat
pian täyttä kurkkua.
-- Voi tuhannen tulimmaista! Jos siitä tulee yleinen pilkkalaulu koko
pitäjässä, mitä sitten tehdään? tuumailivat Jaska ja Antti. Koko
Kukolan ja Sairisten maine on silloin mennyttä. Kaikkialla heitä
nauretaan.
Aikansa laulettuaan Reino jatkoi matkaansa Jokikylään, mutta laulamasta
hän ei lakannut. Hän oli ylen sydämistynyt. Koko Jokikylän piti saada
tietää asia. Ja kyllä hänen laulunsa siellä kuultiinkin. Ikkunat
avattiin ja sieltä pisti ulos hymyileviä kasvoja, jotka täydelleen
ymmärsivät tilanteen.
Reino kulki eteenpäin synkkänä kuin ukkospilvi, eikä leppymisen
värettäkään näkynyt hänen kasvoillaan. Hän kirkaisi edelleen vieläpä
väännellen keksimäänsä säettä:
-- Ja Sairisten Jaska ja Kökölääh,
ja Sairisten Jäskä ja Kikölääh!
Aina kotiportilleen asti hän lauloi ja hän tunsi laulunsa voiman. Hän
oli voittanut, voittanut täydelleen. Koko pitäjä tiesi, että hän oli
tehnyt suurenmoisen ivarunon Kukolan Antista ja Sairisten Jaskasta.
Pojat olivat luikkineet tiehensä kuin jänikset. Reinoa ihan nauratti.
Mitä merkitsi nyt heidän voimansa? Hänellä oli runon voima ja laulun
mahti ja sen tiesi nyt koko Jokikylä. Reino Klemola tunsi, että hänen
nyt kannatti elää ja että hänellä voi olla vielä suuri tulevaisuus
edessään. Hän tunsi, että hän oli _runoilija_.
Kotona äiti jo odotti häntä ja pannukakku höyrysi pöydällä. Reinon
silmästä tipahti liikutuksen kyynel. Miten rakas ja hyvä äiti hänellä
sentään oli. Ei hän ollut laisinkaan aikonut syöstä poikaansa turmioon.
Hän oli tehnyt kaiken tietämättömänä matkalla uhkaavista vaaroista. Sen
Reino ymmärsi nyt päivän selvästi, ja hän katui niitä kertoja, jolloin
hän oli ollut äidilleen paha ja uppiniskainen. Syötyään hän kiipesi
ylisänkyyn lepäämään ja katseli sieltä salaa rajattoman onnentunteen
vallassa, miten hänen rakas äitinsä hääräili ja hommaili tuvassa,
leipoi ja veti uunista hyvältä tuoksuvia, ruskeita nisuleipiä.