Joki-Klemolan väki istui helteisen työpäivän päätettyään illallisella
väentuvan pitkän tammipöydän ääressä. Päivä oli laskemassa ja
ikkunoista kiilsi hiljainen ruskon punerrus. Tuvassa vallitsi harras
tunnelma, kuten aina siellä, missä työntekijä, joka päivän on
rehellisesti ponnistellut, istuutuu ilta-ateriaansa nauttimaan ja
lepuuttamaan jäseniään.
On ollut ensimmäinen niittopäivä. Koko jokirannan vainio oli lyöty
maahan ja saroilla kohosivat pyöreät heinäseipäät. Koko päivän oli
aurinko paahtanut miesten ruskeita hartioita ja silmiä huikaisevana
säihkynyt naisten valkeilla huiveilla. Sellaisen työpäivän jälkeen
ei ilta-aterialla monta sanaa kaivattu. Ruumis tuntui raukealta, oli
suloista istahtaa, ojentaa jalkansa pöydän alle levälleen ja vaipua
mietteisiin.
Kun lisäksi kaikilla oli tallella vanha tunnettu varsinaissuomalainen
ruokahalunsa ja pöydälle kannettiin höyryäviä peruna- ja puurovateja,
eivät pitkät puheet olleet tilaisuudessa paikallaankaan. Ensimmäinen
puolituntia syötiin aivan ääneti. Kun siten oli rakennettava vahva
pohja vatsan täyttämistä varten, alkoi tämä viimeksimainittu toimitus,
jonka aikana taas puhekin rupesi pääsemään vauhtiinsa.
Tällä kerralla avasi ensiksi suunsa vanha muonarenki Antti, joka muuten
illallispöydässä enimmäkseen istui tuppisuuna. Antilla oli oma torppa
Klemolan maalla, noin puolen kilometrin päässä talosta, mutta siellä
hänellä oli niin paha eukko, että Antti mieluimmin asui talossa eikä
käynyt torpassaan muuta kuin palkkaansa viemässä. Silloinkin eukko
parpatti, että rahaa tulee liian vähän, ettei sillä elä. Antille
hän antoi tuskin silakkaa ja leipää, mutta Antin mentyä hän paistoi
pannukakut ja keitti kahvit vieläpä naapuritorppain muijillekin.
Molemmat olivat erossa oloon tyytyväiset, etenkin Antti, jonka
vanhuuden päivät kuluivat iloisemmin Klemolan talossa. Hän, vanha mies,
oli saanut emännäkseen liian nuoren naisen. Sen jälkeen hän oli paljon
kokenut ja kärsinyt ja tullut hiljaiseksi mieheksi.
-- Kylläpä siellä nyt rusko loimottaa, sanoi Antti ja jatkoi taas
syömistään.
Pöydässä istujat arvelivat, että perusta varsinaiselle illalliselle
oli nyt rakennettu Antin vatsassa, jossa hänen oli tapana kehua
omaavansa erinomaisen "ruoansulatusorkesterin", eivätkä he sen vuoksi
kiinnittäneet sen enempää huomiota tuohon punertavaan loimotukseen,
mikä kultasi Klemolan talon lännenpuoleiset ikkunat.
Mutta hetken kuluttua Antti avasi uudelleen suunsa ja teki jotakin,
mikä hämmästytti koko pöytäkuntaa. Hän näet piti lusikkaa kädessään
jonkin aikaa pistämättä sitä puurovatiin ja heti sen jälkeen suuhunsa.
Sitten hän sanoi painavasti:
-- Kylläpä siellä, sanon tuota, nyt rusko loimottaa!
Nyt vasta kääntyi muidenkin pöydässä istujain huomio asiaan. Mikäs
ihmeellinen loimotus siellä nyt sitten on, kun Anttikaan ei saa
syödyksi! ruvettiin ajattelemaan. Siellä taitaakin olla jotakin
erikoista loimotusta.
Jo käännyttiin ikkunoihin katselemaan asiaa, ja totta tosiaan,
siellähän alkoi koko taivas punertaa. Aitan seinäkin hohti
kuparinvärisenä ja pilvet punoittivat uhkaavina taivaan laella,
synkistyivät vuoroin ja taas lehahtivat hehkumaan.
-- Onkohan tuli päässyt irti? kysyi joku tuskallisella äänellä.
Silloin Reino juoksi pihalle tähystämään.
-- Tulipalo, tulipalo! kuultiin hänen huutavan ja sitten hän katosi
näkyvistä.
Pöydässä istujat jättivät aterian kesken ja kiiruhtivat mikä ikkunaan,
mikä pihalle. Heitä kohtasi kaamea näky. Aurinko oli juuri painumassa
metsänreunan taa ja sen laskua liekehti nyt koko läntinen taivaanranta.
Mutta etelän suunnalla, metsän reunassa, roihusi täydessä tulessa
Kalliomäen torpan asuinrakennus. Synkät savupilvet lehahtivat
kipinöitä tulvillaan metsänrannan yli. Liekit vuorotellen kohosivat
ja laskivat, joskus ne räiskyen ja humisten hulmahtivat vihaisina
kielekkeinä yli savupatsasten ja hipoivat taivaankantta, joskus ne taas
sähisten painuivat maata kohti kiemurrellen ja kuhisten kuin vihaiset
taistelussa uupuneet käärmeet, kooten voimia taas noustakseen uuteen
uhkaavaan ja kaikki tuhoavaan rynnistykseen.
-- Ruisku esille ja hevonen valjaisiin! kuului pihalta isännän
komennus. Talossa alkoi juokseminen ja yleinen hälinä. Kalle-renki toi
hevosen juoksujalkaa tallista. Se valjastettiin tuota pikaa. Vaikeampi
oli saada ruiskua esille. Se näet oli tallin vajassa rekien ja
tynnyrien takana, mistä se vasta talon koko miesvoimalla saatiin ulos.
Tällä välin, kun muut hääräsivät, istui Antti yksinään ruokapöydässä.
Hän oli nyt saanut tietää, että Kalliomäessä oli tulipalo, ja se riitti
hänelle. Hän oli vähän pelästynyt tuota kummallista loimotusta. -- Joko
se on tulipalo tai on maailman loppu tulossa, hän ajatteli. Nyt hän
tiesi, että se oli pienempi noista kahdesta pahasta. Sen vuoksi hän
istuikin levollisena ja puheli suupalojen lomassa itsekseen:
-- Ähä (hän nielaisi ja vahvisti asian ähä-sanalla) -- -- kai tästä
pitäisi lähteä -- -- ähä -- -- mutta mitenkäs tässä -- -- ähä -- --
kesken syöntiä -- -- ähä. -- -- Täytyyhän sitä auttaa -- -- ähä -- --
lähimmäistä -- -- ähä, -- -- mutta jos vielä muutaman lusikan -- --
ähä. Kyllä ne sen sammuttavat -- -- ähä, -- -- enpähän minä yksinäni
-- -- ähä -- -- suurtakaan aikaansaa -- -- ähä. Jaa, lähtisiköhän
tuota -- -- ähä, ähä, ähä.
Antti otti puuroa toisen lautasellisen luoden pelokkaan ja säälivän
katseen Kalliomäkeä kohti, millä suunnalla taivas alkoi loimottaa
entistä enemmän, ja sitten pihalle nähdäkseen, miten pitkälle
sammutuspuuhat olivat edistyneet. Kun hän näki ruiskua kannettavan
rattaille, rauhoittui hänen äsken jonkin verran huonovointinen
omatuntonsa.
-- Kyllä se nyt sammuu! sanoi Antti nostaen jälleen puurolusikan
huulilleen -- -- ähä, -- -- kun ne saavat sinne ruiskun -- -- ähä,
-- -- pakkohan sen on sammua -- -- ähä. Mutta jollei siellä ole
vedensaanti selvä, niin ei siinä sitten auta ruiskukaan -- -- ähä,
-- -- ka kun on ihan syöminen unohtua -- -- ähä!
Pihalla nousi miehiä rattaille ja hevonen lähti kuin pyry liikkeelle.
Antti ihan pelästyi.
-- No ka, joko ne nyt lähtivät -- -- ähä, olisivat ne nyt saaneet ottaa
minutkin -- -- ähä, mutta mitäs ne vanhasta ruojasta -- ähä, ähä!
Antti söi illallisensa ja lähti sitten hiljalleen tallustelemaan
palopaikalle.
Kalliomäkeläisten onneksi oli Jokikylässä kuitenkin vikkelämpiäkin
miehiä kuin Klemolan muonarenki Antti. Torpalle alkoi vähitellen
kokoontua miestä ja naista, ja kun torpan oma väki oli vähäisen
selvinnyt pelästyksestään, pantiin sammutustoimet alulle. Haettiin
saaveja ja ämpäreitä, kaivon vintti alkoi vinkua ja ensimmäiset
ämpärilliset vettä heitettiin palaville seinille. Niiden vaikutus
näytti kuitenkin kokonaan tehottomalta. Tuli sähähti kiukkuisesti
kuin saunan löyly, hypähti syrjään hetkeksi, mutta valtasi muhkealla
rynnäköllä uudelleen äsken menettämänsä alan.
-- Poroksi se palaa, ei siinä mikään auta, vaikeroi Kalliomäen emäntä.
-- Voi hyvä Jumala, kun lähetti tämmöisen onnettomuuden köyhälle
ihmiselle.
Tulen valta näytti todellakin aivan vastustamattomalta, ikäänkuin olisi
koko rakennus jo sen armottomassa syleilyssä ja heti romahtamassa
maahan. Sillä välin tuli lisää apua palopaikalle. Hevosilla tuotiin
vesitynnyreitä ja jo saapuivat Klemolan ja vähän sen jälkeen Kukolan
ruiskut paikalle.
Sammutustoimet saivat nyt uutta vauhtia. Ruiskut asetettiin kuntoon
ja täytettiin vedellä. Miesvoiman painolla pulpahti vesi kirkkaana
suihkuna kohti palavaa rakennusta. Miehet alkoivat hikoilla. Tuon
suuren rovion loimotus ja hehku tuntui kymmenien sylien päähän ja
palavaa rakennusta oli vaarallista lähestyä.
Mutta kun siinä ruiskumiehet arastelivat, tarttuivat eräät pojat
ruiskun letkuun ja etenivät uhkarohkeasti asumusta. Voimakas suihku
huuhteli nyt rakennuksen seiniä. Siellä räiskyi ja paukahteli, sihisten
ja suhisten tuli väistyi syrjään pahimman vihollisensa veden tieltä
jättäen jäljelle mustia, hiiltyneitä ja karstaisia seinähirsiä.
Jo kiipesi pari rohkeata poikaa äsken vielä palavaa, nyt kosteata,
höyryävää rakennuksen nurkkaa pitkin katolle kohdistaen vesisuihkun
torpan välikatolle ja sisäosiin, missä palava katontäyte pöllähteli
korkealle ja valkeat jättiläissavupilvet kätkivät kokonaan peittoonsa
sammuttajat.
-- Voi, nyt ne tukehtuvat! kuului huutoja väkijoukosta. Kalliomäen
Elli seisoi suuren petäjän juurella. Hän oli aluksi ollut aivan kauhun
lamauttamana, niin ettei voinut tehdä muuta kuin ristiä käsiään
ja yhtyä äitinsä tuskanhuutoihin. Mutta kun väkeä tuli paikalle
ja sammutustoimet alkoivat todella, otti hän tarmokkaasti niihin
osaa neuvoen; mistä saa vettä, mistä ämpäreitä jne. Nyt hän seisoi
uupuneena, katsellen ihaillen noiden nuorten poikien ponnistelua. Hän
tunsi heidät heti. Hän näki Klemolan Reinon ja Kankareen Epan kiipeävän
katolle, ja pian heidän perässään kiirehti lukkarin Vaito ruiskun letku
kainalossa. Nyt olivat pojat synkän savun keskellä aivan näkymättömissä.
-- Auttakaa niitä! huudahti tyttö uudelleen tuskissaan.
Silloin pistäytyi savusta esille toinen toisensa perästä tuo kolmikko.
Pojat peräytyivät tukahduttavan savun tieltä ja Ellin huulilta pääsi
jo ilon huudahdus kaiken tuskan ja pelon keskellä. Mutta tuskin oli
savu vähän hälvennyt, kun pojat kävivät uudestaan ryntäämään. Taas
he kiipesivät katolle. He olivat koko ajan ajatelleet vain tuota
mustakulmaista tyttöä ja hänen puolestaan he olivat rynnänneet tulta
vastaan. Nyt he jälleen valmiina mitä hurjimpiin ja uhkarohkeimpiin
yrityksiin, toivoivat vain, että tyttö näkisi heidät, katselisi, miten
he ponnistelivat hänen tähtensä, ja antaisi heille urhoollisuuden
palkinnoksi kiitollisen hymyilyn.
Nyt ei mikään voinut pidättää Jokikylän poikia. He kuulivat tytön
huudahdukset. Kuin sotaan kehoitus se kajahti heidän korvissaan. Mitään
vaaroja pelkäämättä he syöksyivät uudelleen savuavaa ja liekehtivää
rakennusta kohti. Pian kohosivat heidän ohuet, nuorekkaat vartalonsa
jälleen rakennuksen katolla ja taas he katosivat hirveään savutulvaan,
minkä heidän ruiskujensa vesisuihkut loihtivat ilmoille palavan
rakennuksen uumenista. Sieltä nousi hulmahtavia savuvyöryjä täynnään
säkeniä ja kipinöitä. Ne paisuivat pilviksi ja punertivat peloittavasti
laskevan auringon viime säteissä.
Taas täytyi poikien peräytyä. Heille huudettiin nyt varoituksia
kaikilta tahoilta. Kalliomäen emäntä tarttui Reinon käsivarteen
estääkseen tätä toteuttamasta uutta hyökkäystä. Mutta tuo yritys vain
kannusti poikaa. Elli koetti pidättää Epaa ja Vaitoa, mutta hänen
estelynsä juuri tekikin heidät aivan huimapäiksi. Kolmannen kerran
he vedettyään keuhkoihinsa pari henkäystä ilmaa kiipesivät uudelleen
katolle koko sammutusjoukon ihmetellessä heidän rohkeuttaan ja henkeään
pidättäen katsellessa heidän vaaraansa.
Kukolan pojat ja paljon kirkonkylän poikiakin oli tällä välin saapunut
paikalle. Myöskin he kävivät käsiksi sammutustyöhön kilpaillakseen
Jokikylän poikien kanssa. Tuolla kohosi jo katonrajassa Kukolan
Kallen pää Klemolan Reinon vieressä, joka seisoi mahtavana hajareisin
kainalossaan kimalteleva metallinen letkun pää ja ohjasi uuden
vesiryöpyn rakennuksen palaviin ja sähiseviin sisuksiin. Vuorena kohosi
jälleen harmaa säkenöivä savu, tulen valta teki viime ponnistuksiaan.
Oli kuin se vihdoinkin olisi päässyt selville siitä, kutka olivat
sen lähimmät viholliset, ja se näytti nyt avaavan koko tukahduttavan
kitansa nielläkseen pienet vastustajansa. Tämän valtavan savumassan
tieltä peräytyivät useimmat ryntääjät. Kukolan Kalle hellitti otteensa
ja hyppäsi maahan. Pari kirkonkylän poikaa ryömi yökäten ja ähkien pois
palopaikalta, mutta Jokikylän poikia ei kuulunut, heistä ei näkynyt
vilahdustakaan.
-- Nyt se romahtaa! kuului huutoja.
-- Ne ovat pyörtyneet ja pudonneet rakennuksen sisään!
-- Auttakaa! Pelastakaa nuo hurjat pojat! huuteli Kalliomäen emäntä
juosten tuskissaan edestakaisin torpan edustalla ja kohottaen ristiin
puristettuja käsiään korkeutta kohti. Hän tunsi olevansa vastuussa
noista pojista, jotka niin usein olivat kiikkuneet hänen keinussaan ja
jotka nyt palkkioksi siitä yrittivät pelastaa hänen omaisuutensa.
Elli seisoi nojaten mustaa palmikkoaan naavaiseen petäjään. Hän oli
aivan kalpea, mutta ei puhunut sanaakaan. Hänen silmäkulmissaan kiilsi
kyyneleitä, sillä hän ymmärsi kaiken.
Kauan peitti sakea savu Kalliomäen torpan, mutta vähitellen se alkoi
harveta. Ja vihdoin tulivat savun keskeltä näkyviin poikien haahmot.
He seisoivat kukin kulmallaan järkkymättä, peräytymättä askeltakaan,
painoivat märkiä lakkejaan kasvoihinsa ja pitivät kukin ruiskun letkua
lujasti käsissään. Ja veden valta alkoi vihdoin voittaa, savu hajosi.
Mitä Kalliomäestä vielä oli jäljellä, oli pelastunut.
Palopaikalle kokoontunut yleisö katseli ihmetellen noita nuoria poikia,
jotka lopen uupuneina, noen ja lian peittäminä sekä läpimärkinä
palasivat taistelustaan tulen valtaa vastaan. He olivat voittajia, nyt
siitä ei voitu kiistelläkään. Ensi kerran Jokikylä antoi pojilleen
yksimielisen tunnustuksen.
Hetken levähdettyään ja hengähdettyään pojat kävivät jälleen palaneen
torpan luo. Siellä oli vielä väkeä, ja kipinöivästä sorasta torpan
asukkaat koettivat kaivaa ilmoille, mitä tulen raivolta mahdollisesti
oli säilynyt. Emäntä veti esiin pinkan mustuneita, osaksi särkyneitä
posliinilautasia.
Reinon sydämessä sykähti. Hänestä tuntui mahdottomalta, että Kalliomäen
Elli voisi enää syödä ruokaansa noilta pakoutuneilta lautasilta.
-- Ei niitä enää voi käyttää, uudet täytyy ostaa lautasetkin! hän
huudahti säälivällä äänellä.
Eräs vanha mies katsoi häneen terävästi ja sanoi:
-- Köyhillä ihmisillä ei ole varaa ostaa uusia. Niiden täytyy katsoa,
voisiko huonommillakin tulla toimeen.
Reino loi hämmästyneen katseen tuohon vanhaan mieheen, mutta
vaikeni. Hän ei löytänyt sanoja vastatakseen. Ensi kerran hän sai
kouraantuntuvan kokemuksen siitä, että toiset ihmiset olivat rikkaita,
toiset köyhiä. Tuo jako oli hänestä tällä paikkakunnalla väärä. Hän
olisi tahtonut, että Kalliomäen Elli ei olisi ollut köyhä, ei ainakaan
niin köyhä, ettei hänellä ollut varaa ostaa uusia lautasia.
Tuon vanhan miehen takana Reino näki mustan tukan ja etsimänsä tytön
suuret, kosteat silmät. Ne katsoivat häneen kauan ja kiitollisina.
Kumpikaan ei puhunut sanaakaan toisilleen. He eivät edes lähestyneet
toisiaan, sillä he pelkäsivät, että vieraat ihmiset saisivat tietää
heidän pitävän toisistaan.
Puolen yön tienoissa Klemolan väki palasi kotiin. Reino kiipesi
vuoteeseensa, mutta vasta aamuyöstä hän sai unta silmiinsä. Hän makasi
kuitenkin hiljaa ja unelmoi, muisteli tuota mahtavaa tulipaloa, mitä
kaikkea hän, Epa ja Vaito olivat tehneet, ja arvaili, mitä muut
ihmiset, ennen kaikkea Elli, olivat silloin heistä ajatelleet. Ja
muistoja riitti vielä seuraavaksi päiväksikin.