Jokirannassa suutari Lumperin torpan lähellä asui kauniissa keltaiseksi
maalatussa tuvassaan räätäli Pasa, jota yleisesti kutsuttiin
hoviräätäliksi, sen vuoksi, että kaikki talolliset ja varakkaat ihmiset
yleensä teettivät hänellä vaatteensa, ja paras räätäli hän pitäjässä
olikin.
Että räätäli Pasa oli taipuvainen ryypiskelemään, oli tunnettu
tosiasia, mutta yhtä tunnettua oli, että hän oli mainio leikkaaja
ja viisas mies, minkä hänen korkea ajattelijanotsansa ja suuri
päänsä antoivat vieraankin aavistaa. Ja ennen kaikkea hän oli
maaseuturäätäliksi erikoinen siinä, että hän oli perin pohjin selvillä
eräästä räätälin ammatin syvimmästä salaisuudesta, nim. siitä, mikä on
_snitti_. Ja tuohon snittiin juuri perustui hänen suuri maineensa sekä
räätälinä että ajattelijana.
Hän osasi selittää snitin tavalla, joka häikäisi kuulijan, ja silloin
hän oli intoa ja taiteilijaa koko mies. Hän asetti ensin koukistetut
käsivartensa hienoon asentoon kämmenet vastakkain eteemme, kallisti
hiukan päänsä ja hänen silmänsä pienenivät saaden haaveksuvan
ilmeen. Hän hymyili hiljaa ja aloitti esityksensä pienen tukkatupsun
heilahtaessa hänen takaraivollaan:
-- Hyvä isäntä! Kangas maksaa muutaman markan metri, liivin vuori,
napit ja lanka maksavat muutaman markan, mutta kun ne kaikki on
troklattu yhteen, onko silloin syntynyt puku? Siihen täytyy vastata:
Ei! Ja tuhat kertaa ei! Mutta, hyvä isäntä, kun taitava räätäli, kun
mestari, joka on taiteilija ammatissaan, muovailee siihen snitin,
silloin vasta syntyy puku. Snitti, hyvä isäntä, on paljon, paljon
enemmän kuin kangas, vuori ja napit yhteensä siitä yksinkertaisesta
syystä, että snitti on snitti, ja puku, jossa ei ole snittiä, ei ole
mikään puku, mutta snitti on snitti ilman pukuakin, ja kun snitti
on puvussa, on puku snitissä, ja snitti puvussa on ikäänkuin puvun
olemuksen juurikuva. Mutta kuitenkin, kuinka paljon korkeampi vielä
onkaan snitti, joka ei ole puvussa, vaan puvun ulkopuolella, puvuton
snitti. Se vasta, hyvä isäntä, on oikea snitti, se on snitin snitti
ja snitin olemuksen juurikuva. Se on snitti, hyvä isäntä, jota kukaan
ei ole koskaan nähnyt, ei edes rhäätälikään (hän lausui tuon sanan
tunteella ja ihailulla, ikäänkuin tuo ammatti olisi ollut taiteista
korkein), mutta todellinen räätäli, todellinen rhäätäli, yksin räätäli,
joka koko sielustaan on rhäätäli ja seisoo taiteen korkeimmassa
kukoistuksessa, -- hän voi aavistaa, mikä on puvuton snitti, eli snitin
snitti.
Sillä tavalla hän selitti takkia koetellessaan aina, milloin hän
oli pienessä nousuhumalassa, ja liikutuksen kyynel kimelsi hänen
silmäkulmassaan, kun hän ajatteli räätälin korkeata kutsumusta, miten
vähän räätäleitä aikalaisensa ymmärtävät, miten paljon räätäleiltä
vaaditaan, millaisia heidän pitäisi olla -- ja millaisia he todella
olivat!
Mutta kun hän ryyppäsi vielä kaksi naukkua, silloin hän tuli pahalle
tuulelle, äyski, tiuski ja räyski joka puolelle, paiskasi snitit ja
puvut, puvun snitit ja -- itse snitin snititkin mullin mallin, haukkuen
kaikki muut räätälit penkin alle, missä muka oli heidän ainoa todella
sopiva työskentely- ja rypemispaikkansa. Hän yksin oli oikea räätäli,
oikea mestari, räätälimestari, ja kerrassaan sikamaista oli, että
muut vaivaiset tuhrijat uskalsivat nimittää itseään tuolla ylevällä
arvonimellä.
Räätälin eukko oli käytännöllinen ihminen, joka, kuten suurten
taistelijain eukot tavallisimmin, ei ymmärtänyt puolisonsa utuisista
ammattiunelmista mitään. Niinpä hän, Pasaska, kuten häntä nimitettiin,
ei koskaan kyennyt henkevyydessä kohoamaan niin korkealle, että hän
olisi miehensä snitti-esitysten aateväreilystä kyennyt sieppaamaan
pieneen, siroon päähänsä edes aavistuksen häivettäkään esim.
sellaisesta ihmeellisestä käsitteestä kuin snitin snitti oli -- ja se
oli hänen onnettomuutensa. Sen vuoksi hän, kuten sällitkin ja heidän
mukaansa naapuritkin, kutsui räätäli Pasaa aina mestariksi. Ja Pasan
kurkihirren alla kyllä tiedettiin, kuka oli mestari sekä että koko
pitäjässä oli olemassa vain yksi ainoa mestari. Muut olivat räkänokkia,
oppipoikia.
Pasaskalla oli aina kuun ensimmäisenä maanantaina pyykinpesu, mestarin
pyykki ja sällien pyykit. Niinpä nytkin, ja Pasaska aikoi aamiaisen
jälkeen lähteä jokilaituriin aloittaakseen työnsä. Nähdessään Jokikylän
poikien kävelevän maantiellä kädet housuntaskuissa ja sen näköisinä
kuin ihmiskunnan pääosa ainakin olisi vielä asunut paratiisissa, missä
manteli- ja leipäpuut notkuivat hedelmien painosta eikä niin ollen
elatushuolia vielä ollut opittu tuntemaankaan, Pasaska viittasi nuo
huolettomuuden tunnusmerkit luokseen, pyytäen kauniilla, lempeällä
äänellään, että pojat menisivät jokirantaan ja tekisivät pyykkipesään
valkean ja panisivat padan tulelle. Hän tulisi itse heti perässä.
Pojat olivat heti valmiit noudattamaan pyyntöä, ei niin paljon
pyytäjän, ei edes hänen kauniin äänensäkään vuoksi, jonka elämän kovuus
oli tehnyt pehmeäksi kuin vaha. Mutta voiko alun toisella kymmenellä
oleville pojille ehdottaa jännittävämpää tekemistä kuin tulen kanssa
tuhraaminen on, niin vaarallista kuin se lieneekin!
Pojat laputtivat "viivana" rannalle ja kokosivat puita ja korsia pesän
täyteen. Sitten he sytyttivät. Tuli leimahti kuiviin korsiin, sytytti
puut, ja iloinen sinertävä savu leijaili korkeuteen. Sitä kelpasi
katsella. Pesässä räiskyi ja rätisi ja savupiipusta tuprusi sinistä
savua, joka tuulen mukana hiljalleen leijaili Kukolaa kohti.
Kun Jokikylän pojat huomasivat, mihin tuuli vei savun, unohtivat he
pian varsinaisen tehtävänsä.
-- Haetaan märkiä ruohoja, niistä lähtee enemmän savua, huudahti
lukkarin Vaito ihastuksissaan.
-- Savustetaan hiukan vain Kukolan poikia, ehdotti Reino.
-- Ei se taida tehdä pahaa isäntäväellekään, sanoi Anssu, joka tiesi,
että Klemolan ja Kukolan vanha väkikään eivät erikoisista syistä juuri
harrastaneet kanssakäymistä keskenään.
Kun heiniä ja kosteita ruohoja oli asetettu pesä täyteen, oli
tuloskin monta vertaa voimakkaampi. Nyt suorastaan pursusi, eikä vain
savupiipusta, vaan pesän suusta ja padan reunustoiltakin sellainen
savutupru, että tulen sytyttäjät saivat kyyneleitä silmiinsä ja olivat
yskiä "sisuskuntansa pellolle", kuten he itse kerskailivat. Mutta
kyyneltensä läpi he hymyilivät, sillä mahtava savupatsas vyöryi nyt yhä
vain laajeten ja paisuen Kukolaa kohti peittäen hämäräänsä koko talon.
-- Lisää heiniä! kirkui Vaito.
-- Märkiä, märkiä, yllytti Reino, kantaen itse koko sylin täyden moskaa
jokirannasta.
-- Ei mitään hätää, pannaan heiniä eteen! tuumasi Anssu.
Mutta Kankareen Epa, joka oli hiljainen poika, laskeutui rantatörmälle
selälleen ja asetti pitkät käsivartensa niskansa alle oikein
nauttiakseen tuosta ylevästä näystä.
-- Kyllä Kukolasta kärpäset häviää!
-- Paarmatkin, paarmatkin häviävät!
-- Tämä on eri kivaa!
-- Pankaahan taas lisää, muuten se loppuu, puheli Kankareen Epa, hänkin
innostuen asiaan.
Mutta kaikkien mielestä ei Pasaskan pyykinpesun alkuvaihe ollutkaan
yhtä kivaa.
Suutari Lumperi istui tuvassaan joenpuoleisen ikkunan ääressä ja
lopetteli parhaillaan Valkealan Vendlan puolipohjia. Hän käänteli ja
väänteli noita pieniä naisen kenkiä ja ajatteli:
-- Mikähän siinä mahtaa olla, ettei tämä Vendlakaan ole saanut
sulhasta. Se vasta on kursseja ja kouluja käynyt, eikä sen
touhukkaampaa ihmistä ole mailla halmeilla. Kirkossakin se käy joka
sunnuntai näyttämässä sitä erinomaista ääntään ja hyvää nuottiaan. Ei
niitä tämän ajan nuoria miehiä ymmärrä...! Kah-kah! Kah! -- kah!
Suutari vilkaisi ikkunasta jokirantaan ja hänen mielestään oli siellä
jotakin vinossa.
-- Ka-ka-kah! Savua! hän kaakotti ja Valkealan Vendlan kengät
putosivat pöydän alle. Sitten teki suutari Lumperi saman nerokkaan
johtopäätöksen, minkä kuuluisa intiaanipäällikkö "Kiitävä Haukka"
kaukaisessa lännessä jo täsmälleen 120 vuotta sitten oli tehnyt
ratsastaessaan Kansas'in ruohoaavikoilla: "Ei savua ilman tulta."
-- Akka! huusi suutari Lumperi särkyneellä äänellään ja yskäisi. --
Akka! toisti hän sitten hätäisesti aivan kuin akan hameet olisivat
olleet liekeissä.
Lumperska kompuroi peräkamarista nostaen laseja nenältään.
-- No mitä? hän kysyi ovenraosta.
-- Sa-sa-savua! änkytti suutari.
-- Vai savua, sanoi eukko tylysti ja paukautti oven kiinni. Hänellä
ja suutarilla oli aamulla ollut pientä kinaa, minkä johdosta eukko
oli päättänyt olla kolme vuorokautta puhumatta, ja hän oli siitä
harvinainen eukko, että jos hän kerran päätti olla kolme vuorokautta
puhumatta, hän piti päätöksensä. Ja tuon tuostakin hänellä oli tapana,
pitääkseen Lumperin luontoa norjana, olla puhumatta kolme päivää. Sitä
ei Lumperi koskaan kestänyt. Kolmantena päivänä hän aina nöyrtyi.
Lumperi huomasi nyt, että eukosta ei tänä päivänä saanut mitään
järkevää irti, ja päätti toimia omintakeisesti.
-- Sehän on kamalaa, hän huudahti, kun kakarat rupeavat laittamaan
kuivalla ilmalla valkeaa jokirannalla ja polttavat ihmisten navetat ja
asuinrakennuksetkin poroksi. Sus' siunatkoon, mikä savu sieltä nousee!
Suutari vetäisi puolikengät jalkaansa, tempaisi nahkahihnan käteensä
ja astui pihalle. Siellä hän käänsi nenänsä myötätuuleen ja katseli
lasiensa yli kuten akkakin. He katselivat molemmat lasiensa yli, ja
se yhteinen ominaisuus heitä eniten harmitti toisissaan, varsinkin
silloin, kun he molemmat sattuivat yht'aikaa muljauttamaan toisiaan.
-- Ka, kah! Jokikylän pojan-lurjukset ja niin ylen taitamaton savu!
hän pauhasi. Koko Kukola ja kirkonkylä ihan harmaana. Minäpäs heitä
pamputan, jahka saan heidät käsiini! Jonkinlainen relijuuni tässä pitää
aikaansaataman sentään!
Väärillä säärillään suutari kompuroi maantielle, meni Pasan perunamaan
aidan viertä jokirantaan ja ilmestyi kuin ukkospilvi poikien selän taa.
Anssu pyllistyi parhaillaan tuppaamaan kauheata, märkää heinä- ja
kaislasylillistä pesän suusta sisään ja toiset pojat olivat siinä
polvillaan ja kyykyillään Anssun vieressä, tarkaten niin kiihkeästi
pesän suuhun, etteivät laisinkaan huomanneet lähestyvää vaaraa.
Suutarin mielestä tilanne oli suorastaan herkullinen. Neljä tiukalle
käännettyä pyllyä oli hänellä edessään. Hän mietti vain:
-- Läjäytänkö minä yhdellä kerralla kaikkia, vai ehtisinkö läjäyttää
kaksi kertaa. Se olisi nasevampaa. Ensin kahta oikealla olevaa, sitten
vasemmanpuoleisia. Mutta pysyvätkö nuo toiset kaksi paikoillaan, kun
ensi kerran läimähtää. Jos minä taas läjäytän kaikkia yhdellä kertaa,
saa kukin osansa, mutta iskun teho kussakin yksityistapauksessa on
paljon laimeampi.
Hetken harkittuaan hän päätti läjäyttää ensin oikeanpuoleisia pyllyjä,
sillä silloin ne ainakin saisivat suolaa tarpeeksi. Ja tämän päätöksen
hän perusti tunnettuun sananlaskuun:
"Parempi pyy pivossa kuin kaksi oksalla."
Sitten hän kohotti kätensä. Hänen suupielensä värähtivät vahingonilosta
ja silmänsä pienenivät. Sitten hän iski.
Kuului kimeä läiskäys ja isku sattui -- Pasaskan pyykkipadan kylkeen.
Suutari itse lensi suin päin pyykkipadan mukana pesän toiselle puolelle
kourat edellä veteen ja rapaan.
Hän hölmö oli innostuksissaan sanonut ääneen sanat:
-- Parempi pyy pivossa kuin kaksi oksalla.
Ja hän hölmö oli luullut, että noiden sanojen jälkeenkin nuo neljä
pyllyä odottaisivat kuuliaisesti, kunnes hän, suutari Lumperi,
suvaitsisi läjäyttää. Mutta hän laski pahasti väärin. Pojat olivat
kuin oravat livahtaneet hänen kynsistään. Kyllä suutaria kaiveli.
Jo oli saalis ollut hänen kämmenellään. Nyt se oli tiessään ja hän
itse vaatteet märkinä (vesi oli onneksi vasta haaleata) ja ravassa
vatsallaan suuren savupatsaan hyväillessä hänen haiveniaan.
-- Akka! kirkaisi suutari hädissään, mutta akkansa suloista ääntä hän
voi toivoa kuulevansa parhaassa tapauksessa vasta kolmen vuorokauden
kuluttua.
Jättäkäämme hetkeksi suutari Lumperi tepastelemaan Pasaskan pyykkipadan
ääreen ja ihmettelemään, voiko kuitenkin kaikitenkin tämä matoisen
maan kylmä pinta yksinkertaisesti avautua ja nielaista neljä äsken
elävää ja kukoistavaa nuorukaista, vai oliko heidän katoamisensa
selitettävissä jollakin muulla, mahdollisesti vielä ihmeellisemmällä
tavalla. Seuratkaamme Jokikylän poikia. Toteamme ensiksi, että he
par'aikaa juosta piipottivat henki kurkussa ja pelästyksestä väristen
räätälin mökille ilmoittaakseen Pasaskalle, että suutari tuli rantaan
pyy pivossa ja kaksi oksalla ja nähtävästi aikoi keittää pyypaistia
itselleen ja akalleen sovinnon tekiäisiksi.
Ennenkuin he kuitenkaan ehtivät perille, tuli Pasaska heitä vastaan
seiväs ojolla kourassaan. Pojat kalpenivat ja pysähtyivät. Pian he
kuitenkin huomasivat, että vaara tällä kerralla ei uhannutkaan heitä,
vaan suutarin Koevasta. Miten oli Koevas, tuo iloinen, ynisevä lehmä
sitten hankkinut päälleen Pasaskan vihat?
Koevaksen oli Lumperska päästänyt hetkiseksi syömään apilaa ja se
tallusteli pian polvia myöten apilassa kuin suuressa ruoka-astiassa
ja imaisi ruohoja nahkaansa niin että silmiä hämärsi. Se oli
nähtävästi päättänyt kuolla ylensyömiseen, sillä mistäpä se tiesi,
että peräkamarin ikkunan luona istui Lumperska lasit nenällä, kutoen
Lumperin sukkaa, seikka, mistä sivultakatsoja voi heti tehdä sen
johtopäätöksen, ettei Lumperska kaikesta huolimatta aikonut vielä
hylätä Lumperia. Eikä hän hylännyt Koevastakaan, jonka hän hetkeksi oli
heittänyt aistillisten intohimojen valtaan tuoksuvan ja mesirikkaan
apilapellon keskelle.
Nielaistessaan parhaillaan kammottavan suurta apilakimppua,
joka väkisinkin oli takertua sille kurkkuun, ja pyöritellessään
hengenahdistuksen ulospullistamia silmiään sai Koevas äkkiä suutarin
haahmon silmiinsä ja mietti silloin:
-- Tuo visukinttu aikoo ajaa minut nyt jo navettaan, mutta minä en mene!
Se pani loikaksi ja juoksi aidanvierelle. Mutta suutari ei nähnytkään
lehmää. Hänellä oli muuta ajattelemista; hän oli juuri menossa
jokirantaan kylän poikia löylyttämään. Innoissaan oli suutari niin
huolimaton, että jätti veräjän raolleen. Koevas seurasi suutaria
maantielle ja näki silloin tien avoimeksi Pasan perunamaahan. Vesi
herahti sen kielelle. Parin minuutin kuluttua se seisoi uljaana
keskellä perunamaata, kiskaisi perunanvarsia juurineen maasta, heilutti
niitä päänsä ympäri, niin että multa tuiski, ja teki pahaa jälkeä.
Pasaska hyökkäsi seipäineen sen kimppuun, mutta se puhisi kamalasti
astuen kaksi askelta Pasaskaa kohti, jolloin eukko pudotti seipään
kädestään ja nostaen hameenhelmojaan pakeni mökin ovelle.
Kun pojat näkivät tapahtuman, sekaantuivat he empimättä asiaan.
-- Se on suutarin Koevas!
-- Annetaan sille selkään!
-- Ajetaan se maantielle.
Sellaisia uhkauksia kuului pian joka haaralta. Pojat valmistautuivat
kostamaan Koevakselle ne nöyryytykset, mitkä suutari oli heille
tuottanut. Heistä oli sama, oliko kysymyksessä suutari itse, hänen
eukkonsa, vaiko lehmänsä. "Samaa maata kuin maalarin housut", he
ajattelivat, katkaisivat aidasta seipään ja hyökkäsivät Koevaksen
kimppuun.
Lehmä puolestaan ei aluksi huolinut pojista laisinkaan. Kun se puhisi,
peräytyi vihollinen aina, ja milloin se sivulta tai takaapäin sai
iskun, murtautui se ahdistajainsa ketjun läpi. Perunamaa alkoi jo olla
sangen sekaisen näköinen, kun suutari itse tuli jokirannasta ja näki
lehmänsä urhean kamppailun.
Hän karjaisi pojille ja kiiruhti lehmänsä apuun. Pojat, nähdessään
selkäpuolensa uhatuksi, peräytyivät hyvässä järjestyksessä Pasaskan
turviin, joka oli huutanut äänensä aivan käheäksi ja kykeni enää vain
korisemaan epäselviä sanoja.
Suutari lähestyi nyt lehmäänsä:
-- Seh Koevas! Kiltti Koevas, seh, seh! hän puheli mairittelevalla
äänellä. Mutta Koevas katseli häntä synkein silmäyksin eikä ollut
tuntevinaankaan.
-- Häh! se näytti sanovan. -- Mikä otus sinä olet? Tiedäpä, että minä
olen suutari Lumperin Koevas ja syön nyt, kun sattui sopiva tilaisuus,
vähäsen perunanvarsia.
-- Koevas, seh, kiltti Koevas! mairitteli suutari, hiipien samalla
lähemmäksi.
Koevas alkoi puhista ja heilautti vihaisesti häntäänsä.
Silloin suutari tarrasi kiinni sen sarviin, mutta samassa olikin
hänellä toinen ääni kellossa. Ei siinä enää seisonutkaan mikään "kiltti
Koevas". Suutarin ääni muuttui tylyksi, eikä hän enää laisinkaan
valinnut sanojaan.
-- Pahuksen nupipää! hän ärjäisi. -- Kyllä minä opetan sinut sotkemaan
vierasten perunamaita.
Ja vahvistukseksi näille sanoille antoi suutari nahkahihnallaan
kipeän läimäyksen Koevaksen peräpakaroille, -- läimäyksen sellaisen,
että pojat Pasaskan ovenpielessä vaistomaisesti nytkäyttivät
keskipaikkaansa, vieden nopeasti kätensä pohjoispuolensa turvaksi.
Mutta Koevas, sepä ei laisinkaan pitänyt suutarin uudesta
esiintymistavasta. Se suuttui, ja itsepäisesti, kuten eläimet
suuttuvat. Se murahti kumeasti kuin härkä. Yhdellä tempauksella se
vapautti sarvensa suutarin kourista ja aikoi kääntyä päin, mutta saikin
aimo läiskäyksen nahkahihnasta lapaluilleen.
Koevaksen ajatukset suutarista muuttuivat yhä huonommiksi. Mutta se
piti nyt suutaria paitsi ilkeänä myöskin väkevänä, jonka nahkahihnan
iskut kirvelivät arveluttavasti, ja sen vuoksi se pakeni perunamaan
toiseen laitaan. Suutari juoksi perässä, mutta kun hän juuri oli
saamaisillaan kiinni lehmän, hypähti se uuteen hölkkään ja juoksi
päinvastaiselle puolelle, missä se ahmaisi suuhunsa valtavan
perunanvarsitukon ja heilutti sitä, niin että multa tuiskusi. Suutari
meni perässä, mutta Koevas muutti taas puolta. Silloin suutari päätti
uudelleen koettaa viekkautta.
-- Kiltti Koevas, se, seh! huuteli suutari suu messingillä ja mitä
suloisin hymy petollisilla huulillaan.
Mutta Koevas ymmärsi koiruuden. Ei sitä enää niin vain petetty.
Rauhallisesti se asteli perunamaan toiselle puolelle, vältellen vain
suutaria, aivan kuin se olisi tahtonut sanoa:
-- Ei riidellä, Lumperi, minä syön tällä reunalla, syö sinä sillä
reunalla. Onhan tässä nyt perunanvarsia tarpeeksi meille kahdelle
vähäruokaiselle.
Silloin suutari suuttui, hän sydämistyi nyt täydellä todella ja säntäsi
hurjana lehmän perään niin nopeaan kuin pääsi, vähääkään välittämättä
siitä, miten räätälin perunamaalle kävi. Koevas kiiti ynisten ja
puhkuen edellä, suutari kintereillä. Neljä kertaa he juoksivat
perunamaan ympäri. Suutari alkoi jo surkeasti huohottaa, mutta hänen
kiukkunsa vain kasvoi sitä mukaa, mitä uupuneemmaksi hän tuli. Hän
olisi mielellään jo lyönyt pään poikki tuolta itsepäiseltä elukalta.
Hm! Eikö ihminen ole sokea? Elukka, joka ei heti antaudu hänen
lyötäväkseen, on muka -- itsepäinen!
Koevas taas juoksi äkkiä veräjästä maantielle. Suutari, joka ei ollut
tätä käännettä aavistanutkaan, törmäsi hurjaa vauhtia veräjäntolppaa
vastaan, niin että koko aita rysähti ja Rantalan Anssu livahti räätälin
ovesta sisälle. Pian kuitenkin suutari taas oli jalkeillaan ja
Koevaksen kintereillä. Lehmä pakeni nyt omalle pihalle, mutta suutari
oli aivan liiaksi sydämistynyt voidakseen antaa lehmälleen ilman muuta
armahduksen ja täydellisen kansalaisluottamuksen takaisin. Hän kiiti
yhä Koevaksen perässä ja sai kuin saikin eräässä käänteessä lehmän
hännästä kiinni. Mutta nyt suutari unohti kaiken valtioviisauden ja
läimäytti uudelleen lehmäänsä nahkahihnalla peräpakaroille.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kaatui vatsalleen. Hän näki ilmassa
jotakin mustaa ja vetelää ja kuuli epämääräisiä ääniä. Vielä hetkisen
hän piti lehmän hännästä kiinni laahautuen sen perässä, ja maa tuntui
hänestä perin pehmeältä ja liukkaalta. Sitten hän hellitti otteensa.
Vaivoin hän kompuroi seisoalleen. Kaikkia jäseniä pakotti, päätä
huimasi, ja koko maailma tuntui pyörivän ympäri, -- hänen napansa
ympäri. Jossakin korkealla portailla hän näki eukkonsa ankaran haahmon
ja teki sen hämmästyttävän havainnon, että hänen akkansa tällä
kerralla oli saanut puhelahjansa takaisin ennenkuin kolme vuorokautta
oli umpeen kulunut. Mutta voi, voi, miten hyvää lyhytkin lepo tekee
varsinkin naisihmisen äänelle! Lumperskan ääni kimotti nyt kuin
satakielen liverrys, vertaus, mikä ontuu kuten useimmat vertaukset,
sillä satakielen ääni on monessa suhteessa kauniimpi ja pehmeämpi kuin
Lumperskan liverrys. Mitä Lumperska sanoi, jääköön esittämättä, sillä
ei ole hyvä tapa sekaantua aviopuolisoiden perhekohtauksiin. Niissä saa
kolmas henkilö pian korvapuustin palkakseen.
Suutari Lumperin koettelemukset eivät kuitenkaan vieläkään olleet
loppuneet, sillä nyt sekaantui itse Pasan räätäli asiaan. Hän oli
käynyt katselemassa perunamaassaan nykyisin vallitsevaa sekasortoa
ja ratkennut naukkailemaan. Ei hän oikeastaan välittänyt niin
paljoa perunamaastaan, mutta hän kantoi suutaria kohtaan kaunaa
eräistä muista asioista. Oli näet sinä kevättalvena käynyt ilmi,
että eräät renkimiehet iltahämärissä puikkelehtivat Pasan räätälin
ohitse kangaspakat kainalossa ja menivät Lumperille. Kauan oli Pasa
pohtinut, mitä tämä kaikki merkitsi, kunnes hän kerran pidätti Kukolan
muonarengin ja kysyi: minne matka? Muonarenki sutkautti sen enempää
arvelematta:
-- Lumperille.
-- Onko sitten suutari ruvennut räätäliksikin? kysyi Pasa
ällistyksissään.
-- On. Ja kyllä sen tekemät vaatteet näin renkimiehelle kelpaavat.
Pasa aivan kauhistui hengessä. Eikö hänen snittinsä enää merkinnyt
mitään? Eikö räätälin ammatti enää ollutkaan mikään ammatti, koska
kuka pikilanganpyörittäjä tahansa saattoi ruveta räätäliksi? Oliko
suloisessa Suomen maassa tapahtunut jokin kumous, joka oli kukistanut
kaikki entiset vallat ja mahdit?
Pasa rupesi ottamaan selkoa, mikä merkillinen mies tuo Lumperi oikein
on ja minkälainen hänen entisyytensä oli. Hän saikin tietää, että
Lumperi oli sellainen monitaituri, jollaisia joskus tapaa maaseudulla.
Lumperilla oli näet nuorena ollut häilyväinen ja heikko luonto. Jo
poikana hän oli mennyt peltisepän oppiin, mutta kyllästynyt siihen
ja ruvennut kellosepän oppilaaksi. Parin vuoden kuluttua alkoi
räätälintyössä hyvä aika ja eräs toveri sai houkutelluksi Lumperin
räätälinoppiin.
Viimeisen tyhmyytensä Lumperi teki vaihtaessaan vielä kerran ammattia.
Hän rakastui ja päälle päätteeksi suutarin tyttäreen. Tuleva appi
oli kuuluisa suutari, joka ei ymmärtänyt, miksi ihmisten kirjoissa
pidettiin muitakin kuin pappeja, lukkareita ja suutareita. Hän oli
arvellut parhaiden luontaisten taipumustensa oikeastaan viittaavan
papin uralle, mutta kun hän ei voinut päästä kouluun, rupesi hän
suutariksi, ja mestarisuutari hänestä tulikin. Siellä palveli Lumperi
vuosikausia, oppi suutariksi ja nai suutarin tyttären, joka piti
huolta, että Lumperi siitä lähtien pysyi lestissään. Mutta niin
monta eri alaa kokeillut mies oli todellinen monitaituri. Hän teki
melkein mitä tahansa, tosin huonosti ja pintapuolisesti kaikkea,
mutta aina hänellä oli työtä. Hän korjaili kelloja, lehmänkelloista
alkaen aina könniläisiin seinäkelloihin saakka, tinasi kahvipannuja,
laittoi ja paikkasi kenkiä, korjasi kalosseja, ja jopa harjoitti
räätälintointakin, jos tiukalle pantiin.
Tämä viimeksimainittu seikka ei kuitenkaan ollut yhtään mieleen Pasan
räätälille. Mitä tahansa muuta olisi Lumperi saanut tehdä, paitsi
pukuja, koska niissä ei voinut olla snittiä, ja "olihan kamalaa nähdä
ihmisten kulkevan maanteillä pukujen irvikuvat selässään, niin että
joka hetki sai pelätä heitä rumuudesta sakotettavan". Se oli Pasan
mielipide.
Kuukauden päivät oli Pasa haukkunut ja sättinyt Lumperia, tuota muka
mestaria, joka sotki kaikki ammatit, ja heidän välinsä oli siitä asti
aivan rikki. Lumperi oli Pasalle "ammattikuntain epäsikiö" ja Pasa oli
Lumperille "variksenpelätin".
Nyt räätäli naukkaili koko iltapäivän ja tuli aina pahemmalle tuulelle.
Illan hämärtäessä hän heitti selkäänsä pyssyn, -- se oli tosin vain
vaaraton salonkikivääri, johon hänellä ei ollut yhtään patruunaa. Mutta
pyssy se vain oli ja se selässään lähti räätäli ulos. Hän kuljeskeli
kokonaista kaksi tuntia edestakaisin Lumperin torpan takana ja piti
yhtämittaista suunkopua. Ohikulkijat kuulivat hänen uhkaavalla äänellä
murisevan:
-- Mestari! Myrsky on suuri! -- Tästä nousee maan kamala prosessi!
Sellaisia uhkauksia huuteli Pasa tuolle suutarimestarille --
Lumperille. Lumperilta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Akan kimotuskin
oli tauonnut.
Sinä iltana Jokikylän pojat piipertelivät varovaisesti pitkin
kallionrinteitä ja aidanvieriä. He olivat uteliaita näkemään
tapahtumia, mutta he tiesivät, että mahtavammat voimat olivat nyt
liikkeellä, ja pysyivät näkymättömissä. Sitä he ihmettelivät, miten
sellaisesta pikkutapahtumasta kuin pyykkipesän sytyttämisestä saattaa
toisinaan johtua niin paljon hälinää ja ihmeellisiä asioita.
Kun pojat seuraavana aamupäivänä saapuivat Pasan mökille, tapasivat he
mestarin syvissä mietteissä. Hän alkoi heti puhutella heitä.
-- Kuulepas Vaito, sanoi hän arvokkaalla äänellä. -- Sinä, joka käyt
koulua, tiedät varmaankin, tai ainakin sinun pitäisi tietää, miten
sinne valtiopäiville päästään?
Vaito raapi korvallistaan. Hän näet ei tietänyt sitä asiaa, mutta
viisas poika kun oli, ei hän jäänyt sanattomaksi.
-- Kenen sinne pitäisi päästä? hän kysyi.
-- Minun! sanoi räätäli painavalla äänellä. -- Minun sinne pitäisi
päästä niin pian, ettei kaikki vielä ole myöhäistä. Nyt siellä istuvat
sekä herrat että narrit, mutta aina hullummaksi vain maailma tulee.
Mitä ne siellä ovat tehneet; vuosisatoja siellä on istuttu. Eivät
tietenkään mitään muuta kuin palkkojaan nostelleet. Ei ainakaan minun
oloni ole heidän hommistaan rahtuakaan parantunut. Ei tämä vetele,
tämä vanha järjestys. Sellaisten miesten pitäisi meillä päästä
valtiopäiville, joilla on äly tallella aivokopassaan. Mitäs, pahus
sentään, ne kaupunkilaisherrat ja muutamat manttaaliporhot ymmärtävät
kansan asioista ja näistä maaseudun oloista! Jo olisi koko asia ihan
toisella kannalla, jos minä ja muutamia muita tämmöisiä miehiä pääsisi
valtiopäiville. Kyllä minä panisin kiirettä niille mokomille herroille
ja lainlaatijoille. Aijai, jospa minä pääsisin viikoksikin niitä
hoputtelemaan! Kyllä silloin tunnettaisiin täällä Jokikylässäkin,
ettei esivalta turhaan miekkaansa kanna. Ensimmäiseksi minä antaisin
sellaisen lain, jossa määrättäisiin kaikki nurkkaräätälit hirtettäviksi
veräjäntolppiinsa. Sitten määrättäisiin ankara tutkinto jokaiselle,
joka yrittäisi räätäliksi, ja minä itse tutkisin niitä mokomia! Siitä
seuraisi uusi aika maailmanhistoriassa, -- ja minä, minä en pääse
valtiopäiville!
Räätäli huokasi ja pojat huokasivat ajatellessaan, miten surullisella
kannalla asiat tätä nykyä maassamme olivat.