Neljä päivää oli kulunut Jokikylän poikain purjehdusretkestä ja
meritaistelusta Kukolan rannikolla. Vielä lepäsi Rantalan vene myllärin
laiturissa ja poti taistelussa saamiaan naarmuja ja haavoja. Se oli
puolillaan vettä ja savessa reunojaan myöten. Se näytti itkevän
kohtaloaan, joka oli määrännyt sen Jokikylän poikien seikkailualukseksi.
Mutta nyt se täytyi hakea pois myllärin asunnosta ja puhdistaa, sillä
Rantalan isäntä oli kysäissyt kaksi kertaa Anssulta:
-- Missä se vene oikein on?
Anssu taas oli vastannut, että:
-- Johan minä olen kymmenen kertaa sanonut, että se on myllärillä, eikä
se sieltä ottamatta lähde.
Rantalan isäntä ei silloin sanonut enää mitään, mutta hän katsahti
poikaansa silmillä, jotka puhuivat kyllin selvää kieltä. Anssu käsitti
niiden aivoitukset seuraavalla tavalla:
-- Ellei se vene huomenna ole kotona, niin katajankaares laulelee
peräpakaroillasi.
Anssu tiesi liiankin hyvin, millainen laulunääni katajankaareksella
oli. Se osasi vain ikäviä lauluja, ja niitäkin se lauleli niin kylmästi
ja kovaa, että hirvitti. Se oli epämusikaalisin laulaja, mitä Anssu
tunsi, mutta silti ei Anssu mitenkään halveksinut tuota laulajaa.
Päinvastoin hän nytkin päätti heti seuraavana aamuna mennä hakemaan
venettä kotiin ja ryhtyi jo samana iltana toimiin saadakseen apumiehiä
paikalle.
Saatuaan pojat kokoon hän kertoi heille lyhyen tarinan
katajankaareksesta, ja sen kuultuaan pojat olivat heti valmiit
auttamaan häntä. Sitten oli päätettävä, koska vene haettaisiin, sillä
sen toimituksen täytyi tapahtua Kukolan poikien huomaamatta, koska
muuten saatettiin odottaa uutta taistelua matkan varrella. Harkittuaan
asiaa vakavasti pojat päättivät lähteä retkelleen jo huomisaamuna kello
6, jolloin varmasti voitiin päättää Kukolan poikien vielä nukkuvan.
Lukkarin Vaito suostui jalomielisesti ryhtymään retken päälliköksi,
kuitenkin vain sillä nimenomaisella ehdolla, että häntä tämän retken
kestäessä kutsuttaisiin "Juho Vesaiseksi".
Pojat olivat vähän ihmeissään, sillä milloin Vaito tähän saakka oli
johtanut Jokikylän poikain retkiä, oli hänellä tavallisimmin ollut nimi:
"Attila, Jumalan ruoska."
Mutta nyt hän oli päättänyt muuttaa nimensä. Hän oli kaksi päivää
sairastanut, vilustuttuaan sekä purjehdusretkellä että keinulla, ja
sinä aikana hän oli lukenut "Juho Vesaisen". Seurauksena oli, ettei
hänen näköpiirissään tätä nykyä ollut ketään muuta niin uljasta
sankaria, joka olisi vetänyt vertoja Vesaiselle. Olihan Attilakin
kyllä suuri mies, mutta ihminen ei nyt kerta kaikkiaan jaksa koko
ikäänsä esiintyä Jumalan ruoskana. Sitten Vaito kertoi pojille
tärkeimmät tapahtumat Vesaisen retkistä Vienan Karjalaan, jotta pojat
ymmärtäisivät, mitä vaatimuksia päällikkö aikoi heille asettaa.
Seuraavana päivänä pojat olivat liikkeellä jo varhain aamulla
ja saapuivat myllärin laituriin, myllärin väen aloittaessa
aamuaskareitansa. Heidän ensimmäinen tehtävänsä oli veneen
puhdistaminen. Siinä olikin paljon työtä. Ensin täytyi ajaa vesi
pois veneestä, sitten se puhdistettiin ja kuurattiin ruohoilla ja
huuhdeltiin kerran vielä jokivedellä, ja siedettävään kuntoon se taas
tulikin.
Mutta tuohon perinpohjaiseen puhdistustyöhön oli mennyt aikaa
arveluttavan paljon. Nyt oli nopeasti lähdettävä liikkeelle, jos
aiottiin ehein nahoin päästä Kukolan talon ohi. Pojat alkoivatkin
soutaa kahdella airoparilla jokea ylöspäin, niin että hyrsky kohisi
keulassa. Vesainen piti itse perää. Kun vene lähestyi Kukolan laituria,
huomattiin, että talon väki oli jo aikoja sitten ollut työssä pelloilla
ja vainioilla. Kukolan poikia ei kuitenkaan näkynyt ja laiturilla
vallitsi hiljaisuus.
-- Kuolonhiljaisuus! lausui Vaito Vesainen jyleällä äänellä.
-- Mitä kasoja nuo ovat? kysyi Anssu viitaten laituria kohti. Rannalla
näkyi merkillisiä röykkiöitä. Kun soutajat pääsivät lähemmäksi,
huomasivat he, että rannalle oli rakennettu pieniä majoja joesta
kootuista kaisloista ja seipäistä. Niiden ovet aukenivat joelle päin
ja yhteensä ne pihoineen, aituuksineen ja polkuineen muodostivat kuin
pienen, soman kafferikylän. Vain asukkaita ei näkynyt.
Pojat katselivat kaislamajoja hetken. Sitten Vaito kuiskasi:
-- Tuo kylä pitäisi hävittää!
-- Se olisi oikein Kukolan pojille. Miksi he hyökkäsivät meidän
kimppuumme, vaikka me ihan rauhassa purjehdimme, sanoi Reino.
Anssu oli panna vastaan. Hänelle oli tärkeintä saada vene kunnolla
Rantalaan. Tämä kaunis aie saattoi kuitenkin mennä myttyyn, jos Kukolan
pojat saapuisivat. Mutta Epa oli jo lakannut soutamasta ja lausui:
-- Jos se hävitetään, niin nyt se on tehtävä.
Pojat valtasi silloin vastustamaton sotainto.
-- Näytetään Kukolan pojille, ettei meidän kimppuun ole hyvä käydä,
huudahti Reino.
-- Soutakaa! kuiskasi Vaito. -- Minä ohjaan laiturille.
Parilla vetäisyllä oli vene laiturissa. Vaito hyppäsi maalle ja huusi:
-- Eteenpäin, Iin ja Limingan miehet! Tuossa on Petsingin monasteri.
Nyt se hävitetään.
Pojat syöksyivät kaislamajojen kimppuun. Heidät oli vallannut
hurja hävitysvimma. Kuin partioretkeilijät he riehuivat kylässä,
syöksyivät välistä majain aukoista sisälle näkymättömiin ja nousivat
heti sen jälkeen ylös katon kautta pirstoten seipäät ja viskoen
kaislat ylt'ympäri tuuleen. Majalta toiselle eteni tuo hävitysvyöry.
Hurjapäisinä karkasivat pojat eteenpäin tehden tuhoaan. Kukolalaisten
kaislakylä oli pian huiskin haiskin pitkin rantatörmää. Ei missään
ollut enää seivästä, enempää kuin kaislojakaan pystyssä. Oli kuin
hirmumyrsky olisi äkkiä yllättänyt tuon äsken rauhallisen joen rannalla
kohonneen kyläkunnan.
Nyt Jokikylän pojat pysähtyivät. He katselivat Kukolaa kohti ja sitten
toisiaan. He olivat itsekin sen näköiset kuin olisivat he noiden
onnettomien majojen viimeiset asukkaat, jotka hirmumyrsky oli jättänyt
eloon, luhistettuaan ensin majat heidän niskaansa.
-- Hei! Kukolasta tulee joku rantaan! kuiskasi Anssu ja livahti
laiturille. Pojat käänsivät jälleen katseensa Kukolaa kohti. Sieltä
tuli joku vanha naisihminen rantaa kohti.
-- Lähdetään pois, kuiskasi Reino huolestuneena.
Mutta Vaito oli nyt olevinaan.
-- Me olemme kostaneet! hän huusi. -- Jatkakaamme työmme loppuun asti
ja hävittäkäämme koko Kukolan linna!
Pojat katselivat suu auki Vaitoa ja ajattelivat, oliko hän tullut
hulluksi. Pian kuitenkin selvisi, ettei Vaito tuolla uljaalla
kehoituksellaan totta tarkoittanutkaan. Hän vaati vain, että poikien
piti vastata hänen huutoonsa:
-- Juho Vesainen, älä nyt ole visainen!
Se oli hänestä tavattoman juhlallinen paikka tuossa kirjassa, ja hän
halusi nyt kuulla, miltä se kajahti tositaistelussa.
-- Tule pois! Tule pois, Vaito! kehoittivat jo Reino ja Anssu, sillä
nainen tuli yhä lähemmäksi.
-- Sanokaa nyt pöllöt pian, että "Juho Vesainen, älä nyt ole visainen",
kiljaisi Vaito pojille, jotka pötkivät laituria kohti.
Mutta pojat olivat niin kuohuksissaan, etteivät he käsittäneet hänen
tarkoitustaan. Vaito seisoi yhä keskellä hävityksen kauhistusta ja
odotti tuota ylevää kehoitusta: "Juho Vesainen, älä nyt ole visainen!"
-- Ettekö te, haljut, nyt ymmärrä! Huutakaa pian nyt, niin minä tulen
heti, koetti Vaito vielä kehoitella, polkien jalkaansa harmista ja
miltei itku kurkussa.
Mutta samassa saapui tuo akka jokirantaan. Kun hän näki kaislamajojen
kohtalon, alkoi hän kirkua kimeällä äänellä:
-- Hoi Kaallee ja Aaanttii, tulkaa auttamaan! Sitten hän hyökkäsi
Vaitoa kohti, aikoen pidättää edes yhden pahantekijän.
Jopa tuli hätä Juho Vesaisellekin. Suuttumuksen ja pettymyksen puna
kasvoillaan hän pakeni rantaan ja hyppäsi veneeseen.
Nyt oli syytä soutaa lujasti, sillä Kukolan pojat näkyivät jo talon
pihalla. Jokikylän pojat soutivatkin voimainsa takaa. He näkivät Kallen
ja Antin juoksevan rantaan hävitettyjen kaislamajojen raunioille.
Sitten Kukola katosi näkyvistä joenpoukaman taa.
Päästyään Rantalaan pojat olivat vakavalla tuulella. He tiesivät, mitä
heillä tämän jälkeen oli odotettavana Kukolan taholta.
Pahimmalla päällä oli Vaito. Hän, Juho Vesainen, iiläisten ja
liminkalaisten johtaja, oli pötkinyt pakoon naisen vuoksi. Sellaista
hän ei ollut lukenut mistään Vesais-kertomuksesta. Ihmeellinen olento
on nainen.
Anssu sitä vastoin oli iloinen ja hyvällä mielellä, sillä vene oli nyt
vihdoin entisellä paikallaan. Pelko katajankaareksen esiintymisestä
näyttämöllä oli häipynyt -- ainakin hämärään tulevaisuuteen.