Seuraavana aamuna, kun jää taas rinnoista oli sulanut, alkoi Reino
selittää äidilleen eilispäivän tapahtumia. Äiti oli ehdottomasti "aseet
pois" kannalla. Reino taas puolusti sitä mielipidettä, että jos toinen
aloittaa tappelun syyttömästi, saa lyödä takaisin.
-- Äläpäs lyö takaisin, niin silloin eivät toisetkaan pojat enää kehtaa
lyödä, selitti äiti.
Reino loi äitiinsä hämmästyneen katseen ajatellen, että äiti
silminnähtävästi ei tuntenut Kukolan poikia, ja kysäisi sitten:
-- Mutta jos toinen poika lyö kuitenkin, -- lyö vain, eikä välitä
mistään?
Taas oli äiti pulassa, mutta kun hän juuri eilen oli antanut pojalleen
selkään, ei hän voinut peräytyä "aseet pois" kannaltaan, vaan vakuutti
varmasti, että niin pahoja poikia ei ollenkaan maailmassa olekaan,
jotka lyövät, vaikka toinen ei tee edes vastarintaa.
Reino taas arveli, että hän voisi uskoa sen kyllä muista pojista, mutta
ei missään tapauksessa Kukolan eikä kirkonkylän pojista. Ne olivat
kaikki kerrassaan kenkkuja poikia.
Aamiaisen jälkeen, kun kaikki pesut ja putsaukset oli suoritettu, lähti
Reino pihalle ja alkoi miettiä, mitä maineikasta tänä päivänä voisi
tehdä. Hän päätti lähteä astelemaan metsän rannassa olevaa Kalliomäen
torppaa kohti, siellä oli näet keinu ja -- kaksi kaunista tyttöä,
joista varsinkin vanhempi, Elli, oli kylän kaunein tyttö.
Reino ajatteli, miten hän pääsisi torpalle toisten poikien huomaamatta.
Hän aikoi ensin kulkea maantietä myllärin asuntoa kohti ja viheltää
huolettomasti, ikäänkuin hän vain muuten olisi kävelemässä, ja kun hän
sitten olisi tullut metsän sisään, niin kauas, että aukealta ei enää
voitaisi nähdä, päätti Reino poiketa metsään ja sen kautta kiertää
torpan edustalle kahden jykevän männyn väliin rakennetulle keinulle.
Siellä hän aikoi keinua niin, että koje vinkuisi ja kitisisi oikein
kuuluvasti, ja yskiä väliajoilla, jolloin tytöt varmasti tulisivat
katsomaan, kuka siellä keinui. Sehän oli yksinkertainen ja selvä
suunnitelma.
Reino lähti astelemaan maantietä pitkin ja vihelteli kuin huilu. Hän
ei näyttänyt välittävän koko maailmassa mistään muusta kuin enintään
kauniista ilmasta. Mutta hänen sydämensä sykähti, kun hän ajatteli
Kalliomäen Elliä, joka nyt hänen mielestään alkoi olla maailman kaunein
tyttö ja vielä niin kovin mukava tyttö. Hänellä oli mustat kulmakarvat
ja tummanruskeat silmät, joiden hymyily oli niin lumoava, ettei sitä
voinut verrata mihinkään. Ei mikään ollut niin kaunista.
Äkkiä Reino hätkähti. Peltotiellä hänen edessään tuli maantielle
kaksi poikaa. Ne olivat lukkarin Vaito ja Rantalan Anssu, ja nyt
juuri ne huomasivat Reinon. Ne osoittivat häntä jo sormillaan, joten
piilottautumisajatuskin oli hylättävä. Jos hän taas olisi kääntynyt
takaisin, olisivat pojat varmasti epäilleet hänen aikovan Kalliomäkeen
ja sitä ei Reino millään muotoa tahtonut antaa poikain luulla.
Reino päätti jatkaa matkaansa viheltäen entistä huolettomammin. Hän
pisti kädet housuntaskuihin ja katseli varpaitaan.
-- Morjens! Mihin sinä menet?
-- Ka, morjens, morjens! Mihinkäs te menette?
-- Myllärille!
-- Vai niin.
Reino alkoi aavistaa, että nuo toisetkin pojat olivat matkalla
Kalliomäen keinulle. Mitäpä he muuten olisivat kierrelleet vainion
kautta, kun maantietä oli lyhin matka.
-- Mihin sinä sitten menet? he tiukkasivat.
-- Myllärille minä menen myös, vastasi Reino.
Pojat katselivat epäillen häntä, mutta jatkoivat sitten matkaansa
yhdessä, vaikkapa he hiljaa toivoivatkin toisensa tällä kerralla sinne,
missä pippuri kasvaa.
Reinoa harmitti. Hänessä heräsi jotakin mustasukkaisuudelle vivahtavaa.
-- Olipa tämä nolo yhteensattuma, hän ajatteli ja alkoi miettiä keinoa,
millä sopivalla tavalla pääsisi erilleen joukosta, mutta sitten hän
pelkäsi noiden toisten heti hänen poistuttuaan rientävän suorinta tietä
Kalliomäkeen.
Siten astelivat pojat hiljalleen maantietä Kalliomäen ohi, mutta he
eivät uskaltaneet luoda torppaan edes silmäystäkään. Päinvastoin he
katselivat aivan vastakkaiselle suunnalle ja koettivat arvailla, miten
pitkä matka oli eräälle vuorelle, joka häämötti kaukana metsänrannan
yläpuolella.
He tulivat metsään ja uskalsivat jo kääntää katseensa sillekin puolelle
tietä, missä Kalliomäki sijaitsi, se kun oli heidän takanaan. Metsään
tultua ei kävelystä enää tahtonut tulla mitään. Sehän oli aivan
hyödytöntä, sillä mitäpä he myllärillä tekivät. Rantalan venettäkään he
eivät vielä uskaltaneet sieltä noutaa.
Anssu seisahtui ensiksi ja kääntyi katsomaan taaksensa aukealle.
-- Katsokaa, miten pieneltä Rantalan talo näyttää tuolla aukealla, hän
sanoi jotakin sanoakseen.
Toiset kääntyivät heti takaisin. Heistä oli yhtäkkiä tavattoman
mielenkiintoista huomata, miten pieneltä Rantalan talo tosiaankin
näytti.
-- On mar' se pienen näköinen, sanoi Vaito.
-- En minä luullutkaan, että se noin pieneltä olisi näyttänyt, tuumi
Reino.
Äänettömyys. Hermostuttava äänettömyys!
-- Tuossa on sitten se Kalliomäkikin, sanoi Anssu, joka tällaisissa
asioissa oli vielä hiukan yksinkertainen.
-- Siellä kuuluu olevan keinukin, innostui Reino kehumaan.
-- Vai niin, vai on siellä keinu, kysyivät toiset, ikäänkuin asia olisi
ollut aivan uutuus.
-- Mennäänpäs katsomaan sitä, ehdotti Anssu, ja toiset suostuivat heti
asiaan.
He saapuivat pian metsän halki kuljettuaan keinulle ja alkoivat
vinguttaa sitä ankarasti. Tytöistä ei kukaan puhunut sanaakaan, mutta
jokainen odotti jännittyneenä heidän ilmestymistään. He puhelivat
kovalla äänellä ja nauroivat huomattavan kirkkaasti ilmaistakseen
läsnäolonsa.
Pian ilmestyikin veräjälle kaksi punaposkista tyttöä. Ne olivat
Kalliomäen Elli, 13-vuotias sievä tyttö, ja hänen vuotta nuorempi
sisarensa. Pojat tervehtivät ja tyttö vastasi.
-- Kyllä hän on kaunis! ajatteli Anssu.
-- Kylläpä hänellä on kauniit silmät, kauniimmat kuin mitä minä
muistinkaan, tuumaili Vaito ja hänen sydämensä sykähti.
-- Maailman kaunein tyttö, päätteli Reino varmasti. Pojat alkoivat
keskustella.
-- Me olimme matkalla myllärille, mutta poikkesimme tänne, kun täällä
on keinu. Saako tällä keinua?
-- Saa tietysti, vastasi tyttö.
-- Tämä on hyvä keinu.
-- Onhan se.
Äänettömyys.
-- On hauska, että täällä on tämmöinen keinu.
-- Ja että saa keinua.
-- Niin on.
Äänettömyys.
Vähitellen kuitenkin keskustelu pääsi vauhtiin. Elli oli eilen nähnyt
läheiseltä kalliolta poikien purjehdusmatkan ja tappelun ja se asia sai
kielet luistamaan.
-- Voi voi, kun minä pelkäsin, sanoi Elli.
-- Ja minä vasta oikein pelkäsin, kertoi Liisa.
Sitten tytötkin tulivat keinumaan ja pojat keinuttelivat heitä.
Sillä välin he katselivat tuon pienen, metsän reunassa olevan torpan
rakennuksia, peltotilkkua, aitoja ja työkaluja, ja kaikki näytti heistä
sanomattoman kauniilta ja somalta. Hartain mielin he antoivat katseensa
siirtyä sammaleisesta seinästä toiseen, hirrestä hirteen, aidanrisuista
veräjään, veräjästä metsän puihin ja savuun, joka sinisenä nousi
piipusta, hajaantuen hiljaa korkeiden mäntyjen latvoihin.
-- Teillä on kaunis asunto täällä metsän reunassa, vakuutteli Vaito.
-- Tuo on niin kaunis, tuo teidän punainen tupanne ja valkoiset
ikkunalaudat, ihasteli Reino.
-- Ja piha teillä vasta on oikein kaunis, lausui Anssu.
Kaikki oli siellä kaunista. Kaikelle antoi hohtoa ummustaan pilkistävä
nuoren ihailun valmu. Pojat olisivat mielellään uhranneet talot ja
tavarat, jos olisivat saaneet jäädä asumaan tuohon pieneen torppaan
ainiaaksi. Eivätkä he enää tunteneet mitään mustasukkaisuuttakaan
toisiaan kohtaan. He vain haaveilivat kukin omalta kohdaltaan.
-- Saanko minä keinuttaa _sinua_? he sanoivat tytölle.
-- Tahdotko tuon ulpukan? Minä haen sen _sinulle_.
-- Minä otan pois tuon oksan. Se on _sinun_ tielläsi.
Kaikki he halusivat vain palvella tuota mustasilmäistä tyttöä. He
olivat siellä kauan ja kun he lähtivät pois, olivat he onnellisia ja
ajattelivat kukin:
-- Ensi kerralla minä tuon hänelle jotakin, mistä hän tulee iloiseksi.