Joki-Klemolan tuvassa oli toimitettu ilta-askareet. Emäntä istui
vielä sukankudin kädessään penkillä pöydän takana maantielle antavan
ikkunan ääressä ja hänen vieressään istui kädet ristissä sylissä ja
peukaloitaan toistensa ympäri pyöritellen Valkealan Vendla, joka
kaupungista tullessaan oli pistäytynyt jalkojaan lepuuttamaan.
Joki-Klemolan emäntä oli äiti ja hänellä, varsinkin kun hän oli
vilkasluonteinen, oli tallella se äitien pieni heikkous, että he
vieraille tahtovat aina jutella lapsistaan, jotka heidän mielestään
ovat maailman ihmeellisimpiä, viisaimpia ja kekseliäimpiä olentoja.
-- Se on ihan merkillistä, jatkoi Joki-Klemolan emäntä puhettaan,
miten sillä Reinolla on hyvä pää ja lukutaito ja niin hyvät numerot se
saa joka todistuksessa, että me olemme Klemolan kanssa (hän nimitti
miestänsä Klemolaksi) päättäneet panna sen Turkuun papinkouluun.
Juu, ei se ole hänelle yhtään raskasta, lukeminen, se on sukuvika.
Minulta, vaikka ma sen itse sanon, on kanssa luistanut se lukeminen
aina pikkuisesta naapikasta asti, niin että se Aalperi-vainaa, se
rovasti Aalperi, ei se poika, vaan itse rovasti Aalperi-vainaa, joka
muutti täältä sinä vuonna kun tämä Rantalan hevonen kuoli rahkaojaan
-- eikös se Vendla oo sitäkään kuullut -- juu, juu, siellä se oli
selällään kontit pystyssä ja suu täynnä mujua, eikä siihen enää henkeä
saatu -- niin, se oli vissiin siellä rahkaojassa yli yön -- niin niin,
se oli mennyt juomaan, kun sinä kesänä oli niin kamalan kuuma suvi,
etteivät luontokappaleet tahtoneet mistään saada juotavaa -- juu, että
mitäs minun piti sanomanikaan, niin oikkeen, se rovasti Aalperi-vainaa
sanoi minulle viimeisillä lukusilla: "Lukija sinä oot, Maria, ja sinä
oot lukijasukua." Ma olin silloin nuori tyttö -- niin, ihan uusi
ma silloin olin, ja sitten se Aalperi-vainaa antoi minulle kirjan
ylösrakennukseksi, niin että se on lukeminen meillä niinkuin suvussa.
En minä tuosta Klemolasta niin tiedä, mutta äitivainaa oli kylän paras
lukija, ja Reino on vissiin saanut sen meidän lukutaidon perinnöksi. Se
kuuluu kanssa menevän perintönä niinkuin moni muukin tässä maailmassa.
Valkealan Vendla jatkoi peukaloittensa pyörittämistä sillä aikaa kuin
kahvipannu pirisi tulella. Hän ei saanut sananvuoroakaan silloin,
kun Klemolan emäntä rupesi lapsistaan juttelemaan, ehti vain joskus
myöntelemään, että:
-- Menee kaiketi ja on kaiketi.
Klemolan emäntä oli innostunut ja ihan herkutteli mielikuvissaan.
-- Kun sillä Reinolla kerran on niin hyvä pää, niin ihanhan olisi
synti, jollei sellaista poikaa pantaisi kouluun, kun sinne tupataan
paljon huonompilahjaisiakin. Pannaan se sinne lyseoon, jossa lukkarin
Vaitokin on käynyt, ja koulutetaan se papiksi. Aina sitä niin paljon
rahaa tämmöisestä talosta saa, että yksi poika koulutetaan.
-- Saa kaiketi, myönteli Vendla.
-- On se sitten niin kovin sukkela paikka, jatkoi Klemolan emäntä
Vendlaa kuuntelematta, kun oma poika pappina saarnaa oman pitäjän
kirkossa Jumalan sanaa. Ja se on vakava paikka kanssa. Ajatelkaapas
sitäkin kohtaa, kun minä ja Klemola istutaan sivupenkissä ja
saarnavirttä veisataan. Ja sitten aukenee hiljaa sakastin ovi ja nuori
pastori nousee saarnatuoliin mustassa kaavussa ja liperit kaulassa.
Ihan siinä itse hätkähtää, ja sen minä sanon, että humauksen siinä
pitää kirkkoväessäkin kuuluman.
Samassa aukeni ovi ja hän, josta puhuttu oli, astui tupaan. Siinä
seisoi nyt Joki-Klemolan nuori pastori, mutta missä kunnossa. Vaatteet
läpimärkinä, tukka pörröllään otsalla, paljaat jalat polvia myöten
savessa. Näky oli surkea. Ja liperitkin sillä oli kaulassa, mutta ne
oli laitettu rikkirevityistä paidankauluksista.
Klemolan emäntä tuijotti kauhistuneena poikaansa.
-- Herra varjelkoon! hän kirkaisi, kuka sinut on tuon näköiseksi
peitonnut?
Reino astui askelen huolestunutta äitiään kohti. Hänen mielestään äitiä
täytyi vähäsen lohduttaa, ja Reino tekikin sen parhaansa mukaan lausuen:
-- Äiti, tämä ei vielä ole mitään, mutta olisittepa nähnyt Kukolan
poikia. Ne vasta kurassa ja ravassa olivat.
Reinon silmät leimahtivat ja hän jäi odottamaan tunnustuksen sanaa
äidiltään, jonka hän odotti jo saaneen kuulla Jokikylän poikien
kunniakkaasta purjehdusmatkasta ja suuresta meritaistelusta. Hänen
hämmästyksekseen äiti puhkesi itkuun. Klemolan emäntä-parka oli
tullut perin odottamattomalla tavalla keskeytetyksi ruusunhohteisissa
tulevaisuudenunelmissaan, ja nyt hänen mielensä synkistyi. Hän oli
näkevinään poikansa tappelijana, juomarina ja pelaajana, jota poliisit
ajoivat takaa ja joka nyt yön pimeässä hiipi hakemaan piilopaikkaa
vanhan äitinsä asunnosta.
-- Ei! huudahti Klemolan emäntä, ei sinnepäin, ei sinnepäin! Ja sitten
hän mutisi sananlaskun:
"Nuorena on vitsa väännettävä."
Reino ei ollut kuullut mitään tällaisesta sananlaskusta ja seisoi
sen vuoksi pahaa aavistamatta paikallaan. Mutta hänen äitinsä päätti
käyttää tätä erinomaisen otollista tilaisuutta hyväkseen poikansa
ohjauksessa kohti kasvatusopin korkeimpia tarkoitusperiä, siis lujan,
siveellisen luonteen kehittämiseksi. Hän päätti antaa äidin hellien
tunteiden hetkeksi astua syrjään ja antaa tilaa rankaisijan ja
ojentajan ankaralle vaikutukselle.
-- Minäkö sinua olen opettanut tappelemaan, ja minäkö sinua opetan
pelaamaan ja juomaan! hän kirkaisi kimeällä äänellä, kasvot
tulipunaisina. -- Sanopas paikalla, minäkö sinua olen täällä pahuuteen
opettanut?
Emäntä tarttui kiivaudessaan uuteen vahvaan luutaan, kiskaisi siitä
oksan irti, niin että varvut lentelivät. Eivät siinä auttaneet Reinon
rimpuilemiset. Housut avattiin ja vitsa alkoi tanssia kahdella
värisevällä pakaralla:
-- Tolla lailla minä sinua opetan, tolla lailla minä sinua opetan!
pauhasi emäntä kyynelsilmin rangaistusta toimittaessaan.
-- Ja pappi sinusta tehdään sittenkin -- eikä mitään leipäpappia
tehdäkään, hän lausui tuikeasti ja lopetti toimituksen.
Reinoon olivat äidin kyyneleet vaikuttaneet niin syvästi, ettei hän
iskuja paljon tuntenutkaan. Rangaistuksen kestäessä hän mietti asiaa,
ja hänen täytyi kylläkin myöntää, että äiti osaksi oli oikeassa, mutta
vain osaksi, sillä mitäpä he olisivat voineet tehdä muuta kuin tapella,
kun kerran heidän kimppuunsa käytiin ja vielä keskellä jokea. Kun äiti
sitten rangaistuksen lopetettuaan kysäisi:
-- Vieläkö sinä nyt aiot kulkea pitkin kyliä tappelemassa? sai hän
vastaukseksi sydämistyneen kysymyksen:
-- Täytyykö minun sitten antaa Kukolan poikien hakata itseni mäskiksi?
Äiti ei oikein ymmärtänyt asiain keskinäistä suhdetta, mutta hänestä
tuntui siltä kuin todenteolla ei voitaisi vaatia, että Reino antaisi
vastustelematta hakata mäskiksi itsensä. Mistäpä sitten saataisiin uusi
pappi pitäjään, kun tämä vanha kuolisi?
Ja Vendlaa hyvästellessään hän jo puheli:
-- Kukolan pojissa on kaikki syy, ne kun ovat isompia ja niin kovin
huonon kasvatuksen saaneita, että se on ihan kamalaa, kun ihmiset eivät
yhtään välitä lastensa kasvatuksesta.
Reino meni sinä iltana nukkumaan sekavin tuntein. Äiti oli loppujen
lopuksi vaatinut häneltä sellaista lupausta, ettei hän koskaan enää
tappelisi, ja lopulta pyynnöillä ja uhkauksilla saanutkin pojaltaan
lupauksen, että tämä koettaisi, mikäli mahdollista, välttää kahnauksia
ja tappelua Kukolan poikain kanssa.
Rauha näytti yön tullen täydelleen palanneen Klemolaankin. Reinokin
nukkui, vaikka hänen unensa olivatkin alakuloisia, sillä hänen
kotiinpaluunsa ei totta tosiaan vähääkään muistuttanut tunnettua
kuuluisaa maalausta "Voittajien kotiintulo".